Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Espanjalaisen Laura Gallego Garcian "Vastarinta" (Bazar, 2010) aloittaa Idhunin kronikat -nimisen fantasiatrilogian. Kirjan takaliepeen mukaan viisitoistavuotiaana sarjan kirjoittamisen aloittanut kirjailija on kotimaassaan tavattoman suosittu ja useaan otteeseen palkittu, ja onpa häntä verrattu jopa J.K. Rowlingiin. Lukijalle kasataan siis jonkin verran ennakko-odotuksia. No, ainakin minä sain pettyä. "Vastarinta" on ylipitkä, epäloogisia tai ennalta-arvattavia juonenkäänteitä vilisevä fantasiatarina, jossa toiminta- ja seikkailuosiot ovat kömpelösti kirjoitettuja. Lisäksi romaanin keskiöön nouseva kolmiodraama Victoria-tytön, hyvispoika Jackin ja pahispoika Kirtashin välillä jumittaa pahemmin kuin VR pakkasella. Suuria tunteita ja vihaa on mukamas paljon liikkeellä, mutta nekin tuntuvat ilmenevän lähinnä purkauksina, jossa jompikumpi kilpakosijoista vannoo tappavansa toisen osapuolen kun he seuraavan kerran kohtaavat. "Vastarinta" olisi voinut toimia paremmin, jos kustannustoimittaja olisi lyhentänyt kirjaa rankalla kädellä.
Viisitoistavuotiaat ystävykset Heta ja Sara saavat käsiinsä ouija-laudan ja tulevat spiritismi-istunnon aikana herättäneeksi henkiin jotakin sellaista, mikä olisi voinut jäädä kutsumatta. Tyhmyydestä sakotetaan sitten kovemmalla kädellä. Mervi Rissasen "Pimeydestä kutsuttu" on iisalmelaisen kirjailijan pelinavaus. Kirja on täynnä tökeröitä, systemaattisesti toistuvia kielioppivirheitä, joista erityisesti "alkaa juoksemaan" -tyyliset kielen väärinkäytökset saavat lukijan hulluuden partaalle. Luultavasti kemiläisellä pienkustantamolla ei ole minkäänlaista oikolukijaa käytössään. Jonkun taitavamman - ja kielioppisäännöt hallitsevan - kirjailijan käsittelyssä lopputuloksena olisi voinut olla aidosti kiinnostava nuortenkirja, aihepiirissä kun piilee mukavasti potentiaalia pätevään kauhuromaaniin.
Manalan valtiaat sarja kertoo sotureista, jotka avasivat Pandoran lippaan, päästivät maailman demonit maailman vitsaukseksi. Rangaistukseksi jumalat kirosivat soturit demonien vartijoiksi. Jokainen soturi joutuu kantamaan sisällään omaa demonia, esim. kuolemaa, väkivaltaa tai haureutta. Sarjan aloittaa Maddoxin kuolemattomasta soturista, joka kantaa väkivallan demonia ja hän joutuu kuolemaan joka yö väkivaltaisesti. Hän kohtaan ääniä kuulevan Ashlyn, he tuntevat heti vetoa toisiinsa. Heidän onnen tiellä on kuitenkin toiset soturi, jumalat ja Maddoxin sisällä oleva demoni, joka haluaa satuttaa Maddoxin läheisiä. Olen romanttisten fantasiakirjojen suurkuluttaja, ilokseni Harlekiini julkaisut Nocture paranormaalia romantiikkaa sarjaa. Yön kirous on laadukas kirja harlekiiniksi. Kirja sisältää Kreikkalaista mytologia ja mielenkiintoisia juonia. Henkilöt ovat kiinnostavia, varsinkin soturit jotka joutuvat taistelemaan omaa demonin kanssa. Sarja muistuttaa J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta sarjaa, paitsi sen mieshahmot epäuskottavampia pehmo machoja. Suosittelen sarjaa!
Elminsterin houkutus ei yllä tähänastisessa Elminster-sarjassa kovin hyvään suoritukseen ja onkin tähänastisista huonoin. Varsinkin edellisen Myth Drannor-kirjan jälkeen pettymys. Kirjan tarinan kaari on epäselvä, mitä eivät auta lukuisat sivuhahmot ja muutamat ajassa hyppimiset. Selkeästi kyseessä on vain väliosa Elminsterin hahmon saagassa ilman että kirja pyrkisikään itsessään mihinkään muuhun. Hahmoja on liikaa, jolloin ne jäävät pintapuolisiksi, mikä taas hankaloittaa muistamista jos johonkuhun palataan liian pitkän tauon jälkeen. Osaltaan asiaa auttoi lukutahtini hitaus, mutta väittäisin siltikin näin. Voi olla, että sarjan kahden myöhemmän osan kannalta kirjassa on tapahtumia, jotka auttavat niiden hahmottamista. Muutoin lukeminen ei palkitse sitten yhtään.
Lueskelin alkuperäiset Maameren tarinat taannoin uudestaan ja Maameren velho sekä Atuanin holvihaudat tekivät kertaluokkaa suuremman vaikutuksen kuin muksuna. Kaukaisin ranta taas... Noh sydäntä kyllä riipaisee, mutta romaanin ensimmäistä puoliskoa on pakko hieman parjata. Gedin ja Arrenin haahuilu ympäri eteläisiä rajavesiä on tylsää luettavaa. Onneksi Orm Embar saapuu pelastamaan tilanteen, minkä jälkeen LeGuin räjäyttääkin pankin ja Kaukaisimman rannan loppu tarjoaa lähestulkoon parasta lukemaani kirjallisuutta ikinä. Keskeiset teemat käsitellään niin ajatuksella kuin tunteellakin ja juoni pyörii puiteissa, jotka ovat niin eeppiset kuin koskettavatkin. Parhautta! Joten miksi, oi miksi, tarinan alku on mitä on?
Minä kyllä pidän tästä sarjasta. Rakastan lukea siitä, kun ilkeät koppavat suositut tytöt saavat nokkaansa. Rakastan sitä hahmojen oivaltamista, heidän muuttumistaan kaikin puolin paremmiksi ihmisiksi. Helppolukuinen ja kepeä pakkaus, mutta tarina vähän latistui lopusta; loppuhuipennus olisi saanut kestää kauemminkin. Ja voi ei, kirjan loppu, kuinka julmaa. Todellakin kaikinpuolin täydellistä hipova osa mielenkiintoisessa fantasiasarjassa.
Alkupuoliskon kerronta oli rönsyilevää ja tarinan punainen lanka oli hakusessa. Lukemisen teki raskaaksi pitkät lauseet, joiden sisälle oli ympätty sulkulauseita tai ajatusviivoin erotettuja lauseita. Tämä ilmiö onneksi väheni kirjan edetessä. Kirjassa esiintyi liikaa juonen kannalta melko tarpeettomia kannanottoja ja tarinan pitkittämistä. Vaikka kirja parani loppua kohti, suurempi mielenkiinto tarinaa kohtaan oli tapettu jo ensimmäisten 150 sivun aikana. Parasta kertomuksessa oli vieraan elämänmuodon, Asukkien, ympärillä tapahtuneet jaksot. Kyllä tarinassa oli joitain hyviä kohtiakin, mutta liian usein lukeminen oli pakkopullaa, mitä en ole Banksin aiemmin luetuissa kirjoissa kokenut.
Pidin kirjasta ja aika paljon pidinkin. Alussa uusia henkilöitä esiteltiin tiheään tahtiin, joka hankaloitti hieman lukemista. Henkilöiden esittelyt olivat alussa lyhyissä luvuissa melko pinnallisia. Kun myöhemmin palattiin henkilöihin, oli hieman vaikeuksia hahmottaa ketkä olikaan milloinkin kyseessä. Paljastuksia niin henkilöistä kuin tapahtumista tuli pikkuhiljaa kirjan edetessä ja kun alun kankeudesta päästiin, lukeminen oli helppoa. Juonenkuljetus oli sujuvaa ja yllättäviä juonen käänteitä esiintyi hengästyttävään tahtiin. Vauhdikas tarina, jossa mielenkiinto pysyi yllä loppuun saakka. Kirja on mainiota seikkailuviihdettä, josta jää hyvä mieli.
Eletään ydinsodan jälkeisiä aikoja. Maailma on todella karu ja elämä ilotonta ja vaikeaa. Ihmisiltä puuttuu moraali ja he ajattelevat vain omia etujaan ja tarpeitaan. Kirjassa on muutamia iljettäviä kohtia ja elämisen kurjuus ja lohduttomuus oikein paistaa olemassa olollaan. Tarina kaikessa karmeudessaan ei jättänyt kylmäksi, vaan se teki ainakin minuun vaikutuksen. Silti en oikein tiedä pidinkö kirjasta vai en. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan.
Virkistävää oli lukea jotain muuta vaihteeksi kuin Ilmestysten avaruus sarjaa. Kirja alkoi erittäin lumoavasti ja koko alkupuoliskossa oli sellaista ihmeen tuntua, että olin haltioissani. Kummalliset olennot, tolkuttomat mittasuhteet ja aikakäsitykset olivat huimia. Keskivaihe oli hieman tavallisempaa jännitystä, mutta ei missään nimessä huonoa. Loppupuoliskossa, missä mysteerit alkoivat selvitä, tapahtui jälleen nostetta ja ekstra mielenkiintoa tarinaan. Kirja on jaoteltu useaan osaan. Jokaisen osan aloittaa Abigail Gentianin tarina, joka sijoittuu 6 miljoonaa vuotta ennen kirjan päätapahtumia. Nämä(kin) jaksot olivat läpi kirjan mielenkiintoisia ja ne sisältävät myös fantasiaa. (11.12.2010)
Sarja huononi asteittain osa osalta ja "Endymionin nousun" lukeminen oli välillä tuskastuttavaa ja väsyttävää. Tarinaa kerrotaan minäkertoja Raul Endymionin kertomana ja toisaalta vihollistahojen näkökulmasta. Maailmojen kuvailua esiintyi runsaasti ja arvoituksien ratkaisua pihdattiin viimeiseen asti. Joitain juttuja vatvottiin ja toisteltiin liikaa ja loppuhuipennuskin oli hyvissä ajoin ennalta arvattu. Sarjan loppuun lukeminen oli kuitenkin tarpeellista, jotta ensimmäisten osien mysteerit saivat selityksensä.
Endymion oli jonkinlainen pettymys. Kertomuksen tyyli oli täysin erilainen kuin sarjan aiemmissa osissa. Ensimmäisten osien tapahtumien runsaus ja moniulotteisuus vaihtui suoraviivaiseen juonellisesti hitaasti etenevään seikkailuviihteeseen. Alkupuolisko oli erittäin mukaansatempaava, mutta keskivaiheilla tuntui, että sisällön pääasia on eri maailmoissa vierailu ja maailmojen ihmeiden kuvailu ja varsinainen juoni ei edennyt mihinkään. Loppupuoliskossa oli taas paljon toimintaa. Hyviä kohtiakin löytyi, mutta tiivistämistä olisi saanut olla reilusti. Tarina jäi täysin kesken ja ”Endymionin nousu” on melkeinpä pakko lukea tämän jälkeen.
Uniin piirretty polku ei ehkä ole tasokkainta fantasia kirjallisuutta, mutta se on edustaa sellaista kirjaryhmää, jonka jokaisen suomalaisen fantasiakirjallisuuden lukijan täytyy lukea silloin tällöin. Tämä kirja on sitä ryhmää, joka muistuttaa meitä suomalaisia omista juuristamme, joiden unohtaminen oli hirveä virhe! Yhdyn siis täysin Muitaluksen arvioon ja varmasti lukea seuraavan osan!
Olen J.R.Wardin suuri fani, ja pidän paljon hänen kirjoitustyylistään. Valitettavasti kirjan suomennos ontuu mielestäni jopa siinä määrin etten aio lukea niitä suomeksi. Itse kirja ja sen luoma maailma on koukuttava, hahmoihin samaistuu helposti, jokainen veljes on erilainen -ja omaa omat demoninsa joilta aito rakkaus pelastaa. Luvassa huimia seksi- ja tappelukohtauksia, mahtavaa sanailua ja suomalaiseen makuun olevaa kettuilua veljesten kesken. Wrath on yksi suosikeistani, onhan hän se viimeinen aito vamppyyri maailmassa! Kirja hyvä- suomennos huono. :)
Tämä on yksi niitä kirjoja, jotka eivät hevin unohdu. Kuten Ruiz Zafónin ensimmäinen kirja Tuulen varjokin Enkelipeli on jokaisen Barcelonassa matkailevan must. Todellinen lukuromaani, jonka matkassa lukija voi kulkea pitkään Barcelonan kapeilla kujasilla ja oman päänsä sisällä, eikä tarvitse pelätä, että matka loppuu ihan heti. Monet pitävät tätä synkempänä kuin Tuulen varjoa, ja onhan tämä hiukan synkkä, mutta jylhän goottilaisella ja ylväällä tavalla.
Pidin kirjasta paljon. Juoni ei ehkä ollut mikään maailman monipuolisin, mutta se toimi. Alku oli hieman tylsä, mutta siitä edespäin kirja oli mahtavaa mättöä. Sitä paransi se, että päähenkilö alkoi hieman seota loppua kohden. 60 tuntia ei ollut paras lukemani Koontzin kirja, mutta silti se toimi ja pidin siitä paljon. Olin itse asiassa otettu yhden sieppaajan nerokkuudesta ja siitä, että Mitch joutui huomaamaan, ettei kehenkään kannata luottaa. Ei edes omaan veljeensä. Mitä olet valmis tekemään rakkaimpasi tähden?
Pat Rothfussin esikoisteos Tuulen nimi on napakymppi! Tarina on kuin ruusu juuri puhjenneena kukkaan ja soljuu kuin vettä vaan, alun verkkaisesta tahdista huolimatta, joka on kuitekin tarpeellinen... Henkilöhahmot ovat loistavasti rakennettuja ja mielenkiintoisia, punatukkainen Kvothe jaksaa yllättää! Tarinan toisesta osasta, joka ilmestyy englanniksi muistaakseni 1.3 voi siis odottaa hyvää ellei jopa parempaa.
Kirjan alkua vaivasi pieni huolimattomuus yksityiskohdissa. Lisäksi varsinkin alussa samoja asioita toistettiin kertomakohdissa. Dialogi eteni kevyesti, mutta hyvin. Huolimattomuus ja toisto tulivat esiin siinä määrin että huomasin sen, vaikken virheitä erikseen etsikään. Kirjan tapahtumat etenivät kahdella tasolla siten, että varsinaista tarinaa kerrottiin ja täydennettiin lukujen lopussa eräiden hahmojen keskustellessa asioista. Tämä tuntui alusta saakka irralliselta, mitä se oli loppuun saakka. Olen pitänyt Nilesia hitusen parempana kirjoittajana, ehkä annettu aihetta ei vain ollut helppoa pukea kirjaksi? Kevyt Dragonlance-sarjaa täydentävä kirja, jonka lukematta jättämisellä ei menetä mitään. Varsinkaan menetystä ei tunnu, jos DL:ää seuraa suomeksi, sillä monia muita haltiavaltakuntiin sijoittuvia kirjoja ei Jalava ole kääntänyt.
Kirja on ihan hauska nuortenkirja, jossa on keskimääräistä paremmat henkilöt. Artemis, (erityisesti) Butler, Root ja muut ovat erittäin toimivia hahmoja, ja teksti on erittäin sujuvaa. Juoni on kohtuullisen tuore, eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. "Normaaleille" mytologiahahmoille annetaan hieman uutta puhtia. Kirja oli kaikenkaikkiaan hyvä, joskin jää erinomaisesta. Nuortenkirjaksi todella hyvä, hahmot olisivat kuitenkin kaivanneet lisää särmää. Ehkä sarjan seuraavissa osissa? Jos arvosana pitäisi antaa suhteutettuna ennakko-odotuksiini, niin arvosana olisi 5+/5. Pitkästä aikaa erittäin positiivinen yllätys.
Parasta Kingiä todellakin. En missään vaiheessa kokenut että lyhentämisen/tiivistämisen varaa olisi ollut. Kuten edeltävä arvostelija on kokenut.Lähinnä itselläni kirjan loputtua oli oloni varsin yksinäinen. Ontto, kuin jotain uupuisi. (Palasin silloin hetkeksi maalausteni pariin..Yllättäin) Teos on varsin vahvaa Kingiä, tuttua tyyliä, mutta on havaittavissa huomattavaa kehitystä aikaisemmilta vuosilta kuitenkin. Ja vain hyvään suuntaan. Kirjassa tarinan rakentuminen loppua kohti on täydellinen,kuin hulluutta. Mieleeni tulee jotenkin Ravelin sävellys Bolero. Nerokas.
Celia Reesin Näkijä jatkaa Maryn tarinaa siitä, mihin se jäi. Kertojana toimii tälläkertaa Maryn jälkeläinen Agnes. Kirja kertoo myös intiaanien historiasta ja Amerikan varhaisista siirtokunnista. Edelliseen verrattuna kirja on jännittävämpi ja surullisempi ja myös muutaman ykköskirjan henkilön elämää valotetaan sen jälkeen kun Mary oli heidät tavannut. Suosittelen kirjaa kaikille, myös aikuisille ja pojille. "Yliluonnoliset" tapahtumat kirjassa ovat hyvin epäsuoria, joten kirja ei siis mässäile noituudella :)
Kellopeli appelsiini on satiirinen tarina nuorisoväkivallasta ja valtion yrityksestä pakkokeinoin kitkeä väkivalta pois kaduilta. Toisaalta kertomus on myös nuorukaisen kasvutarina. Minäketojan, Alexin, kertomana tarina on hauskaa luettavaa siinä käytetyn ”nadsat” slangin vuoksi. Olen lukenut Kellopeli appelsiinin vuoden 1991 suomennoksesta parikin lyttäävää arvostelua, joissa todetaan että käännös on ala-arvoinen ja siinä ei onnistuta pääsemään lähellekään alkuperäistekstin tasolle. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Luin kirjasta saman suomentajan toimesta tehdyn vuoden 2007 korjatun laitoksen. En tiedä kuinka paljon alkuperäistä suomennosta on muutettu, mutta sama se, minuun sen kielellinen ilmaisu upposi täysin joka tapauksessa. Olen nähnyt joskus kauan aikaa sitten Stanley Kubrickin mieleenpainuvan elokuvaversion kirjasta (kirjassa lopetus on erilainen) ja vaikka kirjan tarina oli tuttu ja hyvin muistissa, se ei lukemista haitannut. Alussa muutamien sivujen jälkeen en ollut ihan vakuuttunut kirjan olevan makuuni, mutta päästessäni sisälle kirjoitustyyliin ja tarinan rytmitykseen, avot veljet…toimii.
Hyperionin tuho jatkuu suoraan Hyperionista ja nämä kaksi kirjaa voi katsoa yhdeksi kokonaisuudeksi. Hyperionin tuhossa on kertausta Hyperionin tapahtumista tekstin lomassa, joten juoneen mukaan päässee, vaikka edellisen osan lukemisesta olisi kulunutkin aikaa. Hyperionin tuho varsinaisesti aloittaa päätarinan, sillä Hyperionissa käsitellään ”vain” tarinan taustoja päähenkilöiden muistelmien muodossa. Kaikilla pyhiinvaeltajien arvoituksellisilla tarinoilla on merkityksensä, kun aletaan kokonaisuutta parsia kasaan. Kirjan alkupuoliskolla kysymyksiä herää vielä lisää ja juonen käänteitä on paljon, vähän liiankin paljon. Eri tahojen motiivit toiminnoilleen pysyvät pimennossa kirjan loppumetreille asti. Vasta kirjan loppupuoliskolla tapahtumien vyyhti alkaa selvitä ja pyhiinvaeltajien tarinat saavat välipäätöksen. Hieno sarja tähän asti.
Hyperion kertoo seitsemän pyhiinvaeltajan taipaleesta Verkon ulkopuolella sijaitsevalle Hyperion planeetalle kohti mystisiä Aikahautoja. Pyhiinvaeltajilla on aikaisempia kokemuksia Hyperionista ja he kertovat kukin vuorollaan matkakumppaneilleen oman tarinansa ja syynsä palata takaisin planeetalle. Jokainen tarina on erilainen tyyliltään ja tapahtumiltaan, mutta tarinoissa on yhteisiä tekijöitä. Yhdistävä päätekijä on mystinen hirviö, Lepinkäinen, kivun Herra. Kirja on tiivis, yhtään turhaa kohtaa ei tästä paksusta kirjasta löydy. Yksityiskohtien ja niiden merkityksien määrä on runsas, joista varmaan suuri osa jäi huomaamattakin. Ihmeen tuntua sisältävä kirja on erinomainen. Se on tuhti ja runsas paketti, ei vain mitaltaan vaan myös sisällöltään. Ensimmäisen osan jälkeen jää paljon asioita auki, joten seuraavan osan lukeminen on pakollinen. Bonuksena kirjan kansi on hieno, siinä on onnistuttu vangitsemaan hyvin Lepinkäisen olemus.
Varmaan sama porukka joka on hulluna Twilightiin tykkää myös tästä. En kuulunut kohderyhmään ja sen näkee arvosanasta. Kohtalaisen sujuvaa tekstiä, tosin jotkut kuvailut Elenan ulkonäöstä herättivät lähinnä tarkoituksetonta hilpeyttä. Oikeastaan vähän parempi kuin Twilight, koska tässä sankaritar ei ollut pelkästään märkä rätti.