Kirja on hyvin mielenkiintoisten kaupunkien kuvauksista koostuva kokoelma, jonka taustalla kuitenkin vaikuttavat inhimillisyyden peruskysymykset. Minulle tämä kirja ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla täysin, joten aion lukea sen muutaman vuoden päästä uudestaan. Mutta nyt, tällä lukukerralla, kirja oli taattua Calvinoa pitkine, rönsyilevine lauseineen ja absurdeine mielikuvineen. Teksti on rönsyilystä huolimatta todella sujuvaa, ja tämän kirjan myötä Calvino kohosi yhdeksi lempikirjailijoistani. Hänen olisi suonut voittavan Nobelin. Ilman sitäkin hänen kirjansa ovat taattua laatua ja Forgotten Realmsin ja Dragonlancen marjamehun jälkeen ehtaa punaviiniä, kuten Neil Gaiman sanoi Lordi Dunsanysta.

Hieman hajanainen kirja, joka koostuu päähenkilö Billy Pilgrimin aikahyppäyksistä milloin takaisin lapsuuteen, milloin Dresdenin pommituksen aikoihin, milloin Tralfamadoren eläintarhan vetonaulana olemiseen. Koko kirja on siis kirjoitettu tralfamodorelaisten aikakäsityksen mukaan, elikkä siis jokainen hetki on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan. Nämä kappaleet myös olivat oivia pysädyspaikkoja, kun jaksaminen lopahti. 190-sivuisena kirja ei myöskään ollut turhan pitkä, ja mielenkiintoisen kerrontatavan vastapainoksi kirja tihkuu mustaa huumoria. En voi sanoa ihastuneeni, mutta luettava kirja oli. Annoin tietokannassa kirjalle kolme tähteä.

Sain tämän loppuun viime yönä suurin piirtein puoli kahden paikkeilla. Ja täytyy kyllä sanoa, että yksi mieleenpainuvimmista kirjoista, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Kafka Tamurasta, joka karkaa kotoaan Tokiosta ja päätyy Takamatsuun Shikokun saarelle, missä hän asuu ensiksi hotellissa, mutta tavattuaan Komuran yksityiskirjaston androgyynin hoitajan Oshiman ja käytyään läpi erinäisiä verisiäkin vaiheita, hän muuttaa asumaan kirjaston ulkorakennukseen. Samaan aikaan joka toisessa luvussa kerrotaan kuusikymppisestä Satoru Nakatasta, joka on yhdeksänvuotiaana joutunut onnettomuuteen ja menettänyt luku- ja kirjoitustaitonsa, mutta osaa sen sijaan puhua kissoille. Etsiessään erään perheen kadonnutta kissaa hän törmää vanhalla rakennustyömaalla valtavan suureen koiraan, joka johdattaa hänet Johnnie Walker-nimisen miehen luokse, jonka huhutaan metsästävän kissoja. Erinäisten vaiheiden jälkeen Nakata lähtee Tokiosta liftaamalla pakoon, ja tapaa eräässä maantien taukopaikassa Hoshino-nimisen rekankuljettajan, ja he lyövät hynttyyt yhteen. Tällainen asetelma kirjassa on ensimmäisillä kolmellasadalla sivulla, sillä kirja on oikea järkäle, 639-sivuisena pisimpiä pitkään aikaan lukemiani kirjoja. Tästä huolimatta tämä on sellaisia kirjoja, joiden sivut lähes lentelevät pois tieltä lukiessa. Kiemuraisen juonen ja henkilöhahmojen ajatelmien takia aivojen kannattaa pysyä hyvässä vireessä. Verta ei juurikaan nähdä, mutta seksikohtaukset ovat yksityiskohtaisia. Kirjassa tapahtuu japanilaiseen tyyliin paljon myös sellaista, mitä ei missään vaiheessa selitetä, ja tämä on oikeastan aika virkistävää. Kokonaisuudessaan kirja on valovoimainen ja raikas teos, joka jättää helposti taakseen viihteelliset miekka & magia-fantasiat, ja nojaa sen sijaan maagiseen realismiin ja outoihin tapahtumiin, kuten Paul Auster ja Franz Kafka konsanaan. Juuri näistä kirjailijoista Murakami onkin saanut paljon vaikutteita ja näin jälkeen päin ajateltuna Kafka rannalla onkin vähän kuin Austeria, paitsi paljon fantastisempana. Kirjan on myös sanottu olevan nykypäivään sijoitettu Oidipuksen taru. Pidin tästä kirjasta ja annoin sille tietokannassa viisi tähteä.

Tämä kirja on laadultaan keskitasolle jäävä. Mielenkiintoinen idea hukkuu tasapaksuun tekstiin, ja nopeat hahmojen ja tarinoiden välillä hyppelyt saavat lukijan pyörälle päästään silloin tällöin. Kuitenkin, alle 150-sivuisena kirjana sen lukee omasta nopeudestaan riippuen päivässä tai parissa. Plussaa tulee hyvin kerrotusta ja tutkitusta Iason Aisoninpojan ja argonauttien tarusta, jota perämies kertoo.

Yksi persoonallimpia fantasiakirjoja pitkään aikaan. Ei kääpiöitä, ei haltioita, ei lohikäärmeitä. On Palkkavelhoja ja pirullisen ovelia rikollisia, sekä räävitöntä kieltä ja irstaita, itsekkäitä ihmisiä. Verta ja rapaa löytyy myös. Mielenkiintoinen kaupunki, löytyy. Sekä mutkikas, mutta kasassa pysyvä juoni, jonka päähenkilöjen taustoja selitellään omalaatuisissa välinäytöksissä, löytyy. Kaikki tämä täyteläisellä ja värikkäällä tekstillä kerrottuna. Enää tarvittaisiin syvällinen teema, ja tässä olisi kasassa vuosikymmenen fantasiaromaani. On harmi, ettei tällaisia teoksia tueta enempää kuluttajien taholta niin, että kustantajat uskaltaisivat julkaista niitä. Liian paljon hyvää fantasiaa jää kääntämättä, kun ihmiset ovat ennakkoluuloisia, eivätkä osta kirjoja. Me like!

Ostin tämän kirjan antikvariaatista Yasunari Kawabatan Lumen maan kanssa, yhteishintaan 11 euroa. Aloitin vielä samana päivänä tämän lukemisen ja sain sen loppuun laiskalla lukemistahdillani muutamassa päivässä. Hullunkurisimpia kirjoja, mitä olen koskaan lukenut. Lukeutuu samaan fantasiakirjallisuuden wanhojen klassikoiden ryhmään kuin mm. Swiftin Gulliverin retket (joka muuten on sekin aika mehukkaan mielenkiintoinen kirja). On lähes yhtä outo ja mielikuvituksellinen kuin Calvinon kosmokomiikka, vain eri tavalla. Teksti on paikoitellen hieman jäykkää, mutta onneksi luvut ovat lyhyitä, ja lukemista keventää kuvien paljous, jotka sopivatkin kirjaan. Ohuena kirjana tämä ei myöskään vaadi paljoa ponnisteluita, paitsi ehkä nauruhermoilta. Myös kirjasta tehty Disneyn animaatio oli ihan hauska, joskin valekilpikonnan uupuminen oli turhan suuri poikkeavuus, samoin kuin sen tilalle pistetyt timpuri ja mursu. Entä mitä ihmeitä ne kaksi pomppivaa punahousuista pönäkkää ukkoa oikein tekivät siellä? Mutta kirja on varsin hauska, joskin olen lukenut vain Alice Martinin suomennoksen, pitää lukea muutkin suomennokset vaikka vaan mielenkiinnosta niiden erilaisuuteen.

Tämä kirja on henkilökohtaisesti tähän astisen Musta Torni-urakkani suosikkeja, sillä toisin kuin Velhossa, tässä on oikeasti varsin hyvä seikkailu kerrottavana, eikä tässä ole mielikuvituksesta puutetta: mukavan vanhan ja rappeutuneen Rolandin maailman lisäksi miljöönä toimivat New Yorkin kadut ja vanha, jo loistonsa ohittanut kaupunki, jossa Roland ja kumppanit tapaavat Blainen. Tämä kirja on oikeastaan Kingiltä lukemaani proosan parhaimmmistoa, sillä tässä ei sorruta jaaritteluun yhtä pahasti kuin esimerkiksi Liseyn tarinassa.

Äärimmäisen absurdi Koko kosmokomiikka on ensimmäisen lukemani kirja Italo Calvinolta. Kirja alkaa novellilla, jossa päähenkilöt keräävät maitoa kuun pinnalta, eikä myöhemmissä novelleissa lukijan mielikuvitusta päästetä ollenkaan lepäämään: on dinosaurien aikaa, on päivän ja yön muodostumista, on galaksien muokkaamista. Millekään ryppyotsaiselle loogisscifistille tätä kirjaa en ehkä menisi suosittelemaan suoralta kädeltä, sillä niin kuin jo ylempänä sanoin, kirja on yhtä mielikuvituksen räiskettä. Tätä räiskettä lukee varsin mielellään, sillä calvinon kirjoittajanlahjat ovat aivan eri asteikolla kuin se nuhruinen perusfantasia, jota myydään miljoonapainoksina. Qfwfq jää ensimmäisissä novelleissa hieman sivuun, mutta loppua kohden hänenkin kuvansa monipuolistuu. Minä-muoto on hyvä ratkaisu ja tapahtumat voi kuvitella päässään varsin vaivattomasti. Raikas, omaperäinen teos, joka on yhtä mielikuvituksen juhlaa alusta loppuun.

Ihastuttava kirja. Pidin erityisesti sen miljööstä ja henkilöhahmoista, jotka ovat hiukan mustavalkoisia, mutta kuitenkin rakastettavan ihania. Heapien koti ja koko kaupunki on mielestäni aivan ihastuttavan rönsyilevä ja rehevä paikka. Kuvat jokaisen luvun aluissa olivat hienoja, mutta jokaiselle luvulle olisi voinut kyllä olla omansakin. Joka tapauksessa, ihanan värikylläistä fantasiaa, jota lukee ilokseen.

Tämä kirja on Musta torni-sarjan parempaa osapuolta, toisin kuin turhan pitkäveteinen Velho. Tämä on samalla hyvällä tavalla vauhdikas, kuin Joutomaa seuraavassa osassa ja paljon eheämpi ja parempi kokonaisuus, kuin Revolverimies. Pidän erityisesti kirjan osista, joissa Roland vierailee New Yorkissa. Hyvä kirja, tähän mennessä luetun Musta torni-sarjan parhaimmistoa Joutomaan kanssa.

Pidän kovasti tämän kirjan tyylistä kertoa kirjoittamisen taidosta. Kingin opas aloitteleville (ja miksei vähän vanhemmillekin) kirjailijoille on persoonallisesti kirjoitettu, viihdyttävä ja perinpohjainen olematta silti pilkuntarkka. Kielioppiasita käsitellään hauskasti mutta samalla tomerasti ja ammattimaisesti. Kyllä huomaa Kingin olevan ammattilainen tällä alalla! Tämä kirja on minun mielestäni Kingin parhaimmistoa, vaikka se onkin pelkkä opas. Se on persoonallinen, viihdyttävä ja asiansa tunteva kirja, jonka avulla kuka tahansa voi oppia kirjoittamaan jos vain ottaa asiansa vakavasti.

Yksikään kirja ei ole (Universumien Tomua ja Houkutusta lukuunottamatta) kummitellut mielessäni yhtä kauan, kuin tämä kirja. Se on lyhyt, kyllä, vain 163 sivua, mutta samalla se on aivan mestarillinen kuvaus yksinäisyydestä, turhautumisesta ja eloonjäämisestä. Siinä ehditäään käsitellä sivujen määrään suhteutettuna valtavasti tunteita ja sen loppuratkaisu on muun kirjan tavoin sopivan epätyydyttävä ja hermoja rauhoittamaton. Tästä kirjasta en voi sanoa oikein mitään pahaa. On olemassa hyviä kirjoja. On olemassa todella hyviä kirjoja. On olemassa klassikkoja. Ja on olemassa Mestariteoksia isolla M:llä. Olen legenda kuuluu viimeiseen luokkaan. Se on Mestariteos isolla M:llä.

Todella kattava opas, ei voi muuta sanoa. Tämä tietojärkäle esittelee neimoidialaiset, Jango Fettin, wookieet, kaiken. Tässä kirjassa on sellaista tietoa, jotaei joka paikasta löydäkään ja runsas kuvitus käsittää aseita, henkilöitä ja koneita. Kirjassa on myös esitelty henkilöitä, jotka vain vilahtavat elokuvissa. Välttämätön jokaiselle, jolle Star Wars on se ainoa oikea tieteissarja.

Annan viisi tähteä, koska puolikkaita tähtiä ei voi antaa. Muuten antaisin ehkä neljä ja puoli tähteä. Puoliverinen prinssi on niitä kirjoja, joita luetaan puolille öin, vaikka seuraavana päivänä olisi kouluaamu. Minulla meni useampi kuin yksi ilta pitkäksi näiden niteiden kanssa. Pitkissä romaanisarjoissa on sellainen etu, että niissä hekilöhahmoista voi rakentaa niin moniulotteisia, että he lopulta tuntuvat aidoilta. Potterien henkilöt ovat inhimillisiä, toiset ovat hupiveikoja, toiset vakavia... Pottereista löytyy jokaiselle joku hahmo, johon voi samaistua, vaikka esimerkiksi Dumbledore tai Neville. Erityisesti pidin siitä, että Harrykin sai lopulta vähän paremmin menneen suhteen. Tyttö sopii hänelle kuin nenä päähän. No, ei tämäkään suhde mennyt läpi ilman kuoppia, mutta eipähän mennyt samalla lailla pipariksi kuin Chon kanssa.

Tämä kirja on sarjan paksuin, eikä syyttä, onhan Willillä ja Lyralla vielä niin paljon tehtävää. Myös Lordi Asrielin ja rouva Coulterin tarina syvenee ja saa varsinkin rouva Coulterin hahmon vielä moniulotteisemmaksi. Kuolleiden maa-episodi ei ollut lempikohtani kirjasta, mutta kyllä sen luki siinä missä muunkin kirjan. Orfeus ei varmaan tehnyt sitä ihan näin. Vaikka kirja ei ole mikään ohut plattana, sivut melkein lentävät pois tieltä, kun syventyy kunnolla. Niiden otusten maassa tapahtuvaa jaksoa pidän itse kirjan ehkäpä parhaana antina, siellä ne suuret tunteet tulevat esiin. Minulla on viimeisten sivujen kohdalla papereita kirjanmerkkeinä, jotta löytäisin lempikohtani. Loppuratkaisu mietitytti vielä pitkään kirjan loputtua. Kiitos ja kumarrus Pullmanille tästä sarjasta. Parhaimpiin lukemiini trilogioihin kuuluva sarja.

En muista, mitä mieltä olin silloin, kun luin tämän, mutta nyt voin sanoa, että omasta mielestäni se on jopa parempi kuin Kultainen kompassi. Kansikuva on kiva ja Pullmain kerronta pitää otteessaan, kun vain jaksaa lukea. Helene Bützowin käännös on kiitettävää. Mitä tästä nyt voisi pahaa sanoa? Fantasiakirjallisuudessa niin perinteinen juttu kuin taika-ase ei tee mitään, vaan on päinvastoin jännä idea. Niin terävä ase, että sillä voi leikata väylän toisiin maailmoihin, huhhuh. Niin ja haamut on aika tyly juttu, ihan kuin ankeuttajat. Paitsi että haamut eivät pussaa. Suosittelen, en muuta sano. arvosana 9

Houkutus on yksi niistä kirjoista, jotka hankin omaan hyllyyni. Tätä kirjaa luin läksyjen lomassakin. Se oli niin upea, että huhhuh. Nyt voin tarkastella sitä tosin vähän järkevämmin. Vaikka kirja onkin hyvä, Bellan jatkuva jankutus Edwardin täydellisyydestä ja omasta tonttumaisuudesta on hiukan häiritsevää näin jälkikäteen ajatellen. Mutta kirjassa ei sentään tarvitse ajatella juurikaan, joten se on hyvää löhölomalukemsta. Ei silti, Houkutus on kyllä kirja fantasiaromantikoille. Ja kyllä minäkin sen varmaan uudestaan luen. arvosana 9

Novellit ovat siitä näppäriä, että niitä voi lukea silloinkin, kun aika on kortilla. Dahlin kertomukset ovat minusta ehkä jopa paermpia kuin Edgar Allan Poen novellit. En ole lukenut kaikkia novelleja, mutta minusta ne ovat varsin näpsäköitä ja viihdyttäviä. Erityisesti Kirurgi oli mieleenpainuva. Dahlin teksti on sujuvaa, tarkkaa ja humorististakin. Tämä kirja on mukava välipala suurempien kirjojen lomassa.

Tämä on taas science fictionia minun makuuni. James Bond oli nuorempana kova sana ja kyllä ne leffat vieläkin menevät. Teini-ikäisen Bondin tarinan kertominen on ideana toimiva. Nämä kirjat toimivat kuin junan vessa. Sain kirjan lahjaksi, kun vietimme joulua Kuusamossa. Ja kyllä se piti otteessaan loppuun asti. Kirja sijoittuu kokonaan Englantiin ja Skotlantiin. Henkilöhahmoista sanon sen verran, että ne ovat varsin uskottavia. Tai niin uskottavia, kuin Bondeilta voi vaatia - ihan vaan vaikka Young Bondeilta. Red Kelly on sellainen huithapeli ja Wilder Lawless hupaisalla tavalla röyhkeä. Suosittelen kirjaa kaikille Bond-faneille ja scifi-ihmisille. arvosana 9-

Tämä on minuun vetoavaa science fictionia. Olen lukenut kirjan neliosaisena laitoksena ja yhtenä niteenä, ehkä kaksi kolme kertaa. Juoni on yksinkertainen, mutta se toimii; viisi miestä yritää selviytyä ventovieraassa maastossa älynsä ja taitojensa varassa. Henkilöhahmot eivät ehkä ole kaikkein moniulotteisimpia, mutta tarpeeksi inhimillisiä. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka etsivät klassikkokirjailijoita ja science fictionia. arvosana 9-

Pullmanin Universumien tomun aloittajateos oli minulla matkaeväänä (samoin muut kirjat), kun vietin kuukauden verran lomaa Euroopassa. Eväät loppuivat kesken; olin hotkaissut koko trilogian Italiaan mennessä. Ehkä se kertoo jotain kirjojen tenhoavuudesta. Lyran matkaa seuraa ihan mielikseen ja sivut vain lentävät pois tieltä, kun matka sen kuin jatkuu. Daimonit ideana ovat sellainen juttu, jonka ottaisin mukaan omaankin kirjaan. Kirjassa ei juurikaan tapella, tai käytellä aseita, eikä Lyrakaan koske edes puukkoon kok kirjan aikana, mutta slti kirjassa sattuu ja tapahtuu. Henkilönä Lyra on kuriton ja villi, mutta loppujen lopuksi hyväsydäminen tyttö. Ja kakkoskirjan kannen perusteella aika nättikin! ;) Elokuvasta voin sanoa sen, että sen näyttelijät osaavat kyllä eläytyä rooleihinsa, jotta leffaa katselee ihan vain huvikseen. Jordan college on melkoinen paikka sekä kirjassa, että leffassa. Suosittelen sekä kirjaa että elokuvaa kaikille, jotka haluavat erilaista fantasiaa.

Tummaa, tummaa. Ensimmäinen lukemani kirja Stephen Kingiltä. Eikä tämä ollut ainakaan pelkkää PA:ta, sen voin sanoa. Tunnelma ei ole mitään pillipiipari-tyyliä, vaan ehkä enemmänkin sitä tyyliä, jossa kapakkajätkät murahtelevat nurkissa. Varsinkin kaupungissa se on sellaista aika lailla. Westernityylinen hahmo päähenkilönä on aika hyvä veto ja ympäristökin on ainakin kirjan autiomaa-episodissa western-tyylistä. Kerronnassa ei turhia selitellä, vaan menneisyys kerrotaan samalla tavalla, kuin koko muukin kirja. Se toimii ihan hyvin. Muistelusta olisi voinut jäädä enemmänkin päähän, mutta muistan kokin hirttäjäiset ja Rolandin revolverimieskokeen. Antaisin ehkä kolme ja puoli tähteä, mutta kun niin ei voi tehdä, annan neljä tähteä. Juuri nyt minulla on työn alla Revolverimiehen seuraava osa, Kolme korttia pakasta. Ehkä se jää kesken, mutta luen kyllä varmaan joskus kaikki kirjat Musta torni-sarjasta. Edit: Anteeksi, muutin mieleni ja annan tälle täydet pisteet.

Olen lukenut Sormusten Ritarit koko trilogian käsittävästä yhteisniteestä aikaa sitten, mutta sanon, että kyllä tämä ihan kelvollista fantasiaa oli. Tolkienin teksti on ehkä hivenen raskaslukuista ja yksityiskohtiin se pysähtyy välillä aika pitkäksikin aikaa (kerran jossain Morian lähettyvillä taidettiin kuvailla maisemaa melkein sivun verran!), mutta sainhan minä sen ekan osan luettua. En anna neljää tähteä, se voisi antaa väärän kuvan. Mutta onhan kolmonenkin ihan kelvollinen.

Eragon on perusfantasiaa, niinkuin tintti sanoi, mutta minun mielestäni varsin hyvää sellaista. Paolini on selvästi käyttänyt tovin jos toisenkin Alagaësiaa luodessaan, kielet, vuoristot, maat ja se kaikki on vienyt varmasti aikaa. Peruselementit ovat mukana: lohikäärmeet, haltiat, kääpiöt ja maalaispoika, joka joutuu lähtemään kotilandelta. Mutta matkakertomus ja loppubattle olivat ekaa kertaa lukiessani hyviä, ja kyllä tämä kirja minun vaatimukseni täyttää luettavasta fantasiasta.

Niinkuin Varjolehti sanoi, onhan tämä jo hiukan fanikrääsän tyyppistä matskua, mutta ei huonolla tavalla. Novelli on varsin simpsakka makupala toisen maailman Oxfordista ja karttakin on ihan kiva juttu, vaikka kyllä vähän kesti löytää sieltä Jordan College.

Luin Houkutuksesta esimmäisen kerran WSOY:n kotisivuilla ja kiinnostuin aiheesta. Ja kun aloin lukea ekaa kirjaa, jäin koukkuun. Tällainen on kirja, jota täytyy lukea. No, ehkä vähän liioittelin, mutta silti Houkutus on yksi niistä kirjasarjoista, jotka aio hankkia kokonaan itselleni. Luin Epäilyksen alle 26 tunnin, vielä aamukahdeltakin luin sitä mummon huushollin lattialla. Ei voi muuta sanoa, kuin että jos etsit fantasia- ja kauhumausteista rakkausdraamaa, se on tässä. :)