RedDragon

Olen ollut jo pitkään ennakkoluuloinen suomalaisia kirjoja kohtaan ja vältellyt niitä parhaani mukaan, mutta lähi aikoina olen yrittänyt päästä siitä eroon. Päätin siis lukea Surunsyöjät ja olin jo muutenkin kiinnostunut, millaista teksti olisi, kun Laitinen on kirjoittanut sen ollessaan 13 (?). En liiemmin pitänyt kirjan kirjoitustyylistä, joka toisti samoja asioita liikaa. Silmiini pisti se, että Hopen ystävän Sarahin hiuksia kuvailtiin ainakin kolme kertaa samallalailla ja muutenkin juoni paikoitellen polki paikallaan etenemättä mihinkään suuntaan. Lisäksi kohta, jossa Victor paljastaa Hopelle todellisen ikänsä ja vitsailee olevansa "vanhus", toi mieleeni kysymyksen: Eikös tämä vitsi ole jo ennenkin kuultu? No Twilightissahan Edward ja Bella vitsailevat samasta asiasta. Täytyy kuitenkin nostaa hattua Laitiselle, joka jaksoi nuoresta iästään huolimatta kirjoittaa näinkin pitkän tarinan, johon on tulossa vielä jatkoakin! Moni ei siihen pystyisi. Loppujen lopuksi kirja on kuitenkin vioistaan huolimatta ihan mukiin menevä teos. Se sai minut jopa joskus nauramaankin ja aion lukea seuraavankin osan.

Tulevaisuuteen sijoittuvat kirjat ovat aina kiinnostaneet minua, joten tartuin myös tähän teokseen. Oliverin kaunis kirjoitustyyli upposi minuun kui kuuma veitsi voihin ja lukujen alussa olevat lainaukset olivat tunnelmaa luovia ja auttoivat pääsemän entistä paremmin sisään kirjan maailmaan. Pelkkä ajatuskin kirjan kaltaisesta tulevaisuudesta saa kylmät väreet vierimään selkääni pitkin. Maailma ilman rakkautta ja tunteita? -Ei kiitos! Mutta juuri juonen karuus kaikessa kauneudessaan sai minut jatkamaan lukemista. Se herätti sisälläni kysymyksen: "Entä jos..?" Deliriumin loppu oli järkytys. Olin luonut päässäni kuvan lopusta, jossa Alex ja Lena karkaavat yhdessä Korpeen (taas yksi onnellinen loppu, huoh). Pidin kuvaa tylsänä jo heti alkuun, mutta pidin sitä väistämättömänä. Toisin kuitenkin kävi. Heti kun tajusin, ettei Alex pääsisi pakenemaan kyyneleet karkasivat poskilleni. Itkin surusta, mutta myös ilosta, sillä olin ollut väärässä. Kirjan loppu oli koskettava ja kamala, mutta juuri se teki siitä täydellisen, eiväthän kaikki tarinat voi loppua onnellisesti.