(Luin englanninkielisen alkuteoksen.) Kaikin puolin kiinnostava ja hirveän hyvin kasassa pysyvä kauhuromaani. Barkerin tyyliin ideat ovat ihan käsittämättömiä, eikä tabuja ole. Tässä on niin eläviä kuolleita, pedofiliaa kuin huumeitakin, ja verta, paljon verta. Jollain kumman keinolla kirja kuitenkin välttää pahimmat ylilyönnit, eikä aiheuta pahoinvointia. Siinä, missä Veren kirjojen novellit olivat melko epätasaisia ja huonoimmillaan jaarittelevia, The Damnation Gamen hitaammatkin kohdat pysyivät tarpeeksi liikkeellä. Kyllä, viihdyin. Ihastelin sitä, kuinka monta ajatusta voi tunkea yhteen kirjaan ja vielä saada paketin pysymään seurattavana.

Atkinsonin Elämä elämältä voitti taannoin Blogistanian parhaan käännöskirjan palkinnon. Tartuin siis kirjaan uteliaisuudella, kun se e-kirjastossa oli tarjolla. Mutta... plääh. Kirja kertoo vuonna 1910 syntyvän Ursulan tarinan Britanniasta (ja hieman Saksastakin) maailmansotien ajalta. Kirjan perusideana on se, että Ursula saa aina kuollessaan uuden mahdollisuuden aloittaa alusta. Hän siis syntyy lumipyryn keskelle kymmeniä kertoja ja elää milloin muutaman vuoden, milloin eläkeikään saakka. Jokainen elämä eroaa toisesta hieman, ja vähitellen Ursula oppii ymmärtämään, että osaa aavistaa tulevaa ja niin ollen välttää sudenkuopat. Idea on kiinnostava. Koska kyse on maailmansotien ajasta, kirja flirttailee myös vaihtoehtohistorialle. Atkinsonilla on kirjan edestakas poukkoileva rakenne hallussa: lukija ei koskaan tipu kyydistä. Kieli (ja myös Kaisa Katteluksen suomennos) on miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Atkinson osaa rakentaa ajankuvan – toisinaan jopa liiallisin yksityiskohdin, ja raaka ja kaunistelematon kuvaus koskettaa toisinaan lukijaa. Missä siis vika? Tarina itsessään on herttaisen yhdentekevä. Kirjasta puuttuu täysin jännite. Tarina ei oikeastaan anna mitään syytä, miksi Ursulan elämää pitäisi seurata alusta loppuun, ja vielä useita kertoja. Vasta aivan kirjan loppupuolella Ursulalla on jokin muu tavoite kuin... olla ja elää. Suurimman osan ajasta hän ei edes tunnu oppivan valtavan paljoa edellisistä elämistään, vaan kaikki toistuu miltei samanlaisena kuin aiemmin. Samaa Lontoon pommitusta toistetaan kolme tai neljä kertaa peräjälkeen. Tulos? Ursula kuolee taas, tavalla tai toisella. Olin suoraan sanoen pettynyt. En edes siksi, että Elämä elämältä oli vaatimaton. Maailmassa riittää vaatimattomia kirjoja. Vaan siksi, että tässä olisi ollut aineksia niin paljon enempäänkin! Tässä oli ainekset täytekakkuun, josta rohkeammalla käsittelyllä olisi joka leikkauksella voinut saada kuorittua uusia vaihtoehtohistoriallisia kerroksia ja silkkaa spekulaatiota. Mutta tulos oli pannukakku ja vähän kermavaahtoa päälle. Kuin kirjailijalla olisi ollut huimia ideoita, mutta viime tingassa hän olisi päättänyt, että kirjoittaakin myös mainstream-lukijalle kelpaavan romaanin. Ihan kelvollinen jälkiruoka, muttei vastaa annettuja mahdollisuuksia. Kirjaa kannattelee sen hallittu ja poikkeuksellinen rakenne. Siinä kaikki. Jos tarina(t) olisi kirjoitettu kronologisesti, niin tuloksena olisi ollut valju sotien aikaan sijoittuva kasvukertomus ja sukutarina. Ei taaskaan jännitettä. Vain liuta kesäpäiviä sotien välissä, perhelounaita, riitoja ja pommituksia. Ohuita henkilöitä. Ursula itsessään oli enimmäkseen miellyttävä päähenkilö, mutta useimmat muut, jopa hänen sisaruksensa, jäivät pintaraapaisuiksi ja kovin yksiulotteisiksi. Jokaisella tuntui olevan yksi hallitseva luonteenpiirre, jonka kautta häntä poikkeuksetta kuvattiin. Huomasin harppovani rivien yli. Varsinkin Hitlerin Saksaan sijoittuvat luvut olivat suorastaan pitkästyttäviä. Oikeastaan ainoa uteliaisuus kohdistui siihen, kuinka Ursula seuraavan kerran ottaisi ja herkeäisi hengittämästä.

Sissus, olipas antologia. Kyllä tämä 4,5 tähteä ansaitsee. Puolikas kuorittakoon niistä parista novellista, jotka eivät olleet vallan mainioita vaan ainoastaan hyviä.

Näin aikuislukijasta trilogia tuntuu pääsevän kunnolla ihon alle vasta Kellopelikuninkaassa. Vasta tämä osa avaa Gigin ja Henryn taustoja ja persoonaa kunnolla. Kirjan aikana ehtii hengittää ja nauttia Magdalena Hain käsittämättömän hienosta kyvystä piirtää ihmisiä ja paikkoja sanoillaan painumatta kliseisiin. Kyllä. Haluan lisää.

Täytyy tunnustaa, että olin ihan alkuun jotenkin väärin orientoitunut. Kun Pohjankontu-trilogia sijoittuu jonnekin muinaisaikoihin, niin oletin automaattisesti, että tässä ollaan samoilla linjoilla. Vaan, heti ensimmäisissä lauseissa mainittiin ovikello ja kännykkä. Sitten lukijan piti sulkea kirja, henkäistä syvään, uudelleenohjelmoida aivot ja aloittaa uudestaan alusta. Vuori on tokikin viikinkitarustomuunnelma, mutta osapuilleen nykyaikaan sijoittuva sellainen. Se yhdistää kiehtovasti totta ja yliluonnollista, selittelemättä liikaa. Päähenkilö Lif saa yhtäkkiä tehtäväkseen lähteä vuorelle, joka näkyy – tai oikeammin ei näy – ikkunoista. Tarina on vetävä ja suoraviivainen, mutta minä olisin kuitenkin kaivannut hieman lisää sitä selittelyäkin. Kun en ragnarökia sen kummemmin tunne, tiettyjen henkilöiden taustat ja motiivit jäivät hämäriksi. Pisteet kuitenkin ehdottomasti loppuratkaisusta, joka jätti minut vähän samoihin fiiliksiin kuin Kristiina Vuoren Näkijän tyttären loppu aikoinaan. Se oli draaman kannalta mainio, mutta pidinkö siitä? En tiedä. Ärh. Sai ainakin pohtimaan, pohdituttaa vieläkin.

Romaani on tavallaan melko perinteistä matkafantasiaa. Päähenkilö Dinja näkee 16-vuotissyntymäpäivänsä aattoyönä unen, kuten tapana on. Unessa hän palaa lapsuuteensa, tilanteeseen jossa hänen käsiinsä kuolee mies, joka antaa Dinjalle mustan ruusun. Hänen luokseen palaa välähdyksenä myös aikoja aiemmin kadonnut äiti. Levottomuus ei jätä Dinjaa rauhaan, joten hän pakkaa norpannahkaisen säkkinsä, ottaa sukset ja lähtee seuraamaan äitinsä jalanjälkiä. Matkan varrella mukaan liittyvät kirjoihin pakkomielteisesti suhtautuva navadi Raúg ja oman heimonsa keskellä itsensä hieman vajavaiseksi tunteva krioni Emron. Kirjan sivuilla ollaan koko ajan hieman eksyksissä, tietämättä mitä oikeastaan etsitään. Matkakumppaneiden lopullinen määränpää on heille itselleenkin hämärän peitossa. Maailma avautuu lukijalle vähitellen, Dinjan sitä havainnoidessa. Koko ajan on kylmää. Eletään seudulla, jonne sulan maan aika saapuu silloin tällöin, ei suinkaan tasaisesti joka vuosi. "Kevät" on käsitteenä tuntematon, jotain mistä kerrotaan vain tarinoita. Minä jäin lukijana miettimään, mikä Talvilaaksoon onkaan ikuisen talven tuonut. Ehkä se selviää myöhemmissä osissa. Sujuvaa lukunautintoa häiritsi hieman se, että Dinja ei oikein saanut sympatioitani puolelleen. Nuoret ihmiset saavat kiukutella, olla äkkipikaisia ja mustavalkoisia, mutta tuntui, ettei Dinja millään viitsinyt kuunnella muiden ohjeita tai tarinoita äyskimättä. Kaiken kaikkiaan minä kuitenkin viihdyin kirjan parissa. Pitkälti sen takia, että on kiva lukea fantasiaa, jossa (matkallelähdön) taustalla ei ole mitään suurempaa tarkoitusta. Kukaan ei yritä pelastaa maailmaa, motiivit ovat enimmäkseen itsekkäitä. Henkilöt hapuilevat ja erehtyvät, mutta perusvire säilyy kuitenkin optimistisena. Karnin labyrintti on oivallinen pieni fantasiatarina nuorisolle... ja aikuisillekin.

Harrisin kirjoissa, tai oikeastaan kirjoituksessa on kaksi asiaa, joista kovin pidän ja olen melkein hieman kateellinen: ensinnäkin naisen kyky kirjoittaa cliffhangereita lukujen loppuun. Nämä ovat juuri niitä kirjoja, joita päättää lukaista "vielä yhden luvun. Tai sittenkin vielä yhden." Toisekseen, jopa pienissä osissa olevat sivuhenkilöt on mietitty loppuun asti ja ne ovat varsin elämänmakuisia. Esimerkiksi se baarimikkona toimiva kauneuskuningatar, jolle olisi varmaan ollut luvassa ura ja kuuluisuutta, jos ei olisi sattunut tappamaan pahoinpitelevää poikaystäväänsä. Niin, sitä kaikkea mitä tapahtuu syvällä Etelävaltioissa. Entäs sarjan tämä osa sitten? Noh, sitä samaa perusvarmaa ja osiltaan melko yllätyksetöntä kuin aiemmatkin osat. Hahmoja oli ihan valtavasti, juuri niin kuin yhdenteentoista osaan ehtineessä sarjassa saattaa ollakin, mutta välillä kävi mielessä, jotta "eikö vähempi riittäisi?" Noh, ainakin lukija sai mahdollisuuden pistää harmaat aivosolunsa liikkeelle miettiessään, että "kukas tämä nyt taas olikaan?"

Lumikko ja yhdeksän muuta löi kovaa. Paistinpannulla. Arjen omituisuuksilla. Juonella joka kesti kasassa ja piti otteessaan luvusta toiseen. Istuin metrossa, edes takas metropolin läpi, ja luin kirjaa suu raollaan. Häkeltyneenä. Kateellisena. Ihastuneena. Kaikkea tätä huolimatta siitä, että en ole ihan varma tajusinko. Minut vain kuljetettiin jonnekin jäniksenselkäläisille kylänraiteille, joilla kukaan ei oikeastaan kyseenalaista outouksien olemassaoloa. Niitä tapauksia, joita ihan varmasti tapahtuu todellisessakin elämässä, mutta joista kukaan ei kirjoita, koska ne olisivat liian epäuskottavia fiktiossa. Jääskeläinen kirjoittaa kirjoittamisesta kauniisti ja inspiroivasti. Juuri niin, kuin voi toivoa kirjoittavan ihmisen, joka myös tietää mistä puhuu. Ja joka on todennäköisesti korjannut enemmän kuin yhden ainekirjoituskonseptin. Paikoitellen teki mieli kaivaa esiin lyijykynä ja alleviivata. Hillitsin itseni. Vaikka oma opuksenihan tuo on. Kai. En yhtään hämmästyisi, jos se yhtäkkiä päättäisi kuuluvansa jollekulle muulle. Kirjan kieli on tarinaa tukevaa. Selkeää, kaunista, muttei yritä liikaa. Kuvaus keskittyy yksityiskohtiin jotka useimmille eivät edes tule mieleen. Kun kirjaa on jäljellä kolmannes, hypätään imperfektikerronnasta preesensiin. Tällekin oletettavasti on syy, joka ei minulle avautunut. Yksi niitä syitä, joiden takia kirja pitäisi lukea uudestaan.

Kirjan aikana ehtii huvittumaan, liikuttumaan, säikkymään... satunnaisesti hekottamaan ääneen. Erityisesti kirjoittajaelämää sivuavat raapaleet osuivat ja upposivat. Harvoin löytää kirjaa, jonka seurassa pystyy näin nopeasti siirtymään tunnetilasta toiseen. Selkeästi (avaruus)scifiä sivuavat raapaleet eivät olleet ihan minun juttuni, ja joudun tunnustamaan, että parin koukkua en tajunnut, mutta valikoima on niin laaja, jotta jokaiselle löytyy ihan varmasti jotain.

Ajallisesti Talviverinen sijoittuu kahden edellisen lomaan. Siinä paikoitellen kerrataan ensimmäisen ja toisen tapahtumia, tällä kertaa erään trilogian keskushenkilön, Troin, näkökulmasta. Se siis nivoo trilogian kasaan, ja sulkee tapahtumat, jotka Sudenlapsissa jäivät hieman auki. Talviverinen oli lukukokemuksena mielestäni trilogian paras osa, toisinaan vahva ja suorastaan ahdistava. Mutta jäin miettimään syytä, miksi se oli irrotettu erilliseksi kirjaksi. Tavallaan olisin halunnut nähdä sen lukuina edellisissä osissa. Ja sitten kuitenkin... toimi se näinkin.

Sudenlapset jatkaa itsenäisenä teoksena ensimmäisen kirjan tarinaa, parikymmentä vuotta myöhemmin. Voidaan siis oikeutetusti olettaa, että päähenkilöiden joukossa on eritoten Uniin piirretyn polun henkilöiden jälkeläisiä. Tapahtumapaikat pysyvät pitkälti entisellään, ja siksi seassa navigoiminen on miellyttävämpää, jos on lukenut ensimmäisen osan. Sinänsähän tämä kyllä pysyy omilla jaloillaan. Kirjana Sudenlapset on tietyllä tapaa kypsempi, siitä puuttuu ensiromaanin tuntu. Toisaalta se vie jotain pois spontaaniudesta, toisaalta hävittää myös niitä piirteitä, jotka saattoivat Uniin piirretyssä polussa ärsyttää. En tiedä kummasta pidin enemmän, mutta se on sanottava, että tätä luin välillä aamukahteen saakka, koko kirjan läpi reilussa vuorokaudessa.

En meinannut millään saada otetta tästä kirjasta. Tilanteeseen vaikutti ehkä se, etten ollut tarpeeksi keskittynyt lukiessani, sormeni lipsuivat. Tipuin kyydistä tasaisin väliajoin, enkä enää tiennyt missä oltiin ja kenestä puhuttiin. Henkilöitä on hurja liuta. Viides tuuli kertoo tarinaa reolaisen lammaspaimenen Sawanan äänellä. Tarinaa mistä? Niin. Sawanan etsimisestä kai. Hänen kulkijan verestään, hänen harhailuistaan tuulen ja tarinoiden perässä. Päähenkilöt eivät tiedä minne ovat menossa ja mitä kaipaavat, ja tavoitteen puute leimasi koko kirjaa. Onneksi tämäkin kasaa itsensä ja tuulensa selkeämpään nippuun loppua kohden. Kieli on kaunista ja mietittyä, kielikuvat onnistuneita ja herkkiä. Kirja on varmasti paljon osuvampi lukijalle, joka ei kaipaa varsinaisen yksisuuntaista juonta, vaan viihtyy tuulen, tarinankerronnan, mietiskelyn ja sisäisen kamppailun parissa. Tai ehkä minullekin, jonain toisena hetkenä.

Lukukokemus jakautui jokseenkin kolmeen osaan: alussa odotin, että päästään kunnolla liikkeelle. Toinen kolmannes vei täysin mukanaan ja viimeinen kolmannes irtosi sen verran tehokkaasti reaalifantasian puitteista, että se pikkuisen latisti fiiliksiä. Joillekuille muille nimenomaan loppu on ollut SE juttu, minä en itse saanut siitä kunnolla kiinni. En kokenut tätä kauhuksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Lähinnä Se Mikä Taivaassa Asuu oli jollain tragikoomisella tavalla miltei huvittava. Ja pidin teorioista uskontojen takana. Hieno kirja oli, vaikkei noussutkaan suosikikseni Jääskeläisen tuotannosta.

Kokoelma esittää määritelmiä siitä, mitä oikeastaan on fantasia ja millaisiin lajityyppeihin se sitten jakautuu. Näkökulmia on niin kirjoittajien kuin kustantamojen puolelta, ja näin seitsemän vuotta myöhemmin oli mielenkiintoista lukea, mihin suuntaan nuorten fantasiakirjallisuuden ennustettiin liikahtelevan. Helppoa ei ennustaminen näköjään ollut, paranormaali romantiikka puuttuu mietinnöistä täysin. Luin kiinnostuneena, vaikken ihan ymmärtänytkään Boris Hurtan Sata vuotta pohjoista fantasiaa ja Liisa Rantalaihon Fantasia Leena Krohnin lasten- ja nuortenkirjoissa -tekstien paikkaa kokoelmassa, joka muuten tarkasteli genreä varsin yleisesti.

Mifongin perintö on vauhdikas lukuromaani, jossa käänteitä riittää. Juonittelun lomaan uppoavat tarinan keskushenkilöt, puuman kanssa kulkeva Dante Rondestani ja Merontesin nuori prinsessa Ardis. Enimmäkseen pidin kirjasta, vaikka sitä vaivasivatkin paikoitellen kysymystauti ja liian helppojen yhteensattumien kautta ratkeavat kuviot. En myöskään osannut pitää juonta varsinaisesti yllättävänä. En sitten tiedä, olinko jo useita arvioita luettuani spoilautunut liiaksi tapahtumista. (Sanottakoon muuten, että trilogian kakkososan, Mifongin ajan, takakansiteksti spoilaa mielestäni tätä ensimmäistä kirjaa turhan paljon.) Kirjan jälkipuoli pysyi kasassa paremmin ja kiinnosti paljon enemmän kuin alkuosa. Hahmot alkoivat viimein saada syvyyttä ja jalansijaa tarinassa, eivätkä vain haikailleet ja ajautuneet tilanteesta toiseen. Ja vaikka pelkäsinkin avointa loppua, niin eihän tuo pahasti avoimeksi jäänyt.