Linnunradan ääret on kirjoitettu vuonna -92, ja se kyllä osittain näkyy kirjassa. Tosin vain osittain. Paljon enemmän huomioni kiinnittyi siihen, kuinka kirjan ainesten voi nähdä toimineen monen uudemman mahtipontisen avaruusoopperan innoittajina. Olen melko varma, että Reynolds on Vingensä lukenut :) Linnunradan ääret etenee useassa juonipolussa ja sen näyttämö ei ole sen vähempää kuin koko Linnunrata. Itseäni miellyttää kovasti se, että vaikka Vinge käyttää tarinansa kerrontaan valoa nopeampia viestintä- ja matkustusmenetelmiä, hän on huomioinut Fermin paradoksin. Ratkaisu on aika omalaatuinen. Kirja on suurimmaksi osaksi hyvin kulkevaa tekstiä, mutta myönnettäköön, että paikoitellen se - monen muun tiiliskiven tavoin - uppoaa kiertelemään ylimääräisiä lenkkejä. Minusta tämä kirja on pakollista luettavaa kaikille Reynoldsin ystäville, aivan yleissivistyksen vuoksi.

"Aurinkojen huone" tarjoaa kaikkea sitä, mitä Reynoldsin kirjalta voi odottaa; scifistisiä keksintöjä, avaruutta, avaruusaluksia, outoja olentoja ja toimintaa. Ilmestysten avaruus -sarjaan verrattuna tarinan näyttämö on monin verroin kolossaalisempi niin ajassa kuin paikassakin. Mieleen tulee "Jäänpuskijoiden" prologissa esiintynyt maailma. Aivan alussa sekoittaa se, että tarinalla on kaksi minä-muotoista kertojaa. Parin ensimmäisen kappaleen jälkeen siihen tottuu ja se oikeastaan kiehtovalla tavalla tukeekin kertojien yhteistä alkuperää. Kirja on varsin nopeaa luettavaa, vähän vajaa 600 sivua hurahtaa hetkessä. Juoneen riittää käänteitä moneen lähtöön, mutta silti Reynolds ei kuitenkaan ainakaan tässä kirjassaan onnistunut häkellyttämään minua aivan yhtä paljon kuin "Ilmestysten avaruudessa" ja "Sovituksen kuilussa".

Konekansan sadut ovat ehtaa tavaraa kaikille Lemin ja hänen Kyberiaansa ystäville. Tarinoiden robotteja riivaavat usein ihmisille niin tutut tunteet - ahneus, vallanhimo, kateus ja sellaiset. Sadunomaisissa tarinoissa paha ei saa aina palkkaansa, ja taustalla vaanii alati konekansan ykkösinhokki, limaskaksi kutsuttu kiero ja salakavala iljetys. Ei voi kuin nostaa hattua suomentajalle - en usko, että on ollut mitenkään erityisen helppoa kehittää uutta sanastoa tällaiseen teokseen, joka pursuaa kielellistä leikittelyä. Joka tapauksessa, tarinoiden uudissanasto on monin paikoin hersyvää, vai mitä pidätte sellaisista sanoista kuin (limaskojen) "kauhukuormaaja", "kyberskärpänen" ja "kvarkkitehti" :)

"Nimbus ja tähdet" on kevyesti paras lukemani kirja hetkeen. Kirja koostuu kahdesta osasta, novellikokoelmasta (1. osa) ja eräänlaisesta miniromaanista (2. osa). Kirjan maailma muistuttaa paljon Reynoldsin Ilmestysten avaruus -sarjan maailmaa. Ihmiskunta on repaleisena pitkin tähtiä, mitään yhtenäistä ihmiskuntaa ei ole olemassakaan. "Nimbuksessa ja tähdissä" tämä on vielä pidemmälle vedettyä kuin Reynoldsilla. Tarinoita yhdistää tähdissä matkustava Nimbus. Tyylikäs ja syvältä koskettava kirja, kerta kaikkiaan!

"Ole luonani aina" on melko kammottava kirja, sanan myönteisessä merkityksessä. Sen pohjaidea ei ole uusi, mutta näkökulma ja käsittelytapa saa aikaan väristyksiä. Kirjan tyyli on suoraviivaista, kikkailematonta kerrontaa, jota on helppo ja nopea lukea.

Sinisalon Linnunaivot kertoo kahden henkilön, Jyrkin ja Heidin, vaelluksesta Tasmaniassa ja siinä samalla luodataan heidän ajatuksiaan ja menneisyyttään. Kirja on helppolukuinen, reilu 300-sivuinen opus hurahtaa muutamassa tunnissa ilmavan sivunkäytön vuoksi. Kirja on proosaa, ja tuo hyvin vahvasti mieleen novellin "Grande Randonnée" (kokoelmasta "Kädettömät kuninkaat"). Loppu on - loppu on mielenkiintoinen. Alkupuolisko ei mielestäni anna olettaa kovin paljoa tarinalta. Koko matkaltaan tarina nojaa vahvasti patikointimatkan kokemuksiin, ja alkupuolella kerrottu Jyrkin ja Heidin kohtaaminen kuulostaa aivan liian tutulta tarinalta - se nostattaa ikäviä epäilyksiä siitä, että mahtaakohan kirja olla lukemisen arvoinen koko matkaltaan. Kirjan edetessä sympatiat ovat Heidin puolella, Jyrkistä muodostuu vähän yksiulotteinen kuva yhden asian ihmisestä. Lukiessa pelkäsin kovasti, kovasti sitä, että Sinisalo vesittää tarinan loppuratkaisulla, joka näyttää vääjäämättömältä - vaan ei onneksi, loppu onkin aivan jotain muuta. Lopun suhteen tarinan aikana kerrotuista lähes huomaamattomista asioista muodostuu merkittäviä. Siltä kannalta katsottuna "näyttämönä" toimiva muu tarina tuntuu hiukan ylimitoitetulta, mutta toisaalta sen omalla tavallaan kiireetön eteneminen on ihan perusteltua. Ihminen ja luonto ovat kirjan kantavaa teema-ainesta. Tai oikeastaan ei luonto, vaan ihmisen jäljet luonnossa. Kumpi onkaan luonnonmukaisempaa, kertakäyttö- vai kestovaipat? Vai olisiko silti paras ratkaisu ollut syöttää vaavi koirille hyvissä ajoin? :)

Peuraheimo on tiivis paketti - noin 200 sivua, kokonainen kyläyhteisö, näiden kilpailijakansa ja noitia neljässä polvessa (Shemai, Guodhi, Ahla ja Birthe). Siksipä Peuraheimo tuntuu kirjana enemmän Silmarillionin kaltaiselta saagalta, eikä Luolakarhun klaanin kaltaiselta seikkailutarinalta kivikautisessa ympäristössä. Peuraheimon parasta antia on muinaisen elämänmenon kuvaaminen, sekä hyvin rikas myyttinen aineisto. Mytologia repeää todellisuuteen vasta kirjan loppupuolella, joten aivan oikeutetustikin kirjan fantasialeimaa voidaan kyseenalaistaa, kyllä Luolakarhun klaani kaikkine jatko-osineen tuntui enemmän mielikuvituksen tuotteelta :) Tiiviin kerronnan vuoksi henkilöhahmojen pään sisäiseen maailmaan ei kauheasti uppouduta, joka tietyllä tavalla saa tarinan tuntumaan hiukan etäiseltä.

Aloitetaan parhaimmasta asiasta - on aina mukavaa lukea scifiä, oikeaa scifiä, joka ei ole spefiä eikä scifa/spafaa (science fantasy [jos sellaista termiä on olemassakaan] tai space fantasy). Sisälläni asuvaa kovan scifin ystävää miellytti oikein paljon sellaiset pienen pienet fysikaaliset yksityiskohdat, kuten alusten siirrot ellipsiradoille ja vastaavat. Kirja ei kuitenkaan ole suoranaisesti kovaa scifiä, joten kenenkään ei tarvitse moisesta säikähtää. Kirjan alku on hivenen hidas esitellessään maailman tapahtumia ja avaruusaluksen miehistöä. Ensimmäisellä hylyllä tapahtuva käänne on hieman ennalta-arvattava. Muuten kirjan keskivaiheilla on käsissä kaikki trillerin ainekset. Lopulta kirja ei kuitenkaan ylly kovaksi keitetyksi avaruustrilleriksi, mikä on ehkä hieman vahinko. Kirjan fysikaaliset faktat ja sen sisältämä spekulatiivisempi aines (muukalaiset, valoa nopeampi matkustaminen, keinotekoista gravitaatiota tuottava vehje) eivät mielestäni nivoudu saumattomasti toisiinsa. Spekulatiiviset laitteet on selitetty tavalliseen tapaan muukalaisilta saatuina, jolloin niiden teknologiaan ei tarvitse puuttua. Jos kirjassa on tähtienvälistä aktiviteettia, edes viitteellisesti ilmaistuna, niin mielestäni silloin kirjasta pitäisi löytyä myös jonkinlaisia viitteitä Fermin paradoksiin. Kirja on sanomaltaan äärimmäisen humaani, niissä mitoissa, etten itse kykene sanomaa sellaisenaan nielemään. Tarinassa hyvä ja paha - oikeassa ja väärässä olijat - on hyvin selkeitä; kirjan muissa arvosteluissa on viitattu siihen, ettei aluksen miehistöstä voi suoranaisesti sanoa sitä, ketkä ovat hyviä, ketkä pahoja, mutta tarinan maailmassa jako on jyrkkä, yksioikoinen ja mustavalkoinen; paha sotakoneisto, paha propaganda, pahat markkinavoimat - ja siellä sivussa myös omanlaisensa selitys jumalille ja uskonnoille... Luettuani kirjan kysyin itseltäni hieman sitä, että oliko tarinan miljöö oikeastaan oikea ympäristö teemalle itselleen? Kirjan maailma on joiltain osiltaan hieman hiomattoman oloinen sekoitus faktaa, fiktiota ja spekulaatiota. Joka tapauksessa - ei ollenkaan huono kirja, ja jos on scifistin lisäksi luonteenlaadultaan pasifisti ja humanisti, niin kirja varmasti hyväilee useampaakin mielihyväkeskusta :)

Tämä on itse asiassa ensimmäinen Gaimanilta lukemani kirja - Sandman-sarjiksia olen joskus muinoin toki lukenut. Olipa miten vain, niin syystä tai toisesta kirja ei kuitenkaan iskenyt erityisesti. Jos kirjailija olisi joku muu kuin Gaiman (jonka nimeen ei voi olla törmäämättä), niin sanoisin jopa, että kirja valuisi unohdukseen nopeasti. Kirja oli omalle maulleni aivan liian vitkasteleva, tunnelmoiva ja maalaileva, monin paikoin mieleeni tuli Stephen King, jota olen aina syytellyt aivan ylenpalttisesta rönsyilemisestä ja hitaasta kerronnasta. Tuntuu, ettei kirjassa edes tapahtunut juuri mitään. Ideat sinänsä olivat kiinnostavia, ja niistä olisi varmaan saanut paljon enemmän irti, jos olisi enemmän pohjatietoja erilaisista mytologioista. Yhtä kaikki, 600 sivua oli mielestäni aivan liian paljon niiden käsittelyyn tällä tavalla. Ei huono kirja, ja lukukokemukseen saattoi ehkä vaikuttaa se, että olen päästänyt itseni spoilaantumaan kirjan suhteen. Ei kuitenkaan säväyttänyt eikä uponnut alitajuntaan kummittelemaan.

"Jäänpuskijat" oli toinen Reynoldsilta lukemani kirja heti "Ilmestysten avaruuden" jälkeen. Jäänpuskijat ei kuulu Ilmestysten avaruus -sarjaan, vaan se tapahtuu aivan toisenlaisissa maisemissa. Tämä varmasti vaikutti ensimmäisellä lukukerralla mielipiteisiini, sillä olisin niin kovasti tahtonut lukea jatkoa Voljovan ja Khourin tarinalle, mutten onnistunut saamaan käsiini jatko-osia; tämä arvostelu on kirjoitettu toisen lukukerran jälkeen. Kirja alkaa (prologin jälkeen) scifistisessä mielessä varsin "arkisessa" ja pienessä mittakaavassa. Kivisirkan varustus on hyvin lähellä sellaista tekniikkaa, jota voisimme kuvitella n. 50 vuoden päästä olevan saatavilla. Mutta kun tarina menee eteenpäin, se saa huikean kosmiset puitteet. Kirja kertoo kahden voimahahmon, Bellan ja Svetlanan yhteisen tarinan erilaisten juonenkäänteiden tiimellyksessä. En sano, etteikö Reynolds olisi ainakin suurimmalta osaltaan onnistunut tässä, mutta en kuitenkaan usko, että psykologisten profiilien maalaaminen on hänen vahvin osa-alueensa. Kirjan tarina on selviytymistarina, joka koostuu muutamasta episodimaisesta pätkästä, jossa näyttämö (puitteet ja henkilöt) vaihtuvat - tämä voi hyvinkin vaikuttaa siihen, etteivät kaikki jaksa lukea kirjaa läpi. Episodeja yhdistää Bella ja Svetlana - mutta asetelmat heidän välillään muuttuvat näyttämön vaihtuessa. Kirjan ehdottomaksi ansioksi on luettava se tylyys, jolla Reynolds kuljettaa hahmokatraansa läpi väistämättömien tosiasioiden. Pariinkin otteeseen lukiessa kylmät väreet menivät pitkin selkärankaa, kun tajusi, millaiseen tilanteeseen Kivisirkan miehistö onkaan oikeasti joutunut.

"Rautalohikäärmeen tytär" on kaikkea muuta kuin helppo kirja. Kirjan lukemisen jälkeen on vaikea päättää, pitikö siitä vai ei. Minun itseni on kuitenkin pakko myöntää, että kaikesta huolimatta varmaan pidin siitä, koska se kuitenkin jäi mieltä kaihertamaan. Kirjan maailma on melkoinen sillisalaatti. Se sotkee termistössään fantasian, nykypäivän ja scifin, joka tekee maailmasta surrealistisen ja vaikeasti visualisoitavan. Itse tarina on kuitenkin mielestäni loppujen lopuksi "aikuisten" fantasiatarina; moderni termistö ei tee itse tarinasta sen enempää arkiproosaa kuin scifiäkään, mutta se tekee tarinan tunnelmaltaan "steampunkiksi". "Aikuisten" fantasiatarinaksi tarinan tekee lähinnä seksin keskeinen osuus kirjassa; se yltyy paikoitellen suorastaan vastenmieliseksi pornografiaksi. Toisaalta tarinan mietelmät olemassaolosta ja tarkoituksesta herättävät minussa muistoja sellaisestakin (perin toisenlaisesta) opuksesta kuin "Zen ja moottoripyörän korjausopas". Lukijalle vaikeuksia varmasti aiheuttaa se, että kirja jakaantuu useammaksi erilaiseksi episodiksi (lohikäärmetehdas, peruskoulu, yliopisto, ...). Episodien välillä vaihtuvat paitsi henkilöt ja paikat, myös paikkojen "pelisäännöt". Jatkuvuus muodostuu paitsi Janesta, myös siitä, että vaihtuvat henkilöt ikään kuin toistavat samoja teemoja, eri hahmoina, eri muodoissa, eri juonissa. Tarinan toinen päätekijä, rautalohikäärme, unohtuu välillä pitkiksi ajoiksi. Episodimaisuus voi olla monelle ongelma. Ne, jotka pitävät alusta, eivät välttämättä innostu loppupuolesta ja toisaalta ne, jotka voisivat innostua lopusta, eivät välttämättä pidä alusta. Hämmentävä kirja. Surrealistinen. Vaikeasti hahmotettava tai luokiteltava. Toiset pitävät, toiset eivät ja nekin, jotka pitävät, eivät välttämättä osaa kertoa, miksi.

Kuilukaupunki on kiehtovasti rakennettu tarina. Paitsi, että se on rakenteeltaan selkeä, se on myös aivan äärimmäisen kiehtovasti rakennettu kudelma. Kirjan lukemisen jälkeen on todella, todella äärimmäisen vaikeaa päättää sitä, pitikö päähenkilöstä vai ei, sen verran ristiriitaisesta hahmosta on kyse! Loistavaa! Toisin kuin Napanöyhtämies, luulen, ettei Kuilukaupunkia tarvitse lukea ennen kuin jatkaa "Lunastusten arkilla". Lunastusten arkissa viitteet Kuilukaupungin tapahtumiin ovat kuitenkin viitteellisiä. Sen sijaan Lunastusten arkki on melko suoraa jatkoa Ilmestysten avaruudelle, jatkaen Ilja Voljovan ja Ana Khourin tarinaa sekä esitellen uusia henkilöitä.

"Lunastusten arkki" jatkaa siitä, mihin "Ilmestysten avaruus" jäi. Tarinassa keskeisessä roolissa ovat yhtyneet, omasta mielestäni kiinnostavin ihmisryhmä Reynoldsin luomassa maailmassa. Itse koin "Lunastusten arkin" eräänlaiseksi väliosaksi sarjassa. Se kehittää Ilmestysten avaruuden tapahtumia eteenpäin ja muodostaa pohjan sarjan seuraavalle osalle, Sovituksen kuilulle. Itsenäisenä kirjana se ei todennäköisesti toimi? En ole aivan varma, onko "Kuilukaupungin" lukeminen välttämätöntä kirjan tapahtumien ymmärtämiseksi. Viitteet Kuilukaupungin tapahtumiin ja henkilöihin ovat sen verran pienessä roolissa, että kirjan pystynee lukemaan heti "Ilmestysten avaruuden" jatkoksi, tarvitsematta tehdä pientä sivupolkua.

Sovituksen kuilu, Ilmestysten avaruus -sarjan päätösosa, on omasta mielestäni koko sarjan paras osa. Sillä on luonnollisesti omat puutteensa, mutta kirja tavoittaa mielipuolisen, pakokauhunomaisen tunnelman ja sitä voisi pitää jopa kauhukirjana, ainakin ahtopaineella roiskuvan veren (siis kuolleiden lukumäärän) puolesta. Tarina tappaa henkilöitä suunnilleen yhtä tehokkaasti kuin avaruusaluksen ablatiivinen jäähdytys hankkiutuu eroon ylimääräisestä massasta :) Joillain kirjailijoilla on vaikeuksia tarinansa pää-antagonistin tehokkuuden suhteen, mutta ei Reynoldsilla, ei Sovituksen kuilussa. Mikään ei tehoa kuin hetken ja kirja on tunnelmaltaan melkein puhdasta pakenemista. Tarinan loppu on melko ahdistava. Kirjan toinen päänäyttämö, Hela, on syntytarinaansa myöten absurdismiin asti nouseva mielipuolinen viritelmä. Kuten yksi kirjan päähenkilöistä jossain kirjan tiimellyksessä tuumaa: "Ikään kuin koneisto, joka oli rakennettu tuottamaan hänelle harmia." Mieleenpainuva teos, kerta kaikkiaan.

Prefekti on kolmas Reynoldsilta lukemani kirja, Ilmestysten avaruuden ja Jäänpuskijoiden jälkeen. Kirja sisältää kaikkea sitä, mitä voisi pitää tunnusomaisena Reynoldsille: mielikuvituksellisia tulevaisuuden keksintöjä, polveileva juoni ja tiivistä kerrontaa. Tarina sijoittuu aikaan ennen ruton puhkeamista, niihin aikoihin, joissa pohjustetaan Ilmestysten avaruuden tapahtumia. Jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan lukiessa saanut niin huikaisevia kokemuksia kuin Ilmestysten avaruutta ensi kertaa lukiessa. Kaikki palat ovat kyllä kohdallaan, mutta jotain puuttuu? Tarina ei kyennyt yllättämään käänteillään siihen malliin, kuin olisi voinut ajatella, ja lisäksi itseäni kaikkein eniten kiinnostaneet kysymykset valitettavasti vesittyivät juonenkäänteissä. Kirjalla on mielestäni kaksi suurempaa puutetta. Ensimmäinen puute on kirjan yksiulotteisessa, korkeamoraalisessa ja aina oikeassa olevassa päähenkilössä, Tom Dreyfusissa. Ne dilemmat, joihin tarinan aikana ajaudutaan, eivät tunnu ollenkaan niin kutkuttavilta, kun niitä katsellaan sellaisen henkilön läpi, joka vaikuttaa aina tekevän juuri oikean ratkaisun. Toinen tarinan puute on se, että sen sivussa käsitellyt yhteiskunnalliset ja ihmisyyteen liittyvät kysymykset tuntuvat keinotekoisilta ja paikoitellen jopa ärsyttävän suoraviivaisilta ja osoittelevilta. Kaikesta huolimatta tarinalla on omat hyvät hetkensä. Juonen edetessä törmätään ongelmiin, joiden ratkaiseminen vaatii rivakoita otteita eikä Reynolds arkaile pistää hahmojaan niitä käyttämään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tarinan monipuolisista ja kiinnostavista aineksista olisi saanut keitettyä herkullisemmankin sopan.

Ensimmäisten 300-400 sivun aikana Reynolds vyöryttää käänteitä hengästyttävään tahtiin; juoneen punotaan kiinni yhä useampia lankoja eikä mikään näytä olevan sitä, mitä sen luuli olevan. Lukemista ei voi jättää kesken halutessaan tietää, mitä uusia yllätyksiä seuraavat sivut tarjoavat ja odottaessaan malttamattomana, pystyykö kirjailija pitämään kudelman kasassa. Kirjan viimeiset 100 sivua jättävät ehkä hivenen häiritsevästi kasaamatta kaikkia avattuja käänteitä yhteen ja tarjoaa lopulta muutamiin asioihin ehkä turhankin suoraviivaisia selityksiä. Toki kirjan lukemisen jälkeen on lähes pakko metsästää käsiinsä seuraavat osat, ja täytyy sanoa, että niillä on varmasti vaikutusta siihen, kuinka "Ilmestysten avaruuden" loppu lopulta toimii.