Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Minulla meni Kvanttivarkaan lukemiseen vain kaksi päivää. Kirja oli hyvä, itse asiassa ennakoimaani parempi. Alussa käsitteet hämmensivät, mutta kun odotti kärsivällisesti, niin asiat selvenivät. Lyhyet toimintakohtaukset olivat hienosti kirjoitettuja. Rajaniemen luomalle tulevaisuuden maailmalle täytyy antaa erityiskiitos. Ei tullut ollenkaan sellaista tunnetta, että mukaan olisi heitetty erilaisia ihmisryhmiä ja mielikuvituksellisia paikkoja vain jonkin yleisen outouden takia. Aurinkokunta tuntui sisäisesti johdonmukaiselta. Juoni kulki mukavasti ja siitä löytyi yllättäviä käänteitä. Lopetuskin sai odottamaan jatkoa. Kvanttivaras ei kuitenkaan ole mielestäni mikään erityisen hieno teos, enkä harkinnut viiden tähden antamista. Esimerkiksi Richard Morganin Muuntohiili on minusta parempi esikoisromaani tieteiskirjallisuuden puolella.

Vaikka Viimeistä toivomusta on kehuttu kovasti arvosteluissa, pääsi kirja silti yllättämään myönteisesti. Mietin, pitäisikö antaa täydet viisi tähteä, mutta päädyin lopulta neljään. Odotan nyt malttamattomana sarjan toista kokoelmaa, Kohtalon miekkaa. Toivottavasti Geraltin aiemmista vaiheista saadaan siinä lisätietoja. Sapkowski yhdisti novelleissaan erinomaisen huumorin vakavampaan sisältöön. Jotkut kohdat jäivät vaivaamaan mieltä lukemisen jälkeen, kuten ajatus vuorihaltioiden tulevasta viimeisestä hyökkäyksestä ihmisten maille. Kaikki tarinoissa esiintyneet hahmot olivat hyvin luotuja ja maailma kiinnostava. Suomennoskin tuntui onnistuneelta. Sapkowski on nyt todistanut osaavansa kirjoittaa lyhyitä kertomuksia, ja haluaisin kokeilla Noituri-sarjaa myös romaanimitassa. Pitää uskoa siihen, että WSOY jatkaa suomentamista vielä kolmanteen osaan.

**Kirja vihastutti ja kauhistutti kaikella sillä rehellisyydellään. Olisi kauheaa syntyä ja kasvaa maailmassa, jossa KAIKKI määrätään puolestasi, joka aviomies! Saat tietyn kokoisen ruoka-annoksen ja opiskelet vain tiettyjä asioita. Et osaa kirjoittaa, koska kaikki tehdään koneella. Yhteiskunta päättää jopa sen, milloin kuolet. Maailmassa on vain sata runoa, sata laulua, sata taulua jne. Jotain ihan kamalaa. Kyllä voi henkäistä helpotuksesta kun tajuaa, että se on vain kirja. Kirja imaisee mukaansa alusta lähtien vaikka välillä kuvailu onkin hiukan tylsää luettavaa. Ei lukeudu suosikkikirjoihin, mutta toinen osa on ehdottomasti luettava!

Musta mies voitti Arthur C. Clarke -palkinnon ja monet väittävät sitä parhaaksi vuonna 2007 julkaistuksi scifiromaaniksi. Odotukseni olivat siis korkealla, mutta teos ylitti ne. Kyseessä on yksi upeimmista koskaan lukemistani tieteiskirjoista. Jo Morganin esikoistyö Muuntohiili oli hieno saavutus, mutta pidin Mustasta miehestä enemmän. Kirja sijoittuu nykyhetkestä noin sata vuotta ajassa eteenpäin. Se on vähemmän science fictionia kuin Muuntohiili ja muistuttaa tyyliltään teknotrilleriä. Tulevaisuudessa Yhdysvallat on hajonnut kolmeksi valtioksi – keskiosan muodostaa vanhoillisten uskovaisten hallitsema "Jeesusmaa", jossa esimerkiksi abortit on kielletty. Ihmisten kromosomirakennetta on opittu muokkaamaan, mikä on tarinan kantava teema. Päähenkilö Carl Marsalis on geenimuunneltu supersoturi, joka saattaa tuoda mieleen Takeshi Kovacsin. Musta mies eroaa kuitenkin Muuntohiilestä. Kerrontatyyli on nyt kolmas persoona, ja kirjailija käyttää useita näkökulmia. Ultraväkivaltaista toimintaa on yhä mukana, mutta hillitymmin. Yksityiskohtainen seksikohtaus löytyy vasta kirjan puolivälistä. Morgan kirjoittaa tällä kertaa selvästi syvällisemmin ja rauhallisemmin, taitavasti kuvattu väkivalta ei ole enää se pääasia, vaikka sitä esiintyy säännöllisin väliajoin. Paksussa romaanissa käsiteltävät aiheet ovat todella kiinnostavia, kirjailijan proosa ja henkilöhahmot hyviä sekä tarina kiinnostava. Morgan onnistuu luomaan myös liikuttavia kohtauksia, ainakin minulla silmät kostuivat. Tulevaisuuden maailmakin tuntuu uskottavalta. En ihmettele sitä, että jotkut sanoivat kirjailijan fantasiadebyytin The Steel Remains tuntuvan vaisulta Mustan miehen jälkeen. Kiroilua Morgan ei ole hillinnyt yhtään... Kielteisenä asiana voisi mainita juonen vähän hitaan käynnistymisen, sadan ensimmäisen sivun jälkeen en ollut täysin vakuuttunut Mustan miehen hienoudesta.

Kirjan alottaessani toiveeni olivat korkealla: kerrankin (näennäisesti) "kielletty rakkaus" uudessa paketissa. Ensimmäiset sivut luettuani olin harmissani, tämähän on täyttä teinihömppää! Kirjoitustyyli on samanlainen kuin R.L.Stinellä tai Rob Kiddillä ja kutsuu 10-13 vuotiaita, mutta hahmot ovat jo 15-kesäisiä (tämän huomaa toisinaan myös rivien välistä lukiessaan). Tämä tapa kirjoittaa saattaa karsia vanhempia lukijoita pois, vaikka kertomus herättää ajatuksia ja luo muuttuneen maailman meidän jälkeemme. Maailman, joka on tuhoutunut meidän tekojemme takia. Ideahan on aika pitkälti sama kuin mm. Waterworld-leffassa: jäätiköt ovat sulaneet ja ihmisten elialueet pienentyneet. Kirjassa pieni joukko uudisraivaajia on muuttanut asumaan veden alle, viljelemään maata. Vedenalisilla ja maanpäällisillä ihmisillä on yhteiskunnassa hyvin eriarvoinen asema, jonka musta-valkoinen asettelu sympatisoi rohkeita toisinajattelijoita, niitä, jotka uskalsivat ottaa riskin elämässään toisten hyväksi. Päähenkilö Ty tutustuu pinnan yläpuolelta tulleeseen tyttöön Gemmaan, joka etsii kadonnutta veljeään. Vasta loppupuolella kirjaa päästään tosissaan latteiden henkilöiden ja juonen kehittämisen kanssa alun kankeudesta ja onpa sinnekin päri käännettä luotu. Jos vain tyyli saataisiin kohdalleen, voisi kirja potentiaalisesti menestyäkin, nyt se valitettavasti eksyy nuoriso-osaston geneeriseen massatyyliin. Mukaan on heitetty myös rikollinen Krottiliiga, joka on muutakin kuin mitä pinnalle näyttää. Plussaa teos saa ainoastaan hyvin luodusta vedenalaisesta maailmasta ja sen kuvaamisesta. Niin vedenelävät kuin ihmisten asumusmuodot on kekseliäästi ja uskottavasti kirjoitettu. Hauskasti (jos ekokatastrofista voi sitä sanaa käyttää) kirjan lukemiseen kuluu vain pari iltaa, ei todellakaan mikään järkäle, kevyt välipala. Tästä voisi joku tusina elokuvaohjaaja napata idean seuraavaan The day after tomorrow-epookkiin.

Kirjan kirjoitus tyyli on vähän erikoinen. Tämä syntyy tietenkin osittain suomentajan persoonan osallistuttua mukaan, koska amerikkalaiset ilmaisut eivät käänny kovin hyvin. Toisen puolen synnyttää kertojan vaihtuminen pitkin tarinaa, jopa lukujen sisällä. On virkistävää lukea eri näkökulmia asioista, mutta hahmojen lisääntyessä, täytyy olla tarkkana ja huomata ajoissa henkilön vaihtuneen (itselleni oli toisinaan vaikeaa hahmottaa kuka kukin oli, sukulaisuus suhteista puhumattakaan). Myös välissä olevat päiväkirja-muotoon kirjoitetut pätkät loivat vaihtelevuutta. Olen aina ollut viehättynyt post-apokalyptisiin kuvauksiin, vaikka niihin enemmän leffoissa olenkin törmännyt. Tästähän on myös filmatisointi oikeudet myönnetty ja odotan kyllä leffaa mielenkiinnolla, uskon että tarina toimii visuaalisesti paremmin kuin kirjallinen versio. Kirjan viimeisiin sataan sivuun liittyy muutamia käännekohtia tarinassa, jotka lisäsivät oman potkunsa tarinaan. Toisinaan kirjaan olisi kaivannut enemmän karttoja helpottamaan paikkojen vaihtumisesta johtuvaa hämmennystä, mutta jos on varustettu riittävällä mielikuvituksella, ei putoa ainakaan täysin kärryiltä. Suurin osa paikoista on kuitenkin käsittääkseni (jossain muodossa) olemassa oikeastikin, eli viitseliäimmät voivat näpytellä lokaatioita vaikka Google Mapsiin. Välillä tuli varsin ärsyttävä tunne: "miksi tämä ja tämä on kirjoitettu näin? Itsehän olisin sanonut vaikka tällä tavalla". Makuasiat ovat makuasioita, mutta jos vertaan Eragonin saamaa palautetta huonosti kirjoitettuna kirjana (jota en kyllä yhtään allekirjoita, ehkä kolmatta osaa lukuunottamatta), on silti toisinaan vaikea ymmärtää kirjan ympärille syntynyttä suurta kohua. Ok, tarina on tavallaan ideana varsin tuore, käyttää vanhoja jo miljoonaan kertaan kerrottuja tarinoita pohjana ja lisää soppaan himan uuttakin, mutta teknisesti se ei top 10 listaani mene. Silti kirja oli pakko lukea loppuun asti ja meni parina iltana usean tunnin lukemiseksi yöunien kustannuksella, ja ehkä siksi kirjan tapahtumat tulivat myös uniini. Silti jokin puuttuu vielä, onko syynä sitten kirjan liiallinen elokuvakäsikirjoitus-maisuus vai katoaako kirjojen taika käännettäessä? Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan jatko-osan ilmestymistä! Suosittelen sellaisille ihmisille, joiden mielestä Houkutus antaa liian imelän kuvan vampyyreistä.

Langennut enkeli oli minun suosikkikirjani kevään valikoimasta. Se oli hauska, jännittävä ja tummasävyinen. Pidin siinä esiintyvästä huumorintajusta ja romantiikasta. Kirjassa oli myös yllättäviä käänteitä, eikä se ollut missään vaiheessa tylsä. Pidin kirjan päähenkilöistä, Norasta ja Patchista. He olivat aivan suurenmoinen pari ja heillä synkkasi hyvin. Fitzpatrick on suurenmoinen kirjailija. Hän oli osannut kirjoittaa hyvin ja mukaansatempaavasti. Odotan innokkaasti sarjan toista osaa.

Elminster-saagan huonoin osa. Toisen osan, Myth Drannorin, jälkeen Greenwood vaikutti pätevälle kirjailijalle, joka osasi tuoda eloa lajityypin kirjoihin. Toisen osan jälkeen sarja on kuitenkin luisunut koko ajan Forgotten Realmsin huonoimmaksi, mikä ei anna odottaa paljoa viimeiseltä saagan osalta. Jos Greenwood olisi pitäytynyt perinteisemmässä kerronnassa, olisi kirja saattanut toimiakin. Ainakaan vaikeudet eivät törmää miljööseen, joka oli etukäteen mielenkiintoinen. Kun tarina etenee kolmella tasolla, joista yksi on menneisyys, juonta on liian vaikea seurata kun kirjailijan taidot eivät riitä. Lisäksi juonen kannalta toissijaisia muistoja käsitellään kirjassa liiaksi, mikä vain ärsytti. Se, mitä kirjailija on mahdollisesti näillä hakenut, ei välity lukijalle. Keskustelufoorumilla esitettiin kritiikkiä tapahtumaympäristön, helvetin, potentiaalin hukkaamisesta. Tämä on totta, sillä helvetti oli vain pintasilaus, jonka tilalla olisi voinut olla mitä tahansa muutakin.

Verenhimo : suomalaisia vampyyritarinoita (Teos, 2011) -novellikokoelma sisältää parisenkymmentä kotimaista kertomusta verenimijöistä. Juri Nummelinin toimittamassa teoksessa julkaistujen novellien tekijäjoukkoon lukeutuvat nykykirjailijoistamme mm. Harri István Mäki, Sari Peltoniemi, Johanna Sinisalo. Lisäksi mukaan on otettu muutamia arkistojen aarteita menneiltä vuosikymmeniltä; novellikokoelman vanhin edustaja on Mika "Kristian Korppi" Waltarin Egypti-aiheinen "Muumio" vuodelta 1926. "Verenhimo" on kokonaisuutena hieman epätasainen, aivan kuten Nummelinin äskettäin toimittama zombi-antologiakin, mutta siitä huolimatta varsin mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti varhaisimmat kirjoitukset saattavat nykylukijasta tuntua hieman kömpelöiltä, ovat nekin kiinnostavia ja luullakseni melko harvalle tuttuja alaviitteitä kotimaisen genrekirjallisuuden historiaan. Vampirismia on kokoelman novelleissa käsitelty monesta näkökulmasta; esimerkiksi Sinisalolla verinen myytti vertautuu työpaikkakiusaamiseen eli edustaa ns. psyykkistä vampirismia. Joukkoon on mahtunut niin scifi- tarinoita, ajankohtaisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin nojaavia novelleja kuin perinteisempääkin vampyyrikuvastoa. Jos novellikokoelman kolme parasta kertomusta pitäisi nimetä, niin luultavasti minun valintani olisivat Christine Thorelin "Uhanalaiset", Heikki Nevalan "Juotikkaat" ja Jussi Katajalan "Korpin silmät kaiken näkevät".

Artemis Fowleista tämä kirja on mielestäni tähän mennessä huonoin. Takakannen perusteella kirja oli äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta sitten kun luin sen, se oli suoraansanottuna vähän tylsä. Ei mitään Artemiksen tavanomaisia neronleimauksia tai äärettömän kiperiä tilanteita. Niitä kyllä yritettiin luoda, mutta aika huonosti onnistuttiin. 4 tähteä, koska Artemiksen sairaus ja toinen persoona olivat loistavia. Lisäksi lempihahmoani Butleria kuvattiin paljon (eli paljon plussaa). Lisäksi tarinan pahista kuvattiin tarkemmin kuin muissa kirjoissa ja tällä kertaa se ei ollut mikään tunteeton mielipuolihyyppä, joka halusi valloittaa maailman ( josta myös plussaa). Jos olet lukenut muut Artemis Fowlit niin lue vain pois, tämähän voi olla vaikka paras kirja jonkun muun mielestä. Mutta jos et ole lukenut muita Artemis Fowleja niin ei kannata koskeakkaan; Lue parhaat päältä ensin ;------------)

Helena Wariksessa on ainesta Suomen Robert Holdstockiksi; yhtäläisyydet eivät muuten ole välttämättä kovin suuria, mutta molemmilla on poikkeuksellinen taito kuvata maailmansa niin elävästi, että sen läsnäolo tuntuu haju- ja tuntoaistia myöten ja pysyy katkeamattomana yllä koko kirjan ajan. Wariksen luoma todellisuus tuntuu jatkavan olemassaoloaan myös teosten itsensä asettamien kurkistusikkunoiden ulkopuolella, mitä ei useinkaan voi sanoa tavan fantasiavireisistä tarinoista - aivan puhtaasti siitä syystä, ettei kellään voi olla kouriintuntuvaa muistoa Disneyn satulinnasta, mutta jokainen tietää, miltä keväinen, auringonpaisteessa kylpevä metsä tuoksuu ensimmäisen sateen jälkeen. Jos kirjailija pystyy herättämään lukijassa tällaisen kokemuksen ja lujittamaan sen kuvaamaansa todellisuuteen pelkkien sanojen avulla, hän on jo vakavasti otettava tekijä. Lisäksi Waris saattaa olla ensimmäinen kirjailija, joka on todella kyennyt luomaan jotain täysin omaehtoista, uskottavaa, eikä vähimmässäkään määrin paperinmakuista todellisuutta nimenomaan suomalaisten muinaisesta myyttiperinnöstä. "Sudenlasten" ja sitä edeltävän "Uniin piirretyn polun" tarinaa ei ole pingotettu orjallisesti jäljentämään käsitystämme jostain tietystä ajanjaksosta; viime kädessä on oikeastaan mahdotonta sanoa, mihin aikaan tarina sijoittuu meidän todellisuuteemme nähden - se voisi yhtä hyvin tapahtua kaukana menneisyydessä kuin hyvin kaukana tulevaisuudessakin. Näitä ei tosin tarvitse sen kummemmin välttämättä pohtia. Omalakisena todellisuutenaan kirjojen tarina nojautuu johdonmukaisesti ja nokkelasti myyttiseen maailmaan, joka kuuluu suomalaisen kulttuurin kaukaiseen menneisyyteen. Itse koin Wariksen tarinan tästä syystä paljon elävämmäksi kuin monien ulkomaisten kirjailijoiden seikkailut samankaltaisilla alueilla - "Sudenlasten" ja "Uniin piirretyn polun" henkilöhahmot tai syvimmät mysteerit eivät tunnu pohjimmiltaan etäännyttävän vierailta vaan tarjoavat uudenlaisen näkökulman myös lukijan omaan todellisuuteen. Tuoreuden aistiminen ei silti vaadi suomalaisuutta lukijaltaan; käännettynä tarina voisi hyvinkin saada faneja myös muissa kieliympäristöissä. "Sudenlapset" on varsin selkeästi trilogian kakkososa, mikä näkyy ajoittain tietynlaisessa kiirellisyydessä. Matkat ja muut helposti puuduttaviksi muuttuvat keskeisten tapahtumien lomaan jäävät välikelaukset on leikattu terävän elokuvamaisesti roskiin, mikä on pelkkää plussaa. Tarinan varsinaisia päähenkilöitä ovat "Uniin piirretyn polun" Vornanmutkasta maailmalle paiskatut kaksoisveljekset Roke ja Karran sekä taustalla vaikuttava salaperäinen, mihinkään kuulumaton pikkutyttö Sudenmarja. Sinänsä mielenkiintoisten ja persoonallisten Roken ja Karranin kehitys henkilöinä tosin tapahtuu ajoittain vähän turhankin vauhdikkaasti, ja heidän sisäiselle maailmalleen olisi ehkä voinut uhrata muutaman sivun lisääkin. Keskeisimpään rooliin koko teoksessa vaikuttaa sen loppupuolella nousevan "vanhojen mahtien" ja näiden vastapuolten mytologia, mutta suurelta osin teoksen vetovoima on edelleen nimenomaan henkilöissä ja maailman todentuntuisuudessa. Joissain kohdin Waris järkyttää tusinafantasian ja historiallisen romaanin henkilökonventioita ehdottomasti parempaan suuntaan - nuoren Karranin ja tämän kasvattiveljen Nunon kaltaisia henkilöitä ei todellakaan ole liiemmälti viljelty miekkailevien urosten ja uljaiden soturittarien yksioikoisen ja -arvoisen tungoksen keskellä. Myös enemmän tähän sarjaan sijoittuvien Roken ja Karranin kasvattisisaren Niirin hahmoissa on kovasti enemmän särmää ja inhimillisyyttä kuin mitä yleensä on lupa odottaa. Sivuhahmoista suosikikseni nousi päällepäin kliseiden kliseeltä vaikuttava Itämannun Viisas, josta ei luojan kiitos sukeutunutkaan viidettätuhannetta Gandalf-kopiota. Sitä paitsi kirjan, jossa sanotaan vähän väliä "Perkele!" täytyy olla jo muutenkin hyvä.

Sinänsä hyvä kirja. Alku oli jokseenkin niin pitkäveteinen, että eminasi koko kirja äädä lukematta. Kuitenkin hieman pidemmälle päästyäni, kirja todella avautui. Uudenlainen kuvaa vampyyreistä saa sarjan tuntumaan hyvin tuoreelta eikä toista sitä samaa vanhaa vampyyrirakastuuihmiseen -kuviota.

Mielestäni kirja on viihdyttävä ja mielenkiinoinen, vaikka juoni pääpiirteissään onkin hieman kulutettu. Vaikka kirjassa onkin kliseitä, ne ovat paljon mitättömämpiä kun ottaa huomioon että kirjan henkilöt ovat eläimiä, kissoja. Myös nimet olivat hauskoja. Kirja ansaitsee 4 tähteä.

Todella vaikuttava scifitrilleri ihmiskunnan selviytymisestä.En malttaisi odottaa kirjan seuraavia osia. Ahmaisin kirjan parissa paivässä ja uhrasin jo muutenkin lyhyet yöuneni tälle kirjalle. Mukavaa vaihtelua kirjaan toi se että sitä kerrottiin välillä paiväkirjan muodossa. Alku oli hieman tahmeaa mutta piankos olinkin jo aivan koukussa. Vaikka kirjan lukemisesta on jo monta kuukautta en ole vieläkään toipunut siitä ja kirjan taphtumat hiipivät mieleeni aina välillä. Suosittelen ehdottomasti scifin ystäville.

Kirja ei mielestäni ollut erikoisen hyvä. Loppuun jaksoin lukea, mutta vain riemastuttavan isoäiti Katen avulla. Kirjan päähenkilöistä Alexista ja Nadiasta en hirveästi pitänyt. Kirja on luultavasti kirjoitettu astetta nuoremmille kuin minä. Oma sisareni (11v) saattaisi jopa pitää tästä kirjasta ja lukea jatko-osat, jotka minä suosiolla jätin väliin. Tämä on juuri niitä kirjoja, joita ahmitaan 10-vuotiaina ja joista parin vuoden päästä ei ole harmainta muistikuvaa. Suosittelisin jättämään väliin (ellet ole alle 12-vuotias).

Luin kirjan, koska sarjan ensimmäisen osa (Kuninkaan lohikäärme) valloitti täysin. Varsinkin Temeraire-lohikäärme oli ihanan symppis. Tämä toinen kirja ei pettymyksekseni aivan yltänyt samalle tasolle, eikä kirja ollut läheskään yhtä jännittävä kuin aikaisempi. Ehkä vain kuvittelen, mutta ihan kuin tässä kirjassa keskityttiin hiukan enemmän politiikkaan kuin jännittäviin kohtauksiin, draamaan tai edes Temeraireen, mitä itse odotin. Kirja olisi voinut olla hiukan parempi jos heidän merimatkaansa Kiinaan olisi lyhennetty (paljon) ja taas lisätty Kiinassa vietettyä aikaa (ja lisätty sinne myös vähän actionia). Vielä tiedoksi kaikille, että tätä kirjaa ei kannata lukea jos ei ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa.

Ihan mukiin menevä kirja. Ei nyt varsinaisesti mikään kauhean hyvä ollut, mutta ei kuitenkaan mikään huono. Intouduin lukemaan, koska kirjojen pohjalta tehty sarja on todella hyvä. Ja sarja todellakin jää paremmaksi kuin tämä kirja. Saa nähdä onko seuraava osa parempi :)

Täytyy sanoa että sarjan toinen osa ei ollut yhtään sen huonompi kuin ensimmäinenkään. Totta kai Väristys oli hieman parempi, mutta tämä tulee heti hyvänä kakkosena. Kirja kertoi tosi hyvin rakkaudesta ja tuskasta. Pidin myös siitä, että sarjaan tuli uusi hahmo, Cole. Poika oli jotenkin kiva lisäys tarinaan. Stiefvater on aivan loistava kirjailija ja odotan innolla sarjan kolmatta osaa.

Ensimmäinen kirja pitkään aikaan joka jäi ihan oikeasti lukematta. Sekava opus johon on yritetty yhdistää kaikista hyvistä menestyskirjoista jotain. Sanomattakin selvää ettei siinä ole onnistuttu... Jokke Eskimolle tiedoksi että näin Black Dagger Brotherhood-fanina ja Stookien kirjatkin lukeneena (joskin en niinkään tykänneenä) tämä kirja ei mahdu edes minun "ei niin vakavaan lukemistooni".

Kirjan lukemisesta on jo viisi vuotta mutta silti muistan kuinka hyvä se oli. Takakansi ei ole mikään kummoinen ja olin ensin ajatellut etten lukisi sitä ollenkaan. Mutta kun sitten aloitin kirjan, en voinut laskea sitä käsistäni. Se oli jotain niin mahtavaa että nyt kun muistin tämän kirjan, en voi vain ohittaa tätä. Pidin varsinkin päähenkilöstä. Hän oli jotenkin suloinen tyttö, josta ei voinut olla pitämättä. Ja kokonaisuutena kirja oli aivan loistava.

Pidin kirjasta jollain tavalla, varsinkin Minter oli kiva hahmo. Juoni oli aika epätavallinen ja pidin siitä tosi paljon. Oli kiva lukea välillä jotain erilaistakin. Henkilöt olivat ihan hyvin kerrottu vaikka Mikaja olikin ärsytävä. Mutta se ei kuitenkaan haitannut paljoa, kirja oli kokonaisuutena ihan hyvä.

Tämän kirjan lukemisesta on jo neljä vuotta mutta muistan silti hyvin kuinka yllätyin positiivisesti. Kirja oli mukaansa tempaava ja juoni oli hyvä. Ihan rehellisesti sanoen luulin ensin että kirja olisi aivan typerä, mutta erehdyin. Pidin tosi paljon myös muista kirjan hahmoista.

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin "Viimeinen toivomus" (WSOY, 2010) on toisiinsa enemmän tai vähemmän linkittyviä kertomuksia sisältävä fantasiaromaani noiturin epäkiitollista ammattia harjoittavasta Geraltista, joka ratsastaa paikasta toiseen ja listii erilaisia hirviöitä rahasta. Eräänlainen "Vuokrattava miekka", siis. Sapkowski kirjoittaa aika perinteisen oloista fantasiaa, jossa miljöö muistuttaa keskiaikaista Itä-Eurooppaa, sankari tarvitsee niin miekkaa kuin magiaakin ja seikkailuun nivoutuu mukaan genren arkkityyppejä: hallitsijoita, velhoja, pappeja, haltijoita ja niin edelleen. Lukija voi rivien välistä löytää myös pieniä viittauksia kansansatuihin, lievää melankoliaa sekä sanailun muodossa ilmenevää huumoria.

Lukiota käyvä Rebecca "Becks" Wolff huomaa eräänä iltana, että hänen ikkunansa alla seisoo vieras muukalainen, jota kohtaan hän tuntee ennenkemätöntä vetoa - ja pienin askelin käy ilmi, että tunne on molemminpuolinen. Kukahan mahtaa olla tämä salaperäinen muukalainen? Saksalaisen Isabel Abedin "Lucian" (Otava, 2010) uponnee parhaiten niihin lukijoihin, joiden mielestä Stephenie Meyer on maailmankaikkeuden paras kirjailija, ja saksankielisiä arvioita silmäilleenä kirja onkin monen nuoren naisen mielestä todella wunderbar. En ilmeisesti kuulu kohderyhmään, sillä minusta kirja oli kohtalaisen mukaansatempaavan alun jälkeen aika donnerwetter. "Lucian" jaksaa tosiaan kiinnostaa parisataa ensimmäistä sivua, mutta sitten alkaa homma tökkiä ja teini-iän ohittanut lukija huomaa ajattelevansa, etteikö yliluonnollista rakkaustarinaa tosiaan voi tiivistää kolmeensataan sivuun. Rakkaudessa räydytään, angstia podetaan ja sitä rataa. Hoh hoh hoijaa. Lopussa, tapahtumien siirtyessä Atlanttin toiselle puolelle, homma menee sitten täysin epäuskottavaksi. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, ettei kirjan kannalta kahden rakastavaisen välille rakennettu este oikein tunnu uskottavalta. Abedin kunniaksi on sanottava, että hänen sivuhenkilöissään on mukavasti ruutia. Salaperäisen ja tapahtumien kannalta kohtalisen merkittävää roolia englanninopettajan hahmo oli suorastaan kiinnostava. En tosiaankaan ole kohderyhmää, mutta kirjan voi niputtaa ihan hyvällä omallatunnolla "Mitä lukea Houkutuksen jälkeen" -kategoriaan yhdessä "Väristyksen", "Ilki-ihanan" ja muiden vastaavien nuortenromaanien kanssa.

Kahden ensimmäisen lastenkirjansa perusteella allekirjoittaneen suurimpien suosikkien joukkoon kohonneen Reeta Aarnion "Virvatulen vartijat" jatkaa Liinan, Eetun ja Sirin seikkailuja kotimaisissa fantasiaympyröissä. Lukuvuosi on päättynyt, mutta Liinan mielestä kaikkien aikojen kesälomaa tulee sotkemaan Eetun serkku Jani, jolla tuntuu olevan epämieluisa vaikutus ryhmähenkeen sekä outo viehtymys tulta kohtaan. Lisäksi paikkakunnan koruliike ryöstetään, eivätkä lähiseutujen taikaolennotkaan suostu pysymään aluillaan, vaan mittaa joudutaan ottamaan muun muassa aarrettaan mustasukkaisesti vartioivasta kratista. "Virvatulen vartijat" soveltuu mainiosti suunnilleen kymmenvuotiaille ja sitä hieman vanhemmille fantasiakirjallisuuden ystäville; mukana on sopivasti jännitystä ja hyviä teemoja, jotka käsittelevät mm. ystävyyttä, mustasukkaisuutta sekä oikean ja väärän käsitteitä. Sormeaheristelevään saarnaamiseen kirjailija ei kuitenkaan sorru. Lisäksi mukana on myös kevyitä ihastumis- ja tykkäämiskuvioita, joista vastaavat Janiin pihkaantuva Siri sekä aikaisemmista osista tuttu tonttu Niruknirun. Seikkailu etenee jouhevasti, vaikka alussa hieman toistoa ja aikaisempien osien kertausta esiintyykin. En myöskään voi olla mainitsematta miten virkistävältä - ja paradoksaalista kyllä, myös eksottisemmilta - suomalaiskansalliset fantasiaelementit tuntuvatkaan kaiken maailman örkkien ja lohikäärmeiden rinnalla!