Tulikronikka on loistava sekä lasten että aikuisten kirja. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa niin suurella jännityksellä kun tätä. Vaikka tarina on kirjoitettu ns. lapsiystävällisellä tavalla, tapahtumat ja henkilöiden koettelemukset antavat aikuisellekin todellista sulateltavaa. John Stephensillä on todellinen taito luoda tarinan henkilöille tilanteita, joissa heillä on vastassaan koko maailmankaikkeuden olettamukset ja kiellot. En voi edes kuvailla kuinka loistava juonensuunnittelija Stephens on. Lukekaa kirja, niin sitten ymmärrätte. Uskomaton tarina, joka ansaitsee neljä ja puoli tähteään.

Totean heti tähän alkuun, että Yösirkus on enemmän lukeneiden kirja. Jos olet \"yksi kirja kuukaudessa\" -porukkaa, suosittelen jättämään tämän suosiolla väliin. En halua olla lannistava tai mitään, mutta Yösirkuksen ymmärtämiseen tarvitsee enemmän ns. ”kokemusta” vaikka ei sitä siksikään voi kutsua. Pikemminkin Yösirkus vaatii usean eri kirjailijan kirjoitustyylin tuntemisen vertailupohjaksi Erin Morgernsternin tyylille, jotta sen hienovaraisuutta ja kokonaisuuden hallintaa pystyy arvostamaan. Mutta siitä lisää edempänä. Kirjailijoilla on nykyään todella haastava tehtävä keksiä tarinoita, joita ei ole vielä kertaakaan kirjoitettu. Oikeastaan mahdoton. Jokainen tarina (öisin auki oleva sirkuskin ja sen oheinen rakkaustarina) on jo varmasti useaan kertaan kerrottu, joten on vaikea tehtävä kirjoittaa oma tarinansa niin, että se erottuu massasta. Juuri siinä Erin Morgernstern on kuitenkin onnistunut. Heti ensimmäisestä luvusta lähtien olin lumoutunut maailmasta, jonka hän lukijalleen loihti. Yllättävän vähällä kerronnalla Morgernstern kykenee kuljettamaan lukijansa mustavalkoiseen sirkukseen 1800-1900 -lukujen taitteeseen ja tuomaan tämän eteen kaikki sen ihmeet. Yösirkuksen elegantti, hienovarainen ja ennen kaikkea täysin ainutlaatuisen tuntuinen kerronta tekevät kirjasta, ainakin minun mielestäni, kuolemattoman. Morgernsternin kirjoitustyyli on siitä erikoinen, ettei se pakota lukijaa ymmärtämään mitään mitä tämä itse ei ole valmis sisäistämään, vaan hienovaraisesti ja melkein huomaamatta tuo lukijan tietoon lisää yksityiskohtia sirkuksesta ja lopulta pelistä, jonka näyttämönä se toimii. Tyyli on samanlainen kuin sirkus itse; pinnalta unelmointia ja hienovaraisuutta. Vain kaunis sirkus joka lumoaa kävijänsä antamatta tälle mitään sen ihmeempää mieltä järkyttävää kokemusta. Mutta jos osaa katsoa pinnan alle, löytää kokonaan toisen maailman, joka on täynnä merkityksiä ja yksittäisiä tarinoita. Tätä tarkoitin, kun puhuin \"kokemuksesta\". Ilman sitä, et näe muuta kuin kauniin ja lumoavan pinnan ymmärtämättä tarinan varsinaista sisältöä ja huomaamatta eri kerroksia, joita on yhtä paljon kuin tasoja pilvisokkelossa (lue kirja, niin käsität mitä tarkoitan). Siksi kirjaa tuleekin lukea tietyn etäisyyden päästä hahmoihin tai sirkukseen itseensä kiinnittymättä, jotta huomaa että jokaisen hahmon tarina erikseen on oikeastaan vain pala yhteistä suurempaa, koko Yösirkuksen tarinaa, joka samalla kertoo jokaisen hahmon oman tarinan. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, niin sanotusti. Pieni miinus täytyy silti mainita. Yösirkuksen loppuratkaisu ei ole aivan niin mieltä mullistava kuin se voisi olla, mutta minun vaa\'assani se ei paljoa paina kirjan hyviin puoliin verrattuna. Et välttämättä ymmärtänyt puoliakaan siitä, mistä kirjoitin tuossa ylempänä. Saatat ajatella, että tämä on vain jonkun hienostelijan yritys tehdä vaikutusta sinuun, lukijaan. Vasta luettuasi ensimmäisen kolmanneksen Yösirkuksesta saatat hiukan aavistella mitä tarkoitan. Toisaalta, et välttämättä ymmärrä vielä silloinkaan kun olet lukenut koko kirjan. En minäkään ymmärtänyt ennen kuin luin teoksen uudelleen. Vasta kuin sain perusjuonen selville, pääsin tutustumaan itse Yösirkuksen maailmaan kunnolla. Tämä kirja katsos vain paranee jokaisen lukukerran jälkeen. Aina löytyy uusi teltta, jossa et olekaan vielä käynyt.

Taidan olla yksi niistä harvoista, jotka todella alkavat ärsyyntyä Varjojen kaupungit -sarjaan (=arvioinut kirjan kahdella tähdellä). Ensimmäinen kirja oli alusta hyvä ja lopusta taas pettymys, kun kävi ilmi, että Jace ja Clary olivat sisaruksia (yksi maailman vanhimmista kliseistä, joita on alkanut näkyä harmittavan paljon tämän päivän fantasiakirjallisuudessa esim. kolmiodraama). Toisessa osassa tarina meni hyvin eteenpäin ja aloin todella kiinnostua sarjasta, kun Clary löysi voimansa ja Valentinen suunnitelmat menivät ainakin osakseen pipariksi. Kolmas oli jo hyvä, oikeasti hyvä, kun saatiin enemmän tietoa Idris\'istä, Valentinen suunnitelmat saatiin estettyä ja kaikki päättyi hyvin. Sarja olisi voinut loppua siihen ja olisin saattanut merkitä kolmannen osan yhdeksi suosikkikirjoistani. Clare kuitenkin kirjoitti neljänne osan - joka olisi pitänyt jättää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Claryn ja Jacen kuvio alkoi mennä sotkuiseksi jo kirjan alussa ja lopulta niin vaikeaksi, että sitä oli todella tympäännyttävää lukea. Simonin toilailut ja vaikutus tapahtumiin olivat mielenkiintoinen ja hyvä lisä, mutta lopulta nekään eivät voineet laimentaa pettymystä sarjan todellisten päähenkilöiden sössiessä jatkuvasti. Jacen oma päättämättömyys ja Claryn hapuilu sokkona tilanteen korjaamiseksi sai ainakin minut kiristelemään hampaitani. Jo puolivälissä tarina alkoi tuntua väkisin kasatulta. Kun Lilith kuitenkin saatiin sillä erää kukistettua, huokaisin helpotuksesta. Ajattelin, että tämä loppuu näin, hyvä. Pääpari sai sovinnon aluilleen ja vaikka Sebastian jouduttiinkin jättämään henkiin, niin ei mitään. Hän ei aiheuta ongelmia, koska Simon ei antanut hänelle omaa vertaan. Sitten Clare menee ja kirjoittaakin Jacen Sebastianin valtaan. Aivan kuin Jace ei kykenisi vuosien varjomestätäjä-harjoittalun jälkeen laittamaan tälle ollenkaan vastaan. Mitä ihmettä?! Koko loppuratkaisu kielii ideoiden loppumisesta tai niiden liian suuresta määrästä, ja neljännen kirjan kirjoitus rahastukselta. Jos Clarella on noin paljon insipiraatiota, olisi hän voinut aloittaa toisen kirjasarjan, mutta ei. Hänen oli pakko jatkaa Varjojen kaupunkeja, jonka tilanteet eivät enää fantasia-tasollakaan pysyneet realistisissa rajoissa. Päähahmot eivät kehityneet lainkaan, vaan junnasivat sokeina paikoillaan. Tulen kyllä lukemaan seuraavan osan, mutta erittäin suurella varauksella. Clare joutuu selittämään ja parantamaan tasoaan todella paljon, jos aikoo päästä edes ensimmäisen kirjan lähelle toisesta ja kolmannesta puhumattakaan.

Perhosen varjossa on oikeastaan vaan yksi hahmo, johon keskitytään, muut ovat vain etäisiä sivuhahmoja, jotka vain piipahtavat mukana tarinassa ja katoavat sitten takavasemmalle. Ja ainoa hahmon, Linnean maailmaan ei pääse kunnolla sisälle. Teräs kuvailee kyllä hyvin anoreksisen ajatuksia ja vanhempien eron aiheuttamia ongelmia, mutta syvempää pohdiskelua ei tule, vaikka kuinka odottaa. Ja harmittaa sanoa näin, mutta loppu oli liian nopeasti ja helposti tehty, kuin kirjailijalta olisi loppunut ajatukset ja mielenkiinto kesken. Koko kirja on luonnosmainen, kuin pelkkä raakile vielä, jonka perusidea ja juonenkäänteet on kirjoitettu, mutta joka vaatisi lisää syvyyttä, pohdiskelua ja ylipäätään kaikkea vielä lisää. Perusidea on hyvä, mutta toteutus ei yksinkertaisesti vain onnistunut. Aiheesta olisi kyennyt kirjoittamaan vielä kaksikertaa enemmän tekstiä.

Yhdyn rudi92 kommenttiin siitä, että kirja oli pettymys. Aihe on hyvä, ja siitä saisi aikaiseksi todella hyvän kirjan, mutta toteutus ei tee oikeutta aiheelle. Hahmona Novasta ei oikein saa kunnolla selvää, hänen ajatuksiaan tai luonnettaan ei selvitetä mitenkään syvemmin, vaan kaikki on hyvin pinta puolista. Häneen ei pysty samaistumaan. Lisäksi kirjassa isoon rooliin nouseva ilmastonmuutos vie tilaa itse juonelta ja hahmoilta. Välillä tuntui kuin lukisi Greenpeacen mainoslehtistä. En siis suosittele kirjaa kenellekään, joka hakee hyvää lukukokemusta. Tarina ei herätä oikein minkäänlaisia ajatuksia, mitä nyt hiukan ihmettelee joitain päästölukuja, mutta se oikeastaan siinä. Kirja ei saa kunnolla edes pohtimaan ilmastonmuutos ongelmia, koska kirjoitusasussa on hiukan valittava sävy, joka herättää (ainakin minussa) ärsyyntymisen oireita jo alkumetreillä.

En useinkaan lue scifi/jännitys kirjoja, mutta tämä kuulosti niin kiinnostavalta, että päätin kokeilla. En joutunut pettymään. Painoton tila on todellakin hyvä lukukokemus, eikä siinä ole liika \'tiedesanastoa\', joten tavallinen tallaaja ymmärtää kyllä mistä kirjassa puhutaan. Eli jos lukee enimmäkseen fantasiaa tai kauhua tai muuta samantyyppistä kirjallisuutta, niin tämä kirja on hyvä ensiaskel kohti muita kirjallisuudenlajeja. Tiede-osiot on sujuvasti sekoitettu juonen käännekohtien ja tapahtumien joukkoon, joten tylsä se ei ole missään vaiheessa. Minun oli oikeastaan vaikeaa päästää kirjaa käsistäni, vaan odotin koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi kehotan niitä, jotka haluavat laajentaa kirjavalikoimiaan muuallekin kuin fantasiaan ja kauhuun ottamaan tämän kirjan vakavaan harkintaan.

Uniin piirretty polku ei ehkä ole tasokkainta fantasia kirjallisuutta, mutta se on edustaa sellaista kirjaryhmää, jonka jokaisen suomalaisen fantasiakirjallisuuden lukijan täytyy lukea silloin tällöin. Tämä kirja on sitä ryhmää, joka muistuttaa meitä suomalaisia omista juuristamme, joiden unohtaminen oli hirveä virhe! Yhdyn siis täysin Muitaluksen arvioon ja varmasti lukea seuraavan osan!

En ihmettele miksi Arra oli ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Kirja on lumoavan kaunis. Se hiipii tiensä suoraan sydämeesi ja jättää jälkensä sinne, ellei tee sinne kotiaan. Kirja on upeasti kirjoitettu ja se täytyy lukea yhdellä kertaa. Minä en ainakaan voinut laskea sitä käsistäni, ja viimeisen sivun kohdalla teki mieli itkeä, koska kirja loppui jo. Pientä miinusta tulee lopusta, se jäi hiukan kaihertelemaan, mutta vain hiukan. Mutta muuten Arra on lumoava.

Odotin tältä kirjalta enemmän. Paljon enemmän, mutta jouduin karvaasti pettymään. Vahva olisi ollut kaksi tähteä, mutta annoin heikoin kolmosen, muiden kirjojen ansiosta. Alku oli lupaava, ja odotukset kasvoivat, mutta heti kun Sapphire ja muut lähtevät matkalla kirja melkein jysähtää siihen. Se alkoi olla tylsä. Loppu alkoi olla jo hiukan parempi, mutta kirjaa ei kyllä voi verrata muihin ingo-sarjan kirjoihin. Tämä oli ehdoton pohjanoteeraus. Se ei ole uljas päätös sarjalle, niin kuin kirjan takakansi antaa ymmärtää. Arvosanaksi annan erittäin heikon -6.

Stephenie Meyer taitaa kirjoittamisen. Hän tietää miten lukijan saa jäämään kiinni kirjaan. Hän osaa pitää jännitystä yllä viimeiseen asti. En yhtään ihmettele miksi kirja on saanut niin hyviä arvosteluja. Hän osaa asiasa. Enkä ihmettele myöskään miksi tämä kirja on suunnattu hiukan aikuisemmille. Houkutus-sarjan voi lukea kuka tahansa, mutta tämä kirja vaatii keskittymistä. Se on hyvä, eikä minun mielestäni sen kanssa joudu missään kohdassa pitkästymään. Joillekin pikalukijoille, jotka haluavat saada nopeasti kirjan luettua, se saattaa tuottaa vaikeuksia. Kirjaan tarvitaan ajatusta ja sitä täytyy joskus pysähtyä miettimään. Vieras käsittelee osakseen meidän ihmisten perusluonnetta. Meyer on oikeassa siitä, että olemme enemmän, kuin väkivaltaisia, mutta emme kuitenkaan hirviöitä. Emme kaikki. Tämä kirja kuuluu lajiin, josta jokaisella on oma mielipiteensä. Jos pitkästyt vielä puolivälin jälkeen, niin siinä tapauksessa suosittelen jättämään kirjan kesken. Minun mielestäni erittäin hyvä.

Unodettu Ombria ei ole ihan tavallinen kirja vain luettavaksi. Siinä on jotain, mikä painaa lukijan asettumaan aloilleen ja lukemaan rauhassa. McKillip on tehnyt kaksi eri maailmaa, jotka ovat murskaamassa toisensa, jos jotain ei tehdä ja pian. Hän on osaa pitää jännitystä kokoajan yllä, eikä loppu oli pettymystä tuova. Jos luet Unohdetun Ombrian, niin varaa hiukan aikaa. Se nimittäin on kirja, jota ei saa lukea vain hutaisemalla, tai puolet koko kirjan asiasta menee sivu suun. Suosittelen kaikille, jotka pitävät fantasiasta!