Tarinan keskiössä on maanmittari K, joka saapuu lumiseen maalaiskylään ja yrittää saada kontaktia alueen hallintokeskukseen eli linnaan. Annoin teokselle Risingin tietokannassa kaksi ja puoli tähteä, mutta jollain tapaa Linna jätti kaksijakoisen maun ja olisi ollut paremmankin rankkauksen suhteen mahdollinen. Pidin Kafkan tavasta kertoa, eli toisin sanoen hänen tyylistään jättää asiat kertomatta. Avoimeksi jääneiden seikkojen suhteen lukijalla on mahdollisuus pitkällekin vietyihin tulkintoihin ilman että kerrotut asiat joutuvat ristiriitaan niiden kanssa. Se mikä kirjassa tympäisi, olivat lähes poikkeuksetta tylsät hahmot sekä näiden puisevat monologit. Vaikka pitkien puheen pätkien joukossa oli paljon vinkkejä tarinasta tehtäviin tulkintoihin, meinasi ajatus karata useaan otteeseen. Kokonaisuutena homma ei siis ihan toiminut, mutta ajattelin jatkaa tulevaisuudessa Kafkan lukemista ainakin Oikeusjutun verran.

Aivan alkuun kesti hetken totutella Pastellikaupungin nopeaan rytmiin. Kun rytmiin tottui, oli vauhti kirjassa sopiva. Kirjoittaja osasi kertoa lyhyesti kaiken tarpeellisen eri ympäristöistä ja vaikka tapahtumapaikkoja oli monia, eivät ne tämän vuoksi tuntuneet läpijuossuilta kuten olisi voinut olla jo kirjan lyhyyden vuoksi. Harrisonin kuvailussa pidin erityisesti väreistä, joista saa mielikuvan jo kirjan nimestä. Pastellin lisäksi käytössä oli muun muassa ruostetta ja kobolttia jotka pyyhkivät pöytää tavallisemmilla värien kuvailuilla sinisine ja punaisineen. Voihan tuo piirre olla tosin tavallinenkin, mutta en ole itse aiemmin kiinnittänyt huomiota. Värien kuvailussa on ehkä yksi syy sille että kirjan lukuisat paikat saatiin eloon lyhyellä kuvailulla. Loppuun vielä lintuharrastajan kiittävä erityismaininta kirjan mielenkiintoisille mekaanisille linnuille sekä sarjakuvaharrastajan kiitos Kari Leppäsen kansikuvalle. Jälkimmäinen tosin koskee Galaxy Scifiä laajemminkin ja riittäisi jo yksin syyksi divarikierrokseen.

Olen kokenut novellikokoelmat aina hieman hankaliksi. Koska niiden luonteeseen kuuluu sisältää useita lyhyitä tarinoita, voi lukija joutua kokoelmaa lukiessaan ikään kuin orientoitumaan lukemiseen useaan otteeseen tarinan vaihtuessa. Toisin kuin yhden tarinan sisältävissä kirjoissa, tämä kirjailijan ja tarinan rytmiin pääseminen pitää tehdä usein eikä vain teoksen alussa. Toki tässä paljon riippuu myös kokoelmasta itsessään. Jos kokoelma sisältää paljon kirjailijan saman lajityypin tarinoita, ei tämä mainittu prosessi vie yhtä kauan tai uuden tarinan aloittaminen ei vaadi lainkaan ”työtä”. Mutta Ursula K. Le Guinin Pimeä lipas ja muita kertomuksia oli novellikokoelmana varsin vaihteleva sekä kirjoitustyyliltään että tarinoiden lajityyppien suhteen. Scifiä ja fantasiaa oli reippaasti sekaisin. Jos tarinoiden tyylit vaihtelivat, niin teki niiden tasokin. Hieman yleistäen voi sanoa että scifin piiriin laskettavat tarinat onnistuivat fantasiaa paremmin. Samoin osa tarinoista tuntuu kirjailijan tuotantoon vain vähän tutustuneellekin sellaisilta että ne kannattaa ehdottomasti lukea jos Le Guin kiinnostaa toisten tarinoiden jäädessä kuriositeettien tasolle. Kokoelman paras tarina oli Hain-universumiin sijoittuva Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi. Se yhdisti ihmisen mieleen keskittyvää psykologista tarkastelua ja tuntemattoman pelkoa lopulta nostaen lukijan mieleen kysymyksen siitä, onko näillä kahdella teemalla lopulta suurtakaan eroa vai syntyvätkö ne samoista lähtökohdista. Myös tuntematon planeetta oli tapahtumaympäristönä kiehtova. Myös toinen Hain-tarina, Talven kuningas, oli onnistunut veto vaikkakin hyvin erilainen kuin toinen. Sen sijaan Maamerelle sijoittuvat tarinat eivät valitettavasti nerokkuudellaan loistaneet ja molemmat tarinat olivatkin yhdessä kokoelman nimitarinan kanssa koko kirjan heikoimpia. Juuri Maameri-tarinat saivat aikaan tunteen kuriositeeteista. Ne eivät oikeastaan tarjonneet maailmastaan mitään uutta ja mielenkiintoista, vaikka joku toinen lukija ehkä voisikin pitää siitä kuinka niiden kautta paljastuu pala Maameren kehityshistoriaa. Muut tarinat vaihtelivat tasoltaan hyvästä kiitettäviin, mutta aivan erinomaiseen ne eivät yltäneet. Hugo-palkittu Jotka Omelasista poistuvat oli ehkä pieni pettymys, sillä odotin palkitulta tarinalta enemmän. Nyt se jäi valjuksi yhden jipon tarinaksi, jossa odotettavissa oleva koukku ei ollut tarpeeksi terävä.

Kaltaiselleni harvakseltaan supersankarisarjakuvia lukevalle kokoelman tarinoissa oli toisinaan hieman hämäriä viittauksia aiempiin tapahtumiin. Nämä viittaukset eivät kuitenkaan nousseet suureen rooliin, joten ne eivät loppujen lopuksi vaikuttaneet kovin pahasti lukukokemukseen. Käsikirjoittaja oli löytänyt hyvän tasapainon satunnaisten lukijoiden ja Ryhmä-X:n paremmin tuntevien lukijoiden iloksi. Myös kokoelman toimittajaa pitänee kiittää suhteellisen helposti lähestyttävien mutta pääosin viihdyttävien tarinoiden valinnasta. Ainoastaan viimeinen kokoelman tarina oli sekä käsikirjoitukseltaan että piirroksiltaan muita selkeästi heikkotasoisempi, mikä osaltaan laskee arvosanaa täysista pisteistä. Muiden tarinoiden taso oli tasaisen viihdyttävä ja Asgårdiin sijoittuvan seikkailun piirrokset olivat erittäin komeita. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä kokoelma vain pienin ongelmin. Myös huonosti Ryhmä-X:n tuntevat voivat viihtyä tämän parissa jos vain supersankarit ylipäänsä kiinnostavat.

Aiheensa puolesta Uponnut maailma oli erittäin kiehtova kirja - ilmastonmuutoksen aiheuttama maailman rehevöityminen sankaksi viidakoksi sai mielikuvituksen lentoon. Mietin pitkään antaako kirjalle neljä vai kolme tähteä. Neljä olisi ollut perusteltua aiheen ja sen kuvauksen kautta, mutta päädyin lopulta kolmeen. Varsinaisesti tarina itsessään ei tehnyt vaikutusta vaan tuntui joissain paikoin turhaltakin. Lisäksi mukana oli joitakin elementtejä, joita kirjailija ei saanut toimimaan loppuun saakka, vaan ne jäivät irrallisiksi ja vaivaamaan lukijaa. Eivät samalla tavalla pohdituttamaan kuin kirjan perustason aihe, vaan häiritsemään koska vastausta ei annettu.

Kuten aiemmissa arvioissa on todettu, voi Rautalohikäärmeen tyttären alku joko saada kirjan pariin tai karkottaa. Itselläni alku ei meinannut toimia millään tavalla, kirjan maailma tuntui merkityksettömältä ja koko kirjan olevan vailla kunnollista pointtia. Onneksi lukemista kuitenkin jaksoi jatkaa, sillä teoksesta kasvoi yksi mielenkiintoisimmista fantasiakuvauksista. Episodimaisuus sopi kirjaan ja episodit myös kasvattivat mielenkiintoaan loppua kohden. Hyppäyksiä ei myöskään omalla kohdalla ollut vaikeaa seurata, sillä varsin nopeasti aina selvisi tapahtumaympäristön hieman muuttuneen. Loppu oli myös onnistunut, mikä oli helpotus, sillä se oli heikon alun jälkeen mieleen noussut pelko. Lopetusta ei kuitenkaan pureskella lukijalle aivan valmiiksi, joten sen taso jakanee aloituksen tavoin mielipiteitä.

En olisi itsekään uskonut, mutta neljä ensimmäistä Maameren tarinaa todellakin ansaitsevat viisi tähteä. Vaikka tarinat ovatkin kevyitä lukea, ne sisältävät yllättävän raskaitakin teemoja ja, mikä tärkeintä, uskottavassa ja taitavasti luodussa maailmassa. Kaikissa neljässä tarinassa oli selkeä omanlaisensa koukku. Ensimmäinen ja kolmas tutkivat luotua maailmaa ja eteneminen sen eri kulmille tuntui sekin uskottavalta. Mutta ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen teki Tehanu, jossa oli muista poikkeava, koko kirjan jatkuva, odottava tunnelma. Joiltain osin Tehanua voisi kutsua jopa \"fantasiaksi ilman fantasiaa\", vaikka fantasia lopulta olennaisesti läsnä onkin. Toisen ja neljännen osan hyviä puolia olivat lisäksi niiden käsittelemät aiheet naisen asemasta.

Tässä \"viisiosaisessa trilogiassa\" oli ehdottomasti yksi osa liikaa. Neliosaisena sarja olisi saanut arvioksi neljä tähteä, mutta viimeinen tarina, Enimmäkseen harmiton, tiputti yhden pois. Kirjan lopetus jätti koko teoksesta päällimmäiseksi huonon maun, vaikka mukana olikin hyviä oivalluksia ja kaksi tarinoista vetosi kovastikin. Kaikesta huomaa, että Enimmäkseen harmiton oli kirjoitettu paljon muita myöhemmin. Adamsin kirjoitustyylin vahvin puoli, lyhyiden lukujen aiheuttama dynaamisuus, loisti poissaolollaan. Harvoin tätä sanoo, mutta tuntui että kerrontaa oli liiaksi. Kun koko tarinassa ei oikein juonta ollut ja tarina jäi sekavaksi, kerronnan määrä tuntui huimalta. Kirjailijalta taisi olla viimeistä kertomusta kirjoittaessa fokus hukassa. Ei tätä kai sarjaksi olekaan tarkoitettu. Jos olisi, ei ainakaan pitäisi tällä tavalla unohtaa joitakin henkilöhahmoja joihin aiemmin on luotu erityinen side. Myös jotkin asiat jäivät puolitiehen. Tämä ei yksittäisen tarinan lukemisessa haitannut, mutta kaikki kerralla lukiessa odotti että niihin vastattaisiin myöhemmin. Esimerkiksi hiiristä ja niiden suhteesta Arthuriin olisi halunnut lukea enemmän, samoin neljännen tarinan tärkeä hahmo Fenchurch läiskäistiin syrjään lopulta hyvin ikävällä tavalla viimeisessä kirjassa vaikka hän olisi voinut kokonaisuuden kannalta hyvinkin olla mukana.

Elminster-saagan huonoin osa. Toisen osan, Myth Drannorin, jälkeen Greenwood vaikutti pätevälle kirjailijalle, joka osasi tuoda eloa lajityypin kirjoihin. Toisen osan jälkeen sarja on kuitenkin luisunut koko ajan Forgotten Realmsin huonoimmaksi, mikä ei anna odottaa paljoa viimeiseltä saagan osalta. Jos Greenwood olisi pitäytynyt perinteisemmässä kerronnassa, olisi kirja saattanut toimiakin. Ainakaan vaikeudet eivät törmää miljööseen, joka oli etukäteen mielenkiintoinen. Kun tarina etenee kolmella tasolla, joista yksi on menneisyys, juonta on liian vaikea seurata kun kirjailijan taidot eivät riitä. Lisäksi juonen kannalta toissijaisia muistoja käsitellään kirjassa liiaksi, mikä vain ärsytti. Se, mitä kirjailija on mahdollisesti näillä hakenut, ei välity lukijalle. Keskustelufoorumilla esitettiin kritiikkiä tapahtumaympäristön, helvetin, potentiaalin hukkaamisesta. Tämä on totta, sillä helvetti oli vain pintasilaus, jonka tilalla olisi voinut olla mitä tahansa muutakin.

Elminsterin houkutus ei yllä tähänastisessa Elminster-sarjassa kovin hyvään suoritukseen ja onkin tähänastisista huonoin. Varsinkin edellisen Myth Drannor-kirjan jälkeen pettymys. Kirjan tarinan kaari on epäselvä, mitä eivät auta lukuisat sivuhahmot ja muutamat ajassa hyppimiset. Selkeästi kyseessä on vain väliosa Elminsterin hahmon saagassa ilman että kirja pyrkisikään itsessään mihinkään muuhun. Hahmoja on liikaa, jolloin ne jäävät pintapuolisiksi, mikä taas hankaloittaa muistamista jos johonkuhun palataan liian pitkän tauon jälkeen. Osaltaan asiaa auttoi lukutahtini hitaus, mutta väittäisin siltikin näin. Voi olla, että sarjan kahden myöhemmän osan kannalta kirjassa on tapahtumia, jotka auttavat niiden hahmottamista. Muutoin lukeminen ei palkitse sitten yhtään.

Kirjan alkua vaivasi pieni huolimattomuus yksityiskohdissa. Lisäksi varsinkin alussa samoja asioita toistettiin kertomakohdissa. Dialogi eteni kevyesti, mutta hyvin. Huolimattomuus ja toisto tulivat esiin siinä määrin että huomasin sen, vaikken virheitä erikseen etsikään. Kirjan tapahtumat etenivät kahdella tasolla siten, että varsinaista tarinaa kerrottiin ja täydennettiin lukujen lopussa eräiden hahmojen keskustellessa asioista. Tämä tuntui alusta saakka irralliselta, mitä se oli loppuun saakka. Olen pitänyt Nilesia hitusen parempana kirjoittajana, ehkä annettu aihetta ei vain ollut helppoa pukea kirjaksi? Kevyt Dragonlance-sarjaa täydentävä kirja, jonka lukematta jättämisellä ei menetä mitään. Varsinkaan menetystä ei tunnu, jos DL:ää seuraa suomeksi, sillä monia muita haltiavaltakuntiin sijoittuvia kirjoja ei Jalava ole kääntänyt.