Ystävät hämärän jälkeen on pyörinyt TBR-listallani kauan ja päädyin vihdoin kauhukirjan nälässä ottamaan kirjan työn alle ja kirja tulikin luettua kahteen päivään melko suuresta sivumäärästään huolimatta. Teoksessa oli jotain Kingimäistä nostalgiaa, joka oli kuitenkin näin suomalaisena helpommin lähestyttävää, sillä kirja kuvaa hienosti harmaata ruotsalaista lähiöelämää kaikkine surkeuksineen. Teoksen ilmapiiri on kaikkinensa harmaa ja vetinen, mikä ylläpiti mielestäni hyvin kauhuelementtejä. Mielestäni kirjan parhaat kauhuelementit eivät koostuneet yliluonnollisista asioista vaan arjen kauhuista. Pidin Lindqvistin ihmislähtöisestä kerronnasta ja kirja sisälsi paljon syventymistä hahmojen pimeille puolille. 

Ystävät hämärän jälkeen saa minulta 4.5 tähteä. Teos tarjosi väkivaltaisen kyydin ja piti loppuun asti otteessaan, vaikka mielestäni fantasiaelementit tuntuivat paikoin hieman lapsellisilta. Arjen ja tarinan kannalta keskeisten hahmojen kuvaaminen iski minuun. Ystävät hämärän jälkeen on jopa arkisella tavalla häiriintynyt teos, joka jätti jäljen.

Atwoodin Herran tarhurit on Oryx ja Craken rinnakkaisteos, jonka voi mielestäni lukea myös omana teoksenaan. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin Oryx ja Craken, sillä tarina nivoutuu yhteen.

Vastapainona Oryxille ja Crakelle Herran tarhurit keskittyy maailmanloppuun valmistautuvaan uskonlahkoon, jolle luonto on pyhä asia. Tarhurit pyrkivät elämään luontoa riistämättä joutuen usein elämäntyylillään yhteiskunnan halveksimiksi. Mielenkiintoisen sisarteoksen Herran tarhureista tekee myös se, että Oryx ja Crake kertoo tarinan miesten näkökulmasta kun taas Herran tarhurit keskittyy naispuolisten henkilöiden näkökulmaan. Kontrastia luo myös se, että kun Oryx ja Crakessa päähenkilöt ovat jokseenkin vastenmielisiä, Herran tarhureiden päähenkilöistä Tobysta ja Renistä on pääasiassa helppo pitää.

Annan Herran tarhureille neljä tähteä: kirja oli sisarteoksena loistava ja täydensi Oryxia ja Crakea. Omana teoksenaan Herran tarhurit ei kuitenkaan säväyttänyt samalla tavalla kuin sisarteoksensa. 

Rajaniemen Varjomi on kirja maailmasta, jossa jokaiseen vaivaan ja sairauteen on saatavilla hoito sillä ehdolla, että henkilö luovuttaa kehonsa teknologiayritysten käyttöön. Aiheeltaan kirja on hyvin ajankohtainen ja pelottava. Kirja oli melko nopeasti luettu, vaikkakin puolivälin paikkeilla oli hetki, jolloin se tuntui liian raskaslukuiselta. Tekstiltään kirja on melko teknistä, mikä voi vaikuttaa jonkun lukukokemukseen. Itselläni kirja ei toiminut välilukemisena vaan olisi ehkä vaatinut enemmän aikaa, jotta lukukokemuksesta ja kirjan spekulaatiosta olisi saanut enemmän irti. Kirja ei ole myöskään yksittäinen teos vaan avausosa sarjalle, mikä tuli minulle hieman yllätyksenä.

Varjomi saa minulta kolme ja puoli tähteä. Kirja on toimivaa sci-fiä, johon sekoittuu myös jännityskirjallisuuden piirteitä. Aihe on ajankohtainen ja spekulaatio geenitekniikan mahdollisuuksista ja moraalista oli mielenkiintoista. Mielenkiintoisemmaksi spekulaation tekee myös kirjailijan oma asema biotekniikan alalla. Teksti oli kuitenkin paikoin omaan makuuni melko raskaslukuista ja jotkin juonen piirteet tuntuivat melko lapsellisilta.

Kun Mallory Quinn asettuu viisivuotiaan Teddyn lastenvahdiksi, alkaa lähiseudun mysteerivyyhti ratkeamaan Teddyn piirustusten kautta. Teddy on samaan aikaan kauhutarina ja murhamysteeri, vaikka kumpanakaan ei mielestäni varsin loistava. Kirja oli kuitenkin mukava välilukeminen Halloweenin alla ja tuli luettua lähes samalta istumalta. 

Vereen tatuoitu kertoo onnettomaan avioliittoon sidotusta Freiasta, jonka suurin salaisuus paljastuu erinäisten sattumien kautta ja pian Freia löytää itsensä taistelun ja himon täyteiseltä seikkailulta.

Vereen tatuoidun maailma on ammentaa viikinkimytologiaa, mikä sai minut tarttumaan kirjaan. Mielestäni viikinkiteemainen romantasia kuulosti mielenkiintoiselta vaihtelulta ainaisille haltia- ja keijukliseille. Maailma tuntui monella tavalla kiinnostavalta ja erilaiseltakin, mutta tarina jäi mieleeni erittäin latteaksi. Tarinaakin latteammaksi jäivät mielestäni henkilöt, päällimmäisenä erityisesti päähenkilö Freia, joka oli mielestäni täysin mitäänsanomaton.

Annan Vereen tatuoidulle kaksi tähteä. Maailma oli kiinnostava ja mielestäni kirjalla oli potentiaalia, mutta lopulta teos kaatui minun osaltani erityisesti latteaksi jääviin henkilöhahmoihin ja romantasian kliseisiin.

Olen lukenut osuuteni dystopiakirjallisuudesta, mutta Oryx ja Crake iski minuun erityisen paljon. Tarina soljuu minun makuuni juuri sopivalla tempolla ja dystopia on varsin uskottava. Katastrofin mitat eivät ole mieleeni turhan liioiteltuja eikä Oryx ja Crake sorru semmoiseen groteskiuden tasoon, joka veisi dystopian uskottavuudesta. Atwoodin mustahuumori iski minuun ja kirjan ainoa huono puoli olikin mielestäni se, kuinka vaikeaa se oli laittaa alas.

Oryx ja Crake saa minulta viisi tähteä - puhutteleva ja pelottava teos, joka jätti osaltaan kuitenkin jotain uskoa ihmisyyteen.

Okaruusujen valtakunta on pyörinyt enemmän ja vähemmän TBR-listallani siitä lähtien, kun kirja aiheutti ensimmäisiä "somekohujaan" BookTube-aikoina. On sanottava, että tämä on voinut vaikuttaa ennakko-odotuksiini kirjaa kohtaan. Yritin kuitenkin antaa kirjalle mahdollisuuden, sillä hyvä ystäväni on kirjasarjan suuri fani.

Kirja on moderni versio Kaunotar ja Hirviöstä haltiamaailmassa, jonka ylle on langennut vitsaus. Tarinan maailma on omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta jää mielestäni ainakin Okaruusujen valtakunnan osalta todella latteaksi ja kirja jättää jälkeensä paljon epäjohdonmukaisuuksia niin juonen, maailman ja taikuusjärjestelmän osalta. Hahmot ovat minun makuuni geneerisiä seksikkäitä haltioita, kun taas Feyre on täysin geneerinen "tavallinen" ihmishahmo, joka kuitenkin pystyy mihin tahansa ja johon kaikki haltiat tuntuvat rakastuvan. Feyre ei säväyttänyt minua päähenkilönä ollenkaan enkä löytänyt hahmoon oikein mitään kosketuspintaa, vaikka Feyresta on yritetty tehdä jollain tapaa samaistuttavaa tavallista tallaajaa. Hahmo tuntuu kuitenkin jäävän minun makuuni todella pintapuoliseksi ainakin ensimmäisen kirjan osalta. 

Nälkäpelin voitto ei suo Katniss Everdeenille ja Peeta Mellarkille rauhaa. Parivaljakko lähtee voitonkiertuueelleen samaan aikaan kun kapinahenki laajenee vyöhykkeillä. Myös uusi Elonkorjuu tuo voittajakaksikolle uusia haasteita.

Vihan liekit on mielestäni trilogian paras osa ja ahmin kirjan yhdellä kertaa. Kirjan aloittaessani olin tapahtumien suhteen hieman skeptinen. Kirjan juoni ei kuitenkaan tuntunut toistavan edeltäjäänsä ja Vihan liekit ottaa mielestäni edeltäjäänsäkin syvemmin yhteiskunnallisesti kantaa erityisesti absoluuttista valtaa käyttäviä tahoja kohtaan. Ilmapiiri, jota sarjassa esitellään, käy entistäkin ahdistavammaksi. Henkilöhahmot pysyvät myös sarjan toisen osan ajan vahvoina, mutta samaan aikaan samaistuttavina ja maanläheisinä. Kirjan tapahtumat tuntuvat samaan aikaan absurdeilta ja jatkuvan ajankohtaisilta. Loistava kirja. Annan viisi tähteä. Ei muuta sanottavaa.

On myönnettävä, että olin Nälkäpelin suurimman suosion aikaan täysin sarjan kohdeyleisöä, mutta en silti ikinä päätynyt lukemaan kirjaa. Aikuisiällä jatko-osien ilmestymisen myötä päätin tarttua kirjasarjaan – ja kylläpä oli kyyti!

Collins on luonut uskomattoman sadistisen ja epäinhimillisen yhteiskunnan, jossa yksilö on vain pelinappula. Kirjan teemat ovat vuodesta toiseen ajankohtaisia ja Nälkäpeli kantaa näin pian kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin paikkaansa yhtenä YA-dystopian merkkiteoksena.

Hahmokaarti on monipuolinen ja päähenkilö virkistävä. Katniss on samaan aikaan nokkela ja jääräpäinen, mutta samaan aikaan vastuuntuntoinen ja samaistuttava; hahmo, jolla on omat ongelmansa. Hahmojen teoilla on myös seuraukset, joka on kuvattu kirjassa mielestäni hyvin.  

Nälkäpeli saa minulta viisi tähteä. Ensimmäinen osa vie täysin mukanaan ja minun oli heti aloitettava seuraava osa. Nälkäpeli on ajatuksia herättävä, jatkuvan ajankohtainen ja kaikessa raakuudessaan myös viihdyttävä, mikä ehkä osin sotii kirjan teeman kanssa. Ehkä olemmekin kaikki osa Capitolia.

Kerchin valtakunnan pääkaupunki Ketterdam. 17-vuotiaalle mestarivaras Kaz Brekkerille tarjoutuu tilaisuus, josta hän ei voi kieltäytyä. Mahdollisen palkinnon kiilto silmissään Kaz värvää mukaansa rivin rikoskumppaneita ja he tarttuvat ryöstöretkeen.

Kaz Brekkerin ja hänen rikoskumppaneidensa tarina sijoittuu pari vuotta Leigh Bardugon Grishaversumi-sarjan jälkeisiin tapahtumiin ja on paljon henkilöläheisempi kuin Alina Starkovin tarina. Aloitin itse Bardugon tuotannon lukemisen juurikin Korppien kehästä ja Bardugon kyky hahmojen luonnin ja hahmojen välisten suhteiden kuvaamisessa teki minuun vaikutuksen. Hahmot ovat toisaalta jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta minun lukukokemustani se ei häirinnyt. Erityisen vahvan vaikutuksen minuun teki Inej.

Fantasiakirjana Korppien kehä ei ole varmasti kaikille. Ryöstöretki saa kokonaisuutena loppujen lopuksi melko vähän tilaa ja tarina pyörii enemmän henkilöhahmojen ja heidän traumojensa ympärillä. Tarina ei myöskään kokonaisuutena ole mitenkään uraauurtava tai poikkeuksellinen: veijari- ja ryöstöretkitarinana Korppien kehä ei määritä genrelle uusia raameja. Korppien kehä on kuitenkin viihdyttävä ja Bardugo on luonut mielenkiintoisen ja monipuolisen henkilökaartin, jonka jengissä viihtyy useammankin ryöstöretken.

Violet Sorrengail on selvinnyt kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ensimmäisestä vuodestaan Basgiathin sotakorkeakoulussa. Toinen lukuvuosi tuokin Violetille uudet haasteet tullessaan ja pian myös koko Navarren tulevaisuus on vaakalaudalla.

Pidin Rautaliekistä enemmän kuin Siiveniskusta. Kun Siiveniskussa keskityttiin sarjan esittelyyn, vie toinen osa poliittisen juonittelun uudelle tasolle. Juoni on vauhdikas ja vie mukanaan – kunnes se sitten ei viekään. Mielestäni monet kohtaukset lyssähtävät kokonaan, aivan kuin niille ei olisi lopulta keksitty järkevää lopputulemaa. Ja mitä tapahtumista seurasi? Ei mitään. Seuraava kohtaus! Kirjan loppukohtaus ei tuntunut enää miltään sen jälkeen, kun lukijaa oli heitelty eestaas 800 sivun ajan.

Hahmot ovat mieleeni unohdettavia enkä vielä toisessakaan osassa tunne heitä kohtaan oikein mitään. Lohikäärmeiden henkilökuvauksiin on mielestäni panostettu paljon enemmän kuin yhdenkään ihmisen ja Andarna ja Tairn ovatkin mielestäni kirjan parhaat hahmot. Esimerkiksi Cat ansaitsee minun mielestäni enemmän.

Annan Rautaliekille kolme tähteä. Henkilöt ovat makuuni unohdettavia ja geneerisiä, esimerkiksi Violetia vihasin enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Juoni laahaa paikoin paikallaan ja tapahtumat tuntuvat monella tapaa merkityksettömiltä, koska ne eivät johda mihinkään. Juontakin enemmän paikallaan laahaa kuitenkin kirjan romanssi. Pidin kuitenkin kirjan poliittisesta juonittelusta ja kulissien kaatumisesta. Vaikka tapahtumat tuntuvat lopputulemaltaan melko merkityksettömiltä, joutuvat kirjan hahmot mielenkiintoisille seikkailuille – ja seikkailulle vietiin minutkin.

”Minä tarjoan perheelleni erityistä ruokaa, lihaa kuin aina, mutta entistäkin herkullisempaa.” Kaikki hymyilevät ja syövät.

Olipa oksettava kirja, enkä tiedä sanonko sen positiivisesti vai negatiivisesti. Bazterrica on rakentanut raadollisen maailman, jossa lihateollisuus on ajettu kriisiin äkillisen viruksen toimesta. Tässä oli lukukokemus, jollaista ei ole muut kirjat saavuttaneet. Ei varmasti jokaisen ihmisen kirja.

Kirjan puoleen väliin asti olin valmis laskemaan kirjan kokonaan alas. Paikoin haettiin makuuni liikaa shokkiarvoa, vaikka sehän toki tarinan tarkoitus olikin. Minun makuuni raa’at teurastuskuvaukset tuntuivat kuitenkin lähinnä mässäilyltä, kirjaimellisesti. Puolen välin jälkeen tarina eteni loogisemmin ja kirjan loppukohtauksen jälkeen täytyi pitää hetken hengähdystauko.

Ajatuksia herättävä, kaunistelematon, oksettava ja raaka – muuten en osaa kirjaa kuvata. Kirjaa en osaa myöskään suositella, sillä se ei varmasti ole jokaisen kirja. Annan kolme tähteä mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättävästä lukukokemuksesta.

Somen villinneen Rebecca Yarrosin Empyrean sarjan avausosa Siiven isku on täynnä vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kuumaa romantiikkaa. Kuumia tilanteita aiheuttavat niin lohikäärmeet kuin Basgiathin siivenkomentaja Xaden Riorson.

Lohikäärmeet olivat kirjan ehdottomasti paras osa. Muuten hahmot olivat minun mieleeni geneerisiä ja täysin unohdettavia. Erityisen ärsyttävä on kirjan päähenkilö Violet - tuo kuorelta, tekoälyn kirjoittamalta älykkäältä, seksikkäältä, ei-kuin-muut-tytöt -tytöltä tuntuva hahmo. Ai niin ja olihan hahmo vielä juuri ja juurin täysi-ikäinen? Check. 

Kirja on romantasiaa, mutta minulla alkoi jo tämän kirjan loppupuolella ärsyttää päähenkilöiden välinen suhdesotku. Kirjan romanssi olisi saanut olla minun mieleeni hitaampi. Tämä sai miettimään, mitä muuta tarjottavaa viisiosaiseksi suunnitellulla kirjasarjalla on, jos romanssi ärsyttää jo ensimmäisessä kirjassa.

Annan kaksi tähteä. Jotkin asiat kirjassa ärsyttivät, erityisesti henkilöhahmot ja maailmanrakennus, mutta pääasiassa vauhdikas juoni piti mukanaan loppuun asti. Kaiken kaikkiaan kirja herätti kuitenkin jotain: ehkä se johtuu 2010-luvun teini-ikäisestä minästäni, mutta kirja herätti jotain kummallista nostalgiaa ja jotain kaipuuta aikaan, kun luin yläasteella Twilightia ja goSussa tapeltiin, onko Team Edward vai Team Jacob. Vauhtia ei kirjasta puutu ja sotakorkeakoulu asetelma on mielenkiintoinen, vaikka sisäoppilaitokset fantasiassa olisivatkin klisee. Kokonaisuutena kuitenkin lukemisen arvoinen kirja.