Rakastin tätä kirjaa ja koko sarja kuuluu tällä hetkellä ehdottomasti suosikkeihini. Trilogian kolmas osa oli mielestäni koko sarjan paras osa, mutta samalla myös todella haikea. Loppua ei oltu väkisin venytetty liian pitkäksi niin kuin useimmissa sarjoissa käy vaan se oli pidetty sopivan lyhyenä ja ytimekkäänä niin kuin sarjan aikaisemmissakin osissa. Hieman jäi haikea olo kun kirjan sai luettua jo ihan siksikin, että siitä on pitkä aika kun viimeksi luin mitään näin hyvää sarjaa. En ole sellainen ihminen joka lukisi kirjoja (saatikka kokonaisia sarjoja) uudelleen, mutta tämän kohdalla saatan jopa tehdä poikkeuksen. Edelleen ainoana miinuksena on tuo lyhyys, sillä olisin mielelläni lukenut hieman enemmän Lumikin seikkailuista. Pidin kovasti siitä kuinka vahva ja itsenäinen sarjan päähenkilö Lumikki on ja pidin myös siitä kuinka aidosti Salla Simukka on osannut tarinan kirjoittaa. Kaikki sarjan hahmojen reaktiot oli sellaisia kuinka itsekin kuvittelisi kyseisissä tilanteissa reagoivan ja siksi kertaakaan ei tullut sellainen olo, että tarina olisi ollut liian yliampuva. Vaikka itse tavallisesti pitäydyn fantasiassa mitä kirjoihin tulee niin siitä huolimatta tämä sarja on yksi suosikeistani, vaikka se ei fantasiaan lukeudukaan. Voin ehdottomasti suositella sarjaa ja aion lukea kyseisen kirjailijan muitakin teoksia.

Ajattelin aluksi, että kirja olisi tylsä, eikä kannen perusteella voinut oikein päätellä kirjasta paljoakaan. Kuitenkin jo muutaman sivun jälkeen tiesin, että tästä tulisi yksi suosikki kirjoistani ja olin oikeassa. Tarina oli samaan aikaan jännittävä, mielenkiintoinen ja koskettava. Tarina oli hyvin mukaansatempaava ja muutaman sivun luettuaan huomaa ettei kirjaa voi laskea käsistään ennen kuin sen on lukenut viimeiselle sivulle saakka.

Pidin kirjasta todella paljon huolimatta siitä, että minulla oli paljon ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. En yleensä tykkää lukea kirjoja joiden tapahtumat sijoittuvat suomeen, mutta kyseisessä kirjassa se seikka ei haitannut yhtään. Jos on pakko keksiä jonkin negatiivinen asia kirjasta niin se on lyhyys, sillä tarina on niin mukaansatempaava, että sitä olisi voinut lukea pidempäänkin. Salla Simukka on mielestäni poikkeuksellisen taitava kirjoittamaan ja rakastin sitä miten itsenäinen ja vahva sarjan päähenkilö Lumikki on. Voisin suositella kirjaa meilkeinpä kelle tahansa.

Toinen osa oli mielestäni huomattavasti ensimmäistä parempi. Aloitin ensin lukemaan kirjaa, mutta sitten juoni ei jotenkin edennyt minnekään ja tapahtumat junnasivat jonkin aikaa paikallaan ja näin ollen lukemiseen tuli noin kuukauden mittainen tauko. Kun kuitenkin yhtenä päivänä junassa aloitin uudelleen lukemaan kirjaa, huomasin ettein voinut laskea kirjaa kädestäni. Näin ollen luin kirjan loppuun parissa päivässä ja rakastuin siihen ikihyviksi, ollen näin hyvin kiitollinen siitä että ostin sen itselleni enkä lainannut kirjastosta. Juoni oli tosiaan alussa vähän hitaanlaatuinen ja tapahtumat vain toistivat itseään, mutta sitten ihan yllättäen kirjaan alkoi tulla enemmän toimintaa ja se imaisi lukijan ihan täydellisesti syövereihinsä. En oikein muuta negatiivista sanottavaa kirjasta keksi kuin että kiitos sen, moni koulutyö jäi tekemättä, kun piti joka yö lukea kirjaa nukkumisen sijaan.

Aivan mahtava kirja! Parhaita mitä olen lukenut pitkiin aikoihin ja se on aika paljon sanottu se. Ennen en ole kamalasti pitänyt tästä dystopia ajatuksesta ja olen jotenkin ajatellut, että se on sellaista star wars meininkiä, enkä siksi aluksi ollut kovinkaan kiinnostunut kirjasta. Luin kirjan englanniksi ja mainittakoon samalla, että se oli ensimmäinen kirja minkä olen koskaan lukenut englanniksi. Alussa tarkoituksenani oli vain parantaa englannin kielen taitoani ja otin kirjastosta ensimmäisen kirjan joka vain käteeni sattui ja vein sen kotiin. Lopulta taisin lukea kirjan kahdessa päivässä loppuun. Rakastin kirjan henkilöitä, vaikkakin nimi Four (Neljä) oli alussa hivenen huvittava, mutta onneksi sen unohti kun kirjaa luki eteenpäin. Kirja oli juuri sopivasti humoristinen, muttei silti keskittyi asiaan ja juoni eteni ihan mukavaa tahtia. Ehdottomasti voin suositella kaikille, jotka pitää toimintaa sisältävistä kirjoista!

Pidin kirjasta kyllä todella paljon. Tämä oli kirja, jota luin kaiken kaikkiaan parisen vuotta, mutta se johtui siitä, että kun aluksi aloitin lukemaan sitä niin se oli vähän liian erilainen verrattuna siihen mitä olin tottunut aikaisemmin lukemaan. Mutta kun aloin lukemaan erilaista kirjallisuutta niin löysin tämän kirjan uudelleen ja luinkin sen sitten melkein kerralla läpi. Toisinaan käännösvirheet häiritsi hieman, mutta kyllä niistäkin selvittiin hengissä. Rakastin kirjan henkilöitä ja jotenkin tuntui haikealta ajatella, että toisessa osassa ei enää saisi niin paljoa samoista henkilöistä lukea. Juoni oli kivasti rakennettu, vaikka täytyy myöntää että joissain kohdissa tuntui siltä, että johonkin mitättömään pikkuseikkaan keskityttiin ihan liian pitkäksi aikaa, kun taas jokin tosi tärkeä toiminta kohta sivuutettiin ihan kokonaan. Mutta kun katsoo kokonaiskuvaa niin kirja oli todella hyvä ja jännä ja piti kyllä lukijan otteessaan ihan viimeisille sivuille saakka. Ja pidin kovasti veljeskunta jutusta, sillä se loi kirjaan yhtäläisyyden tuntua ja sen takia ehdottomasti luen toisenkin osan!

Pidin kirjasta itse asiassa todella paljon! Rakastin kieltä jolla kirja oli kirjoitettu, sillä se oli joissain kohti hyvin humoristista, olematta kuitenkaan lapsellista. Kirjan juoni imaisi mukaansa ihan totaalisesti, eikä kirjaa millään meinannut maltaa laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Lempihahmoni oli ehdottomasti Patch, sillä hän oli juuri sopivan salaperäinen ja kaikin puolin hyvin kiehtova hahmo. Loppukohtaukset olivat kieltämättä hieman utopistisia ja etenivät liian nopeasti, mutteivat kuitenkaan pilanneet kirjaa. Ensimmäinen osa loppui mielenkiintoisella tavalla ja jätti juuri sellaisen olon, että haluan ehdottomasti lukea toisen osan!

Pidin kirjasta, joskin myöhemmin totesin että olisi ollut viisasta lukea se englanniksi. Tai mikäs siinä, jos kestää tökkivää puhekieltä, joka on yritetty kääntää suomelle ja saada kuulostamaan samalta kuin alkuperäisessä. Joka tapauksessa kirja oli koukuttava, eikä sitä välillä meinannut malttaa lopettaa, vaan olisi mielellään lukenut vielä sivun tai pari saadakseen tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Takakannen ja oikeastaan koko kirjan ulkonäön perusteella olin odottanut jotain hieman... no, erilaista mutta tämä teki kirjasta ennemminkin mielenkiintoisemman kuin tylsemmän. En tiedä johtuiko se vain olemattomasta päättelykyvystäni, mutta mielestäni loppu oli yllättävä, enkä osannut odottaa ihan sellaista lopetusta kirjalle. Tavallisesti en juurikaan pidä vampyyreistä ja olenkin tähän mennessä jättänyt ne suosiolla rauhaan, mutta tätä sarjaa pitänee tutkia hieman tarkemmin ja ehdottomasti aion lukea seuraavan osan. Sarjahan on kieltämättä melko pitkä, etten tiedä onko kerronta aivan niin loistavaa, että koko sarjaa jaksaisi lukea, mutta tämän osan perusteella odotukset ovat korkealla.

Annoin kirjalle täydet viisi tähteä ja hyvästä syystä, sillä mielestäni kirja oli loistava sanan jokaisessa merkityksessä. Yleensä trilogioissa tuppaa käymään niin, että toinen osa on tylsä ja jollain tapaa merkityksetön ensimmäiseen ja kolmanteen osaan verrattuna, mutta tässä ei niin päässyt onneksi käymään. Oikeastaan asia oli aivan päinvastoin, sillä mielestäni Golemin silmä oli Samarkandin amulettiakin kiinnostavampi ja mukaansa tempaava niin juonellisesti kuin ulkonäöllisesti. Kun valitsen kirjaa luettavaksi, kansi ratkaisee huomattavan paljon, jopa liian paljon ja en olisi voinut parempaa kantta kirjalle keksinyt. Vaikka kuva ei sinänsä merkitse mitään, eikä mitenkään suoranaisesti liity tarinan juoneen – ja on ehkä hieman tylsähkön värinen – se luo juuri oikeanlaisen, hieman mystisen ja salaperäisen vaikutelman, eikä paljasta tarinasta juuri mitään. On vähän niin kuin se sanoisi; ’’lue niin tiedät’’, vaikka se kuulostaakin aavistuksen melodramaattiselta. Vaikka Nathanielista kehkeytyikin tarinan aikana hieman ylimielisempi henkilö – toki tämä oli luultavasti tarkoituskin – kuin ensimmäisessä osassa, se ei onneksi haitannut juonen kulkua millään tapaa. Kitty pysyi jokseenkin samanlaisena hahmona, eikä Stroud mennyt muuttamaan hänen luonnettaan suuntaan tai toiseen, mikä oli mielestäni hyvä ja järkevä ratkaisu. Juonta en nyt tässä mitenkään ala puimaan sen kummemmin, mutta kaiken kaikkiaan juoni oli mielenkiintoinen ja kirjan jaksoi helposti lukea loppuun saakka ja ehdottomasti pakotti lukemaan kolmannenkin osan.

Ai että, tässä vasta olikin hauska kirja! Ja tarkoitan sitä tosissaankin sanoen hauska, että ideahan sinänsä oli aika… käytetty? Puhuvia eläimiä ja saaria, jonne kukaan ei voi toista kertaa päästä, sanoisin että hieman kautta rantain kehitelty juoni. Mutta jotenkin kirja oli niin hellyyttävä, että se oli pakko lukea läpi. Orrin oli kaikin puolin suloinen hahmo ja tarinan henkilöiden kuvittelu ei tuottanut ongelmia. Voidaan siis sanoa, että kirja oli hyvä, kielellisesti taidokas, mutta idealtaan vanhahko.

No joo, kyllähän kirja oli ihan OK, vaikka ei ehkä ihan minua varten. Päähenkilö oli omaan makuuni aivan liian nuori ja useissa kohdissa juoni oli tökkivää ja paikallaan junnaavaa. Luin kirjan noin vuosi sitten, että ihan kamalasti en juonesta mitään muista… Pidin päähenkilöstä, joskin mielestäni Dina oli 11-vuotiaaksi hieman liian aikuismainen. Kirjassa oli sellaisia kohtia, että jos niin tapahtuisi tosielämässä, kuka tahansa olisi kauhuissaan, mutta Dina tuskin silmäänsä räpäytti ja tämä otti päähän melkoisen paljon. Mutta kyllähän tämänkin kirjan läpi kahlasi, enkä nyt tietenkään missään nimessä sano, ettäkö kirja olisi ollut huono. En suoranaisesti ajattele minkään kirjan olevan huono, sillä sana itsessään on aika voimakas, ottaen huomioon kuinka paljon kukin kirjailija on käyttänyt sen kirjoittamiseen aikaa. Sanotaan niin noin diblomaattisesti, että sopii varmasti hyvin monellekin ihmiselle, joskaan itse en tuohon joukkioon kuulu.

Jos sanoin Merkityn olleen hieman sekavaa ja ei niin kiinnostavaa sorttia, tämä oli kyllä aivan eri maata sen kirjan kanssa. Pidin tästä aina ensimmäiseltä sivulta ihan sinne viimeiselle saakka, joskaan en kiellä etteikö kirjassa olisi ollut muutamia kysymysmerkkejä tai tylsiä kohtia. Neferetin petoksen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta siitä huolimatta se tuli. Kyllähän ylipapittaren petos oli täysin odotettavissa Merkityn alusta saakka, mutta silti… Kuten edellä onkin mainittu, Zoeyn poikaystäväongelmia puitiin melkoisen paljon tarinan aikana, mutta itseni kohdalla se oli kaikkea muuta kuin huono asia. Se toi kirjaan mukaan hieman draamaa ja ehkä juuri sen takia en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Ja siitä huolimatta Petetyn lukemiseen meni kaikkiaan yli kuukausi. Tosin, omalla kohdallani se merkitsee vain ja ainoastaan sitä, että kirjan on ollut hyvä. En ole vieläkään varma oliko Heathin vetäminen juoneen mukaan niinkään hyvä asia, mutta eipä tuo nyt paljoa haitannut. Vaikka Stevie Raenkin tapaus oli odotettavissa, se oli vielä Neferetin petosta pahempi. Vaikka Stevie Rae olikin juuri se hahmo, jolle tapahtumat tuli käydä, jotenkin olisin odottanut sen olevan ennemminkin vaikka Damien. Mutta tässä tapauksessa se toi ehkä hieman lisää draamaa mukaan tarinaan. Kaiken kaikkiaan juoni oli toimiva ja taidokkaasti rakennettu, joka ehdottomasti pakottaa lukemaan jatko-osat!

No, tulipas tällainenkin kirja luettua, vaikkakaan kannen perusteella odotukseni eivät olleet järin korkealla. Kyllä minä siitä pidin, ei se siitä olekaan kiinni. Kirjassa ei vain oikein tapahtunut mitään sen kummempaa. Wilin ja Jacen suhteesta ei oikein ottanut selvää – välillä he olivat yhdessä ja välillä taasen eivät = sekavaa. Kerronta oli kuitenkin sujuvaa ja se innosti lukemaan kirjan loppuun saakka. ’Drakit’ olivat sinänsä omaperäinen keksintö, joskaan en ole sen toimivuudesta niinkään varma. Itselläni lohikäärmeet ovat jonkin sortin pyhä juttu, enkä ole niihin uskaltanut koskea, saati edes ajatella niiden ’muokkaamista’ miksikään mitä ne jo ovat. Olihan ajatus kuitenkin… mielenkiintoinen, mutten vielä ole aivan varma omasta mielipiteestäni asian suhteen. Yllättävää kyllä, Xander oli kirjassa lempihahmoni, vaikkakaan häntä ei paljoa siinä esitelty. Hahmo pysyi juuri sopivan mysteerisenä ja salaperäisenä, mutta kenties liian salaperäisenä? En usko, kenties muissa osissa Xander saa isomman roolin? Sitä ei sovi kuin toivoa… Kirjan loppu oli melko… töksähtävä? Loppui hieman kömpelösti ja rehellisesti sanottuna huonosti. Ei sillä, ettäkö kannattaisin massaan sulautumista, mutta tavallisesti kirjat loppuvat johonkin hieman koristeellisempaan tai dramaattisempaan lausahdukseen kuin tämä. Mutta kyllähän kirja siitäkin huolimatta saa odottamaan jatko-osia.

Kerta kaikkiaan mahtava kirja! Eittämättä paras osa sarjasta, ainakin näillä näkymin. En oikein usko, onko perustelut tarpeen, koska pidin kirjassa kaikesta. Tosin tässäkin osassa Clare kuvailee joitain asioita hieman liiankin pikkutarkkaan tyyliin, mutta eipä tuo nyt lukemista haitannut. Jace säilytti asemansa parhaana hahmona ja Valentine tuli hyvänä kakkosena. Clarysta en mene sanomaan mitään syystä tai toisesta… Ehdottomasti suosittelen kirjaa, varsinkin sellaisille henkilöille, jotka pitävät humoristisesta fantasiasta, sekoitettuna monimutkaisiin parisuhteisiin!

Kyllä, pidin siitä, vaikka alku oli (kuten jo niin monesti on mainittukin) hieman pitkäveteinen. Ei kuitenkaan liian, jotta se olisi häirinnyt lukemista. Ja vauhtiin päästyä juoni alkoi olla entistä enemmän kiinnostava, eikä parin luvun jälkeen voinut enää lopettaa lukemista. Pidin päähenkilöstä ja hän oli juuri sellainen, jollaiseksi sen ikäisen nuoren tytön kuvitella saattaa. Jotkin kirjailijat tekevät hahmoistaan hieman liian lapsellisia heidän ikäänsä nähden, mutta tässä niin ei kuitenkaan käynyt. Joissain kohdissa juoni oli kyllä hieman… kyseenalainen ja jotkin asiat oli kerrottu hieman liian summittaisesti, eikä yksityiskohtia oltu kuvailtu kyllin tarkkaan. Näitä kohtia löytyi kuitenkin suhteellisen vähän, mikä ei sinänsä lukemista haitannut, vaikka ärsyttäviä ne olivat yhtä kaikki. Zoeyn ja Erikin suhdetta olisi voinut vielä enemmän ottaa esille, mutta epäilemättä siitä kerrotaan enemmän jatko-osissa. Toisaalta se on hyvä, toisaalta taas huono – nyt huomio ei niinkään kiinnittynyt Erikiin, vaikka osittain tässäkin rakkaus on merkittävässä roolissa. Vampyyrien nimet olivat hauskoja, joskin jotkin aavistuksen korneja, mutta tuo oli niin merkityksetön seikka, että oikeastaan kiinnitin siihen huomiota vasta luettuani kirja loppuun. Aikaa lukemiseen meni sellaiset pari viikkoa, minkä jo pitäisi kertoa mielipiteeni kirjasta. Ehdottomasti voin suositella lukemaan, ellei lukija ole turhan tarkka :) Jatko-osia ei vain voi olla lukematta!

Kyllä, pidin kirjasta todella paljon, vaikkakin minua jäi kyllä hieman vaivaamaan se, että teoksessa oli hieman vaikutteita muista kirjoista – mikä tietenkin saattaa olla vain omaa mielikuvitustani, mutta joka tapauksessa. Kirjassa oli mukavan sujuva juoni ja se oli vain pakko lukea kerralla läpi, ei siinä muuta vaihtoehtoa kerta kaikkiaan ollut. Raisa oli mielestäni joissain kohdissa hieman liian avoin ja Rouhiainen oli tehnyt hänestä ehkä hieman liian kömpelön – toki tarkoitus luultavasti olikin. On kuitenkin hieman vaikea uskoa, että jos on niinkin epäsuosiossa, saattaisi siitä huolimatta olla niin avoin ja rehellinen kaikille. Mutta kuten jo aikaisemmin sanoin, tämä on vain omaa spekulaatiottani. Lempihahmoni kirjassa oli ehdottomasti Mikael, syystä tai toisesta. Vaikkakin hänessäkin oli havaittavissa hieman liioittelua, mutta ne olivat sen verran pikkuseikkoja, ettei niihin kiinnittänyt juurikaan huomiota. Kirjassa oli kyseenalainen loppu, mutta pidin siitä. Se oli juuri sellainen loppu, joka saa odottamaan seuraavaa osaa, eikä Rouhiainen paljastanut liikaa seuraavasta osasta. Hän osasi jättää lopun juuri sopivan salaperäiseksi ja mielenkiintoiseksi, jotta jaksaisi odottaa seuraavaa osaa…

Loistava. Ei sitä voi paremmin sanoa. Vaikka myönnettävä onkin, että tässä osassa sarjaa oli kaikista eniten epäkohtia, mutta siitä huolimatta juoni oli mukaansatempaava, traaginen ja romanttinen. Alku olisi voinut olla… mielenkiintoisempi, mutta kyllä tuokin menetteli. Joissain kohdissa Stiefvater oli takertunut liian tarkasti pieniin, merkityksettömiin seikkoihin tai juoni alkoi junnaamaan paikallaan. Valitettavasti tässä osassa oli tylsiä, pitkästyttäviäkin kohtia, mutta onneksi niiden lukumäärä ei kasvanut kovinkaan suureksi. Grace ja Sam pysyivät turvallisesti samanlaisina, joskin Grace ei ollut enää tässä vaiheessa niin pihalla ihmissusia koskevista asioista ja Sam oli jollain tapaa aikuistuneempi, mutta muuten kaksikko oli edelleen se sama – tuttu ja turvallinen. Colen muutos oli samaan aikaan sekä ärsyttävä, että ihailtava. En ole aivan varma pidinkö enemmän itsemurhaa hautovasta Colesta vai parannuskeinoa etsivästä Colesta, mutta viimein päädyin kompromissiin; molemmat ovat yhtä hyviä. Colen ja Isabellen suhde jäi hieman auki, mikä luultavasti olikin tarkoitus – mikä taas ei tarkoita etteikö se olisi ärsyttävää. Siitäkin huolimatta Cole pysyi lempihahmonani. Koeningista en pitänyt sitten alkuunkaan. En vain jotenkin voi käsittää, että tosielämässä tapahtuisi niin, että poliisi (siis poliisi!) kääntyisi lakia vastaan. Mies oli muutenkin hieman liian täydellinen kuva poliisista ja oli kaikissa tapauksissa liian… virallinen, mikä alkoi hiljalleen nakertaa hermojani. Loppu oli mielestäni samaan aikaan tylsä, raivostuttava ja turhauttava, mutta kuitenkin juuri oikea loppu Ikuisuudelle. Kirja ei olisi voinut loppua millään muulla tavalla – traagisempi loppu olisi ollut pettymys ja onnellinen yksikertaisesti huono. Stiefvater onnistui jättämään lopun hyvällä tavalla avoimeksi ja päinvastoin kuin monet muut kirjailijat, avoimeksi jätetty loppu ei pilannut koko kirjaa. Stiefvater jätti ilmaan niin monta kysymystä, että ne sekoittuivat ihanaksi, romanttiseksi ja koskettavaksi kokonaisuudeksi, joka oli täydellinen kruunaus kaikin puolin loistavalle kirjalle. Suosittelen todellakin kaikki lukemaan, mutta ellei ole lukenut muita osia, ei kannata edes aukaista kirjaa! Samin ja Gracen rakkaus on niin ainutlaatuisen ihanaa luettavaa, että ellei ole lukenut sen kaiken alkua, se saa rakkaustarinan kuulostamaan mauttomalta, naiivilta ja keksityltä…

Lasikaupunki ylitti täysin odotukseni! Kirja oli kerta kaikkiaan mahtava kannesta kanteen! Mutta siinä oli vain sellainen ongelma, etten voinut lukea kirjaa heti läpi, koska se oli niin hyvä, enkä halunnut sen heti loppuvan. Siinä oli ainoa huono puoli koko kirjasta :D No jaa, olihan siinä huonojakin puolia, sitä ei voi kieltää, mutta kokonaisuudessaan kirja oli niin mukaansatempaava juoneltaan, henkilöiltään ja tapahtumiltaan, että huonot puolet jäivät melko lailla hyvien varjoon. Lempihahmoni oli ehdottomasti Jace. Clare on onnistunut pitämään hänet mielenkiintoisena, salaperäisenä ja mystisenä hahmona jo ensimmäisestä kirjasta lähtien ja onnistui siinä taas. Toisaalta Jace on huumorintajuinen ja hauska, mutta taas toisaalta hiljainen, etäinen ja jopa kylmä joissain kohdissa ja juuri se asia tekeekin hänestä niin rakastettavan hahmon. Clary on ollut alusta saakka mielestäni hieman liian… kömpelö. Vaikka hän onkin maallikko, se ei tarkoita ettäkö hänen täytyisi olla täysi ääliö. En tietenkään sano ettäkö hän oli, mutta joissain kohdissa (kun ajattelee miten itse reagoisi/käyttäytyisi sellaisissa tilanteissa) Clare oli tehnyt hänestä niin tietämättömän, että se meni oikeastaan jo ärsyyntymisen puolelle… Kirjan juoni pysyi hyvin liikkeellä koko kirjan ajan, eikä oikeastaan missään kohti tullut sellaista pätkää, etteikö sitä olisi jaksanut lukea. Useassa kirjassa on käynyt niin, että olen moneen otteeseen meinannut vain skipata jotkin kohdat selailemalla, mutta tästä en onnistunut löytämään ainoatakaan. Voisin suositella kirjaa kenelle tahansa, joka pitää fantasiakirjallisuudesta. Mutta jos siitä ei pidä, kannattaa todellakin pysyä kaukana (hyvin kaukana) tästä kirjasta, sillä jotkin kohdat menivät yli jopa oman ymmärrykseni ja itseäni sen enempää kehumatta, minulla on mielestäni erittäin hyvä mielikuvitus!

Kirja oli juonellisesti hyvä, ellei oteta lukuun sen hitaasti etenevää kerrontaa ja riittämättömiä kuvailuja paikkojen ja ihmisten suhteen. Kyseinen kirja oli ensimmäinen LeGuinin kirja, jonka olen koskaan lukenut ja täytyy kyllä myöntää, ettei se todellakaan tule jäämään viimeiseksi. Ensin aloitin lukemaan kirjaa, koska halusin lukea kyseisen kirjailijan uusimman kirjan, mutten tiennyt millainen Ursula olisi kirjailijana. Kun juoni lähti kunnolla käyntiin, sain pian huomata, etten enää voinut lopettaa lukemista ja että muuten vain lukemisesta oli tullut melkein pakkomielle. En vain voinut pistää kirjaa pois, ennen kuin olin lukenut viimeisenkin sivun. Henkilöitä Ursula olisi voinut kuvailla hieman tarkemmin… aika paljonkin tarkemmin. Heidän luonteenpiirteensä tulivat kyllä hyvinkin selkeästi esille, mutta ulkonäkö jäi hieman pimentoon. Päähenkilöt nyt jotenkuten sai hahmoteltua mielessään, mutta jopa tärkeänä pitämäni sivuhenkilöistä ei juurikaan kirjassa kerrottu. Vaikka juoni etenikin verkkaiseen tapaansa, se oli siitäkin huolimatta lukukokemuksena loistava ja voin suositella sitä kenelle tahansa, joka ei hetkahda hitaasta juonen kulusta ja suuresta määrästä erinäisiä tarinoita, jotka eivät juurikaan liity itse tarinaan. Eivät ainakaan kovin oleellisesti. Loppu oli kuitenkin aavistuksen… pettymys? Olin odottanut siltä hieman enemmän, mutta ehkäpä juuri se saakin minut lukemaan jatko-osat. Orrecin ja Gryn kohtalo jäi pahemman kerran pimentoon, mikä oli samaan aikaan häiritsevä ja kiehtova tapa lopettaa kirja.

Kirja oli hyvä, kyllä, joskaan ei aivan sellainen kuin olin odottanut. Se alkaa loistavasti, luin suurin piirtein puoliväliin yhdeltä istumalta. Kuitenkin, kun Tan alkaa puhumaan, se menee hieman yli minun ymmärrykseni ja aavistuksen ylittää hyvän maun rajat. On toki totta, etteivät muut voi koiraa kuulla, mutta kirja olisi ehkä pärjännyt ihan hyvin ilman tuota seikkaakin. Ei kirjaa kuitenkaan missään tapauksessa huonoksi voi nimittää, se olisi enemmän kuin loukkaavaa. Ei, pidin kirjan juonesta ja sen sujuvasta etenemisestä. Kirja ei jäänyt junnaamaan paikoilleen, niin kuin useimmilla on tapana, vaan juoni eteni koko ajan – ei liian nopeasti, eikä liian hitaasti.

Kirja oli lumoava, lyyrisen unen kaltainen ja mielenkiintoisesti toteutettu ajatus alusta loppuun. Rakastin kirjaa, vaikkakin joitakin kohtia oli hieman hankala ymmärtää. Ja oli myös kohtia, joita en ymmärtänyt alkuunkaan – lieko johtunut vain minusta, en tiedä. Mutta siitäkin huolimatta, että Honkapään jotkin kuvaukset olivat hieman sekavia, juoni oli hyvä ja mukaansatempaava, joskaan ei niin hyvä kuin edeltäjänsä. Täydet pisteet tästä kuitenkin tuli, koska sekavia kohtia ei ollut paria, kolmea enempää.

Ah, tässäpä vasta onkin loistava kirja! Jo toinen kirja, joka oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Suorastaan rakastan Stroudin tapaa kuvailla asioita ja arka, ujo Nathaniel oli enemmän kuin loistava päähenkilö kirjalle. Bartimeus oli siinä mielessä hyvä valinta, että hän oli kuin täydellinen vastakohta Nathanielille ja siksi parivaljakon seikkailuja oli mukava seurata. Siinä, missä Nathaniel on arka ja hieman sisäänpäin kääntynyt, Bartimeus on rempsakka ja pirteä, olkoonkin että joutuu työskentelemään alhaisen demonin asemassa.

Mielestäni Joanne Harris on luonut omalla tavallaan mielenkiintoisen ja maagisen maailmansa, joka on jo ennestään tuttu, kirjailijan omilla loistavilla lisäyskillä höystettynä. Oli varsin ilahduttavaa huomata, ettei Harris ollut muuttanut manalaa liikaa omanlaisekseen, vaan piti paikan sellaisena kuin moni sen entuudestaan näkee. Tämä ei siis haitannut lukukokemusta, kuten valitettavan monissa muissa kirjoissa. Harris oli osannut luoda paitsi mielenkiintoisen ja mukaansatempaavan juonen, myös rakastettavat ja ihana hahmot. Maggie Smithistä pidin valitettavasti kaikista vähiten, koska mielestäni hän oli liian salaperäinen ja passiivinen henkilö, mutta kaikki muut hahmot olivatkin sitten täydellisen nappiin osuneita. Ehdoton lempparini oli Loki, sen kummemmalla syyllä. Rakastuin vain hänen ensisilmäykseltä. Riimut oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut viikossa, sillä sitä ei kerta kaikkiaan kyennyt jättämään kesken, kun sen oli kerran aloittanut. Oli vain pakko jatkaa lukemista, jotta sai tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Riimut on pysynyt jo monen monta vuotta suosikki kirjana, eikä asia ole vielä tähän mennessä muuttunut – tuskin muuttuu ikinä. Eli kaiken kaikkiaan loistava, eeppinen ja omalla tavallaan mysteerinne, rakastettava juoni, jota voi suositella kenelle tahansa!

Ikävä aloittaa näin kriittisesti, mutta mielestäni kirja oli joissain kohdissa aavistuksen pitkäveteinen… Se voi kyllä johtua aivan kokonaan minustakin, mutta mainittakoot, etten missään tapauksessa sano kirjan olevan huono tai mitään siihen suuntaan. Mielestäni kirja oli loistavasti rakennettua ja sopi saumattomasti edelliseen osaan. Loppu oli koskettava ja jollain lailla traaginen, vaikkakin hieman nopeastihan tuo loppui. Varsinkin kirjan viimeisiä rivejä olisi voinut ainakin muutamalla sanalla pidentää niin siinä olisi ollut kerrassaan mahtava ja onnistunut loppu. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kirja oli lukukokemuksena ihana ja ainutkertainen kokemus, enkä epäröisi jonain päivänä lukea kirjaa uudemman kerran.

Taas yksi kirjailija, joka saa täyden kunnioitukseni, kiitos ja kumarrus Cassandra Clarelle! Loistava, omaperäinen ja hauskalla huumorintajulla höystetty mahtava lukuelämys, jota voin milloin tahansa suositella kenelle tahansa. Jace on ehdoton lempihahmoni ja joskus tuntuu aivan kuin hän olisi reaalinen henkilö ja aivan kuin olisin tavannut hänet ennenkin… Clare osaa luoda aivan omanlaisensa maailman, tavallisten maallikoiden rinnalle. Kaiken hyvän lisäksi löysin kirjasta vain ja ainoastaan yhden virheen, mutta olenkin parantumaton perfektionisti, joten se saattoi olla vain omaa mielikuvitustani, enkä jäänyt siksi asiaa sen enempää pohtimaan. Rakastuin Jaceen ensisilmäykseltä ja siitä saakka olenkin seurannut hänen touhujaan suurella mielenkiinnolla. Hän on niin kovin samankaltainen kuin monet omien tarinoideni hahmot, että hän tuntuu jo tutulta. Ihastuin hänen pettämättömään huumorintajuunsa ja sainkin monet naurut hänen sarkastisista huomautuksistaan. Clary on hieman monimutkaisempi tyyppi. Hän on Jacen tapaan mielenkiintoinen henkilö, mutta Clare on ehkä luonut hänestä hieman liian kömpelön ja tietämättömän, häikäisevän Jacen rinnalle. Simon on ehdottomasti tarinan sympaattisin hahmo ja häneenkin rakastuin ikihyviksi. Toisinaan säälin häntä kirjaa lukiessani - vaikka hän kuinka yritti, Clary ei vain huomannut hänen yrityksiään kertoa tunteistaan, vaan haikaili aina Jacen perään…

Toisinaan kirja oli hyvä, mutta toisinaan taas en millään meinannut jaksaa sitä edes lukea. Olin odottanut kuudennelta osalta paljon enemmän, mutta sitten sainkin todeta kirjan olevan melko tylsä. Toki innokkaana Harry Potter –fanina en voisi ikinä sanoa kirjan olevan huono, ei suinkaan! Juoni oli omalla tavallaan kiinnostava ja omaperäinen, joskin alusta saakka ennalta –arvattava. Joka tapauksessa luin sen, mutta jäin odottelemaan seuraavaa osaa pienoinen epäluulo mielessäni.

Mielestäni kirja oli enemmän kuin täydellinen. Parempaa lukukokemusta en olisi edes osannut toivoa. Stiefvater on luonut lumoavan kirjasarjan, eikä toinen osa jää millään muotoa ykkösen varjoon, melkeinpä päinvastoin. Liikutuin kerran jos useammankin lukiessani kirjaa ja välillä oli pakko keskeyttää lukeminen ja sanoa itselleen, etteivät tapahtumat ole totta. Vain harva kirjailija on minun tasollani saavuttanut sellaisen kunnian, mutta Maggie Stiefvater, sai sen kirjan ensimmäisillä riveillä. Kaiken kaikkiaan loistavasti rakennettua herkkä ja höyhenen kevyt rakkaustarina täynnä tunnetta ja omanlaistaan lumousta!