Viimeinen manner

Näin aluksi on sanottava, että Rincewind-linja on minusta aina ollut kaikista heikoin Kiekkomaailma-sarjan juonilinja. Rincewind hahmona lähinnä toistaa itseään ja toimii Kiekkomaailman eri kolkkien esittelijänä siinä, missä muut hahmot kehittyvät. Tämänkin teoksen lähtökohta on tuttu jo monesta sarjan teoksesta: Rincewind pakenee jonnekin eksoottiseen paikkaan ja yrittää selvitä hengissä. Kaikeksi onneksi sivujuonessa saadaan seurata Näkymättömän Yliopiston velhokaartia, vaikka he eivät olekaan parhaimmillaan irrotettuna Ankh-Morporkista. Kokonaisuutena teoksen ainoaksi pihviksi jäi australialaisuuden käsittely satiirin voimin, mikä ei ainakaan näin australialaista kulttuuria vähänlaisesti tuntevana oikein riittänyt lämmittämään. Entistä huonommin kokonaisuus aukenee, jos ei ole ennen Pratchettia lukenut, joten tästä ei ainakaan kannata aloittaa.

Suosittelen teosta Australian kulttuurista kiinnostuneille ja Pratchettiin jo aiemmin tutustuneille.

'Viimeinen manner' ei ole Pratchettin parhaimpia teoksia, kenties suomentaminen näivettää kirjaa, sillä aussienglantiin liittyvät vitsit eivät juurikaan käänny suomeksi. Koska Australialle nauretaan pääasiassa Rincewind-osuuksissa, ovat ne tylsempiä kuin Ritkulin velhojoukon osiot.
Rincewind kasvaa tässä kirjassa kenties syvimmäksi kuin aikaisemmin. Rincewind on pieni ihminen, jota suuremmat voimat heittelevät, tai enemmänkin eräänlainen Kiekkomaailman Aku Ankka. Rincewindillekin käy lopussa hyvin, sillä yllättäen hän löytää sukulaisen (tosin sukulaisuus on kyseenlainen tässä tapauksessa).
Parhainta antia 'Viimeisessä mantereessa' olivat ennen kaikkea Ritkulin velhojoukko, jonka dialogi sai repeämään nauruun vähän väliä. Myös Evoluution Jumala koppakuoriaisineen oli hieno oivallus Pratchettilta. Rouva Vihtlov kasvoi hieman syvemmäksi kuin aiemmin, koska oli Monosaarella velhojen kanssa ainoana naispuolisena henkilönä saarella.
'Viimeinen manner' on taattua Pratchettia, mutta saavuta hänen parhaimpien kirjojensa tasoa. Mutta silti se on todella hauska ja suositeltava jokaiselle Pratchettin ystävälle.
Arvosana: 8.

Viimeinen manner toimii Suomeksi huonommin kuin yksikään aiemmista Pratcheteistä. Elävän Musiikin kiitollinen kuolema on pientä tähän verrattuna. Paketti pysyy kuitenkin kasassa, mutta kasa Australian-murteeseen liittyviä vitsejä menee täysin ohi.

Teoksen toinen taakka on päähenkilö eli Rincewind. Kyseessä on hyvin epäkiinnostava ja epäkarismaattinen hahmo jonka toimet liittyvät yleensä lähinnä pakenemiseen. Tällä kertaa Rincewind nousee kuitenkin huomattavasti mielekkäämmäksi hahmoksi kuin aiemmissa opuksissa.

Vastapainona toimii onneksi, Näkymättömän Yliopiston opettajakunta johdossaan hykärryttävä Arkkikansleri Mastrum Ritkuli. Herrojen ylimielisyys ja keskinäiden kiistely pahimmankin vaaran uhatessa irrottaa huomattavasti enemmän hupia kuin Rincewindin toilailut.

Kirja ei sisällä suuria oivalluksia vaan on lähinnä huumoria Australian kustannuksella. Aika ajoin tuntuukin teennäisyyden maku, sen verran halpoja vitsejä viljellään. Lähinnä evoluution Jumala oli keskivertoa parempi oivallus.

Parempi kuin Elävät Kuvat, huonompi kuin Viikatemies, asettuu johonkin Valon tanssin ja Elävän musiikin väliin.