Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Minusta Jadevaltaistuin ei ole yhtä hyvä kuin sarjan ensimmäinen osa. En osaa tarkkaan sanoa, mistä asia johtuu. Kuninkaan lohikäärmeessä oli vain niin onnistunut rakenne: Temerairen munan löytyminen ja kuoriutuminen, koulutus, ilmavoimiin ja lohikäärmeisiin tutustuminen sekä teoksen huipentuminen suureen lopputaisteluun. Nyt nähtävä seikkailu Kaukoidässä ei ole samalla tavalla kiinnostava, ja romaanista löytyy tylsempiä kohtia. Jadevaltaistuin ei kuitenkaan ole huono kirja vaan viihdyttävää luettavaa. Ensimmäisen osan taikaa ei vain saavuteta, eikä sarjan idea tunnu enää yhtä tuoreelta. Antamani arvosana on "vahva" kolmonen.

Vastarinnassa on kaikki suuren fantasiasarjan ainekset ja kirja tempaakin lukijansa mukaan, pakottaen lukemaan se lähes yhdeltä istumalta.Kirjailijalla on rikas ja omintakeinen mielikuvitus ja kirja onnistuu välttämään fantasian typillisimät kliseet.Kirja on osaltaan kertomus hyvän ja pahan taistelusta, jossa Vastarinta niminen järjestö taistelee Idhunin vapauden puolesta pahaa ja väkevää velhoa vastaan, toinen tarinan mukana kulkeva rinnakaisjuoni on rakkauskertomus kahdesta erilaisesta nuoresta,jotka tarinan edetessä joutuvat kohtaamaan vaikeita kysymyksiä itsestään ja keskinäisestä suhteestaan. Laura Gallego Carcian tarina onkin piristävä tuulahdus nuorten fantasiakirjallisuudessa ja kirjasta näkyy että tarinaa on mietitty. Lupaavan alun jälkeen kirjan lennokkuus kuitenkin sammahtaa ja juoni alkaa junnata paikoillaan.Tekstistä heijastuu myös kirjailijan kokematon kirjoitustyyli.Antaisinkin kirjalle arvosanaksi 4, odottaen innolla jatkoa ja kirjailijan kirjoitustyylin kehittymistä.

En ole cyberpunkin erityinen ystävä. En kyllä kovin montaa tämän alagenren kirjaa ole edes lukenut. Tämä kirja oli ihan kohtuullinen, mutta ei minään erityisesti houkutellut lukemaan lisää saman tyylisiä teoksia. Kirja kertoo Alliesta, joka kaverinsa houkuttelemana kokeilee kahjohattua, joka tekee hulluksi. Hulluuden piti kadota, mutta toisin käy, ja Allie joutuu hakeutumaan hoitoon, jääden samalla kiinni laittoman laitteen käytöstä. Allie joutuu valinnan eteen, hän joko joutuu vankilaan, tai hänen on kouluttauduttava mielenhallinnan ammattilaiseksi. Valinta ei kovin vaikea ole. Kirja on varsin hajanainen, eikä siinä ole kovin selkeää juonta. Paikoitellen kirjan teksti on liian kikkailevaa, ja juoni viettää aivan liian pitkiä aikoja milloin kenenkin henkilön mielen sisällä, jolloin tarinankerronta on varsin sekavaa ja rasittavaa. Vähän johdonmukaisempi juoni, ja vähemmän erikoisilla, huonosti kuvatuilla termeillä kikkailua, olisi ollut paremmin minun makuuni. Käännös oli muuten kohtalainen, mutta Allien ”työnimi”, Salamieli Allie ei mielestäni ollut kovin onnistunut tulkinta alkuperäisestä Deadpan Alliesta. Vasta kuin sain tietää alkuperäisen nimen, tajusin kunnolla kirjassa esiintyneet kuittailut Allien nimestä. Muutenkin ammatti- ja muut termit tuntuivat enemmän kuin hiukan vaikeasti ymmärrettäviltä, mutta en tiedä olisinko niitä paremmin englanniksi ymmärtänyt (no, ainakin pathosfinder on selvästi tajuttavampi termi kuin ”lauhduttaja”). Ihan kohtalainen, keskitasoinen, ”kolmen tähden” kirja kyseessä oli.

Olen kirjaa vasta lukemassa, ja omasta mielestäni se on tähän asti mihin olen lukenut, niin ihan hyvä (: En voi nyt oikein enempää tuota kirjaa arvostella, sillä en tiedä mitä siihen voisi sanoa. Pidin ainakin itse kirjasta 'kirjanvartija', joten tämä on ihan mukavaa sekä kelpo luettavaa. Suosittelen tätä kirjaa kylläkin ihan luettavaksi.

Demonin merkitsemät, on ehdottomasti erinlainen, kuin mitä muuta olen oikein lukenutkaan. Päähenkilö Nick, on aivan erinlainen kuin monissa muissa kirjoissa olevat päähenkilöt. Hän on agressiivinen ja kylmä, ei siis osoita minkäänlaisia tunteita ketään kohtaan, kun ei nyt itse niitä tunnekkaan. Kirja on todellakin mukaansa tempaava, enkä ainakaan itse meinannut pystyä lopettamaan sen lukemista. Nick on juuri sellainen henkilö, josta haluaa saada lisää tietoa, joka saa lukemaan kirjaa aina vain pidemmälle ja mitä enemmän tulee luettua, sitä parempi se oikeastaan kokonaisuudessa onkaan. Rakastuin itse ylipäätään loppuun, kun Nick saa tietää olevansa, noh se mikä on. Hän pääsee vapaaksi, mutta päättää sittenkin palata Alanin luo, jota on aina siihen asti luullut veljekseensä. Alan ainakin ilahtuu, sekä ehkä hieman pelästyy, huomatessaan Nickin ilmeettömät kasvot ja kuultavan mustat silmät, heh.

En pitänyt kovinkaan paljon Kuninkaantekijöistä. Harkitsin kahden tähden antamista, mutta päädyin lopulta kolmeen. Kirja ei ollut varsinaisesti huono, enkä kadu sen lukemista. En voi kuitenkaan suositella romaania muille. Hyvinä puolina kirjailija oli luonut kiinnostavan maailman. Myös henkilöt olivat toimivia, ja Soikkeli selvästi osaa kirjoittaa. Suurin ongelma oli, että Kuninkaantekijät yksinkertaisesti tuntui tylsältä. Tarina ei missään välissä saanut minua otteeseensa. Kirjoitustyyli häiritsi myös liikaa. Soikkeli on aiemmin julkaissut novelleja, tämä on miehen esikoisromaani. Sen kyllä huomasi, sillä kirja ei toiminut loppuun asti. Alkupuoli oli selvästi parempi. Minusta Kuninkaantekijät olisi kaivannut kustannustoimittajalta tarkempaa työtä. Monessa kohdassa kirjailija pohjusti asiaa, joka sitten unohdettiin myöhemmin. Epilogista en ymmärtänyt yhtään mitään. Kuninkaantekijöiden lukemiseen käytetty aika ei kuitenkaan tuntunut hukkaan heitetyltä. Esimerkiksi kirjan juoni oli normaalia omaperäisempi. En osaa sanoa, aionko lukea jotain tulevaisuudessa Soikkelilta. Tuntuu siltä, että hänen kirjoitustyylinsä ei ole minua varten.

Mukavaa perus nuortenfantasiaa, jossa painopiste tosin vaappuu enemmän vilisevien tapahtumien ja onnettomuuksien puolella kuin syvällisemmässä Ikuisten Totuuksien kerronnassa ja käsittelyssä. Päähenkilö Paju meinaa monen muun protagonistin lailla kokea Tintin kohtalon, muuttua "Päähenkilöksi vailla ominaisuuksia" sitäkin värikkäämmän ja sekopäisemmän seurueen takia. Kirja toi hieman mieleen "Surkeiden sattumusten sarjan", kuinka Paju toikkaroi onnettomuudesta toiseen ja kuinka ystävät saavat surmansa ja pahat olennot pettävät hänet. Sysimetsän maailma florineen ja faunoineen on mahtavasti suunniteltu, kenties sen viherhelvettiin oli panostettu hieman liikaakin. Ylitse pulppuavan runsas metsä lihansyöjäkasveineen, vinksahtaneine asukkeineen ja aina nälkäisine petoineen tuntui jopa Eedenin puutarhan irvikuvalta. Tarina itsessään on loppujen lopuksi aika perinteinen etsintätarina, mystisesti löydetty orpolapsi joka etsii paikkaansa ja kotiaan maailmasta. Kieränlempo oli hahmoista kenties mehukkain, samoin mesinkäiset ja raivotarmoukat sisälsivät piikittelyä nykyajan ilmiöitä kohtaan. Paju vaikutti varsin onnettomalta hahmolta, mutta toivottavasti hän kehittyy trilogian jatko-osissa. "Sysimetsän poika" on mukavaa ajanvietelukemista ja varsin tyypillinen fantasiaseikkailukirjallisuuden edustaja. Suosittelen sille, joka etsii mukavaa ja sujuvaa lukemista ilman sen kummempia synkistelyjä tai pohdintoja. Arvosana: 6+.

Kirja oli hyvä. Dhamon-saaga on varmaan paras jos Alkuperäisiä DragonLance-kijoja oteta huomioon. (Raistlin-kronikat, Kronikat (ja muut Hickmanin ja Weisin)) Tässä osassa ja Petoksessa huono asia on se että Rabe uppotuisi kirjoittamaan Dhamonista ja tämän sen hetkisestä seurasta eikö muistasi kirjoittaa Rigistä ja Fionasta. Sitten hän taas muistaa kirjoittaa heistä mutta tietenkin tappaa toisen kun ei jaksa kirjoittaa. (Viimeisestä en ole kovin varma mutta Rigin kuolema ärsytti!) Neljä tähteä jännittävuutensä vuoksi. (Mutta kuka hitto oli Shaon ja mitkä niiden kahden kentin nimet taas olivatkaan?)

Tämä kirja teki luultavasti suurimman vaikutuksen ensimmäisestä viidestä, sillä se toi lisää syvyyttä kahteen suosikkihahmooni, Sirius Mustaan ja Severus Kalkarokseen - valitettavasti vain juuri se suosikkihahmoni kuoli tässä kirjassa ja suruissani menetin uskoni koko kirjasarjaan hetkeksi. Tunnelma sen kuin tihenee ja synkkyys lisääntyy, kun koulua uhkaa sekä Voldemort, että uusi opettaja Pimento, joka yrittää työntää Dumbledoren syrjään. Rowling on onnistunut Pimennon hahmon luonnissa loistavasti, sillä hahmo tekee lukijalle juuri sen mitä pitääkin - ärsyttää suunnattomasti. Uuteen paikkaan - Siriuksen suvun taloon - tutustuminen oli myös jännittävä lisä, joka loi lisää syvyyttä Siriuksen hahmolle ja toi selkeyttä hänen taustoihinsa. Ja Harryn lukilitiksen opiskelu tuo lisää sisältöä tarinaan, varsinkin kun Harry kärsii noista tunneista nimenomaan Kalkaroksen kynsissä. Siriuksen kuolema tuli suurena yllätyksenä ja toi synkkyyttä kirjan loppuun, enkä olisi millään tahtonut lukea kuudetta kirjaa, mutta elättelin yhä hieman toivoa että Sirius ei olisikaan kuollut (sillä hänhän ei saanut Avada Kedavrasta jonka valosuihku on vihreä, vaan loitsusta joka oli punainen). Toinen syy kirjasarjan jatkoon oli se että halusin lukea siitä että Bellatrix saa ansionsa mukaan (loppujen lopuksi olen iloinen että kuitenkin luin näin hyvän kirjasarjan loppuun). Feeniksin kilta oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja hyvä kirja, vaikka en vieläkään hyväksy Rowlingin valintaa tappaa Sirius.

Tämän kokoelman kuusi kertomusta ovat itsenäisiä tarinoita, eikä niissä esiinny Howardin tunnetuimpia sankareita. Kaikki novellit ovat pohjimmiltaan seikkailukertomuksia, joissa on myös fantasia- ja kauhuelementtejä. Tarinoissa näkyy sekä Howardin parhaimmat että huonoimmat puolet. Monessa novellissa on samankaltaiset peruselementit (miehekäs sankari, pulassa oleva neito, yliluonnollinen pahis ja tämän vähälahjaiset kätyrit, epäinhimillinen hirviö… ), ja melkein minkä tahansa niistä voisi muuttaa Conan-tarinaksi pelkästään muuttamalla nimiä ja aikakautta. Dialogi on usein teennäistä ja tarinan juonenkäänteet selitetään lukijalle puhki. Mutta Howard on mestari laatimaan tyylipuhtaan seikkailukertomuksen, ja hänen tekstissään on voimaa ja tunnelmaa, jonka suomentajakin hyvin tavoittaa. Plussaa myös siitä, että suomentaja ei ole pelännyt käyttää nykyään pannassa olevaa neekeri-sanaa. Zambebwein kuu on virkistävä ja viihdyttävä kokoelma perinteisiä pulp-seikkailuja ajalta ennen kuin poliittinen korrektius, pasifismi ja feminismi tappoivat lajityypin.

Lupasin äidille lukea kirjan ennen kuin katson elokuvan, mutta kun kolmikko lähti etsimään viisasten kiveä piilostaan, en voinut kestää kiusausta ja katsoin elokuvan siitä kohtaa eteenpäin nähdäkseni miten käy. Niin jännittäväksi se kävi. Luin tietysti kirjan loppuun myöhemmin, kun tiesin että kaikki päättyisi kuitenkin hyvin. Harry Potter on yksityiskohtainen, jännittävä, ja mielikuvituksellinen seikkailu jollaista en koskaan uskonut lukevani niin suurella kiireellä. En pystynyt laskemaan kirjaa hetkeksikään koska halusin oppia lisää Hermionen näsäviisaudesta, Ronin hassusta suuresta perheestä, pahasta Voldemortista, mystisestä Dumbledoresta, kaikista... Kirjaan mahtui niin monta mielenkiintoista hahmoa joilla oli jokaisella erilaiset taustansa ja luonteensa, että haluaisin itsekin tutustua niin monipuoliseen joukkoon. Nyt kun olen lukenut kaikki sarjan kirjat, voin myös sanoa kuinka upeasti ensimmäinenkin osa sitoutuu koko tarinan juoneen sulavasti ja huomaamattomasti. Kuka olisi ensimmäisessä osassa arvannut mihin seikkailuun Harry ja kumppanit päätyvät seitsemännessä kirjassa? En minä ainakaan. Kaiken kaikkiaan ihana lukukokemus, johon olen palannut jo viisi kertaa, ja taidanpa palata tämän kirjoitettuani kuudennen kerran!

Tämä kirja on yksi suurimmista suosikeistani, jota voin palata lukemaan aina uudestaan, sillä tässä tarinassa on niin paljon pieniä yksityiskohtia jotka voivat yllättää uudelleen ja uudelleen. Kaikkien rotujen maailmat ovat täysin erilaisia kääpiöiden luolista ihmisten Minas Tirithiin, ja kaikki hahmot ovat persoonallisia ja erilaisia, paitsi ehkä Merri ja Pippin jotka ovat kuin kaksoset. Ainoat asiat jotka tässä kirjassa minua harmittivat oli lempihahmoni Boromirin lyhyt ilmestyminen kirjassa, sekä hahmo johon en ole millään oppinut mieltymään: Eówyn. Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni hyvä ja täynnä rakastettavia hahmoja ja omanlaistaan taikuutta. Rakastan.

Tämä kirja vei uskoni saagaan lopullisesti, sillä se palasi takaisin siihen mistä se tasoaan nosti Uusikuun ja Epäilyksen aikana. Kirja oli suunnattoman tylsä ja Bella ei vieläkään saavuttanut hahmoonsa minkäänlaista syvyyttä tai järkeä, ja kaikki jännitys esimerkiksi susien reaktiosta vampyyrivauvaan sekä volturien kanssa taistoon lässähtivät samantien. Edes Meyerin hiukan parantunut kirjoitustyyli eivät enää tätä kirjaa pelastanee. Myönnän myös nauraneeni vedet silmissä kun selviää että vauvavampyyri on tuloillaan, sillä se oli kaikessa mahdottomuudestaan johtuen hyvin hölmö veto kirjailijalta. Vauvan synnyttyä ja Bellan muututtua saattoi jo todeta että "arvasin". Sillä kaikenhan täytyy olla tällaisissa teineille suunnatuissa siirappitarinoissa aivan täydellistä loppua kohden - sitä myöten että Edward voi vihdoin lukea Bellankin ajatuksia. Kirja oli suurin pettymys kaikista neljästä ja jos vain voisin niin antaisin tälle vain + enemmän kuin Houkutukselle, sillä pidin siitä osasta jossa kuvailtiin Jacobin tunteita.

Ensinnäkin täytyy kertoa että aloitin ensin suomenkielisen lukemisen, mutta suomentajan tyyli kävi liian suureksi vastukseksi ja päätin palata englanninkieleen. Täytyy sanoa että yllätyin aivan pikkuisen positiivisesti, sillä Meyer toi vihdoinkin sitä kaivattua syvyyttä vampyyrihahmoihinsa, ja sain viimeinkin otteen Rosalien hahmosta ja melkeinpä kiinnyin tähän. Silti Meyerin kirjoitustyyli kaipaisi edelleen sitä jotakin, joka erottaa sen Demi-lehden toimittajien kuivista teksteistä. Kaiken lisäksi Bellan tyhmyys alkoi ärsyttämään, sillä itse arvasin juonen jossain paljon aikaisemmassa vaiheessa. Jacobin hahmo toi jälleen kaivattua lisäpotkua ja voisin melkein sanoa etten tarvinnut tahdonvoimaa jatkaakseni tämän lukemista loppuun. Keskivertainen kirja, mutta en aio lukea enää uudestaan.

Tämä kirja ei osoittautunut niin suureksi pettymykseksi kuin Houkutus; kirjan pelasti kesken jättämiseltä vain Meyerin parantunut englanninkielen käyttö, sekä kaikkia vampyyrihahmoja ja Bellaa mielenkiintoisempi hahmo, Jacob Black. En vaivautunut ostamaan tätä kirjaa, vaan lainasin sen kirjastosta sillä Houkutus oli jo päätynyt pettymyksen jälkeen divariin, ja täytyy sanoa etten ostaisi tätäkään, vaikka pientä edistystä oli havaittavissa. Kirja oli edelliseen nähden kuitenkin tylsä puoliväliin asti, ja luin sitä useissa kohdissa vain tahdonvoimalla läpi. Loppu kävi hiukan jännittävämmäksi muttei silti pelastanut kirjaa ja täyttänyt hyvän lukukokemuksen kriteerejä. Yksi tähti enemmän kuin Houkutukselle, ja sekin vain Jacob Blackin takia.

Kirja tuntui kuin teinin kirjoittamalta kaikkine romanttisine siirappeineen ja kovin tyhjine hahmoineen. Kirjakieli (luin englanniksi) oli todella tönkköä ja kaipaisi pientä äidinkielen opettajan käsittelyä. Puolet kohtauksista tuntuivat kauhean epätodelliselta ja aiheuttivat kauheaa myötähäpeää ja naureskelua, ja vampyyrien suurena fanina en voinut sietää kirjailijan päätöstä tehdä vampyyreista auringossa kimaltelevia keijuja. Ihmisenä taas en pitänyt Bellan tonttumaisesta olemuksesta ja aivottomasta Edwardin palvonnasta. Kaiken kaikkiaan hirveä pettymys, ja suorastaan surettaa että ihmiset palvovat tätä kirjasarjaa kauhean hyvänäkin kun maailma on tulvillaan parempaa luettavaa. Ja suorastaan itkettää että Stephenie Meyer on tällä sivustolla hujahtanut J.R.R. Tolkienin, J.K. Rowlingin ja Terry Pratchettin ohitse. Tämä kirja lähti divariin samantien kun sain sen luettua.

Kirja on hyvin mielenkiintoisten kaupunkien kuvauksista koostuva kokoelma, jonka taustalla kuitenkin vaikuttavat inhimillisyyden peruskysymykset. Minulle tämä kirja ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla täysin, joten aion lukea sen muutaman vuoden päästä uudestaan. Mutta nyt, tällä lukukerralla, kirja oli taattua Calvinoa pitkine, rönsyilevine lauseineen ja absurdeine mielikuvineen. Teksti on rönsyilystä huolimatta todella sujuvaa, ja tämän kirjan myötä Calvino kohosi yhdeksi lempikirjailijoistani. Hänen olisi suonut voittavan Nobelin. Ilman sitäkin hänen kirjansa ovat taattua laatua ja Forgotten Realmsin ja Dragonlancen marjamehun jälkeen ehtaa punaviiniä, kuten Neil Gaiman sanoi Lordi Dunsanysta.

Odotin kirjalta paljon, mutta täytyy sanoa että petyin siihen. Tunteet oli kirjassa kuvailtu todella pinnallisesti. Kirjaan ei voinut ollenkaan eläytyä eikä se herättänyt minkäänlaisia tunteita. Kun takakannen luki, ajattelin että juoni on todella mielenkiintoinen. Valitettavasti kun kirjaa alkoi lukemaan, se rupesi tuntua jopa hieman tylsältä. Susista kerrotaan ihan liian vähän, eikä niihin perehdytä tarpeeksi. Sivuhenkilöt kirjassa jäävät vain sivuhenkilöiksi.. Niihin ei kiinny ollenkaan, eikä heistä kerrota tarpeeksi. Sivuhenkilöillä ei tunnu olevan ollenkaan minkäänlaista persoonallisuutta: heihin ei voi sen enempää ihastua kuin vihastuakaan. Mielenkiintoiset tapahtumat ovat kirjoitettu mielestäni huonosti. Ne kerrotaan ja ohitetaan kirjassa nopeasti, ilman sen kummempaa ihmettelyä. Kirja oli loppujenlopuksi ihan luettava, mutta huonosti kerrottu.

Kirja oli aavistuksen sekava valtavan labyrintin takia. Tunnelit ja huoneet vaihtuivat tarkoituksenaan hämätä hahmoja, mutta hämäsi se myös lukijaa. Itse tarinassa ei silti ole moitteen sanaa. Kirja esitteli lisää antiikin hirviöitä, ja sarjana uskollisesti edenneenä kunnioitti vanhojen hahmojen aikuistumista. Plussaa kirjailijalle: nuortenfantasiakirjoissa kuolematapaukset ovat yleensä vain raapaisuja pinnassa ilman syvempää tutkiskelua. Labyrinttitaistelussa menetettiin kaikenlaisia otuksia, ja menetykset tosiaan tekivät arvoisensa vaikutuksen. Humoristinen ja rohkea, jopa globaali mutta silti surullinen teos sotaan valmistautuvasta maailmasta.

Kirjan oli vauhdikas ja mukaansa tempaava, kuten aiemmin lukemillani Koontzin kirjoilla on tapana, mutta mielestäni kirja olisi saanut loppua heti siihen kun ajojahti päättyi, nyt lukijalle pureskeltiin kaikki valmiiksi. Kirja olisi jäänyt mukavasti muhimaan mieleen, jos kirjailija olisi jättänyt edes hieman lukijan mielikuvituksen varaan, varsinkin muurari Tim Carrier olisi saanut jäädä herkullisen salaperäiseksi hahmoksi - hänen tuntematonta menneisyyttään ja auvoista tulevaisuuttaan olisin mielihyvin pohdiskellut vielä seuraavana päivänäkin.. ;o)

Armstrongin 'Myyttien lyhyt historia' on hämäävä teos, sitä luulee helposti faktapitoiseksi tietokirjaksi, mutta tosiasiassa kirja on Armstrongin kokoama rypäs tietoja muista teoksista ja suurin osa kirjasta lienee kirjailijan aivan omia haihatuksia. Kirjassa näkyy aivan ilmiselvästi, että Armstrong ei ole koskaan saanut tieteellistä koulutusta eikä ole tiedemies vaan pelkkä toimittaja ja juontaja, joka on lukenut läjäpäin muiden kirjoittamia kirjoja ja niistä napsittujen referointien väliin hän suoltaa omia uskonnolislähetyksellisiä mielipiteitään. Teos on subjektiivinen, joten sitä ei voi tieteellisenä teoksena edes pitää ja rivien välistä tihkuu Armstrong ajatusmaailma niin vahvasti esiin, että vesittää kaiken objektiivisuuden. Armstrong kummallisesti sotkee myytin ja uskonnon toisiinsa ja ilmentää ajatusta että hyvä uskonto, paha tiede ja vierittää tieteen ja rationalismin niskaan syyn lähes kaikesta mahdollisesta ihmiskuntaa kohdanneesta onnettomuudesta. Hän on kuitenkin itse aivan hipi hiljaa uskonnon nimissä tehdyistä hirmuteoista. Parhaiten Armstrong amatöörimäisyys tulee esiin hänen sotkiessaan valistuksen ja noitavainot syyttäen tieteellisen maailmankuvan syntyä noitavainoista, vaikka tosiasiassahan valistus ja noitavainot ovat aivan eri aikakausien ilmiöitä ja noitavainoihin, kansan ja kirkon epävarmuuden purkaukseen, vaikuttivat kyllä enemmänkin puhdasoppisuuden aika ja uskonsodat kuin vähälukuisen tiedemaailman havainnot ja teoriat. Eniten minua pöyristyttää se, että miten kukaan voi vakavissaan pitää tällaisen teennelmän suoltajaa vakavasti otettavana "asiantuntijana". Suoraan sanoen täysi pettymys ja erittäin huono kirja. En suosittele laisinkaan, joten jättäkää teos suosiolla hyllyyn ja etsikää jonkun oikean tieteentekijän aiheesta kirjoittaa materiaalia. Arvosana: 4.

Kirja oli jossain suhteessa aivan mielettömän loistava, sitä ei voinut pudottaa käsistään. Mutta loppujen lopuksi itse Nedut jäivät yhtä hahmoa lukuun ottamatta aika kaukaiseksi käsitteeksi. Olisin halunnut tietää enemmän siitä euroopan valloituksesta.. Kerronnalisesti ja idealtaan aivan mahtava kirja. Jolle peltolaan on helppo samaistua ja kulkea hänen mukanaan kirjan läpi. Silti jotain hyvin olennaista puuttuu...

Hieman hajanainen kirja, joka koostuu päähenkilö Billy Pilgrimin aikahyppäyksistä milloin takaisin lapsuuteen, milloin Dresdenin pommituksen aikoihin, milloin Tralfamadoren eläintarhan vetonaulana olemiseen. Koko kirja on siis kirjoitettu tralfamodorelaisten aikakäsityksen mukaan, elikkä siis jokainen hetki on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan. Nämä kappaleet myös olivat oivia pysädyspaikkoja, kun jaksaminen lopahti. 190-sivuisena kirja ei myöskään ollut turhan pitkä, ja mielenkiintoisen kerrontatavan vastapainoksi kirja tihkuu mustaa huumoria. En voi sanoa ihastuneeni, mutta luettava kirja oli. Annoin tietokannassa kirjalle kolme tähteä.

Sain tämän loppuun viime yönä suurin piirtein puoli kahden paikkeilla. Ja täytyy kyllä sanoa, että yksi mieleenpainuvimmista kirjoista, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Kafka Tamurasta, joka karkaa kotoaan Tokiosta ja päätyy Takamatsuun Shikokun saarelle, missä hän asuu ensiksi hotellissa, mutta tavattuaan Komuran yksityiskirjaston androgyynin hoitajan Oshiman ja käytyään läpi erinäisiä verisiäkin vaiheita, hän muuttaa asumaan kirjaston ulkorakennukseen. Samaan aikaan joka toisessa luvussa kerrotaan kuusikymppisestä Satoru Nakatasta, joka on yhdeksänvuotiaana joutunut onnettomuuteen ja menettänyt luku- ja kirjoitustaitonsa, mutta osaa sen sijaan puhua kissoille. Etsiessään erään perheen kadonnutta kissaa hän törmää vanhalla rakennustyömaalla valtavan suureen koiraan, joka johdattaa hänet Johnnie Walker-nimisen miehen luokse, jonka huhutaan metsästävän kissoja. Erinäisten vaiheiden jälkeen Nakata lähtee Tokiosta liftaamalla pakoon, ja tapaa eräässä maantien taukopaikassa Hoshino-nimisen rekankuljettajan, ja he lyövät hynttyyt yhteen. Tällainen asetelma kirjassa on ensimmäisillä kolmellasadalla sivulla, sillä kirja on oikea järkäle, 639-sivuisena pisimpiä pitkään aikaan lukemiani kirjoja. Tästä huolimatta tämä on sellaisia kirjoja, joiden sivut lähes lentelevät pois tieltä lukiessa. Kiemuraisen juonen ja henkilöhahmojen ajatelmien takia aivojen kannattaa pysyä hyvässä vireessä. Verta ei juurikaan nähdä, mutta seksikohtaukset ovat yksityiskohtaisia. Kirjassa tapahtuu japanilaiseen tyyliin paljon myös sellaista, mitä ei missään vaiheessa selitetä, ja tämä on oikeastan aika virkistävää. Kokonaisuudessaan kirja on valovoimainen ja raikas teos, joka jättää helposti taakseen viihteelliset miekka & magia-fantasiat, ja nojaa sen sijaan maagiseen realismiin ja outoihin tapahtumiin, kuten Paul Auster ja Franz Kafka konsanaan. Juuri näistä kirjailijoista Murakami onkin saanut paljon vaikutteita ja näin jälkeen päin ajateltuna Kafka rannalla onkin vähän kuin Austeria, paitsi paljon fantastisempana. Kirjan on myös sanottu olevan nykypäivään sijoitettu Oidipuksen taru. Pidin tästä kirjasta ja annoin sille tietokannassa viisi tähteä.

Tämä kirja lumosi minut, niinkuin Meyerinkin. Ensimmäisellä lukukerralla: olin angiinassa, todella korkeassa kuumeessa ja muutenkin kipeänä. Kun luin sivuja eteenpäin, hirveissä kurkkukivuissa, sain jotenkin pientä lohtua koko kirjasta, kun siinäkin kärsittiin ja voitiin pahoin - useasti ja toistuvasti. Rakastuin tähän kirjaan välittömästi. Luin koko kirjan yhteen putkeen, en päästänyt siintä irti hetkeksikään. Juoni oli niiiin mukaansa tempaiseva, mielenkiintoinen ja omaperäinen. Olen lukenut toisenkin osan, ja se oli mielestäni hiukka pettymys, varsinkin loppu. :( Mutta siis, odotellessa kolmannen osan suomennosta! Suosittelen lukemaan, jos edes vähän on mielenkiintoa kys. kirjaa kohtaa!