Mesiangervo

Prefekti on nostalginen kirja minulle, sillä se on ensimmäinen lukemani avaruusooppera, ja päätin nyt lukea sen toista kertaa, koska muistini tämän kirjan juonesta ei ole niin tuore. Prefektin on tarkoitus olla Reynoldsin aiemman sarjan itsenäinen esiosa, tarkemmin sanottuna se on nykyään oman trilogiansa ensimmäinen osa, koska kaksi jatko-osaa on ehtinyt ilmestymään. Itsenäisestä luonteestaan huolimatta tuntui hieman kuin olisin lukenut jatko-osaa ja kirjassa tulee aluksi tietämättömälle lukijalle paljon vierasta sanastoa, muun muassa abstraktio, implantti, habitaatti ja eloaine. Näistä konsepteista toki saadaan enemmän yksityiskohtia kirjan edetessä, joten ihan hämärille lukijaa ei kuitenkaan jätetä. Kirjan maailmassa ei varsinaisesti esiinny avaruusolentoja, vaan ihmisiä, joista osa on vienyt kehonmuokkauksen äärimmilleen. Kirjassa mainitaan myös ilmeisesti ihmisten jalostamista sioista eläinkokeiden seurauksena kehittynyt "hypersikojen" rotu. Tämä on vähän huvittava moka omalta tolaltani, mutta luulin aluksi että hypersika oli jokin ironisesti nimetty asema Sotisovassa eikä kirjaimellisesti ihmisen kaltaiseksi kehittynyt sika. Jos tarina ei käsittelisi avaruuspoliiseja, olisin varmaan hoksannut nopeammin mistä on kyse.

Kirjan päähenkilöinä ovat kenttäprefekti Dreyfus ja tämän apulaiset Thalia ja Sparver. Dreyfusia kummittelevat yli 10 vuoden takaiset, katkonaiset muistot vaimostaan, ja Thalia on uusi apulaisprefekti, jonka harteilla on myös prefektinä toimineen isänsä huono maine. Sparver on taas mainitsemani hypersika, joka kokee jonkinlaista ennakkoluuloa rotuansa kohtaan. Harmittavasti sekä Thalian että Sparverin roolit tässä kirjassa jäävät aika taka-alalle, varsinkin Thalian hahmo kärsii kun hän jää itsenäisellä missiollaan vangiksi yhteen habitaateista. Kirjan alun tahti tuntui varsin hitaalta, varsinkin kun kertojahahmot vaihtuivat alussa tiuhaan tahtiin, mutta noin 100 sivun jälkeen kirjan juoni alkoi jonkin verran luistamaan. Kirja on varsin pitkä ja mielestäni tiivistämisen varaa olisi ollut, varsinkin dialogissa. Pohdin myös, oliko tarpeen tehdä Gaffneystä kertojahahmoa, koska sen vuoksi kirjassa paljastuu turhan nopeasti että yksi Sotisovan suurprefekteistä pelaa kirjan pääpahiksen pussiin. Prefektissä kuitenkin esitellään mielenkiintoisia scifi-konsepteja, kuten augmentoitua todellisuutta, aivosiruja, kuolemattomuutta ja tekoälyä, mukaan lukien myös hieman body horroria (erityisesti yliprefekti Aumonierin leikkausoperaatio oli aika karmivaa luettavaa).

Scifiksi tekstiä oli suhteellisen helppoa seurata ja lukea. Käännöksenä Prefekti on ihan ymmärrettävä, vaikka ehkä turhan suora käännös ottaen huomioon englanninkielisten sanontojen suomennokset. Yhtenä esimerkkinä oli ”tappaa kaksi lintua [yhdellä kivellä]”, vaikka suomeksi kyseinen sanonta on tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Yksi hämmennystä aiheuttava käännös oli myös ymmärtääkseni bugin kääntäminen "pöpöksi", mutta toisaalta kyse on vuonna 2009 julkaistusta teoksesta, joten ymmärrettävästi tietotekniikan termistö voi olla vanhentunutta. Vanhentuneesta termistöstä puhuen on pakko nostaa adjektiivin "autistinen" käyttö tässä kirjassa oudoissa asiayhteyksissä. Mykäksi muuttunut tutkija taantui "autistiselle tasolle" ja noin 50 sivua myöhemmin kuvaillaan, miten epäonnistuneiden ihmismielten varmuuskopiot kokivat "autistisen erkaantumisen". Ihmettelen, mitä kirjailija on tällä sanavalinnalla tarkoittanut - jonkinlaista tieteellisyyttä on varmasti haettu, mutta minusta sanavalinta ei näissä tapauksissa ole osunut oikeaan.

Ihan tyydyttävä loppu trilogialle, vaikka lukuintoni alkoi hieman laskemaan loppua myöten. Kirjailijalta jälleen mielenkiintoista maailmanrakennusta ja siihen tulleita twistejä, kun Hirka jälleen päätyi uuteen maailmaan ja joutui totuttelemaan siihen, että odininlapsen ja mädänkantajan sijaan hän onkin syntyjään arvostetusta sokeiden (eli Umpirien) talosta. Tosin jäi tästäkin osasta hieman ristiriitaisia tunteita kun olen lukenut tätä trilogiaa uudelleen. Ensinnäkin Hirka tuntui jotenkin epäuskottavan vaikutusvaltaiselta teini-ikäiseksi, joka on suurimman osan elämästään elänyt tien päällä kiertävän parantajan adoptiolapsena, vaikka ymmärrän että tässä vaiheessa Hirka on kokenut ja nähnyt paljon. Kuten edellisessä osassa Stefanin kanssa, myös tässäkin osassa toistuvat Hirkan kyseenalaiset suhteet häntä paljon vanhempiin miehiin (nyt tässä osassa langennut Kolail ja osittain vankina pidetty Urd). Olisin sen sijaan kaivannut Hirkalle syvempiä suhteita muihin naisiin, jotka eivät jäisi hyvin pintapuolisiksi (esim. Ramoja tai Hirkan isoäiti Uhere verrattuna Hirkan isoisään Rauniin). Onhan tässä osassa kuitenkin vaihteluksi Skerri, mutta heidän suhteensa on lähes koko kirjan vihamielinen. Minusta kirjassa Urdin roolin olisi voinut kirjassa jättää myös pienemmäksi, sillä tässä kirjassa hänestä yritetään jostain syystä maalata moraalisesti harmaampaa hahmoa. Ensimmäisessä osassa vihjailtiin, että Urd olisi raiskannut Ramojan ja sitten vammauttanut heidän poikansa Vetlen, mutta silti Hirka päättääkin jostain syystä vain päästää tämän vapaaksi Yminmaahan. Lopuksi en voinut olla huomaamatta, että tässä kirjassa joko Pettersen tai hänen teostensa suomentaja alkoi kuvailemaan nauruja ”hirnahduksiksi”, mikä on minusta outo sanavalinta ja esiintyy Vardari-trilogiassakin.

Arvosanani tämän kirjan kohdalla hipuilee 7:n ja 8:n välillä. Plussapisteitä koko trilogia saa minulta pohjoismaalaisesta mytologiasta inspiroituneesta fantasiamaailmasta.

Lue lisää ...

Kerronta kirjassa on jokseenkin puhekielistä: hän on usein ”se”, he on ”ne”. Positiivisenä pidin kuitenkin runollista kerrontaa ja runollisuus onkin olennaisena osana kirjassa loitsuina. Dorden suhde äitiinsä tuntui kuitenkin jotenkin etäiseltä, jolloin ajattelin aluksi etteivät he olleet sukua. Dorde harvoin kirjassa viittaa Lastikaan äitinään ja viittaa tähän usein tämän etunimellä. Kirjassa on potentiaalia ja minusta juuri historiallinen kehys, kuten taikausko ja noituuden pelko, oli mielenkiintoinen. Kirja on kuitenkin lyhyt ja olisi kuitenkin kaivannut parempaa pohjustusta joidenkin yksityiskohtien selittämiseksi. Myös kirjan loppu tulee vähän töksähtävästi vastaan ja tuntuu kuin kirjailija olisi kiireellä selittänyt asioita, joista olisin mielelläni lukenut enemmänkin, nimen omaan tästä lintuhaltijoiden ja lähdettä suojelevien ”kuusivarpaisten” tarinasta. Jotkut asiat vain tapahtuvat ikään kuin sadussa tai koska ne olivat tuon ajan normeja, mihin ikinä kirja sitten yrittääkin sijoittua. Espanjantaudin mainitsemisella olisin päätellyt kirjan sijoittuvan Suomen 1920-1930-luvuille. Puhutaan myös esimerkiksi vapriikeista ja öljylamppujen sytyttämisestä, joten ollaan aikaisintaan 1800-luvulla. Tosin ihmettelin, että puhutaan puuteroituun peruukkiin pukeutuneesta "Kuninkaasta", jota Suurkosken kaupungissa pidetään legendaarisena ellei jopa jonkinlaisena pyhimyksenä. Suomi kun ei ole ollut koskaan kuningaskunta paitsi ollessaan osana Ruotsia ja puuteroidut peruukit olivat 1700-luvun aristokraatin muotitrendi. Tosin kirjassa on hyvinkin ajankohtaisia teemoja, kuten toisten paheksunta ulkonäön ja erilaisen taustan perusteella tai eläin- ja luonnonsuojelu.