Yoana - kirjahylly

Veren vangit. Tässä on kyllä yksi maailmankaikkeuden upeimpia vampyyrikirjateoksia. Kyseessä on ehdottomasti sellainen kirja, joka pitää aina välillä lukea uudelleen. Enkä käsitä, miksen ole tehnyt sitä jo aikaisemmin, edellisestä lukukerrasta kun kuitenkin on jo useita vuosia. Veren vangit aloittaa Anne Ricen vampyyrikirjasarjan joka tunnetaan vampyyrikronikoina. Sarjan kolme ensimmäistä osaa on suomennettu, mutta loput kuusi on saatavilla vain englanninkielellä. Kirjasta on olemassa myös Neil Jordanin vuonna 1994 ohjaama elokuva, joka Suomessa tunnetaan samalla nimellä Veren vangit, mutta myös englanninkielisellä nimellään Interview with the Vampire. Kirja kertoo Louis nimisestä ranskalaissyntyisestä vampyyrista, joka paljastaa elämäntarinsa eräälle reportterille. Hän aloittaa siitä kuinka hänestä tuli vampyyri, kertoen samalla hieman taustoja ajastaan ihmisenä. Kirja seuraa Louisin elämäntarinaa muutaman vuosisadan verran kunnes päästään takaisin tähän päivään. Lestat niminen vampyyri löysi Louisin kun tämä oli kaikkein suurimmassa ahdingossaan: hänen veljensä oli kuollut, ja vaikka kyseessä oli tapaturma, Louis syytti tapahtuneesta itseään. Lestat näki tässä tilaisuuden käyttää hyväkseen Louisin omaisuutta, ja heti vampyyriksi muuttamisen jälkeen Lestat muuttaa Louisin plantaaseille sokean isänsä kanssa ja käyttää häikäilemättä hyväkseen Louisin alistuvuutta ja hyvätahtoisuutta. Mutta vaikka Louis ei itse ehkä ole huomannutkaan, Lestat rakastaa häntä enemmän kuin tämä pystyy ikinä ymmärtämään. Kahden vampyyrin ajatusmaailmat ovat hyvin erilaisia, mikä johtaa väistämättä yhteenottoihin. Louis suunnittelee jo pois lähtemistä, mutta Lestat tekee häikäilemättömän ovelan tempun pitääkseen Louisin luonaan. Hän tekee vampyyrin lapsesta, Claudiasta, johon Louis oli kiintynyt, ja jota hän nyt voisi hoivata ja hemmotella. Kirja pohtii loistavasti ikuisuutta ja ajankulumista viitaten kasvavaan ja kehittyvään sieluun, joka on ikuisesti vangittuna lapsen ruumiiseen. Ajan kanssa Claudia alkaa vihata Lestatia sen takia, että tämä on vanginnut änet lapsen ruumiiseen ikuiseksi, ja päättää tappaa tämän. Siitä alkaa kahden vampyyrin pakomatka, ja samalla yritys löytää muita vampyyreja. Tämä kirja on ihana ennen kaikkea siksi, että se kertoo tarinaa vampyyrin näkökulmasta. Eikä Louis ole mikä tahansa vampyyri! Hän on ehdottoman herkkä, inhimillisyydessään riutuva sieluparka, mutta samaan aikaan niin ihailtavan aristokraattinen, upea ja kertakaikkisen lumoava. Kirjan avulla Louisia on paljon helpompi ymmärtää ja häneen on paljon helpompi samaistua mitä esimerkiksi elokuvaversiossa. Ja vaikka olemmekin tekemisissä herkän ja empaattisen vampyyrihahmon kanssa, on hän silti todellakin vampyyri eikä mikään turhanpäiväinen teiniangstaaja. Koko kirjan maisema huokuu vanhanaikaisuutta, niitä aikakausia minne tarina kulloinkin sijoittuu. Se on tarina vampyyreistä, ei tarina ihmisistä, ja siksi se on niin ainutlaatuisen ihana. Tässä on ehdottomasti kirja, joka jokaisen vampyyrifanin on vain pakko lukea. Elokuvan katsominen ei riitä.

Vampyyri Lestat on Anne Ricen Vampyyrikronikoiden toinen osa. Se kertoo nimensä mukaan Lestat nimisestä vampyyrista, joka on tuttu jo ensimmäisestä kirjasta, Veren Vangeista. Lestat on edellisen kirjan päähenkilön, surullisen ja synkkämielisen Louisin luoja. Kirja aloittaa tarinaa siitä mihin Veren vangeissa päästiin, mutta Lestatin näkökulmasta. Lestat on ollut levossa maan povessa pitkän aikaa, mutta nykyajan musiikki saa hänet taas janoamaan elämää. Hän kaivautuu esiin maan sisältä, saalistaa rikollisia ravinnokseen saadakseen itsensä taas täysiin voimiin. Hän etsii käsiinsä erään autotallibändin, josta on päättänyt tehdä maailman kuulun liittymällä itse bändiin. Hän esittelee itsensä, eikä käsitä miten nuo koulevaiset voivat tietää hänestä niin paljon, ja muutenkin häneen liittyviä asioita. Sitten hän saa käsiinsä kirjan Veren Vangit, jossa Louis on kertonut oman elämäntarinansa eräälle reportterille. Loukkaantuneena itseensä kohdistuvista syytöksistä Lestat päättää kirjoittaa oman tarinansa. Tämän pienen prologin jälkeen päästään tutustumaan Lestatiin kauan, kauan sitten kun hän vielä oli tavallinen kuolevainen. Hyvin nuorena Lestat teki uroteon, jonka myötä hän sai paljon kunniaa ja arvostusta: hän tappoi kahdeksan sutta aivan yksin. Haavoittuneena ja hevosensa menettäneenä hän palaa kotiinsa. Eräänä päivänä kangauskauppias ja tämän poika, Nickholas, tulevat kiittämään ja palkitsemaan Lestatin urheudestaan. Siitä hetkestä Lestat ja Nicholas ystävystyvät, heistä tulee suorastaan erottamattomat. Yhdessä he keskustelevat yömyöhään ja juovat viiniä, koittavat parantaa maailaa. Kumpikin pojista on pienoinen pettymys isälleen: Nickholas haluaa soittaa viulua, tuota paholaisen soitinta, ja Lestat puolestaan oli karata kiertävän teatterin matkaan. Mutta kun he yhdessä suunnittelevat karkaamista Pariisiin, suututtavat he isänsä lopullisesti. Pariisissa elämä on hetken aikaa hienoa: Nicholas soittaa viuluaan ja Lestat pääsee mukaan pieneen paikalliseen teatteriin. Eräänä iltana yleisön joukossa on oudot, valkean hohtavat kasvot jotka jäävät piinaamaan Lestatin mieleen. Hän yrittää puhua asiasta ystävänsä kanssa, mutta tämä ei oikein ota asiaa sillä lailla vakavasti, mitä Lestat olisi toivonut. Sitten eräänä yönä Lestat katoaa. Noiden outojen kasvojen takana oli vampyyri, Magnus, joka oli päättänyt tehdä Lestatista jälkeläisensä. Hän kertoo tärkeimmät säännöt uudelle perilliselleen: että auringonvalo tappaa hänet, ja että vampyyrin tuhkat tulee aina sirotella. Sitten hän hyppää liekkeihin ja vaatii Lestatia huolehtimaan tuhkien sirottelun, sillä muuten vampyyri saattoi tulla takaisin. Näin Lestat jäi uuteen maailmaan aivan yksin. Magnus oli jättänyt hänelle mittavan omaisuuden ja piilopaikan että tämä selviäisi, mutta se mitä Lestat eniten inhosi, oli yksinäisyys. Näin alkaa Lestatin tarina vampyyrinä. Yksinäisyydessään hän tekee vampyyrin myös sairaasta äidistään, Gabriellesta, jota hän oli aina palvonut. Myös hänen rakas ystävänsä Nicholas, jota Lestat oli yrittänyt pitkään suojella pimeydeltä, saa lopulta kuolemattoman suudelman. Mutta vampyyriksi muuttumisen jälkeen Lestat ei voi enää sietää Nicholasia, ja Gabriellekin toivoo niin erilaisia asioita kuolemattomuudeltaan kuin Lestat, että käytännössä tämä on jälleen aivan yksin. Lestat alkaa selvittää vampyyrien alkuperää, etsiä vanhimpia vampyyreita ja muutenkin tutkia asioita. Kirja on ihanan filosofinen ja ajatuksia herättävä. Se on perehtynyt vampyriuteen aivan mahtavalla voimalla, kaikille asioille löytyy jokin selitys ja uusi mysteeri, kirja on aivan tavattoman hieno verkosto erilaisia myyttejä ja tarinoita. Se on jännittävä, mukaansa tempaava, ja juoni tuhannesti mutkikkaampi ja käännekohtia sisältävämpi mitä yriykseni referoida tarinaa edeltä. Se on aivan uskomattoman laaja, todellakin yhden vampyyrin tarina useammasta eliniästä. Se tuo paljon uutta Veren Vankien rinnalle, ja tämän kirjan jälkeen mieli halajaa vain lisää ja lisää perehtymistä eri henkilöihin ja heidän taustoihinsa, uudet henkilöt ja heidän tarinansa alkavat kiinnostaa. Kirja todellakin nielaisee lukijan omaan maailmaansa. Jatko-osaan on pakko tarttua heti.

Lupasin uutena vuotena itselleni, että lukisin tänä vuonna enemmän kirjoja - vähintään yhden per kuukausi. Ja nyt tammikuussa minulla onkin ollut sellainen olo, että tekisi mieli ahmia ihan hirveesti kirjoja! Kirppiksillä käydessäkin kaikkien pöytien kirjat on täytynyt käydä huolella läpi, josko seasta löytyisi helmiä, kun vielä kuukausi sitten niitä on vilkaissut lähinnä vain pintapuolisesti. Tänään sain päätökseen tämän vuoden ensimmäisen kirjan, Richard Mathesonin Helvetin talon. Tämäkin on muuten kirpparilöytö, joka tosin oli seissyt hyllyssä lukemattomana aivan liian pitkään. Mutta eipä enää :) "Neljä poltergeis-ilmiöiden tutkijaa yrittää selvittää Uuden Englannin tunnetuimman kummitustalon - Helvetin talon - salaisuutta. Edellisen kerran taloa yritettiin tutkia vuonna 1940. Yritys vaati usean ihmisen hengen. Vaikka taloon tunkeutujat ovat hyvin varustettuja ja taitavia ammatissaan he huomaavat pian, että talo on nimensä veroinen. Säilyttääkö pahojen voimien vallassa oleva talo yhä salaisuutensa ja pääsevätkö tutkijat hengissä pois sieltä? Richard Matheson (s. 1926) on tunnettu amerikkalainen kauhu- ja scifikirjailija. Useista hänen kirjoistaaon tehty menestyselokuvia." Kirjan aiheena on siis kummitustalon tutkiminen ja sitä riivaavien poltergeist- ilmiöiden selvittäminen. Taloon lähtevillä ihmisillä on kaikilla erilaiset lahjat paranormaalien asioiden piireissä. Florence Tanner on spiritualistinen meedio. Benjamin Franklin Fischer oli mukana vuoden 1940 tutkimuksissa, ja selvisi koettelemuksista ainoana eloon jääneenä. Lionel Barrett tutkii paranormaaleja asioita tieteen keinoin. Mukaan lähtee myös hänen vaimonsa, Edith Barrett, joka ei varsinaisesti ole yliluonnollisten asioiden tutkija, hän vain ei kestä olla miehestään erossa viikkoa, joka talossa pitäisi viettää. Olen tutustunut kummitteluun enemmän elokuvien mitä romaanien muodossa, ja itseasiassa olen tästäkin kirjasta tehdyn elokuvan, Legend of the Hell House (1973), katsonut jo jokunen vuosi sitten. Kirja ei säikyttele lukijaansa samalla tavalla mitä elokuvat kaikkine erikoisefekteineen, mutta ei sen tarvitsekaan. Se pitää lukijaa jännityksessä, joka varsinkin loppua kohden tiivistyy tiivistymistään. Juoni noudattaa aika perus draaman kaarta lopun käännekohtineen, mutta onnistuu kaikesta huolimatta olemaan mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava. Ihan hirveän yllätykselliseksi en juonta voi sanoa, mutta se saattaa toisaalta johtua siitä että tarina oli minulle entuudestaan tuttu. Loppu on kuitenkin mielenkiintoinen, ja viimeiset kolmisenkymmentä sivua on pakko ahmia hurjaan tahtiin koska lopetus on vain pakko saada selville. Tämä kirja on kirjoitettu aikuisempaan makuun. Se sisältää jonkin verran rivouksia ja irstauksia, minkä takia sitä ei nuorille oikein voi suositella. Henkilöhahmoihin syventymistä olisin myös toivonut ehkä hitusen enemmän. Kaikenkaikkiaan kirja on kuitenkin onnitunut ja hyvä. Poltergeist- ilmiöistä ja kummittelusta kiinnostuneille voin suositella! Ei jää paha maku suuhun :) Ote kirjasta: "Kabinetti oli rakennettu suuren salin koilliskulmaan pystyttämällä pyöreä poikkipuu seinien väliin. Tangossa roikkui renkaiden varassa paksut vihreät verhot, jotka muodostivat yli kaksi metriä korkean kolmion muotoisen suljetun tilan, jossa oli suoraselkäinen puinen nojatuoli. Barret siirsi verhoja sen verran syrjään molemmilta puolilta, että niiden väliin jäi riittävän suuri aukko pienelle puiselle pöydälle, jonka hän oli pyytänyt Fischerin kantamaan saliin. Hän työnsi pöydän verhojen jäämään aukkoon ja asetti sen päälle tamburiinin, pienen kitaran, teekellon ja köydenpätkän. Hän katseli kabinettia arvostellen jonkin aikaa ja kääntyi sitten toisten puoleen. He katselivat häntä hänen penkoessaan puista kirstua, josta hän oli ottanut köyden, teekellon, kitaran ja tamburiinin. Hän nosti siitä esiin mustat trikoot ja mustan pitkähihaisen mekon, jotka hän ojensi Florencelle. - Uskoisin niiden sopivan, hän sanoi. Florence tuijotti häntä. -Eihän teillä ole mitään tätä vastaan? -No... -Tiedättehän, että se kuuluu asiaan."

Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita on Juri Nummelinin toimittama vampyyrinovellikokoelma, jossa tavataan koko joukko erilaisia vampyyritarinoita suomalaisten kirjailijoiden kynästä. Koska Suomessa ei ole kauhua liikaa kirjoitettu, on tämä teos oikein piristävä lisä, ja olinkin aivan innoissani tästä teoksesta kun ensi kertoja kuulin sellaisen ilmestyneen. Juri Nummelinin alkupuheessa todetaan monien haikailevan alkuperäisen kaltaisten vampyyrien perään kaikenmaailman Twilightien ja Vampyyripäiväkirjojen jälkeen, ja mies lupaakin että kirjan tarinoissa vampyyrit eivät ole kiinnostuneita muodista tai ihmissuhdekysymyksistä. Aika lailla väite pitääkin paikkansa, mutta kuitenkin hyvin monessa kirjan novellissa vampyyrit ovat hyvin kaukana siitä, miten itse ajattelen vampyyreitä. Suomessa on aina korostettu sitä, että kirjallisuuden täytyy liittyä todellisuuteen ja kansalliseen realismiin. En oikein ottanut selvää että oliko novellistien tarkoitus rikkoa tätä suomalaisen kirjallisuuden normia vai ei, mutta mikäli yrittivät, täytyy sanoa että siinä ei ole onnistuttu. Olen itse ehdottomasti fantasian ystävä, enkä käsitä miksi kirjoittaa realistista tarinaa kun kirjallisuudessa olisi mahdollisuus ihan_mihin_tahansa. Minua jäikin harmittamaan aika lailla että kirjan vampyyrit oli istutettu kovin arkipäiväisiin tilanteisiin ja tarinat koittivat olla kovinkin realistisia. Toki joukossa oli myös onnistuneita ja mielenkiintoisia tarinoita, mutta suurin osa kuitenkin huokui perinteistä suomalaista kirjoitustyyliä. Lyhyt novelli yrittää sisällyttää itseensä jonkun jujun, jonkun lauseen lopussa joka kääntääkin edellä esitetyn asetelman aivan uuteen valoon. Harmi, etten itse innostu realismista, sillä en sen kummemmin jaksanut tällaisten tarinoiden kohdalla alkaa pääni sisällä miettiä tarinalle sivumerkityksiä. En myöskään kokenut kirjaa kovinkaan pelottavana, vaikka Nummelin alkupuheessaan kehottaakin olla lukematta kirjaa yksin tai pimeällä. Pelottavuuden sijaan useat tarinat pyrkivät ennemmin oveluuteen tai eri näkökulmien oivaltamiseen. Ajattelutyötä tämä kirja ainakin tarjoaa, mikäli sellaisesta nauttii. Omaksi suosikkinovellikseni taisi jäädä Mika Waltarin Muumio, vaikkakaan en ihan ensimmäiseksi sitä itse vampyyritarinaksi luokittelisi. Nimestä jo voi päätellä tarinan ajoittuvan Egyptiin, ja olennaisessa roolissa olikin egyptiläiset muinaiset uskomukset ja tavat, pyramidien kätketyt salaisuudet ja sen sellainen, mikä siihen kategoriaan nyt kuuluu. Waltarin kirjoitustyylistä tuli kovasti mieleeni Lovecraft- mainen tyyli, tai ainakin se mitä suomennetuista teoksista käy ilmi. Myös Asta Lepän novelli Ystäväni Leo jäi mieleeni ihan positiivisessa valossa, vaikka tässäkin tarinassa novellin lopetus meni itselläni vähän yli hilseen. Loppupäätelmät ovat, että Suomessa ei edelleenkään osata kirjoittaa kunnolla kauhua. Tai ehkä on olemassa paljon hyviä pöytälaatikkokirjoituksia niiltä, jotka eivät ole olleet opiskelemassa kirjallisuutta ja pinttyneet tuohon perinteiseen suomalaiseen, realistiseen tyyliin. Kaipaisin kyllä suomalaisilta enemmän irroittelua, sääntöjen rikkomista, oman turvallisuusalueen ulkopuolelle astumista. Loppujen lopuksi, kirjallisuudessa ihan kaikki on mahdollista, miksi sellainen tilaisuus jätettäisiin käyttämättä?

Helmikuun zombie- teeman myötä päätin lukea Jane Austenin kirjan pohjalta tehdyn muunnelman, jossa zombit on liitetty vanhan ajan englannin eleganssiseen elämään. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on siis teoksen nimi. En ole lukenut Austenin alkuperäistä teosta, Ylpeys ja ennakkoluulo, joten en voi verrata teosta siihen, mutta tarkastelen kirjaa kauhu- ja zombiekirjallisuuden valossa Minusta oli itseasiassa erittäin viihdyttävää, että zombiet oli liitetty vanhan ajan englantiin, sillä sen kaltainen hienostunut elämä ja zombien mäiskiminen on jotenkin niin vastakkaisista ja ristiriitaisista maailmoista, että ei tulisi heti mieleen yhdistää niitä keskenään, mutta kuitenkin jollain oudolla tapaa ne sopivat kuvaan kuin valettu. Kun kirjaa on aloittanut lukemaan, ei tunnu yhtään oudolta että "sanomattomat" vaeltelevat ulkona ja välillä tunkeutuvat juhliin ja syövät henkilökunnan sillä välin, kun talon isäntä seurustelee vieraiden kanssa. Kirja kertoo Bennettien perheestä, jossa on viisi tytärtä. Tyttäret on koulutettu Kiinassa parhaiden mestarien koulutuksessa suojelemaan kyläänsä sanomattomilta, eli zombeilta. Heidän tehtävänsä on suojella niin kauan, kunnes he astuvat avioon. Kirjan tarina kertookin siitä, kuinka tyttärille yritetään löytää sopivia puolisoita, ja välillä mäiskitään zombeja. Monenmoista seikkailua, juonittelua ja yllättäviä käänteitä tarinaan mahtuukin. Pääosin kirja syventyy kahden vanhimman sisaruksen tarinaan ja persoonaan. Vaikka kirjassa zombeja vaelteleekin, en ehkä kuitenkaan tituleeraisi opusta varsinaisesti kauhuteokseksi. Niin paljon suuremmassa roolissa on kuitenkin tarinan sisältämä draama ja suhteiden selvittely, jota väkivaltaiset kohtaukset piristävät ja viihdyttävät aika ajoin. Tyttärien taisteluhenkisyys tuo hahmoihin eloa ja persoonallisuutta. Mutta itse kyllä pidin kirjasta. Minua ei draama taikka romantiikka haittaa yhtään, sisimmässäni kun taitaa asustaa myös pieni romantikko jolla meinaa tippa tulla linssiin täydellisen rakkaustarinan äärellä. Lukemisen arvoinen tämä teos tosiaan on, ja haluan vielä tutustua Austenin alkuperäiseenkin romaaniin. Tässä vielä ote kirjasta: "Kun puutarhuri johdatti heitä joenrantaa pitkin pysähtyen välillä osoittamaan sieviä lammikoita tai kivipuutarhoja, Elizabeth kääntyi katsomaan päärakennusta matkan päästä, ja silloin häntä kohtasi säikähdys, joka sai hänet tavoittelemaan vaunuihin jätettyä miekkaansa, sillä heitä lähestyi takaapäin kokonainen lauma sanomattomia, vähintään viisikolmatta kappaletta. Elizabeth pakotti itsensä tyyneksi, varoitteli seuruetta harmillisesta asiantilasta ja käski heidän juosta piiloon, minkö toiset tekivät kiitettävän ripeästi. Lauma oli jo melkein hänen kimpussaan, kun hän valmistautui taisteluun repäisemällä aseekseen läheisestä puusta oksan ja asettamalla jalkansa Talonpoika tuulessa - liikkeen aloitusasentoon. Sauvataistelu ei ollut koskaan ollut hänen vahvin lajinsa, mutta koska muutakaan asetta ei ollut kätettävissä, oli se vastustajan runsaaseen lukuun nähden käytännöllisin valinta."

Kyseessä on ehkä enemmän nuorille suunnattu kirja, mutta kyllä tämän vähän vanhempikin lukee ihan mielellään, varsinkin jos vampyyrit kiinnostavat. Helppolukuinen ja mukava kirja. Ideana kirjassa on, että Peter saapuu isänsä kanssa pieneen Chustin kylään, joka on vampyyreiden riivaama, ja sielä sitä sitten sattuu ja tapahtuu. Tämä kirja on siitä ihana, että kaikki vampyyritietous perustuu vanhoihin kansantaruihin. Tämän kaltaisia kirjoja haluaisin saada lukea ehdottomasti enemmän! Ja varsinkin kun saataisiin aikuisille suunnattu, tarinaltaan hieman haastavampi teos niin ah! Kirja uhkuu myös tietynlaista mustalaisromantiikkaa, eli että romanialaisia ei tässä kuvata saastaisina, varastelevina ja huijaavina manneina, vaan he ovat vain ihmisvähemmistö joiden perinteitä ja tapoja romantisoidaan. Mua itseäni itseasiassa kiehtoo sellainen tietyntyylinen mustalaisromantiikka kirjallisuudessa, ja heidän kansanperinteestähän ne parhaat vampyyritarutkin ovat peräisin - vaikka oikeassa elämässä mustalaisen kohtaaminen tuntuukin enemmän tai vähemmän pelottavalta. Kirja ammentaa vampyyritaruihin myös jotakin uutta, jotakin omaa, mikä on myös ihan piristävä lisä. Tarina pysyy mukavasti kasassa ja etenee hyvää vauhtia. Tosin kirjan ihan viimeisin luku, "Chustin jälkeen.... Veriparta", on kyllä mielestäni aika turha. Loppu olisi ollut paljon mielenkiintoisempi jos se olisi jätetty piirun verran avoimeksi, niinkuin se edellisen luvun lopussa teki. Tämä viimeisin luku aloittaa jo ihan uutta, toista tarinaa. Kerron hieman kirjan tarinasta ja sen henkilöistä yrittäen kuitenkin olla tekemättä suurempia juonipaljastuksia. Kirjan päähenkilö, Peter, on koko elämänsä kierrellyt isänsä Tomasin kanssa pitkin poikin, kaupungista toiseen. He ovat puunhakkaajia, tai ainakin Peter on. Tomas on nykyään aina niin humalassa, että työt jäävät Peterin tehtäväksi. He kiertelevät kylästä toiseen myyden puuhalkoja, mutta erään kerran isä päättää jäädä aloilleen, pieneen kylään nimeltä Chust. Se ei haittaa Peteriä ollenkaan, sillä hän on väsynyt kiertelyyn - ja asustaahan kylässä myös kaunis Agnes. Isä ja poika rakentavat talon itselleen, ja isä kaivaa joen ympäröimään heidän taloaan. Peter ei ymmärrä isän toimintaa, eikä isä sitä suuremmin kommentoikaan. Kylässä tapahtuu hyvin omituisia asioita. Eräänkin puunhakkaajan sanottiin tehneen itsemurhan, vaikka Peteristä se ei tuntunut yhtään järkevältä. Hautaustoimenpiteetkin olivat ihan kummalliset. Ruumis laitettiin maahan ilman arkkua, kasvat maata kohden ja päälle aseteltiin piikkipatsamaa. Kukaan ei vastaa Peterin uteliaisiin kysymyksiin. Isä sanoo että maalaiset uskovat vanhoihin satuihin ja nauraa päälle, kertoo tarinoita siitä kuinka kaikki on todettu silkaksi hölyn pölyksi. Mutta omituisia asioita tapahtuu lisää ja lisää. Peter törmää mustalaistyttöön Sofiaan, jolta kuulee kammottavia tarinoita isästään. Peter ei voi uskoa niitä todeksi, mutta pikku hiljaa hän alkaa ymmärtää... Ja pian ei ole enää paluuta vanhaan.

Anne Ricen Kadotettujen Kuningatar on vampyyrikronikoiden kolmas osa, ja viimeinen suomennetuista teoksista. Sarja jatkuu vielä kuuden romaanin verran englanninkielisenä, ja ainakin minä toivoisin että näitä vanhoja kirjoja ruvettaisiin suomentamaan, tarina on tähänkin asti ollut aivan upea, vampyyrikirjallisuuden aatelia suorastaan! Kadotettujen Kuningatar jatkaa tarinaa, joka alkoi jo kirjassa Vampyyri Lestat. Se kertoo vampyyri Lestatin pähkähullusta haaveesta ja himosta olla jonkinlainen jumalkuva kuolevaisille. Lestat on liittynyt rockyhtyeeseen, jonka kanssa järjestää suunnattoman suuren livekonsertin. Kappaleissaan hän paljastaa ikivanhojen vampyyreiden nimiä, salaisuuksia joita vain harva tietää. Musiikillaan Lestat tulee herättäneeksi kaikkein vanhimman vampyyreistä, kadotettujen kuningattaren, joka on uinunut jo yli tuhat vuotta reagoimatta ympäröivään maailmaan millään tavalla. Mutta kirja kertoo myös paljon muuta. Se sukeltaa syvemmälle vampyyrihahmojen taustoihin, joihin päästiin pienesti tutustumaan kirjassa Vampyyri Lestat. Se kertoo vanhoja taruja vampyyreiden maailmasta, sukeltaa vain syvemmälle ja syvämmälle omaan ihmeelliseen maailmaansa. Monet mielenkiintoiset vampyyrihahmot pääsevät esille niille oikeutetulla tavalla, ja pääsevät kertomaan omaa tarinaansa. Ja lopulta kaikki kietoutuu yhteen monimuotoisessa verkostossa. Näiden lisäksi kirjassa selvitellään muinaista legendaa punatukkaisista kaksosista. Yhtäkkiä vampyyrit kaikkialla maailmassa ovat alkaneet nähdä raakoja ja väkivaltaisia unia, joiden merkitystä eivät voi ymmärtää. Ja aina kaksoset liittyvät siihen jotenkin. Kaksosten legensaan päästään syvemmälle ja syvemmälle kirjan edetessä, kunnes lukijan himo palkitaan ja tarina paljastuu koko monimuotoisessa kokonaisuudessaan, ja joka sekin sitoo kirjan tapahtumia yhteen. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva, Queen of the Damned, joka tosin on vain etäinen viittaus kirjan tapahtumiin. Elokuva kertoo jotakin aivan toista tarinaa, jossa kuitenkin seikkailee kirjasta tutut hahmot. Mikäli elokuvan on katsonut ennen kirjan lukemista, saattaa se syödä intoa tähän alkuperäiseen teokseen, sillä elokuva ei ole kovin hääppönen. Suosittelen kuitenkin heittämään kaikki ennakkoajatukset elokuvan pohjalta roskakoriin, sillä tämä kirja, Kadotettujen Kuningatar, on aivan upea kirjallinen teos vampyyreistä ja vampyyrimytologiasta. Anne Rice on luonut aivan oman maailmansa vampyyreille, omat tarustot, pohtinut taustat ja aivan kaiken mahdollisen ihan uskomattoman upealla tavalla. Näiden kirjojen jälkeen minun tekisi itsekin mieli oikeasti uskoa näihin asioihin ja tapahtumiin, sillä niin loogiselta kaikki tuntuu! Hahmot ovat rakastettavia, ja nyt kirjan loppumisen jälkeen tuntuu kovin ikävältä jättää ne. Mieltäni vaivaa palo joka haluaa lisää. Ei kai auta muu, kuin ottaa sanakirja kaveriksi ja ryhtyä lukemaan jatko-osia englannin kielellä?

Veren voima on ensimmäinen osa Sookie Stackhouse- kirjasarjan romaaneista, joiden takana on kirjailija Charlaine Harris. Suuren suosion saavuttanut tv- sarja True Blood on kyseisen kirjasarjan innoittamana tehty, ja tv- sarjaan minäkin olen tutustunut ennen kirjoja. Veren voiman tarina on tuttu True Bloodin ensimmäisestä tuotantokaudesta. Monesti elokuvaversiot lyttäävät kirjat, mutta tämän kohdalla väittäisin tv- sarjan olevan ehkä hieman parempi, ja ainakin monimuotoisempi kuin kirja. Kirjan kannalta olisin toivonut ehkä hieman syvällisempää otetta tarinaan, ja olin melko yllättynyt tekstin helppolukuisuudesta ja tarinan nopeasta etenemisestä. Vaikka tarina sisältääkin runsaasti seksiä, on se lajityyliltään ehkä enemmän nuorten kirjallisuuteen kuuluva, kuin aikuisten romaani. Mutta en siltikään sano kirjaa huonoksi, en, se oli vain hieman suppeampi mitä tv:stä nähty tarina joskus aikaisemmin. Ja ehkä lukukokemukseen vaikutti myös se, että tarina oli entuudestaan tuttu ja tiesin miten se tulisi päättymään. Tässä kirjasarjan ensimmäisessä osassa päästään tutustumaan tarinoiden päähenkilöön, Sookie Stackhouseen, joka on tarjoilijana Merlotte's nimisessä baarissa. Sookiella on ominaisuus, jota hän nimittää itsekseen vammaksi: hän pystyy lukemaan toisten ajatuksia. Se on rankkaa, sillä ihmiten päissä liikkuu niin paljon kuraa ja pahoja ajatuksia. Sookie on sievä, vaaleatukkainen ja hieman itsepäinen nainen, reilun kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hän ei ole deittaillut suuresti, sillä hänen kykynsä lukea ajatuksia on joka kerta latistanut tilanteen. Toki hän voi säädellä kykyään päästä ihmisten mieliin, mutta sekin vaatii omat voimansa. Eräänä päivänä Sookien työpaikalle Merlotte´siin saapuu muukalainen, jonka ajatuksia Sookie ei pysty lukemaan. Muukalainen on vampyyri nimeltä Bill, joka on tullut Bon Tempsiin vanhalle sukukartanolleen asettumaan aloilleen. Sookie ei voi vastustaa vampyyriä, jonka seurassa hänen mielensä saa levätä ja nauttia täydellisestä hiljaisuudesta... Tarina on siinä mielessä erikoinen ja erilainen kuin monet muut vampyyritarinat, että tässä vampyyrit ovat "tulleet ulos arkuistaan" eli elävät avoimesti ihmisten keskuudessa, kaikki tietävät että vampyyreitä todella on olemassa. Mutta vampyyrit selittävät olemassaolonsa mieluummin virustartuntana, kuin yliluonnollisena ilmiönä. Tarinassa päästään tutustumaan myös Samiin, Sookien pomoon ja Merlotte´sin omistajaan. Tarinan edetessä hän paljastuu muodonmuuttajaksi, joka on jo pidemmän aikaa ihaillut Sookieta. Sam raukka vaan on tajunnut sen vasta, kun toinen on naisesta kiinnostunut, ja se on silloin jo myöhäistä hänen kannaltaan. Sookien veli Jason on naistenmies, jota epäillään kavalista murhista jota Bon Tempsissä on tapahtunut. Vampyyreiden kanssa intiimissä suhteessa olleita naisia on kuollut ihmisen toimesta, ja Jason tuntuu aina olleen yhteydessä ilmestyviin uhreihin. Tv- sarjasta tuttu Tara, Sookien ystävä lapsuuden ajoilta asti, ei esiintynyt ainakaan tässä kirjasarjan ensimmäisessä osassa, mutta ihastuva baarin kokko Lafayette, räiskyviin väreihin pukeutuva ja meikkaava tumma homomies oli pienessä roolissa jo tässä ensimmäisessä osassa, vaikka joku minulle joskus tv- sarjan ilmestymisen aikoihin väitti että hän ei alkuperäisessä kirjasarjassa olisi mukana ollenkaan. Mahtanut mennä hahmot sekaisin? Mutta kaikenkaikkiaan sarja vaikuttaa kiinnostavalta, ja odotan jo innolla seuraavaan osaan tarttumista. Sarjan toinen tuotantokausi ei ole päässäni yhtä selvästi kuin tämä ensimmäinen, jonka olen moneen kertaan katsonut, joten odota jo hieman jotakin jännitystä kirjasarjan toiselta osalta.

Verenjanoa Dallasissa on Sookie Stackhouse -kirjasarjan toinen osa. Tässä kirjassa päästään tutustumaan paremmin myös muihin vampyyreihin Sookien poikaystävän Billin lisäksi. Edellisestäkin kirjasta tuttu vampyyribaarin pitäjä Eric on jo hieman isommassa roolissa, ja sen lisäksi päästään tutustumaan aivan uusiin vampyyreihin jotka pitävät pesäänsä Dallasissa. Vampyyreillä on olemassa omat sääntönsä ja nokkimisjärjestys, jota tulee noudattaa. Eric on Billiä ylemmässä asemassa, minkä vuoksi Billin tulee ottaa käskyjä vastaan Ericiltä, vaikka Sookie ei tästä pidäkään. Eräänä iltana Sookie ja Bill ajelevat Shreveportiin tapaamaan Ericiä, mutta matkalla tapahtuu odottamattomia. Billin ja Sookien riidellessä ajomatkalla Sookie saa tarpeekseen ja lähtee säntäämään tienviereiseen metsään. Metsässä vastaan tulee yliluonnollinen olento, Mainadi, joka viiltää Sookielta selän auki pahemman kerran. Bill löytää haavoittuneen tyttöystävänsä ja kuskaa tämän Ericin baariin, joka on jo lähempänä kuin koti. Sookie hoidetaan kuntoon, mutta kiitollisuuden velassa hän joutuu lähtemään Dallasiin työskentelemään. Telepatiakykynsä avulla hänen tulee selvittää kadonneen vampyyrin kohtalo. Dallasissa tavataan vampyyreiden lisäksi myös Auringon Seurakunta, joka vihaa vampyyreitä sydämiensä pohjasta. Herran nimessä he tuhoavat vampyyreitä keinoja kaihtamatta, ja myös vampyyreiden ihmisystävät ovat vaarassa heidän käsissään. Vampyyreiden hotellilla työskentelee myös toinen telepaatti, Barry, jonka avulla Sookie saa viestin kulkemaan Billille hänen ollessa suuressa hädässä. Myös Dallasin muodonmuuttajat liittyvät osaksi tarinaa ja sekoittavat lusikkansa soppaan Sookien pelastamiseksi. Ihan suunnitelmien mukaan asiat eivät Dallasissa sujuneet, mutta hengissä selvittiin. Sookie palaa väsyneenä kotiin, mutta kotona odottaa uudet murheet. Merlotte'sin kokki, Lafayette, koki ennen aikaisen kuoleman jo ennen Sookien Dallasin reissua mutta vastuullisia ei vieläkään ole saatu kiinni. Sookie päättää alkaa selvitellä asiaa, ja päätyy lopulta villeihin origioihin.... Tämä sarjan toinen osa sisältää jälleen paljon seksiä, huomattavasti enemmän mitä kirjasarjan toinen osa, ja välillä tuntuu että itse tarina jää kaiken sen seksin varjoon. Jos vertaan kirjaa True Blood- sarjan toiseen tuotantokauteen, on se edelleen monimuotoisempi ja rikkaampi tarinaltaan, tapahtumia ja juonenkäänteitä on huomattavasti enemmän. Olen taas sitä mieltä, että tv- sarja on jälleen onnistunut olemaan itse kirjaa parempi. Ensimmäisen osan luettuani pohdiskelin hieman henkilöhahmoja: mietin sitä, kuinka joku kertoi ettei Lafayette esiinny kirjasarjassa, vaikka hänet ensimmäisessä osassa mainittiinkin. No, aika pian tämän toisen osan alussa hän jo saikin surmansa. Tara puolestaan, joka ei ensimmäisessä kirjassa vielä esiinny, pilkahti kyllä tässä sarjan toisessa osassa, vaikkakin melko pienessä roolissa. Ehkä kuulemme hänestä vielä lisää.. Jännityksellä odottaen. Tv- sarjasta tuttu Billin vampyyrilapsi Jessica ei ole tähän mennessä esiintynyt sarjassa, saapa nähdä nähdäänkö häntä... Kaikenkaikkiaan kirja jatkaa melko samalla linjalla mitä ensimmäinenkin osa. Se on nuortenkirjan tyyliin kirjoitettu, vaikka onkin kovin seksistinen, mutta ihan mielenkiintoinen. En kuitenkaan välttämättä suosittele niille jotka ovat tv- sarjasta kovin innoissaan, sillä tv- sarja on minusta niin paljon parempi. Jos ei tv- sarjaan ole tutustunut, voisin siinä tapauksessa suositella lukemaan kirjat ensin ja katsomaan sitten tv- sarjaa. Mutta josko tämä tästä, vielä ei ole tullut kuin viisi kautta tv- sarjasta ja kirjoja on kuitenkin jo 9 suomennettuna. Äkkiäkös nämä lukee sinne saakka.

Kylmäveristen Klubi on kolmas osa Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse- kirjasarjassa, joka on ollut pohjana suositulle TrueBlood televisiosarjalle. Tv-sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta perustuu aika pitkälti kirjojen juonenkulkuun, mutta tässä kolmannessa osassa tarinat alkavat kuitenkin erkaantua jo omikseen. Hieman samoja elementtejä toki on, mutta vaikka olen tv- sarjaan tutustunut ennen kirjasarjaa, sai tämän kolmannen osan kohdalla todellakin jännittää että mitähän tässä tapahtuu, sillä tarina oli jo niin paljon erilainen. Sookie Stackhouse, vaalea tarjoilija ja telepaatti, on rakastunut Bill nimiseen vampyyriin ja heillä on ollut hyvin tulinen suhde. Mutta nyt kaikki ei tunnu olevan kohdillaan. Bill käyttää kaiket illat tietokoneella työskentelyyn eikä halua puhua työstään Sookien kanssa. Yhteista aikaa ei tunnu löytyvän, Sookien on kuitenkin nukuttava osa siitä ajasta jonka vampyyrit ovat hereillä. Bill joutuu lähtemään salaperäisen työnsa takia pitkälle reissulle, ja varoittaa Sookieta piilottamaan työnsä, jos hän ei jostain syystä palaakaan. Sookie työskentelee niin paljon kuin mahdollista poikaystävänsä ollessa poissa ja yrittää säästää rahaa. Menoja on valtavasti, ja vampyyrien määräämien tehtävien takia Sookie on joutunut olemaan paljon pois töistä. Eräänä iltana vampyyri Eric tulee Sookien luokse, ja kertoo että Bill on siepattu. Hän yrittää udella Billin työstä Sookielta, mutta Sookie ei osaa sanoa oikein mitään. Samalla selviää, että Bill oli lähtenyt entisen vampyyriheilansa Lorenan matkaan ja oli aikeissa hylätä Sookien. Vaikka Sookie kihiseekin raivosta, hän lähtee selvittämään telepaatin kykyjensä avulla missä Bill on ja onko hän enää ylipäätään hengissä. Eric lähtettää Sookien avuksi Alcide nimisen ihmissuden, ja yhdessä he menevät Kylmäveristen klubille salakuuntelemaan ihmisiä. Sookie joutuu sekaantumaan monenlaisiin sotkuihin ennen kuin Billin olinpaikka selviää, ja sitten lähdetään pelastustoimiin. Täytyy sanoa, että mielestäni kirjasarja tuntuu vain paranevan koko ajan. Tai ehkä se johtuu siitä, että tv- sarjan tarina alkaa erkaantua kirjojen tarinasta jo siinä määrin, että saan hieman jännitystä lukukokemukseen, tv- sarjaan kun tuli tutustuttua ennen kirjoja. Mutta kyllä tässä huomaa että juonikin alkaa muotoutua monipuolisemmaksi ja henkilöhahmoja tehdään tutuksi kirja kirjalta enemmän, mikä tuo kieltämättä monipuolisuutta. Ja kuten aikaisemmissakin osissa, myös tässä seksuaalisuus on aivan omassa roolissaan, mutta enää sillä ei samalla tavalla mässäillä, kun ensimmäisessä osassa. Ja sitten ei muuta kun vaan seuraavan osan, Veren imussa- kirjan, kimppuun.