Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Odotin kirjan lukemista paljon. Luinkin sen sitten melkein yhdeltä istumalta. Tarina on kaunis. Lauseet on rakennettu hyvin kuvaamaan nuorten ajatuksia ja tuntemuksia. Kirjassa luvut on jaettu sekä Gracen että Samin kesken joten lukija saa hyvän kuvan molemmista ja (ainakin minä) kiintyy molempiin. Tarinaan ei ole väkisin ympätty mitään isoja komplekseja ja kirja kulkeekin eteenpäin pakahduttavien tunteiden avulla. Suosittelen kaikille jotka rakastavat hyvin kirjoitettua romantiikkaa.
Vihan liekit on suurenmoinen jatko-osa Nälkäpeliin. Tämä oli minusta vielä parempi, kuin edellinen osa, sillä päähenkilöt olivat tuttuja ja tässä tuli niin paljon niin fantastisia käänteitä, että menin ihan häkellyksiin. Tätä luin yömyöhään, kunnes silmät melkein lorpahtivat kiinni, ja oli pakko lopettaa, kunnes aamulla pääsi jatkamaan. Omin sanoin en osaa muuten kuvata, kuin lainaamalla Stephenie Meyeriä: "Vihan liekit ei ainoastaan vastannut odotuksiani, se ylitti ne." Loppukin oli niin jännittävän kutkuttava, ettn malttaisi odottaa viimeistä osaa, jossa kai nähdään kapina, ja mahdollisesti Capitolin kukistuminen? Saa nähdä sitten, tai oikeastaan lukea. Collins on parhaita kirjailijoita nykypäivinä, ja oikeastaan koko ajaltamme.
Nälkäpeli on uusi "hitti" minulle. Tarina on unohtumattamon kaunis ja kauhea samaan aikaan, juoni pitää otteessaan niin, että lukemista oli vaikea jättää kesken, vaikka väsyttikin jo lukeminen myöhään yöllä. Hahmot olivat loistavasti kehitetyt, ja juoni oli fantastisen upea, ja en malttanut olla hetkeäkään ilman seuraavaa osaa, joka minun piti heti ottaa jatkoksi. Tämän sarjan aion todellakin omaankin hyllyyni hankkia, niin upea se on!
Kadonneiden kronikoiden viimeinen osa, joka samalla täyttää viimeiset Kronikat-sarjan aukot. Mitä kaikkea Raistlin tekikään Punaisen meren Suuren Pyörteen ja Nerakan temppelin välillä. 'Tiimalasivelhon lohikäärmeet' on taattua Weis&Hickman-laatua ja kertoo viimeisen osan niin monelle rakkaan Raistlinin tarinasta, kuinka hänestä tuli mustan kuun velho, kuinka hän kukisti Fistandantiluksen ja tuli Menneen ja Nykyisen herraksi. Samalla moni muukin mysteeri ratkeaa. Tarina kulkee jouhevasti Mustan Kuningattaren vallan viimeisinä päivinä ennen tuhoa, henkilöhahmot ovat vahvoja ja omaperäisiä ja Raistlinkin paljastuu yhä syvällisemmäksi hahmoksi. Raistlin onkin loppujen lopuksi suuri kapinallinen, velho joka ei kumarra keisareita eikä jumalia ja haluaa kulkea omaa tietään vapaana. Pieniä kliseitä tietysti ajelehtii tarinassa ja jotkin "paljastukset" tuntuivat hieman teennäisiltä ja väkisin tarinaan myöhemmin sovitetuilta. Mutta pikku vioistaan huolimatta tarina on mahtava, koukuttava ja sujuva. Weisin ja Hickmanin muiden kirjojen tapaan myös 'Tiimalasivelhon lohikäärmeet' on vetävää, mukavaa ja nautittavaa ajanvietilukemista ilman suurempia pohdintoja tai teoreettis-filosofisia dialogeja. Suosittelen 'Tiimalasivelhon lohikäärmeitä' kaikille, jotka ovat lukeneet Kronikat ja aiemmat Kadonneet kronikat, sillä muuten kokonaisuutta ei käsitä. Mutta mainiota kesälukemista kenelle tahansa aiheeseen perehtyneelle. Arvosana: 9-.
Kirjan ulkomuoto ja kansikuva pettää. Varoitan nyt heti aluksi, ettei todellakaan kannata vaivautua 'Erik Ihmisenpojan' vuoksi kirjastoautonpysäkille, saati sitten kirjastoon. Teoksen alku oli yhtä tuskaa ja kangertelua eteenpäin ja juoni on pullollaan kliseitä, tyylillisiä ongelmia ja reikiä kuin oltermannissa. Alku on nopsa, mutta teennäisen tuntuinen ja päähenkilö Erik paljastuu heti alusta hyvin epänormaaliksi ihmiseksi, itse asiassa hänen henkilöhahmonsa on hyvin vajavainen, sillä hän lähtee tuosta noin vain suuremmin mukisematta pihaansa paukahtaneen, pukkivaunuilla ajelevan korston matkaan. Erik on oikein malliesimerkki sankarista vailla ominaisuuksia, Erik jää epämääräiseksi, vailla logiikkaa tai menneisyyttä olevaksi navaksi, jonka ympärillä muu tarina pyörii ja sivuhenkilöiden paikoin kirjavatkin ominaisuudet varastavat shown. Lisäksi tarinassa tökkii omituinen kaksinaismoralistinen suhtautuminen seksiin, sillä siihen viittaillaan usein kiertoteitse ja välistä ihmettelin, että minkäs ikäinen tämä päähenkilö olikaan ja onkohan tämä nyt oikein sopiva nuortenkirjaksi. Juonessa naurettavinta on se, että aina sopivan välin tullen seikkailuretkellä vastaan tulee ystävällismielinen talous, joka tarjoaa ruuan, majoituksen, pesun ja lääkinnän taas seuraavan hulinavaiheen koetuksia varten. Tarina on outo, yhtä aikaa lapsellinen, katkonainen, aikuismaiseen vivahtava ja tarinan sisäinen logiikka ontuu koko ajan. Loppujen lopuksi hyvin huono kirja, joten älkää vaivautuko lainaamaan tätä. Tosin osittain tilannetta selittää se, että alkuteos on julkaistu Tanskassa 1986, aikana jolloin spefi muutenkin oli Pohjolassa lapsenkengissään. Mutta pisteet Egmontille, joka ei ole onneksi jatkanut sarjan suomentamista. 'Erik Ihmisenpoikaa' voin suositella ainoastaan niille, joiden täytyy saada pikavauhdilla jonkinlainen käsitys skandinaavisesta mytologiasta, sillä siihen kirja mytologiasta poimittuine tarinoineen on mainio. Itse asiassa referoidut myytit ovat kirjan eheimmät ja loogisimmat osat. Arvosana: 4.
Vaikka Riordanin tarinassa on oma kliseisyytensä, se ei tarinan vauhdikasta menoa hidasta. Kirjan humoristisuus on omaa luokkaansa, jo lukujen nimet huvittavat. Kirja on ihana sekoitus mytologiaa ja huumoria ja voittaa sarjan ensimmäisen osan helposti, sillä nyt pikku puolijumalamme tietävät jo vähän mitä tekevät, mutta putoavat silti sinne allikkoon ojan viereen. Erityisesti Groverin hahmo ansaitsee plussa-pisteitä.
Tämän kirjan ollessa kyseessä jo sen nimi veti vastustamattomasti puoleensa. Kirja ei sinänsä ollut todellakaan ollut pettymys, mutta se oli sinänsä erilainen kuin odotin. Synkempi tai realistisempi en tiedä, kumpikaan sana ei ole sitä mitä haen, mutta lähelle kuitenkin. Kirjan hahmot ovat hauskoja, ja Nita on se perinteinen kiusattu tyttö, joka lopulta löytää suuria voimia itsestään ja joutuu pelastamaan maailman. Kaikkein vaikuttavin miljöö lienee ollut toisen todellisuuden koneiden valtaama kaupunki. Kirja tarjosi kiehtovan seikkailun. Ei ehkä ihan huippufantasiaa, mutta lähellä.
Vaikka pidän Gaimanin tarinoista ja tyylistä yleensä, oli Nukketalo varsin raakaa luettavaa. Kirjasta löytyi toki Gaimanin tyylille uskollista mystiikkaa, mutta mystiikkaa pehmentävä huumori puuttui lähes täysin. En kuitenkaan voinut olla rakastumatta Unen mystiseen hahmoon ja Uneksuntaan. Persoonallisia toki olivat muutkin hahmot, jotkut jopa suoraan omista painajaisistani, jotka toivoisin unohtavani. Piirrustusjäljestä en pahemmin perustanut, sillä se vaikutti paikoittain hieman suttuiselta.
Naurujen maa oli hyvin erikoinen kirja. Erilainen. Se oli verkkaisella tavallaan, hitaasti etenevä juoni oli vaihteeksi hyvin erilainen lukukokemus. Alku oli kerrassan ihastuttava. Keskivaihe oli tylsistyttävän samanlainen kuin alku, mutta kyllä sen jaksoi lukea. Loppua kohden olisin odottanut ehkä vähän enemmän. Ehkä kunnon loppu-actionpläjäyksen, mutta ei se kovin hyvin sitä vastannut. Yllättävä loppu kyllä, ei siinä mitään, mutta olisin ehkä toivonut vähän nopeampaa etenemistä kerronnassa ja ehkä vähän enemmän tapahtumia. 4 tähteä mahtavista henkilöistä ja erikoisesta tarinasta. Loistavaankin se olisi yltänyt ilman yllämainittuja puutteita.
'Brisingr' oli yllättävä teos. Edeltäviin osiin, 'Eragoniin' ja 'Esikoiseen' verrattuna Paolini on onnistunut kehittymään huomattavasti ja teoksen taso on paljon parempi kuin ennen. Juoni monimutkaistuu ja samalla henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja muuttuvat kompleksisimmiksi. Tarina saa välistä suorastaan traagisia sävyjä. Mutta tästä huimasta tason noususta huolimatta mukana laahaa koko joukko Paolinin aiemmista osista tuttuja heikkouksia, kuten rypäs spefin kliseitä, ennalta arvattavuuksia ja heikkoja juonenkohtia, kuten Varjon synty ja kukistaminen Feinsterin linnassa. Koko juttu tuntui pelkästään hieman päälle liimaltulta kohtaukselta, koska Glaedrin kokemukset Gil'eadissa söivät suuren osan luvun keskittymispotentiaalista. Samaan lukuun ei pidä tunkea liian paljon tapahtumia ja juonenkäänteitä. Plussaa ropisee Paolinille erityisesti henkilöhahmojen syventämisestä, eritoten tämän huomasi Eragonin kohdalla, mutta myös Arya, Nasuada ja Angela syvenivät. Heistä paljastui uusia puolia, epävarmuutta ja ristiriitoja. Parhaiten tämä syvällisyys tuli esiin Eragonin ja Aryan filosofisluonteisen nuotiokeskustelun aikana, vaikkakin minusta viittaus Tohtori Kukaan oli aika mauton. Eipäs sotketa tarinan sisäistä logiikkaa. Sapphira jäi minusta yhä aika yksipuoliseksi henkilöksi, olisin suonut häntäkin syvennettävän. Kiitokset kirjoittajalle myös hyvin sujuvasta tekstistä, joka tempaisi mukaansa ja oli todella mainiota kesälukemista. Paolinilla myös kuvailu ja kerronta ovat tasapainossa. Kliseitä vain olisi yhä syytä karsia, vaikkakin Paolini on alkanutkin löytää originelleja ajatuksia ja ratkaisuja. Loistava kirja, mutta jotta tajuaisi kaiken, täytyy valitettavasti lukea myös alempitasoiset edeltävät osat. Suosittelen kaikille. Arvosana: 9.
Kirja ei selvemmin voisi olla cyberpunkia. Maailma on ankea ja kylmä paikka. Ankeus on hyvin kuvattu ja sen pystyy hyvin aistimaan, kun kirjaa lukee. Ihmiskehoja muokataan liukuhihnalla, huumeiden käyttö on arkipäivää ja päivän tappoluvuista lyödään vetoa. Tarinan pohjana on se, että edellisen sodan jäljiltä yhteiskunta on jakautunut kahtia. Sodan voittanut osapuoli asuu taivaassa kiertoradalla ja tämä eliitti hallitsee ja manipuloi markkinoita. Sodan hävinnyt osapuoli asuu rappeutuneen Maan kamaralla, missä mustapörssi kukoistaa. Seuraa konflikti näiden kahden ryhmän välillä. Kirjan juoni on tiivis ja tapahtumarikas. Päähenkilöt ovat varsin kovapintaisia, mutta heistä löytyy myös pehmeämpi puoli ja omatunto. Alussa kirjassa oli imua, mutta alun ”uutuuden” viehätyksen jälkeen kiinnostavuus hieman hiipui, mutta elpyi taas loppua kohti. Pidin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa ja pääosin kirja oli hyvä. Yksityiskohtaisia taistelukohtauksia en jaksanut kovin tarkkaan lukea.
(Arvostelen sarjan seitsemän ensimmäisen osan perusteella) Ajan Pyörän maailmaan on helppo päästä sisään, ja juoni kaikesta hitaudestaan huolimatta tempaisee mukaansa nopeasti. Alun liika Tolkienmaisuuskaan ei ainakaan minua häirinnyt. Myöhemmin Ajan Pyörä kuitenkin hukkaa kaikki mahdollisuutensa ja samalla kompastuu tuskallisen hitaasti etenevään juoneensa. Päähenkilön kohtalo ja rakkaushuolet eivät oikein jaksa innostaa, kun taas niihin muutamaan oikeasti kiinnostavaan hahmoon ei kiinnitetä juuri mitään huomiota. Sääli sinänsä, sillä Ajan Pyörän maailma on miellyttävän yksityiskohtainen eikä kompastu myöskään pahimpiin fantasiakliseisiin. Jordan osaa kirjoittaa hyvin, mutta silti häneltä puuttuu taito ylläpitää lukijan kiinnostusta kirja toisensa jälkeen juonen madellessa hitaammin kuin etana konsanaan. Paremman puuttessa Ajan Pyörä menettelee, mutta vaikuttaa melkoisen epätodennäköiseltä, että vaivautuisin lukemaan sarjan loppuun.
Mukavan lyhyt, yhdellä istumalla luettava kirja, mikä toi uutta näkökantaa Eclipseen ja valoitti "newborn" vampyyrien syntyä ja sitä mitä tapahtui kirjan ulkopuolella. Tempaisi mukaansa nopeasti, vaikka aluksi sitä epälinkin. Tämä pitää saada omaan hyllyyn kun pokkarina ilmestyy.
Olen lukenut tämän sarjan nyt kolmesti: -80 luvulla kun kaikki lukeminen oli parempaa kuin vanhempien tarjoama elämä, -90 luvulla kun fiktio oli kiinnostavampaa kuin teoreetisen fysiikan tenttikirjat ja -00 luvulla kun mietin mitä kirjoja tuputtaisin lapsilleni. Kun jään eläkkeelle, ensimmäisenä luen tämän sarjan uudestan, jotain taikaa tässä on.
Kun ensi kertaa avasin tämän kirjan hämmennnyin, sillä kirjan kerrontatyyli oli erilainen kuin tavallista. Siis sivun tai parin kerrontaa tietyn hahmon näkökulmasta, siitä tuli tosin paikoittain roolipelimäinen fiilis, mutta pidemmälle edetessä tämä osoittautui hyväksi tyyliksi. Kirjan hahmovalikoima on laaja ja värikäs ja tarina pureutuu syvälle monen erilaisen nuoren psyykeen. Kirja oli taitavasti punottu juonineen kaikkineen, eikä aina oikein voinut tietää liikuttiinko tarun vai toden mailla. Yllätykset ajoivat toisiaan takaa aina hieman hämmentäväänkin loppun asti. Kirjasta jäi hyvä jälkimaku.
Tämä teos on yksi huvittavimmista fantasiakirjallisuuden teoksista. Jones on pyrkinyt etsimään fantasia kirjallisuuden kliseitä ja kääntänyt ne päälaelleen tai tehnyt niistä jotain muuta tietä mahdollisimman huvittavia. Juuri tämä huvittavuus vie pääasiassa tarinaa eteenpäin. Tosin Jonesin luomiin persoonallisiin ja värikkäisiin hahmoihinkaan ei voi olla rakastumatta. Erityisesti luonnerikas aarnikotka pesue on rakastettava. Derkin hovin mustan ruhtinaan maailma on mielikuvituksellinen ja yksityiskohtainen.
Muinainen taika vei tarinoineen mukanaan jo ensimmäisillä sivuilla. Tarina ja hahmot oli rakennettu hyvin ja tyylikkäästi. Curley punoo tarinaansa taitavasti niin romantiikkaa kuin mystiikkaakin, eikä tarina kärsi pahemmin yleisimmistä aikamatkailuun liittyvitä kliseistä. Hahmoihin myös samaistuu helposti kiitos taitavan minäkerronnan. Kirja on ehdottmasti yksi Curleyn parhaista.
Lukiessani tätä kirjaa en voinut olla rinnastamatta sitä Harry Potteriin. Tässä tapauksessa pahat pimeyden velhot ovat tosin vaihtuneet hornan demoneihin. Dursleyden sijasta esiintyvätkin ylisuojelevat vanhemmat, Remus Lupinia vastaavalla henkilöllä onkin 8 jalkaa, Siriusta vastaava henkilö on innostunut villistä lännestä ja linnan sijasta opiskelu tapahtuu linnan sijasta puissa roikkuvissa laivoissa. Sen lisäksi tarina tuntuu käyvän jotenkin pikakelauksella. Kirjailija tuntuu myös yrittäneen keksiä mitä räikeimpiä hahmoja ja tunkeneen ne sitten tähän sekametelisoppaan. Kirjan lukee nopeasti, mutta sitä lukiessa ei olla puistamatta päätään juonen hämmentävälle samamkaltaisuudelle salamaotsaisen sankarin seikkailujen kanssa.
Tartuin V niin kuin verikostoon eräänä sunnuntai-iltapäivänä ajatuksenani lukaista parikymmentä sivua ja jatkaa viikolla. Kävi kuitenkin harvinaislaatuisesti ja ehtoolle asetuttaessa koko opus olikin jo kahlattu läpi. Vaikka leffa oli jo tuttu, imaisi juoni mukaansa niin, ettei paremmasta väliä. Tunnelma on verikostossa enemmän kohdallaan, eikä vähiten piirrosjäljen ansiosta (sen verran on kuitenkin nipotettava, että muutamia hahmoja en tahtonut aina erottaa toisistaa, kun ne näyttivät niin samanlaisilta). Ja mikä parasta: tarinassa on vähän pointtiakin. V niin kuin verikosto laittaa ajattelemaan. Se kyselee paljon, muttei aina anna vastauksia. Joutuisalukuista ja samaan aikaa älyllisesti haastavaa luettavaa löytyy harmillisen harvoin. V niin kuin vertaansa vailla!
Kuin viimeistä päivää on kirja, joka antaa ajattelemisen aihetta ja herättää paljon tunteita, itselläni eniten raivoa ja surua. Teos on kirjoitettu niin realistisesti ilkeällä tavalla. Suosittujen ja vähemmän suosittujen kuilu tulee tässä esille aivan mielettömällä tavalla - pöyristyttävintä on se, että kaikki saattaisi oikeasti tapahtua. Pidän kirjasta silti, itselläni oli kirjan loppupuolella koko ajan sellainen pakahtumisen tunne. Kirjailija tuo todella taitonsa esille, ja jos tätä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin se olisi koskettava. Ehdottomasti viiden tähden kirja jota suosittelen ihan kaikille.
Maarit Verronen: Karsintavaihe Olin lukenut kirjasta monta arvostelua viime talven mittaan, mutta vaikka kirjan nimi oli jäänyt mieleen, en ollut erityisesti kiinnittänyt siihen huomiota. Tuntui että dystopiat, jossa valtio kontrolloi kansalaisiaan nykytekniikan keinoin oli niin kaluttu aihe, ettei sieltä mitään tuoretta löydy. Kirjastossa tämä sitten sattui vastaan, ja koska olin Verroselta aiemmin vain jokusen novellin lukenut, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Pitää sanoa ettei tässä mitään harvinaisen mullistavaa välttämättä ole. Karsintavaihe on kuitenkin kovin perinteinen, mutta vankalla ammattitaidolla ihon alle pääsevä ja hyytävä lähitulevaisuuden kuvaus. Jotenkin pidin siitä että aiheet käsitellään perusteellisesti, vaikkakin välillä tuntui että juoni eteni päähenkilön selostaessa maailmaa ehkä liiaksikin, vaikka asiat toisaalta paljastuivatkin myös tapahtumien kautta. Tarina oli kuitenkin sen verran otteessaan pitävä, juuri oikealla tavalla ahdistava kokemus, että annoin tälle viisi tähteä.
Yönsiiven velhot oli pirullisen ovela, jännittävä ja salaperäinen alusta loppuun saakka. Jos jokin raivostuttaa niin se, ettei salaisuudet paljastu kirjan loppuun mennessä, mutta toisaalta se herättää kiinnostusta jatko-osia kohtaan. Henkilöhahmoja löytyi laidasta laitaan, mielenkiintoisimpina vaarallisen ailahtelevainen Alexander ja hyvispahis Rolfe. Pahiksena tietysti ylimahtava julmetus, jolta kuitenkin osittain vahingossa livahdettiin karkuun. Pisteet kuitenkin kirjailijalle, joka osasi sulauttaa sopivankokoiseen pakettiin tarpeeksi nuorekasta kauhua, huumoria, hieman romantiikkaa ja runsaasti jännitystä ja juonenkäänteitä.
Michelle Paverin Muinainen pimeys - sarja on todella hyvä kirjasarja, sillä sen lisäksi, että kirjailija on keksinyt loistavan tarinan, hän todellakin tietää aiheensa, mikä osoittautuu teksteissä asiantuntevana otteena kuvaillessa luontoa, eläimiä ja tuon ajan ihmisiä. Paver tietää senkin kuinka kirja kuuluu aloittaa, sillä sarjan viidennessä osassa tapahtuu välittömästi jo ensimmäisessä luvussa, kun yksi henkilöistä saa surmansa. Veriveljen valan juonen ydin on kosto, mutta vielä syvempi merkitys on tarinan päähenkilön Torakin kokema syyllisyys. Kosto on asia, mikä saa ihmisen toimimaan, mutta syyllisyys on se, miksi toimitaan. Tarina kulkee aiempien kirjojen tapaan hidastelematta ja teos on mukavan mittainen. Paverin tapa kirjoittaa välillä dramaattisesti ja lyhyin lausein toimii. Kirjasta tosin nauttisi taatusti enemmän, jos olisi aiemmat osat hyvin muistissa, joten kertaaminen ennen lukemista ei ole pahasta. Veriveljen valassa aikaa on jälleen kulunut ja Torak sekä Renn ovat yhdeksän kuuta vanhempia. Hahmot ovat kasvaneet ja heidän välillään on ujoa ihastumista. Kirjassa he ajautuvat taas kiperiin tilanteisiin, mutta yrittävät selvitä yhdessä. Välillä ystävyyttä punnitaan ja mietitään, mikä oikein on tärkeintä. Erityismaininnan saa mielestäni kirjan tärkein eläin Susi, jonka kohdalla tapahtuu kenties suurimpia muutoksia koko kirjassa. On surullista lukea, miten Susi huomaa surkeana ettei Pitkä Hännätön olekaan oikea susi. Suden vinkkelistä kuvatut kohdat ovat mielestäni kirjan parasta antia, koska ne eroavat paljon ihmisten tavasta katsella maailmaa tai nimetä asioita. Muinainen pimeys-sajan lukioitten kannattaa ehdottomasti lukea Veriveljen vala, sillä kirja on yhtä hyvä kuin edellisemmätkin sarjan osat.
Kirja oli täynnä jatkuvaa ristiriitaa, mutta mitä muuta se voi ollakkaan tälläisessä rakkaudessa? Hahmoihin on helppo samaistua ja katsoa asiaa heidän kantiltaan. Kirjassa todellakin on paljon noituutta, itse hiukan jopa yllätyin, mutta muistin sitten että tässä ei lueta amerikkalaista fantasiaromaania, joissa velhot heittelevät tulipalloja. Seksiä oli paljon, vaikka harvasanaisesti kuvailtuna. Kaiken kaikkiaan, olisin halunnut tietää lisää siitä pikkuväestä ja Lokesta. Kirjaa oli mahdotonta lopettaa kesken, ehkä hiukkasen petyin, koska Valhalla = Viikinkejä. Mutta, tässä ollaan vasta menossa kohti Valhallaa ja ihmisistsä on vasta tulossa Jumalia... Kirjasto kutsuu, ja kaksi seuraavaa osaa kyllä löytyvät sen uumenista, ja täytyy katsoa löydänkö niitä kaipaamiani viikinkejä sitten jostakin. Jos en, niin olen löytänyt pikkuisen palan heidän uskomuksiaan...
Tämä on oikein mukavan lyhyt, pieni mutta koskettava tarina. Kun tätä ensimmäisen kerran luin, en kaikkea oikein ymmärtänyt. Toisella luku kerralla ymmärsin kaikki jutut jo paljon paremmin, ja lopussa tuli ihan haikea olo. Tarina on ymmärrettävä, jotta siitä saa tolkkua. Omistan kirjan, ja suosittelen kaikille, jotka tahtovat jotain pientä lukemista illaksi. Ihana tarina.