Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Osia on kyllä seitsemän! (ainakin englanninkielisiä, mutta muistan nähneeni käännettyinäkin.) Reading in English, but very slow. Osa V menossa. Paikoitellen kiintoisaa, paikoitelleen juoni etenee hitaahkosti. Oikeastaan kokoelma tarinoita. Kuulemani mukaan loppu yllättää.
Charlaine Harrisin toinen Sookie Stackhouse(Southern Vampire Mysteries)-kirja on jopa edellistä (Veren voima) kirjaakin jännittävämpi. Sookien elo ihanan vampyyripoikaystävänsä kanssa ei ole aivan niin auvoista, kun Sooki toivoisi. Billin pomo, viidennen alueen kuuma sheriffi (ja viikinkivampyyri)Eric Northman lähettää Sookien Dallasiin käyttämään telepatiakykyään. Perillä Sookie joutuukin ongelmiin jos jonkinlaisen kiihkoilijan kanssa. Kirja on täydellinen jatke edelliselle kirjalle. Itse odotin valtavasti kuulevani lisää Ericistä, suosikkivampyyristäni. Kirja vastasi odotuksiin. Ai sentään unohdin mainita, että vältäthän joutumasta ihanaisen Mainadin lähelle, vaikka Eric toki oikein mielellään joisi vertasi Fangtasian sohvalla...
Kerron teille 3 asiaa tästä kirjasta: 1. En suosittele ainakaan alle 16 vuotiaille. Syynä rajut väkivalta ja seksikohtaukset . 2. Kirja on jännittävä, mustaa huumoria pursuava, ja kuuma. 3. Suosittelen kirjan lukemista kaikille vampyyrifaneille, sekä jännitystä hakeville, paksu kirja kannattaa malttaa lukea.
Charlaine Harrisin Southern Vampire Mysteries/ Sookie Stackhouse- sarjan kolmas kirja- jännittävä, kuuma ja yllätyksellinen Kylmäveristen klubi pääse hetivälittömästi suosikkikirjalistalleni. Bill on siis kateissa. Billin etsimiseen Sookie saa avukseen Eric Northmanin, hoteista hoteimman viikinkivampyyrin, Billin pomon, joka arvatenkin yrittää jälleen vilpittömästi lähennellä Sookieta. Uutena innostuksen kohteenani on Alcide kuuma ihmissusi, jonka Sookie saa avukseen Missisippin kuninkaan alueelle. Ongelmat eivät ole loppuakseen edes kaukana Bon Tempsistä, vaan lisääntyvät entisestään Missisippin alamaailmassa. Kirjan loppu ylättää ja eroaa aiemmista mukavasti :) Ainiin, älä vain kerro Ericille, että tiedät siitä kuninkaasta...
Nälkäpelin viimeinen osa oli mestarillinen. Aluksi kirja tuntui jotenkin tönköltä, epäilin jopa että Collinsin ote on hellittänyt loppua myöten. Mutta onneksi ei, sillä kirja parani paranemistaan loppua kohden. Kirjailija saisi tehdä lisääkin kirjoja, ei tarvitse sarjaa mutta jokin yksitäinenkin kirja olisi mukava. Hieno sarja loppuun asti, mahtava elämys!
Tässä on tarjolla tarina, joka latoo esiin toinen toistaan mieleenpainuvampia henkilöhahmoja. Tarina on niin hyvin kerrottu, ettei irti voi päästää:) alkuun juonen kulkuun voi olla vaikea päästä mukaan, sillä tarina hyppii päähenkilön, Locke Lamoran, menneisyydestä nykypäivään tiheäänkin tahtiin. harmittamaan jäi myös ajoittain puutteelliset paljastukset henkilöhahmoista, jotka olennaisesti kuuluvat tarinaan. Rakastin sitä, että Camorrin Vainolainen veti minuakin useaan otteeseen nenästä! oli ihanaa saada tuudittautua tunteeseen, että päähenkilö selvittää tiensä jotenkin kuiville. Miljöö on virkistävä, eikä sinänsä haittaa, vaikkei juuri ymmärräkään esimerkiksi ajanlaskutapaa tai jokaisen juhlapyhän tarkoitusta, Lynch kyllä kertoo sen, mikä on oleellista. Menetin sydämeni herttaisen rosvokoplan perinteille.
Pidin tosi paljon kirjasta, jopa enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Tämä oli jotenkin herkempi ja tunnelmallisempi. Pidin siitä kuinka Amanda tunsi jotain, mitä ei ollut ikinä ennen tuntenut. Eli rakkauden. Ja pidin myös aivan lopusta. Oli koskettavaa ja herkkää lukea kohta, jossa kaikki olivat Jennan tukena juuri silloin, kun hän sitä tarvitsi. Kirja oli muutenkin paljon paremmin kirjoitettu mitä ensimmäinen osa ja surulliset tunteet, joita minä haluan aina lukea, oli niin upeaa. Odotan innolla seuraavaa osaa.
Kas tässä oiva kirja hieman vakavammasta ja kenties myös hieman väkivaltaisemmastakin fantasiasta pitäville. Saattaa kuulostaa synkältä, mutta huumoriakin löytyy. Tästä kiitos muutamille mainiosti suunnitelluille henkilöhahmoille, kuten Logenille ja etenkin Gloktalle, joista jälkimmäisestä muuten sattui juuri tulemaan yksi arvostelijan lempihahmoista kirjallisuudessa. Harvoin tulee katkerasta, raajarikosta kiduttajasta fanituksen kohdetta, mutta Abercrombiella on hyppysissään taito tehdä epämiellyttävistäkin hahmoista hohdokkaita. Tarina eteneekin lähinnä siistien hahmojen varassa, vaikka juonessa ei mitään vikaa olekaan. Etenkin taistelukohtaukset on kuvailtu erityisen tyylikkäästi. Ja pieni vinkki - tässä kirjassa EI ole ennalta arvattavaa juonta, mitä ei valitettavasti voi jokaisesta kirjasta nykyään sanoa. Tartu Aseeseen ja lähde matkalle Logenin ja kumppanien brutaalin koomiseen maailmaan!
"Kului hiljainen tuokio. Carter nuoli huulensa hitaalla kielellä. Kun hän puhui, hänen äänensä oli miltei kuiskaus: 'Mitä te haluatte minusta?'" Mitäpä tosiaan, ellei sitten koekaniinin vaaralliseen ihmiskokeeseen, joka vääjäämättä riistäytyy tieteilijöiden käsistä? Osapuolten kohtaamiset on läpi tarinan kuvattu, kuten edellä, rakastettavan epäluuloisiksi:) Ensimmäisessä Siirtokunnassa Cronin esittelee jälleen uuden tavan hahmottaa sana 'vampyyri', ja tällä kertaa se näkökulma on vähemmän runollinen kuin koskaan aikaisemmin. Teos on kieltämättä paksu, ja sisältää myös kuivakkaita kohtia, mutta kaiken kaikkiaan sitä ei raaski heittää käsistään. Kunpa toinen osa olisi jo saatavilla! Herkullinen juoni käsitellään moniulotteisesti todella monen henkilön näkökulmasta, joten lukeminen vaatii pitämään "silmät tarkkana". Henkilöiden puutteesta tarina ei kärsi. Eri juoniosioiden sulatteluun kuitenkin kuluu sen vuoksi enemmän aikaa. Aluksi minua ärsytti henkilöhahmojen vaihtaminen täysin kesken kirjan. Myöhemmin sen toki huomasi fiksuksi ja tarpeelliseksi tempuksi, eli pisteet kotiin siitäkin! Tarina osoittautui ihanan väkeväksi, kun sille vain antoi tilaisuuden.
Aivan mahtava kirja, vaikka onkin hieman pitkähkö. Silloin tällöin tuli tippa linssiin, koska oli niin koskettavia kohtia. Hauskojakin kohtia riitti, ei siinä mitään. Suosittelen lämpimästi ihmisille, jotka pitivät Belgarionin ja Mallorean taruista.Arvosana 9,5 Voittaa nykyajan vampyyrituputukset. Huomautan vielä että kannattaa lukea tämä kirja ennen Polgara-velhottaren tarinaa, koska Polgara täydentää mukavasti tätä.Itse tein toisin
Tämä on varmaan ensimmäisiä lukemiani fantasiakirjoja. Luin sen 7.luokalla ja pidin siitä. Hyppäsin alkulöpinöiden yli suoraan tarinaan. Heti kun alkoi hahmottaa henkilöt ja muun, niin kirja oli ihan hyväkin. Luinpa sitten loput sarjan kirjat ja Mallorean tarun kirjat ja kaikki yleensä näihin liittyvät kirjat ja en ole katunut. Suosittelen ihmisille, jotka haluavat uppoutua kirjaan. Olen lukenut nämä kirjat monen monta kertaa uudestaan ja rakastanut enemmän joka kerta.
Ihanan omaperäinen kirja, ihastuin Jaceen heti. Juonenkäänteet ovat hienosti tehty ja jokainen henkilö on omanlaisensa. Kuitenkin jäi harmittamaan paljastus Claryn ja Jacen suhteesta, olisin toivonut erilaista loppua, mutta toisaalta mukavaa nähdä miten seuraavissa osissa käy.:D
Minusta Nälkäpeli oli todella hyvä kirja, vaikkakin todella erilainen aikaisempiin kirjoihin verrattuna, tietysti positiivisesti. Suosittelen kirjaa kaikille jotka vähänkin välittävät fantasiasta, tai mistä vain, kirja ei minusta kamalan fantasiakirja ollut. Tietysti siinä oli oma maailmansa joka oli aivan upea. Joten kaikki lukemaan Nälkäpeli!:D
Häpeissäni kerron lukeeni Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjan vasta nyt, vaikka teos ilmaantui jo vuonna 2008. Näitten kansien sisältö on nimittäin sellaista, mitä jokaisen J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan suomennosten kahlaajan tulisi lukea! Nolostuneena tunnustan myös kerran kuuluneeni niihin malttamattomiin, jotka paanasivat suomennettujen Harry Potter -kirjojen "matelevan hidasta" tulemista. Pollomuhku ja Posityyhtynen kuitenkin sai ymmärtämään, ettei kirjan kääntäminen ole vain sanakirjojen kanssa seusrustelua, voi ei tosiaankaan! Kapari-Jatta on tehnyt mahtavan urakan suomentaessaan sarjaa. Ihmisen, joka pystyy Harry Potter -opukset kääntämään eglannista suomeen täytyy olla erittäin luova. Ja niin suomentajamme on ollutkin keksiessään, miettiessään ja kääntäessään mitä ihmeellisimpiä ja osuvia taikamaailman nimiä. Esimerkkinä hevoskotka Hiinokka, jonka ensimmäisiä nimivaihtoehtoja olivat Pukkinokka ja Vikunokka. Itse olisin jopa voinut tykästyä Vikunokkaan, mutta Hiinokan saa oivallisestija paremmin yhdistettyä hevoseen, aivan kuten suomentaja itsekin sanoo. On mielenkiintoista saada tietää, että suomentajalla on ollut suuri ja mukava haaste suomentaa J.K. Rowlingin kirjat. Aina jokaisen kirjan monista luku- ja raakasuomennoksista yksittäisiin sanoihin asti. Itse noitien ja velhojen Tylypahka -koulun nimen synty on jännittävä saada tietää. Kirja vastaa taatusti monien kysymyksiin. Itseni kohdalla sain vastauksen Oljon nimen lähteisiin. Iloista, että teoksessa on lukunsa Mika Launikselle - Harry Potter -kirjojen kuvittajalle, jonka kynästä on tämänkin kirjan voimakkaasti piirretty kansi syntynyt. Hassunkurista ja hieman kinkkistä tälläiselle ei tarinalle kirja-arvostelun arvosanaa antaa, mutta mainio avainhan tämä kirja on. Tosin ei olisi pahitteeksi, jos se olisi paksumpi. Tiedon jano ei taida tältä saralta loppua, sillä onhan Harry Potter -sarjasta kyse. Lopuksi, Kapari-Jatta ansaitsee jokaisen saamansa palkinnon suomennoksistaan. Häntä parempaa suomentajaa emme olisi Harry Potter -sarjalle voineet loihtiakaan.
Tervetuloa ihmisten maailmaan! Drizzt Do'Urden, Uumenenalasta paennut drow, alkaa etsiä kotia maanpinnalta. Kuten arvata saattaa, mustien haltioiden maine on kiirinyt Drizztin ja hänen uskollisen pantteri-ystävänsä edellä ja estää heitä sopeutumasta uuteen ympäristöönsä. Pimeään ja lämpimään tottunut haltija joutuu jälleen sopeutumaan tyystin erilaiseen tapaan elää. Samalla hän kohtaa olentoja, joista ei osannut kuvitellakaan, mm. hevosen. Trilogian päätösosa on niin tulvillaan tapahtumia ja mielenkiintoisia henkilöitä, etten meinannut perässä pysyä. Pidin erityisesti punaisesta lohikäärmeestä kertovasta luvusta. Myös kirjan loppu on mitä lupaavin. Jäin silti kaipaamaan sitä läheisyyden tuntua, joka sarjan edellisissä osissa sai henkilöiden suhteet tuntumaan niin merkityksellisiltä.
Drizzt on nyt entistäkin tavoitellumpi drow, kun hän on päässyt pakenemaan Menzoberranzanista perheensä luota. Do'Urdenin huone tosin on hänen kintereillään, eikä vain perherakkauden takia, kuten jo 50-vuotiaaksi ehtinyt musta haltija hyvin tietää. Tämä sarjan toinen osa käsittelee persoonan kahtia-jakautumista monien henkilöhahmojen kautta. Salvatore päätyy toteamaan, että ulkoiset puitteet vaikuttavat ratkaisevasti persoonan kehittymiseen ja muuttumiseen. Kirjan henkilöiden tapauksissa tämä usein johtaa kohti ikävämpää suuntaa... ja sapeleihinsa luottava Drizzt joutuu myöntämään myös ystävien tarpeen. Kun ensimmäisessä osassa keskitytään kuvaamaan Menzoberranzania ja droweja, tässä kirjassa tunkeudutaan Uumenenalan villeihin ja näennäisesti asumattomiin osiin. Itse nautin illithid-yhteiskuntaan tutustuttavasta osiosta erityisen paljon, sillä näistä kummitusmaisista olioista en ollut aiemmin lukenut juuri mitään. Musta haltija -sarja imaisi minut sisuksiinsa on ensimmäisen kirjan myötä, ja into vain kasvoi "Maanpaon" aikana. Kirjaan tarttuessaan kannattaa kylläkin varautua usein pitkiksi venyviin taistelukohtauksiin.
Tämä kirja on selkeästi huonompi kuin edellinen osa. Dinosaurukset jäävät mielestäni hieman taka-alalle Jurassic Parkin arvoitusta selvitellessä. Kirjassa on tosin saatu hyvin selitettyä geneettiset tiedot maallikon ymmärtämin termein. Hieman kappalejaot ihmetyttävät, sillä osassa kappaleita niitä ei olisi tarvinnut. Henkilöissä menin taasen sekaisin, aina sai miettiä kenen seurassa kukakin liikkui. Jotenkin kaikki hahmot jäivät kirjassa erittäin pinnallisiksi. Olisin itse ehkä jättänyt Kellyn ja Arbyn kirjasta kokonaan pois, sillä edellisessä osassa lapsia päätyi jo hengenvaaraan, eikä sitä olisi välttämättä tarvinnut toistaa. Sen sijaan olisin halunnut Alan Grantin mukaan myös tähän kirjaan. Hieman jäin myös miettimään, oliko tämän kirjan Harding edellisen osan Hardingin tytär. Kirjan loppu jäi liikaa kesken, se olisi kaivannut jatko-osaa. Kirjan edetessä kysyttiin liian monia kysymyksiä, eikä viimeisillä sivuillakaan näihin saatu vastausta. Loppu oli vähän turhan hätäinen. Suosittelen kuitenkin kirjaa edellisen osan lukeneille, tarjoaa se kuitenkin vastauksia edellisen kirjan kysymyksiin.
'Kotimaassa' Salvatore ottaa täysin omanlaisensa kannan kertoessaan Menzoberranzanista ja droweista, jotka yleensä nauttivat juonimisesta yli kaiken. Hän myös sortuu välillä varsin mahtipontiseksi, mutta tuo mustien haltioiden valtakunnan mukavasti tutuksi. Päähenkilö Drizzt on erilainen nuori, ja se on rankkaa Llothin ja matriarkkaäidin valvovien silmien alla. Onneksi sielläkin on mahdollista löytää oma tiensä. Kirja pursuaa mehukkaita henkilöhahmoja ja pitää jännityksen päällä alusta loppuun. Hienoa kirjan kannalta on myös se, että henkilöiden oikukkaimmatkin teot voidaan panna vallanhimon ja Lukkikuningattaren piikkiin. Parempia perusteluja ei kaivata, ja se saa aikaan kestävän yllätyksellisyyden.
Kirja koostuu tarinoista, joiden päähenkilöinä seikkailevat korskeat ritarit ja kauniit neidot.Myös erakot ja miekkoja kaitsevat järvenneidot saavat tarinassa osansa. Tämän luettuasi tiedät taatusti, mistä pyöreän pöydän ja Graalin maljan myyteissä on kyse, etkä enää koskaan mieti, kuka oli Lancelot. Itseäni kosketti erityisesti kertomus kuningas Arthurin kuolemasta, sekä Isolden ja Tristanin klassinen rakkaustarina. Paikoin Malory kirjoittaa hyvin uskonnollista tekstiä, mutta se on kieltämättä osa keskiajan uskottua luonnetta. Fantasian perusteos, tosin ilman lohikäärmeitä ja örkkejä!
Itse olen hiukan samalla kannalla kuin ssuski, mutta kuitenkin minä pidin kirjasta, sen omalla tavallaan, vaikka paljon olisi sillä ollut parannettavaa. Kirjan tarina olisi ollut mielenkiintoinen, jos se olisi kirjoitettu paremmin. Olen samaa mieltä ssuskin kanssa, susista kerrotaan liian vähän, sivuhenkilöillä ei ole persoonaa jota voisi rakastaa tai vihata, ja mielenkiintoisimmat tapahtumat tosiaan vain vilahtavat ohi ja siinä kaikki. Juoneen, tunteisiin ja henkilöihin sekä henkilö historiaan olisi voinut takertua tarkemmin ja kirja olisi voinut pysähtyä välillä ottamaan henkeä, kertomatta kaikkea yhdellä hengenvedolla aivan liian pikaisesti tiivistäen. Kirja kertoi kauniin tarinan, joka kuitenkin jätti osittain kylmäksi. Kuka loppujen lopuksi on Grace? Tai Sam? Hahmoista ei kerrota tarpeeksi eikä heihin siksi voi eläytyä. Hyvin kirjoitettu kirja koskettaa minua aina jossain kohtaan ja usein saa minut itkemään, tämä ei saanut. Kirja on ihan ok viihdettä ja ajankulua, mutta se ei ainakaan minulla päässyt pintaa syvemmälle. Odotan innolla jatko-osaa, mikäli sillä sattuisi olemaan enemmän annettavaa.
Arvostetun ja hyvämaineisen kirjailijan ensimmäinen teos. Aikaisemmin en ole tutustunut Reynoldsin tuotantoon. Tämäkin teos on ollut hyllyssä jo pitkään, mutta paksuuden ja osittain ennakkoluulojen vuoksi (pelkäsin tämän olevan hiukan liikaa ”Tähtivaeltaja-scifiä”) aloittaminen on venähtänyt melkoisen pitkään. Kirjan alkupuoli on varsin sekava, tosin ensimmäinen luku on erittäin koukuttava ja sujuva, mutta sen jälkeen kirjassa oli pitkä jakso, jossa seurataan kolmea eri tapahtumapaikkaa, joilla ei ole mitään ilmeistä tekemistä keskenään samaan aikaan.
Tämä kirja on aina vain yhtä hyvä. Se on erittäin nopalukuinen ja kirjailijalla on loistava kirjoitustyyli. Juoni etenee loogisesti eteenpäin ja kirjassa kerrotaan kaikki tapahtumat tapahtumahetkellä. Tekstin lomassa olevat kaaviot ja taulukot keventävät tekstiä juuri sopivassa määrin, vaikka niistä ei paljoa ymmärräkään. Miinusta kirjailijan laiskuudesta jännittävissä kohdissa, mitään ns loppuhuipennusta ei tapahdu vaan henkilöt vain selviytyvät tapahtumasta. Kirjan henkilöillä oli liian samankaltaiset nimet, itse en kirjan loputtuakaan tiennyt kaikkien osallisuutta puiston toimintaan liittyen. Osaan henkilöistä oli keskitytty paljon, esimerkiksi Lex oli saanut ärsyttävän, hemmotellun pikkukakaran osan. Grant oli saatu kuvattua hyvin rauhalliseksi, juuri professorimaiseksi professoriksi. Kirjan loppu jäi erittäin pahasti kesken. Paljon kysymyksiä jäi vastausta vaille, mutta ehkä niitä aukaistaan sitten seuraavassa osassa. Olisin toivonut loppuun hieman muidenkin näkökulmaa kuin vain Grantin. Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin suositeltava, varsinkin jos on yhtään kiinnostunut dinosauruksista ja geeniteknologiasta.
Syyshämärän lohikäärmeet on varmast paras fantasiakirja jonka olen koskaan lukenut. Olen lukenut satoja fantasiakirjoja mutta tämää kohoaa yli muiden. Alussa olin hieman pihalla juonesta, mutta sain siitä pian kiinni ja en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Hahmoihin samastuu helposti ja minä todella itkin Kronikoita lukiessani. Luin Aikakoneen arvostelun ja ihmettelin kirjan arvostellutta henkilöä: "...joka sijoittuu Keski-Maasta selvästi vaikutteita saaneelle Krynnin planeetalle." Sittenhän voi väittää että kaikki fantasiakirjat on kopioitu Tolkienilta. Mutta Syyshämärän lohikäärmeiss' maailma on omanlaisensa. Se sisältää eri salaisuudet ja magia tai sanottaisiinko mahti on erilaista.
Kirjan juoni on mielestäni hyvä. Siinä on sopivassa määrin oikeasti pelottavaa kauhua, mutta kirjaa on kevennetty huumorilla. Pidän kirjailijan kirjoitustyylistä, ja kirja imaisee sisäänsä jo heti ensimmäisillä sivuilla. Juonen kannalta turhia kohtauksia kirjassa ei juurikaan ole. Bretin lisäksi kirjassa ei hirveästi ole panostettu henkilöihin. Koko hänen perheensä ja lähipiirinsä jäivät aivan liian pinnallisiksi. Bretin hahmo on taasen saatu niin elävän tuntuiseksi, että kirjaa lukiessa tekisi mieli huutaa tälle ja käskeä jättämään huumeet ja alkoholi rauhaan. Kirjan loppu oli turhan hätäinen. Siinä ei annettu vastauksia kirjaa lukiessa heränneisiin kysymyksiin ja muutenkin se jäi erittäin paljon kesken. Olisi ollut kiva tietää, olivatko yliluonnolliset tapahtumat oikeasti totta, vai tapahtuivatko ne vain Bretin mielikuvituksessa. Jos loppuun olisi panostettu enemmän, olisi kirja saanut myös enemmän tähtiä.
Kirjan toinen osa on selkeästi huonompi kuin edellinen, mutta on silti ihan luettavissa oleva. Juoni ja tyyli jatkuu samanlaisena kuin ensimmäisessäkin osassa. Egyptin seikkailut olivat tosin erittäin puuduttavia, niitä oli liikaa enkä oikein pysynyt perässä mitä tapahtui ja milloin. Henkilöt ovat tässäkin osassa aivan omia persooniaan. Olisin toivonut kirjaan enemmän mukaan Coleridgeä, sillä hän jäi persoonana erittäin pintapuoliseksi raapaisuksi. Kirjailijalta olisin odottanut enemmän mielikuvitusta Horrabinin kokeiden kanssa, sillä olisi ollut mielenkiintoista lukea, mitä kaikkea siellä kellareissa oikein asusti. Kirjan loppu oli mielestäni hyvä, vaikkakin Brendanin ja Jackyn elämästä olisi voinut kertoa hieman enemmän. Loppu oli kerrankin ennalta-arvaamaton, itse aivan hämmästyin tällaista loppuratkaisua. Kirjassa häiritsivät edelleen suomentajan virheet ja erittäin epäselvät lauserakenteet. Suosittelen silti kirjaa lämpimästi kaikille edellisen osan lukeneille.