Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Hobitti on mahtava alkuosa Taru sormusten herrasta -teokselle. Keski-Maan historian Sormuksen ajalta valottuu paljon, ja muutenkin oli todella mukavaa lukea Bilbon seikkailut. Taru sormusten herrasta on kyllä parempi, tämä itsenäinen alkuosa ei minusta ole niin jännittävää luettavaa. Todella hyvä kirja kuitenkin, ja kaikki on jälleen osattu kertoa erikoisen hyvin. Smaugin kohtalo vain kävi mielestäni turhan helposti ja nopeastikin. Kuitenkaan kirjaa ei voi kuin kehua!
Pidän kovasti True Blood tv-sarjasta, joten pitihän tämä kirja lukea mihin se perustuu. Minusta tv-sarja on kylläkin parempi, muttei se tarkoitta ettei tämä kirja olisi hyvä. Kirjan päähenkilönä on naivi, rohkea ja hieman typerä blondi joka rakastuu vampyyriin. Siitähän sitten ongelmat alkavat. Kirjan Bill on tunteettomampi ja epä inhimillisempi kuin tv-sarjan Bill. Sokien veli tässä täysi idiootti ja tosi epäsympaattinen. Kirja aikuisille suunnattu, ja se sisältää on huumoria, seksiä ja väkivaltaa, joten en suosittele alaikäisille. En voinut olla huomatta (enkä varmaan ole ainoa), että Houkutus ja Sookie Stackhouse sarjalla on paljon yhteistä Kirjamielellän nettisivulla Marjis kiteyttänyt ne hyvin: http://kirjamieli.blogspot.com/2009/12/kopiokirjailija.html Voisi luulla jompikumpi kirjailija olisi kopioinut idean toiselta, mutta Harrison kirjoitti ensimmäisen kirjan jo 2001 ja Meyer ei käsittääkseni lue tämän tyylisiä kirjoja. Joka tapauksessa hyvä ja hauska kirja, ja odotan innolla jatkoa.
Taru sormusten herrasta on maailman paras kirja! Täydellistä fantasiaa. Unohtumaton lukukokemus, johon palaa aina ja aina uudelleen. Gandalf on kaikista hahmoista ehdottomasti se mahtavin (samaistun aina vanhoihin hahmoihin, varsinkin velhoihin) ja koko 1182-sivuinen järkäle sieppaa mukaansa. Erittäin nautinnollinen kokemus, kokoelmani helmi ja perusta. Kaikki kohtaukset, alku, matka, saattueen hajoaminen, kaikkien omat tapahtumat, ja sota, sekä loppu, ah, kaikki on yhdistetty niin hienosti, että ihan itkettää! Täydet pisteet!
Kirja joka paranee loppua kohti. En voi sanoa varsinaisesti pitäneeni siitä, että alussa kokoajan joku itki,se oli ärsyttävää! ÄRSYTTÄVÄÄ. Niinkuin kirjailija tapasi korostaa. Ensin tuntuikin että kirja oli raivostuttava, mutta sehän johtui pelkästään niistä tunteista joita kirjailija onnistui herättämään. Niinkuin edellinen arvostelija on jo sanonut, kuvaa todella hyvin nyky-yhteiskunnan eriarvoisuutta, omasta mielestäni myös erittäin osuvasti tyhmyyttä, sokeutta ja tietämättömyyttä. Loppujen lopuksi olen sitä mieltä että kirja on upea, kaikessa ärsyttävyydessään ja epäoikeuden mukaisuudessaan ja suoranaisessa typeryydessään. Ja todellakin, kirja kertoi ystävyydestä.
"Ikuisen päivän maa" on suoraan jatkoa "Maan uumenissa" kirjalle. Näissä seikkailukirjoissa on taukoamatta toimintaa ja kaikki ”turhat” suvantovaiheet on jätetty pois. Lyhyisiin kirjoihin on mahdutettu uskomaton määrä tapahtumia. Sännätään kriisistä toiseen kuin päättömät kanat ja vihollisia tapetaan hymyssä suin ja tunnontuskista kärsimättä. Naiskuva Pellucidar sarjassa ei ole tyystin avuton tyttönen vaan sankarin rakastettu on puolivilli taistelija, jota sankari David Innes palvoo. Siltikin sankari joutuu tavan tästä vaimoaan pelastamaan. Tekstiin heijastuva kirjoitusajankohdan maailmankuva, joka poikkeaa melkoisesti nykyisestä, pistää välillä hymyilyttämään. Syvällisyyttähän näistä tarinoista on turha hakea, mutta jonkun näköisen opetuksen poikasen ne sisältävät. Kirjat sopivat luettavaksi hyvin sellaiseen ajankohtaan, kun ei jaksa mitään haastavampaa lukea. Oma viehätyksensä näissä vanhoissa tarinoissa on ja niitä lukee ihan mielellään.
Kirja kertoo vuoren alta heränneen naisen, jota jumalattarenakin pidettiin, elämästä eri ihmisryhmien keskuudessa. Naisella kasvot ovat alati peitettynä ja hänellä on yliluonnollisia kykyjä. Kirja on jaoteltu kolmeen osaan, jotka toistavat samoja teemoja, ympäristö ja henkilöt vain vaihtuvat. Naisten asemaa yhteisössä käsitellään jokaisessa osassa saman kaavan mukaan – miehet hallitsevat ja sotivat, naiset alistuvat miesten tahtoon ja naiset kahinoivat keskenään paremmuudestaan. Tämä kaavamaisuus vähän tympi ja tarinalla ei tuntunut olevan muutenkaan kunnollista tarkoitusta. Kovinkaan montaa miellyttävää henkilöä ei henkilökaartista löytynyt. Myöskään jumalatar ei saanut minulta sympatioita ja minulle oli melko yhdentekevää miten hänelle tarinassa käy. Juoni välillä junnasi paikoillaan, minkä takia kiinnostavuus kirjaa kohtaan välillä herpaantui. Lopussa koko tarinan pointti selitettiin. Lopetus ei ihan istunut kokonaisuuteen ja se tuntui äkkiä kyhätyltä ja melko naurettavaltakin. Kaikista puutteista huolimatta, kirja oli mielestäni ihan hyvin kirjoitettu. 5.6.2010
Kirja oli hyvä, mutta ei loistava ja se ei lukeudu Kingin parhaimpien joukkoon. Tarina sisältää traagisia ihmiskohtaloita, aitoja ihmisiä, luomisen vimmaa ja yliluonnollista kauhua. Kirjoitustyyli on Kingille omintakeista - ympäristöään tarkkailevaa, yksityiskohtia huomioivaa ja välillä hidastempoista, mutta en sanoisi sen olevan tässä puuduttavaa jaaritusta, koska pysyttiin aihe alueessa eikä lähdetty rönsyilemään turhille sivuraiteille. Ongelma kohdallani oli kuitenkin kirjan liiallinen pituus tapahtumiin nähden ja tiivistämistä olisi saanut olla kirjan keskivaiheilla. Loppuosan lukeminen meni hujauksessa, kun päästiin ratkaisuvaiheisiin.
Vitasus on viihdyttävä kauhujännäri, jonka suurin vika on tavallisuus ja elokuvamaisuus. Perusjuonikuvio on kuin tyypillinen amerikkalainen katastrofielokuva eli tapahtuu jokin katastrofi (tässä tapauksessa ”vitsaus”) ja ihmiskunnan pelastamiseksi vain muutama yksilö löytyy taisteluun täystuhoa vastaan. Sankarien käyttäytyminen on välillä epäjohdonmukaista ja muutenkin tarina kärsii paikoin epäuskottavuudesta. Puute on myös se, että tarinaa käsitellään liikaa sankarien näkökulmasta, ei kuvata vampyyrien tai vampyyriksi muuttuvien tuntemuksia eikä muiden vitsauksen kourissa olevan kaupungin asukkaiden tuntemuksia tarpeeksi. Positiivista on, että vampyyrit eivät ole ihmisenkaltaisia kiiltokuvapoikia kuten monissa nykyajan vampyyrikertomuksissa ne ovat. Silti perusjuoni olisi saanut olla omaperäisempi. Kyllä tarinalla on hyvätkin hetkensä ja kirjan keskivaihe, missä tapahtumat vyöryvät jo täysillä, on mielestäni paras osuus. Arvosanani asettuu kolmen ja neljän tähden välimaastoon.
Kellopeli appelsiini on erilainen kirja. En ole lukenut alkuteosta, mutta ainakin suomennoksen kielestä tykkäsin kovasti venäjänsekaisen slangin ja eloisan kielenkäytön takia. Kellopeli appelsiinin suomennos on ehkä mainioin, jota olen päässyt kahlaamaan lävitse pitkiin aikoihin, tai ehkä koskaan. Appelsiinin idea oli tyylikäs ja toteutus ehkäpä vielä tyylikkäämpi. Kirjan raadollinen tulevaisuuskuva vastaa juurikin sellaista, josta itse voisin ajatella kirjoittavani jos nyt pitäisi lähteä kirjoittamaan tulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä. Teos oli minulle täsmälleen täydellinen kirja silloin kun se sattui käpäliini: erilainen, vivahteikas, kirjoitustavaltaan jännittävä, tulevaisuuteen sijoittuva scifipaketti, jossa yhteiskuntajärjestelmä sotii kansalaisia vastaan.
Kyllähän tämä Eddings-fanille ihan menee, mutta muuten tässä ei mitään ihmeellistä ollut. Kirjassa on joitakin ristiriitaisuuksia edellisten kirjojen kanssa, enkä ollut aivan tyytyväinen kaikkiin juonenkäänteisiin. Polgara ei mielestäni oikein sovellu kertojahenkilöksi, ja välillä hänen täydellisyytensä käy hermoille.
Stravaganzan neljäs osa tuntui minusta jotenkin eräänlaiselta välinäytökseltä sarjan pidemmässä saagassa, sillä suurelta osin teoksessa toistettiin aiemmista kirjoista tuttua kaavaa ja suurin osa uusista ja kutkuttavista käänteistä tapahtui di Chimicien puolella. Perusjuonen mukaisesti Matt päätyy Taliaan, oppii uusia asioita ja muuttuu samalla itsekin. Samalla kirja käsittelee erilaisuuden ja sen hyväksymisen sekä uskonnollisten riitojen ja vainojen asioita Reeman kirkon ja aiemmista osista tutun Jumalattaren kultin väen välienselvittelyn kautta. Di Chimicit hautovat yhä kostoa Lucianolle vanhan Niccolon kuoleman takia. Vähäksi aikaa di Chimicien onnistuu jopa saada talismaani käsiinsä ja yhden heistä päästä hetkeksi Barnsburyyn. Odotankin, että sarjan seuraavassa osassa stravaganttien ja di Chimicien välienselvittely kiristyy ja ehkä joku di Chimici pääsee Barnsburyyn pidemmäksikin aikaa, sillä tätä ennenhän heillä ei ole ollut kunnollista käsitystä Toisesta Maailmasta. Joten luonteeltaan 'Salaisuuksien kaupunki' on minusta välinäytös kahden tiiviimmän toiminnan ja juonenkäänteiden jaksojen välillä. Suosittelen 'Salaisuuksien kaupunkia' sarjan aiemmat osat lukeneille, sillä muuten juonesta tuskin saa kaikkea irti tai tajuaa kaikkia vihjauksia ja viittauksia. Arvosana: 7+.
'Lordi Tyger' on synkkä satiiri Burroughsin Tarzan-kirjoista. Tämä viidakon valtias ei ole mikään 'jalo villi' vaan seksuaalinen ympäristönsä tuote. Suomalaiselle lukijalle miellyttävä seikka oli se, että tarinan Jane on suomalainen antropologi Eeva Rantanen, konekiväärillä ammuskeleva tahtonainen, aivan toisenlainen kuin alkuperäisten kirjojen Jane. Eeva Rantasen rysähtäminen ilmataistelun seurauksena Tygerin viidakkoon aloittaa Ras Tygerin todellisuuden murentumisen, kun totuus hänestä ja hänen maailmastaan alkaa paljastua Rantasen ja Tygerin paetessa salaperäisen miljonäärin palkkaamia asemiehiä viidakon halki kohti Jumalan Pilaria. Farmerin 'Lordi Tyger' käsittelee sivistyksen suhteellisuutta ja myös Tarzan-tarinan todellisuudesta vierasta luennetta Eevan yrittäessä selittää maailmaa Rasille ja mielenvikaisen herra Boygurin kuvitelmien kautta. Loppujen lopuksi tarina on vauhdikas Indiana Jones-tyyppinen rymistelytarina, mutta myös inhimillinen tragedia, jossa yhden ihmisen hulluus on tuhonnut satojen muiden elämän. 'Lordi Tyger'in voi myös tulkita varoituksesta rahan liiallisesta mahdista ja sen piirteestä johtaa moraalin täydelliseen tuhoutumiseen. 'Lordi Tyger' on nautittava, nopeatempoinen ja mukaansa vievä realistinen tarina, jolla on myös syvällisempi sanoma ja filosofiset aspektinsa. Suosittelen teosta kaikille. Arvosana: 9.
Sain tuossa pari päivää sitten luettua J.G. Ballardin Super-Cannesin viimein loppuun. Melko lailla perus dekkarista tuo itselleni meni, mitä nyt oli kaunokielisempi. Mittaakin tällä tiiliskivellä olisi saanut olla mielestäni puolet vähemmän, tarina itsessään kun oli kuitenkin varsin simppeli ja olisi ollut tehokkaampikin ilman turhaa pitkittämistä. Pakko tosin myöntää että kieli oli paikoittain suorastaan romanttisen kaunista maalailua, vaikkei itse teos mitään mullistavaa uutta tarjonnutkaan. Hieman jäin ihmettelemään miksi Like on julkaissut tämän scifi -sarjassaan. Ballard tosiaan on jonkinlainen uuden aallon scifin (joka on pikemminkin spefiä) uranuurtaja, muttä tämän kirjan maailma tuntui enemmän joltain nostalgiselta 60-80-luvulta.. ei tainnut tulla vastaan yhtään futuristista elementtiä.
Tämä kirja on laadultaan keskitasolle jäävä. Mielenkiintoinen idea hukkuu tasapaksuun tekstiin, ja nopeat hahmojen ja tarinoiden välillä hyppelyt saavat lukijan pyörälle päästään silloin tällöin. Kuitenkin, alle 150-sivuisena kirjana sen lukee omasta nopeudestaan riippuen päivässä tai parissa. Plussaa tulee hyvin kerrotusta ja tutkitusta Iason Aisoninpojan ja argonauttien tarusta, jota perämies kertoo.
Mukavaa, että Suomessa osataan kirjoittaa viihdyttävää nuortenfantasiaa, joka osaa pitää mielenkiinnon yllä. Maan kätkemät on esimerkki siitä. Toisaalta kirjan tarinan ympäristö ja juoni muistuttaa jonkin verran Harry Potteria. Jopa siinä määrin, että oli vähän liian helppo arvata ennalta tietyt asiat. Lisäksi kirja ei ehdi kovin syvälle tapahtumien tai hahmojen taustoihin. Asetelmat tai henkilöhahmot vaikuttavat paikoin mustavalkoisilta. Positiivista on se, että tarinassa on hyödynnetty myös suomalaisia perinnemausteita. Lisää mielenkiintoa ja "uutuutta" asetelmaan tuo, että naisilla tuntuu olevan enemmän päärooleja kuin Harry Potterissa, ja esimerkiksi "pahikset" ovat omaperäisiä (joskin yksiulotteisia). Kirja on kyllä viihdyttävä, nopeasti luettu ja jatko-osaa jää odottamaan.
Ihan hyvä lopetus ihanalle kirjasarjalle, vaikka ei kaikkea toiveita pystynyt täyttämäänkään. Tätä viimeistä kirjaa odotin yli vuoli vuotta. Tässä kirjassa oli aikuisempi ote, mutta se sopi tähän. Hyvät puolet kirjassa: - Edward ja Bellan häämatka ja elämää nuorparina, pelkäsin ettei hääyötä käsiteltäisi ollenkaan. - Päästiin Jacobin pään sisälle, huomasin heti lukevansa aivan eri henkilö näkökulmasta. Jacobin huumori oli ihan mahtava. Edwardin ehdotus Jacodille Bellasta oli kutkuttava ja pöyristyttävä, ihan Bellalla olisi tahdoton nukke (taitaa hieman ollakin). Jacobin kautta päästin muittenkin ilmisusien pään sisälle ja Leah oli henkilönä paljon mielenkiintoisempi kuin Bella - Käsiteltiin Bellan elämä vampyyrina, pelkäsin että muutos tapahtuisi vasta viimeisillä sivuilla. Kiva tällaisesta tavallisesta puolauskyvyttömästä tyttöstä tuli kaikista vahvin. Bellan kilpi mielenkiintoinen, mutta osasin odottaa jonkinlaista erikoistaittoa. - Onnellinen loppu Huonot puolet: - Miinusta kirjassa oli että hypättiin kauan odotettu Edwardin ja Bella ensimmäinen kerta, vaikka osasin sitä odottaa, oli se pettymys silti. On tietysti hyvä jättää mielikuvituksen verran, olisi siitä vähän voinut kuvailla vaikka onkin nuortenkirja. - Taistelu Volturien kanssa, jota kirjassa odotettiin ja valmisteltiin kauheasti, eikä sitten edes taisteltu. Minusta se latisti loppua. Toivottavasti elokuva ottaa asiasta enemmän irti. Toivottavasti Meyer kirjoittaa vielä Leah tai Renee näkökulmasta. Ja tietysti ehdottomasti nettiin vuotanut Midnight Sun kirjan (edwardin näkökulmasta houkutus). Ei muuta hakeat jäähyväiset kirjasarjalle.
Vampaneesimestarin jahtaajat joutuvat tosiaan koetukselle. Olen aina rakastanut Darren Shaneja, mutta tässä osassa se oikeastaan kääntyi huonoksi asiaksi. Kyllähän kirja muuten oli samanlaista hyvää tekstiä kuin aiemmatkin osat, ja Darren Shan on hyvä tekemään rohkeita valintoja tarinan suhteen. Tällä kertaa ehkä vähän liiankin rohkeita. Loppu oli järkyttävä, ja ainakin itselleni vähän liian järkyttävä. Minun matkani Darren Shanien parissa taisi päättyä yhdessä hänen kanssaan.
Itsessäni kirja herätti hyvin ristiriitaisia tunteita. Päällimmäiseni on ihastus tätä mahtavaa teosta kohtaan, mutta tarkemmin ajateltuna en voi olla moittimasta sekä itseäni että kirjaa. Adjektiiveja ei todellakaan vaihdeltu paljoa, mutta (vaikka perfektionisti olenkin) itse en siitä lainkaan häiriintynyt. Luin kirjan kahdessa päivässä, siinä välissä luin lähes koko yön. Toisin sanottuna, täydellisen koukuttava ja lukuinnostuksen herättävä teos. Juoni oli ihanan nykyaikainen ja moderni, mutta samalla mielestäni hieman kliseinenkin. Edward ja Bella jäivät molemmat jotenkin salaperäisiksi ja yksipuolisen oloisiksi, vaikkakin toki pidin molemmista. Kirjoitus oli ihanan kevyttä ja helppoa luettavaa, eikä niin raskasta ja monimutkaista kuin useimmissa opuksissa. Elin koko ajan mukana juonessa ja uppouduin täydellisesti kirjaan. Suosittelen ehdottomasti, vaikka lukukokemukseksi en tätä sinänsä voi helppouden takia sanoakaan.
Kuninkaan salamurhaaja jatkaa Fitzin tarinaa ja tapahtumat ovat paljon edellistä kirjaa tiiviimpiä. Hobb on onnistunut luomaan päähenkilön, johon samaistuu automaattisesti ja joka ei ole mikään tekopyhä sankari. Fitzin epätoivo ja turhautuneisuus välittyy kirjassa hyvin. Kuninkaan salamurhaaja on ehdottomasti synkimpiä ja ahdistavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Henkilöt kokevat todella kovia hovin juonitteluiden ja vallanhimon tähden. Kirjan epätoivoinen tunnelma tarttuu lukijaankin. Sitä lukiessaan odottaa kokoajan kuitenkin toiveikkaana, että jospa pian tapahtuisi jotain hyvääkin. Juonenkäänteet ovat kerrassaan nerokkaita. Monen yllättävän paljastuksen jälkeen ajattelee, että kappas kun en itse tajunnut ajatella tuota. Ensimmäisen kirjan perusteella ei olisi millään osannut vielä arvata, että asiat lähtevät käyntiin tähän malliin. Ehdottomasti koukuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Hobbin maailma tuntuu säälimättömän julmalta, mikä onkin iso osa Kuninkaan salamurhaajan viehätystä. Pahaa ei varsinaisesti ole, vaan on vain silmitöntä ahneutta ja vallanhimoa. Jokaisen fantasian ystävän pitäisi mielestäni olla tutustunut Näkijän taruun. Suosittelen lämpimästi!
Uinu, uinu, lemmikkini on yksi Kingin tunnetuimmista töistä, mikä ei ole ihme. Pidin teoksesta paljon, koska se on kirjoitettu todella tehokkaasti. Kirjailija keskittyi lukijan kauhistuttamiseen ja onnistui tässä hyvin. Lemmikkini on puhdasta horroria ja todennäköisesti pelottavin mieheltä lukemani romaani. Kirja piti hyvin otteessaan, vaikka kerran oli pakko jättää lukeminen kesken, kun tuli liian häiriintynyt olo... Lemmikkini ei ole mikään lyhyt opus, mutta tapahtumat kerrotaan tiiviisti. King loistaa pelottavan tunnelman esittäjänä, toimintaa löytyy vasta aivan tarinan lopusta. Kirjailija kuvaa erityisen hyvin vanhemman ahdistusta pienen lapsen kuoltua. Uinu, uinu, lemmikkini on parhaita Kingiltä lukemiani romaaneja ja saa arvosanaksi vahvat neljä tähteä.
Raistlin -kronikat olivat kolmanneksi parhaimmat konikat DragonLancessa. Soturiveljet ei ollut niin hyvä kuin Hengen miekka mutta hyvä sekin oli silti. jännittävä kirja. Lunitaria minäkin palvon. :D Olikos se nyt tässä kirjassa (kun siitä on niin kauan kun luin tämän) Kitiara näki Caramonin? Se oli mielestäni myös hyvin jännittävä kohta.
Draakkien ruhtinas saattaa Spiderwickin toisen tulemisen varsin tyydyttävään päätökseen. Haltiaväki kommeltaa kirjassa minkä ehtii ja Näön omaavat ihmiset yrittävät pysyä perässä ja siivota aiheuttamiaan sotkuja ja välttyä jäämästä jättiläisten jalkoihin. Juoni oli tosin osittain varsin ennalta arvattava ja vastauksia kaikkeen antoivat jälleen Arthur-sedän muistiinpanot.
Kauniisti piirretty tarina, joka saa kylmät väreet vilitämään pitkin selkärankaa. Ensimmäinen osa tosin on osittain haahuilua ja todellisen tarinan pohjustamista. The dreaming 1 on alku mielikuvitusta kiihottavlle sisäoppilaitostarinalle, jota ei malta laskea kädestään ja jonka seuraavaa osaa odottaa. Tunnelmaa tosin hieman pilasi lopun extra-sarjakuva...
'Ikuiset yöt' on taiteen, runouden ja kirjallisuuden taitavasti punottu yhteentörmäys. Tarinat kuvastavat oman ikuisensa sisintä luonnetta varsin kuvaavasti, ainakin suurimmassa osassa tapauksista. Gaiman luo mieleenjääviä ja vaikuttavia hahmoja varsinkin Kaiho ja Uni jäävät lukijan mieleen. Uni on jotenkin surullinen ja yksinäinen hahmo, vaikka hänen valtakunnassaan vierailemme kenties eniten. Kuolema ja Venetsia tarinasta tuli auttamattomasti mieleen Edgar Allan Poen 'Punaisen kuoleman naamio' ilman ruttoa ja eebenpuukelloa. Pidän siitä miten Kuolema kuvataan kauniina ja ystävällisenä. Tarinoista 'Viisitoista muotokuvaa Kurjuudesta' on vaikuttavin ja samalla hämmentävin.
Takakansi ei jälleen kerro puoliakaan tämän kirjan todellisesta sisällöstä. 'Kuka on Jenna Fox?' on toki nuoren tytön kasvutarina, mutta se on myös hyvin filosofinen ja eettisiä teorioita koetteleva. Miten määrittelemme hirviön? Onko ihmisen lupa puuttua luonnon kulkuun? Missä kulkee oikean ja väärän hämärä rajamaa? Toisinaan kirja on hyvin vaikea sisällöltään ja saa pohtimaan, että mikä lopulta onkaan se perimmäinen paha? Mitä olemme valmiita uhraamaan tieteen alttarille?