Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Varjojen kaupungit sarjan toinen osa oli kyllä aivan yhtä loistava mitä ensimmäinenkin. Pidin varsinaisesti siitä että Jacen tunteet isäänsä kohtaan olivat inhimilliset, aivan kuin hän ei olisi ollut varma mitä mieltä olisi tästä. Se teki pojasta ihmismäisemmän. Loppu oli myös tosi hyvä, aivan kuin pakottaisi hankkimaan kolmannen kirjan. Juoni oli edelleen hyvä ja toimiva, piti otteessaan. Ei meinannut millään laskea kirjaa käsistään. Ja täytyy vielä sanoa pari sanaa Jacesta: hän on vieläkin aivan upea hahmo.

Todella loistava kirja, oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Juoni on mielestäni aivan täydellinen, loistava mielikuvitus Clarella. Ja Jace. Voi luoja, siinä on kundi minun makuuni. Ylimielinen, mutta saakelin upea. Aivan täydellinen. Pidin myös kirjan yllättävistä käänteistä. Tosi mahtava kirja, en malta odottaa että pääsen huomenna ostamaan Tuhkakaupunki-kirjan.

Tämä kirja kuuluu parhaimpiin lähiaikoina lukemiini kirjoihin. Juoni on hyvä ja erilainen verrattuna muihiin kirjoihin, ja se etenee loogisesti eteenpäin, vaikka hyppeleekin eri ihmisten välillä. Kirjaan on saatu sopivasti ujutettua huumoria, mutta siinä on myös jännitystä ja kauhua. Anubiksen portit on erittäin hyvin onnistunut sekalainen paketti siis. Päähenkilöt ovat mukavaa vaihtelua tyypillisiin sankarihahmoihin, sillä keski-ikäinen, rupsahtanut professori on harvoin minkään kirjan pääosassa. Henkilöihin on saatu syvyyttä, ja heihin kerkeää "tutustumaan" kirjan aikana. Hieman alussa meni henkilöt sekaisin samantapaisten nimien takia. Kirja loppui mielestäni juuri sopivaan kohtaan ajatellen seuraavaa osaa. Hieman se oli ennalta-arvattavissa, mutta ei pahasti. Miinusta kirjalle antaa lukuisat kirjoitusvirheet ja epämääräiset lausejärjestykset, tosin nämä ovat enemmänkin suomentajan mokia. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka ovat edes vähän kiinnostuneita historiallisista romaaneista.

Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli-kirjan kansikuva ja takakannen teksti todella iskivät minuun. Ajatus tarinasta, jossa pojalla on mahdollisuus taikakapistuksen keinoin muuntautua karhuksi kuulostaa minulle aivan mahtavalta. Suurien ennakko-odotuksieni takia jouduin kuitenkin pettymään. Toivola on luonut mukavan maailman haltioineen ja luonnonläheisine ihmisineen. Tarina etenee rattoisasti, vaikkakaan juoni ei ole järisyttävä eivätkä kirjan mutkat tosiaankaan ole suuria. Toivolan keksimistä aineksista olisi mielestäni saanut ammennettua paremmankin sadun. Eniten minua kuitenkin harmitti se, että Tuomas tallusteli karhuna ainoastaan kaksi kertaa. Teoksen lukemiseen ei kauaa aikaa kulunut, sillä Toivola osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti mitään ylimääräistä löpisten. Oli ihana päästä kirjaa kahlatessa maailmaan, joka muistuttaa etäisesti omaamme, mutta jossa kuitenkin tiedetään noitien, haltioiden ja muiden satuolentojen olemassaolo. Ja tietysti on mahdollisuus saada esine, jonka avulla voi muuttua eläimeksi. Keikuttelin tähtiä kahden ja kolmen välillä. Lopulta tuon kolme tähteä annoin, sillä voipi olla, että olenkin itse liian vanha tämän kirjan lukijaksi.

Tämä kirja jakaa omatkin mielipiteeni kahtia. Idea ja juoni ovat hyviä, mutta toteutus ei onnistunut laisinkaan. Omaan makuuni kuvailua on aivan liikaa, eikä kirjaan pysty keskittymään. Juoni on mielestäni loistava kuvaus Hitlerin toimista, vaikka ei ihan todenmukainen olekaan. Kirjan henkilöt jäivät suurimmaksi osaksi aivan tunemattomiksi. Kirjan loppuvaiheillakaan en tiennyt, kuka lopulta johti ketäkin. Kirjailija oli nähnyt vaivaa keksiessään samankaltaisia nimiä, kuin oikeastikin eläneillä ihmisillä. Jagger itsessään on melko fantasiamainen henkilö, luonne ja tyyppi vaihtuu kirjan edetessä totaalisesti. Kirjan loppu oli melko omalaatuinen, sopi tosin tälle kirjalle hyvin. Kirjan "arvostelu" meni kyllä itseltäni aivan ohi, en tajunnut puoliakaan, mitä arvostelija yritti sanoa. Toisin sanottuna sen olisi voinut jättää pois. Tällaisenaan en kirjaa kovin helpolla lähde suosittelemaan, sillä toteutus on sen verran heikko.

Tämä kirja saavutti taas sarjan ensimmäisen osan fiiliksen. Varsinaista kauhua ei ollut, mutta jännitystä kuitenkin. Juoni eteni suht loogisesti eteenpäin, ja tätä kirjaa jaksoi lukea tunninkin putkeen. Vaikka tapahtumat hyppivätkin Scarlettin ja Mattin porukan välillä, ei juoni siitä kärsinyt. Sarjan uusin tulokas Scar jäi melko vaisuksi, hänen luonteenpiirteisiin ei oltu paljoa panostettu. Pidän tavasta, miten Matt on kasvanut sarjan edetessä. Tässä kirjassa hän käyttäytyy jo kuin aikuinen. Kaipasin tähänkin osaan lisää Richardia ja hänen huumoriaan keventämään tunnelmaa. Triadeista plussaa! Kirjan loppu sopi sarjaan kuin nyrkki silmään. Viidettä osaa jää oikein odottamaan, niin kesken ja jännittävään kohtaan se jäi. Hieman sarjassa ärsyttää eri kertojat, itse en pahemmin välitä kertojien vaihtumisesta. Suosittelen kyllä tätä kirjaa edellisen osan flopista huolimatta.

Michelle Paver jatkaa ammattimaisesti samaan tyyliin kirjoittaen entisaikoihin perustuvassa kirja-sarjansa viimeisessä osassa Varjojen valtias. Varjojen valtias on juonellisesti hyvä ja tarina etenee jälleen sutjakkaasti. Kirja toistaa edellisiä osia siinä mielessä, että Torak yrittää jälleen selvitä kaikesta ilman Renniä, joka tietysti tahtoo ja menee mukaan. Ihmettelin kirjassa eniten sitä, kun Torak ja Renn saavat tietää osan susista kuolleen eivätkä he edes itke asiaa. Mieleen jäi erityisesti kohta, jossa Renn näkee Eostran tulevan Metsäjänisten yösijaan. Paver osaa kuvailla tapahtumia aidosti ja todentuntuisesti. On mukavaa, että kirjassa henkilöt liikkuvat paikoista toisiin. Paverin luomat hahmot ovat herkullisen monivivahteisia. Uusi hahmo Hiili on vähän kömpelö, mutta saa lukijan puolelleen ja harmittaa ettei tätä vaaleaa poikaa voitu tuoda aiemmin sarjaan ilahduttamaan. Tummaturkin ja Suden lisäksi seurassa on nyt jälkikasvu, mutta pennut ovat harmillisen vähän menossa mukana. Renn on kirjassa paikoittain todella ärsyttävä, mutta toisaalta on Paverilta rohkea teko tehdä yhdestä päähenkilöstä näinkin temperamenttinen luonteeltaan. Eostra on apulaisineen kammottavaa luettavaa. Tuskin tiedän toista kirjasarjaa, jossa hahmot olisivat yhtä selkäpiitä karmivia kuin Muinaisen pimeyden tokorothit. Eostralla on kasvoillaan naamio, jonka suu on vääntynyt äänettömään huutoon, tämä sai minun ihoni suorastaan kananlihalle. Kirjaa on ihastuttava lukea, koska kaikki tapahtuu luonnon ja eläinten keskellä, ja hahmoilla on omat tapansa ja kulttuurinsa. Itse tykästyin henkilöiden ajatuksiin monista sieluista. Kirjaa lukiessa pääsee todella toiseen maailmaan pois arjen keskeltä. Paver osaa kuvailla kauniisti luontoa ja luontevasti susien osuuksia, mitkä ovat minulle kirjan parhaita kohtia. Mainittakoon myös lukujen alussa olevat kuvat, mitkä ovat todella hienoja ja minusta hyvä lisä tekstin joukkoon. Kirjan loppu on täydellinen. Viimeisen sivun luettua ja kirjan kiinni painettua jää haikea, mutta onnellinen olo. Nyt se on ohi. Onneksi kirjan kannet voi kuitenkin aina avata uudelleen ja astua takaisin Muinaiseen pimeyteen!

Hämärän vartija on lukemistani Dickin kirjoista realistisin ja vakavin. Henkilöt ovat aidon tuntuisia ja dialogi rempseää ja luontevaa. Vaikka kirja sisältää hullunhauskoja kohtauksia, pohjimmiltaan tarina on rankka ja haudanvakava. Monissa Dickin kertomuksissa huumeet sisältyvät tarinoihin sivujuonteena, tässä huumeet ja niiden käytön seuraukset ovat pääosassa. Taitavasti ja elävästi kerrottu tarina käsittelee myös yksilön merkityksettömyyttä yhteiskunnan eduntavoittelun ja ahneuden edessä. Loppujen lopuksi hyvä ja koskettava teos.

Cronin osaa hyvin juonen kuljetuksen ja erilaisten tunnetilojen aikaansaamisen lukijassa. Kronologisen kerronnan ohella tarinaa kerrotaan päiväkirjamuodossa ja takautumien kautta, mikä toi vaihtelua näinkin pitkään tarinaan. Henkilökuvaus on hyvää ja henkilöiden historiaa ja tuntemuksia kerrotaan henkilöiden omien mietteiden kautta. Pidin kirjasta ja mikä tärkeintä viihdyin, sillä viihdettähän tämä kirja on. Alkupuoliskokin oli ihan hyvä, mutta kun päästiin puolenvälin kohdille, olin koukussa, lukemista ei malttanut keskeyttää millään.

Alkuun kirjan maailma ja oudot asukkaat vaativat hieman totuttelua, mutta melko pian maailmaan tottui ja sen hyväksyi mukisematta. Rinnakkaismaailma Siirros oli kuin painajaisuni, mutta sanoisinko… mielenkiintoinen paikka. Taistelukuvaukset turilaita vastaan olivat myös aika mehukkaita. Muutenkin kirjassa oli sellaista kevyttä huumoria, josta pidin, ja juonikaan ei ollut pöllömpi.

Avaruuden portti oli paljon parempi kuin ennalta osasin odottaa. Se on kertomus miehestä, joka saa tilaisuuden lähteä saastuneesta Maasta koettamaan onneaan avaruuteen. Avaruusmatkojen tukikohtana on mystisen Heechee kansan jäljiltä jättämä asteroidi avaruusaluksineen, joita ihmiset käyttävät nyt tutkimusmatkoillaan. Tarina on kerrottu minäkertoja Robinette Broadheadin näkökulmasta ja kerronta vuorottelee kahden ajanjakson välillä. Broadhead on itsekäs ja epämiellyttävä henkilö, mutta se kuuluu tässä tapauksessa osana tarinan hyvyyteen. Teos on hyvin kerrottu, mielenkiintoinen ja vetovoimainen. Kirja on juuri sopivan mittainen ja siinä on selvä lopetus, vaikka jatko-osiakin tarinalla on. Heechee kansan arvoituksesta olisin halunnut tietää enemmän, mutta kaikkea ei voi saada ja yhteen kirjaan ei olisi enempää mahtunutkaan.

"Helvetin sydän" on jatkoa "Helvetin piireille". "Helvetin piirien" lukemisesta oli kulunut aikaa, mutta kärryille pääsi ihan hyvin ilman muistinvirkistystäkin ja kirjan pystyy muutenkin lukemaan ihan yksittäisenä teoksena, vaikka suotavaa on ensimmäisen osan lukeminen ensin. Kirja kertoo maanalaisesta maailmasta, jota asuttavat hadaalit, ihmisistä erkaantunut julma laji. Syöverissä majailee vankina metkujaan hautomassa ja toteuttamassa itse Saatana, langennut enkeli. Vihjailtiin, että vielä syvemmältä löytyy sellainen pahuus, että ylemmät kerrokset vaikuttavat lasten temmellyskentältä. Se mitä syvemmistä syövereistä todella löytyy jää tässä kirjassa arvoitukseksi. Juonesta sen verran, että hadaalit olivat napanneet maan pinnalta lapsikatraan vangikseen ja syöveriin lähti parikin ryhmää pelastus yritykseen. Kirja sisältää raakuuksien kuvailua, kauhua, jännitystä ja mm. yhden rasittavan päähenkilön (pelastusarmeijaa johtava nainen, jonka lapsi on yksi vangeista). Kirja ei ollut niin hyvä kuin "Helvetin piirit" johtuen luultavasti uutuuden viehätyksen puuttumisesta, koska maailma oli jo entuudestaan tuttu. Tykkäsin kirjasta silti. Lopetus antaa ymmärtää, että jatkoa on vielä luvassa.

Käenpoikien aihe on ihan mielenkiintoinen, mutta se miten tarina kerrotaan, ei vetoa minuun. Kerrontatapa on pohdiskeleva. Tapahtunutta outoa ilmiötä pohditaan, analysoidaan ja keksitään teorioita sekä mietitään, mitä asialle voisi tehdä. Kirjassa on liikaa tällaisia kuivia jaksoja. Pidin kirjaa kuitenkin omassa arvoasteikossa OK tasoisena, koska hyvääkin siitä löytyy. Ursan sf sarjan tapaan kirjassa on kattava johdanto, jossa valotetaan kirjailijan uraa ja mainitaan hänen tärkeimmät työnsä. Johdanto osuus on kiva lukea kirjan lukemisen jälkeen.

Periaatteessa juoni oli hyvin ennalta-arvattava ja siihen liittyy hyvinkin normaaleja nuorten fantasiakirjojen piirteitä ja ominaisuuksia. En tiedä muista, mutta mahdollisessa kliseisyydessäänkin kirja teki juuri minuun vaikutuksen, ja siihen löytyy myös syy: kirjat joissa on pääosassa koulumaailman epäoikeudenmukainen rytmi, suosittujen ja epäsuosittujen kuilu, ovat sydäntäni lähellä. Verrattuna vaikka Lauren Oliverin mahtavaan "Kuin viimeistä päivää"- teokseen, tämä ei ehkä yltänyt ihan samanlaiseen pakahduttavaan fiilikseen, mutta tämähän onkin sarjan avauskirja. Jään ehdottomasti odottelemaan tulevia kirjoja.

Tämä kirja on selkeästi sarjan tähän mennessä huonoin. Sarjan juoni ei varsinaisesti etene mihinkään, vaan tässä kerrotaan portinvartijoiden historiasta. En pitänyt laisinkaan kirjan menneisyys-osasta, sen olisi voinut jättää kokonaan pois ja kertoa historian jollain muulla tavalla. Siitä tuli liikaa mieleen sci-fi-kirjat, mitä tämä sarja ei ainakaan ennestään ole ollut. Mielestäni oli huono ratkaisu tehdä portinvartijat kahdeksi kappaleeksi. Kirjailija olisi edes voinut selittää enemmän kaikista, sillä minulla ainakin jäi kaikki epäselväksi menneisyyden hahmoista. Hieman myös mietin, miksi ainoastaan Matt sai pitää nimensä.. Kirjan loppu jäi liikaa kesken. Siinä ei kerrottu mitään, mitä Scottille ja Jamielle lopulta kävi. Loppu tavallaan lässähti. Jos kirja olisi yksittäinen, en todellakaan suosittelisi sitä, mutta koska se on osa sarjaa, se voi olla tärkeä seuraavan osan kannalta.

Pidin paljon kirjan rakenteesta ja Ricen tavasta rakentaa siihen sisältöä. Kohdallani toimi hänen tapansa luoda sisäkkäisiä tarinoita tässä. Toivat kyltymystä tiedonjanoiselle. Valitettavasti pisteitä laskee viimeisen neljänneksen läpijuoksu, jossa tapahtumat seuraavat sarjassa toisiaan pysähtymättä lainkaan siihen, missä pidän Ricessa, makusteluun. Muutama loppusuoran läjähdys sai tahtomattaan koomisia piirteitä. Silti tarina oli kokonaisuudessaan vahva ja rytmikäs - pisteensä ansainnut.

Tosi mahtava kirja. Hyvä juoni ja tosi hyvin toteutettu. Pidin kirjan synkästä tunnelmasta, joka kesti ihan loppuun asti. Paras lukemani Koontzin kirja. Haluaisin kirjan omakseni, mutta valitettavasti en ole löytänyt mistään kaupoista, enkä sen puoleen kirjastoistakaan.

Tartuin tähän kirjaan ihan uteliaisuuttani. Luettuani Kayen koko Replica-sarjan Geeni-trilogiaa myöten, mietin mitä tämä uusi sarja toisi tullessaan. Yllätys oli positiivinen, mutta tämä sarja tuskin tulee koskaan nousemaan klassikoksi. Kirjassa näkyi paljon Kayen Replica-sarjalle tyypillisiä piirteitä. Ylilahjakkaat nuoret ja me vastaan paha maailma-asenne, ovat näistä tyypillisimpiä. Juoni kulki kuitenkin mukavasti. Ja hahmot olivat kekseliäitä, vaikkei näyttämöllä näkynyt usein muita kuin Amanda ja Jenna ja muut hahmot pyörivät taustalla. Myös kirjan ''pahis'' jäi hieman taustalle ja etualalla pyöri Amandan psykodraama.

Täytyy nyt sanoa, että Rick Riordan päätti sarjansa tyylillä. Koko sarjan kliseisyydestä huolimatta loppuhuipennus oli mitä mieleenpainuvin. Sarjalle yeisesti ominainen huumori ja naseva sanailu jäivät Jumalten sodassa taka-alalle ja keskiössä pyörivät hahmot suhteineen sekä alati lähestyvä tuomionpäivän sota Kronosta vastaan. Kirjan tunnelma oli pitkään samalla tasolla kuin viimeisessä Harry Potterissa. Raskas ja synkkä, juoksua aikaa ja sotaa vastaan. Ja lopulta pienet sankarit kokoontuivat yhden johtajan alle. Sarja oli upea kokemus ja Riordanin hahmot kasvoivat selvästi koko sarjan ajan ja tämä näkyi varsinkin viimeisessä osassa. Minua kuitenkin jäi hieman kaivelemaan se, että koko sarjan ajan kohuttu suuri ennustus jäi taka-alalle ja toteutui hieman puolivillaisesti. Ja seuraava iso paha ennustus putkahti vielä puolivillaisemmin. Siitä sai kuitenkin mielikuvan, että sarjalla olisi edes pieni mahdollisuus saada jatkoa. Sarja oli kokonaisuutena hieno joten jatkoa saisi puolestani tulla :)

En ihmettele miksi Arra oli ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Kirja on lumoavan kaunis. Se hiipii tiensä suoraan sydämeesi ja jättää jälkensä sinne, ellei tee sinne kotiaan. Kirja on upeasti kirjoitettu ja se täytyy lukea yhdellä kertaa. Minä en ainakaan voinut laskea sitä käsistäni, ja viimeisen sivun kohdalla teki mieli itkeä, koska kirja loppui jo. Pientä miinusta tulee lopusta, se jäi hiukan kaihertelemaan, mutta vain hiukan. Mutta muuten Arra on lumoava.

Kirja tuli luettua, koska ei ollut tietokonetta eikä mitään muutakaan muuta siinä käden ulottuvilla, kun tädillä olin taannoin käymässä. Kirja tuli valittua, koska siinä oli tapahtumapaikkana kiehtova Japani sekä taistelutaidoista puhetta. Enkä pettynyt - hyvällä kielellä työstetyssä tarinassa samaistuu Hinetoshiin, joka on ainoa sukunsa elossa oleva jäsen, orpo, jonka mestari Nageru otti huostaansa. Hinetoshi ei milloinkaan saisi näyttää vaaleita hiuksiaan; vaaleat hiukset olivat hänen sukunsa merkki, ja niin monet tahtoisivat tappaa Baruno-suvun viimeisen... Tarina vie mukanaan. Syy miksi jatketaan, on se, että Nageru haluaa auttaa nuorta huollettavaansa selviytymään, ja kun he kuulevat, että keisarin poika on sairastunut, Nageru aikoo lähteä viemään lääkettä keisarin jälkeläiselle. Nageru jättää Hinetoshin ihmisten keskelle taistelukouluun, missä tapahtumat seuraavat toista... Suosittelen itämaisista taistelutaidoista, feodaaliajan Japanista ja itämaisesta filosofiasta kiinnostuneille.

Kirjan ensimmäisillä sivuilla päähenkilö Jant hyppää jyrkänteeltä ja liitelee alas, heti tästä asti olin koukussa kirjaan, Mikä lentää millä miten?. Swaiston on luonut hienon maailman erilaisine "ihmis" rotuineen ja päähenkilö mielenkiintoinen risteytys omaperäisine ominaisuuksineen. Taistelukohtaukset olivat myös miellyttävän todellisen tuntuisia. Kuolemattomatkaan eivät olleet täysin ilmiömäisiä kaiken pelastajia vaan joukkoa lakosi niin ihanan häijyjen turilaiden edessä.

Lohikäärmeen jäljillä kertoo sinisestä lohikäärmeestä nimeltä Kalecgos, jota lohikäärmeenmetsästäjä jäljittää. Salaperäisen Anveena-ihmisen kanssa Kale lähtee karkuun kääpiötä, joka aikoo saada kaikki lohikäärmeet hengiltä. Piirrostyyli on mielestäni hieman erikoinen, muttei paljoa eroa itse WoW-pelin grafiikasta. Kyseistä peliä toisinaan pelaavana innostuin tosi paljon, kun itse maailman, Azerothin, tarina kerrotaan alussa ja matkan varrella mainitaan monia tuttuja nimiä. WoWia pelaaville suosittelen. Mutta kyllä muillekin.

Kahdeksas Redwallin Taru kertoo hilleri Swarttin ja mäyrä Päivänsäteen välisestä vihanpidosta ja lopullisesta taistelusta. Päivänsäde Nuijamäyrä on itseään etsivä nuori mäyrä, joka ei tiedä mistä hän tuli ja ketkä olivat hänen vanhempansa. Uskollisen ystävänsä Tuulisiipi-haukan kanssa hän selvittää asioita sekä löytää paljon uusia ystäviä. Swartt taasen vaeltaa suuren sotajoukkonsa kanssa, ja paha pääsee jopa rauhaisaan Redwallin luostariin: Swarttin jälkeensä jättämä pieni urospoikanen päätyy Redwalliin ja kasvaa nuoren Muratti-hiirineidon kasvattamana. Verhoksi ristitty sotapäällikön poika ei kuitenkaan pääse sinuiksi Redwallin elämän kanssa ja lopulta karkoitetaan hillerin yritettyä myrkyttää erään luostarin jäsenen. Muratti lähtee hänen peräänsä ja seuraa kirjan loppuun saakka hillerinuorukaista, luottaen aina siihen, että Verhossa olisi vielä jotain hyvää. Itse pidin Päivänsäteen alkuperäisestä nimestä. Tässä vaiheessa suomennos ei mielestäni toimi: Päivänsäde Nuijamäyrä, kuten se suomalaisessa tekstissä on, on alkuperäisesti Sunflash the Mace, mikä kuulostaa jo paljon urhoollisemmalta. Annan silti plussaa kansikuvalle, joka on todellinen taideteos. Suosittelen kirjaa oikein lämpimästi.

Brian Jacques on tähän kirjaan mennessä tehnyt 9 kirjaa Redwallin tarusta. Tämä kymmenes tulee kertomaan siitä ryhmittymästä, jota sivuttiin niin monessa kirjassa: jänisten kaukopartiosta. Tällä kertaa, ensimmäistä kertaa päähenkilönä on jänis! Nuori Tami aikoo kaukopartioon ja tarvitsee monien eläinten apua saavuttaakseen unelmansa. Redwalliakaan ei unohdeta - luostarin muuri on sortumassa ja abbedissa Villakko ystävineen lähtee selvittämään muinaisen Kotirin, villikissojen linnoituksen arvoitusta. Itse pidin tästä kirjasta, ja jänikset ovat lempihahmojani. Leikkisät, vitsailevat mutta kovat soturit, jänikset, ovat Salamandastronin linnoituksen mäyrävaltiaan armeija. He ovat siis hyvinkin irroittelevia mutta samalla todella vakavia taistelijoita, aikamoinen arvoitus. Mestariteos jälleen kerran Brian Jacquesilta.