Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Minä rakastin tätä osaa mustan tikarin veljeskunnasta ihan mittaamattoman paljon! Wrath ja Beth ovat aina kiehtoneet minua ja tämän lainatessani odotukset olivat todella korkealla. En pettynyt ollenkaan! Kirja on täynnä suhdekiemuroita, joista monet jättivät palan kurkkuun. Trezin ja Selenan tarinaa alan lukea hyvillä mielin ja toivon todella paljon, että iAmkin löytäisi kumppaninsa. Assailin ja Solan suhde syvenee entisestään (HOT, HOT & HOT). Laylan ja Xcorin osuus tässä kirjassa jäi hiukan ärsyttävän epäselväksi, mutta toivokaamme että se selkiintyy jatko-osissa. Kirjan loppu oli niin ihana, etten voinut sitä lukiessani muuta kuin istua hetken paikallani ja ihailla Wardia ja tämän taideteoksia.
Yksi suosikki kirjasarjoistani kautta aikojen. Ihana Patch ja vielä ihanempi Nora on sensaatiomaisen mukaansatempaava pari, josta ei voi olla lukematta lisää. Langennutta enkeliä lukiessani hihittelin montakin kertaa (kiitos Noran parhaan kaverin, Veen) ja mielenkiintoni pysyi vahvana silloinkin, kun olin viimeisen lauseen kirjasta lukenut. Patch on uskomattoman vastustamaton ja juuri sellainen mieshahmo, jollaisen jokainen lukija toivoo päähenkilön olevan. Lukekaa ihmeessä, takaan ettette kadu!
Ihanan lämmi kirja, jota tekee mieli lukea aina talvisin pehmeän sohvan äärellä kaakaomuki toisessa kädessä. Rentoa menoa, niin juonen kuin henkilöidenkin osalta. Rakastin todella paljon kirjan tunnelmaa. Tokihan siinä oli joitakin ahdistavia kohtia, joissa tekee mieli kiljua kurkku suorana eitä. En kuitenkaan muuttaisi mitään tässä lukukokemuksessa. Ihanan koskettava tarina rakkaudesta ja ihmisten pahimmasta vihollisesta - ajasta. Lue ihmeessä.
Mukavan rentoa luettavaa. Suosittelen lämpimästi romantiikan rakastajille (:
Tekee mieli täyttää koko tämä arvostelu kirosanoilla. Toinen osa tästä sarjasta oli aivan järkyttävä pettymys ja niin turhauttava, että paiskasin kirjan monta kertaa seinää päin. Oikeasti, American tekopyhyys toi kyyneleet silmille. Hän valittaa ja voivottelee, että prissi Maxon tapailee muita tyttöjä hänen ohellaan, vaikka itse nuoleskelee Aspenia joka tilaisuuden tullen. Kunnioitus Americaa kohtaan laski aivan mittaamattomasti tässä kirjassa. Muuten tykkäsin aika paljon linnan tapahtumien tahdista ja kapinallisten hyökkäyksistä. Mielenkiintoista lukea tulevaisuudessa lisää heidän osallisuudestaan ja aikeistaan. Odotan seuraavaa osaa ja toivotaan, ettei Kiera Cass ole myrkyttänyt sitä täyteen kaikella -piip-.
Tykkäsin todella paljon. Ihana päähenkilö kyseessä, vaikka minua ärsyttikin American nimi. Siis, America Singer? Ihan oikeasti? Aspen oli aika mitäänsanomaton hahmo ja niin oli toisaalta ah, niin ihana prinssi Maxon. Kirja eteni tasaista tahtia ja oli todella viihdyttävää lukea. Kaikki mekot, meikit ja kamerat toivat mieleeni hämärästi Nälkäpelin. Ehkä Cass on ottanut hiukan ideoita sieltä. -- Suosittelen kirjaa kaikille nuorille, jotka tykkäävät lueskella juuri sellaisia stereotyyppisiä kirjoja, jotka on pumpattu täyteen romantiikkaa. Hehheh, en itse perusta sellaisesta mutta tämän kirjan kohdalla oli poikkeus. Rakastin tätä.
Aivan järkyttävän tylsää kamaa. Hehkutettu taivaisiin, mutta jouduin pakottamaan itseni lukemaan loppuun. En suosittele, ellei rakasta pitkäveteistä tarinan kerrontaa, jossa koetellaan lukijan hermoja raastavilla tavoilla.
Vau. Kunnioitan Lauren Oliveria aivan mittaamattomasti. Melkein kaikki kirjat ovat täynnä rakkautta ja sitä miten ihanaa sen on päläpälä, mutta tämä onkin aivan näiden kirjojen vastakohta. Rakkaus on nimittäin sairaus ja siihen sairastuneelle ihmiselle tehdään lääketieteellinen toimenpide. Lena ja Alex yhdessä ovat juuri sellainen parivaljakko, jollaisia hallitus pelkää. -- Fiksua, fiksua, fiksua! Rakastan tätä sarjaa niin ahdistava kuin se onkin, se todella pistää miettimään kaikenlaisia yhdentekeviä asioita omassa elämässä. Ahh, pakko lainata tämä kirjasarja uudestaan.
Tästä kirjasta alkoi rakkauteni tätä sarjaa kohtaan. Yksi parhaimpia päätöksiä oli napata tämä kirjaston hyllyltä ja laittaa muiden lainausteni joukkoon. Rakastan Jacea niin uskomattoman paljon. AHHHHH.
Oukei. En oikein saa kokoon mitään kovin rakentavaa mielipidettä tästä kirjasta. Juoni oli täynnä virheitä, mutta hahmoista minä kyllä pidin. Luin tämän kirjan kauan sitten, mutta muistan vieläkin että kirjan luettuani oli sellainen 'mitä helvettiä'-fiilis. Juoni koetteli mielestäni jopa fantasian rajoja ja oli aika epätodennäköinen joissakin kohdissa. Ihan mukava kirja. Ei kuitenkaan mikään sellainen, jonka ottaisin mukaani jos taloni syttyisi tuleen ja minulla olisi mahdollisuus napata vain lempikirjani. Hehheh.
Siis mitä? Ihmisiä, jotka polveutuu lohikäärmeistä? Jo sana lohikäärme pisti minut pinkomaan kirjastoon ja lainaamaan tämä kirja välittömästi. Ja kuinka ollakaan -- rakastuin aivan mittaamattomasti Jacindaan ja Williin. Tamrakin oli ihan okei ja Cassian ihan siedettävä. Willin serkut toivat jännitystä kirjaan ja ahhh, rakastan tätä tarinaa mittaamattomasti! Ainutlaatuisuudessaan ja erikoisuudessaan sellainen pala, jota ei voi jättää huomioitta fantasian ja romantiikan rakastajilta. Loppu jätti palan kurkkuun ja vaikka kahta muuta osaa ei olekaan suomennettu, lainasin ne englanniksi. En pettynyt. Lue ihmeessä, suosittelen lämpimästi.
Ihan okei kirja. En ole oikein ikinä perustanut sen kummemmin suomalaisista kirjailijoista, mutta Rouhiainen teki pienen mukavan poikkeuksen tähän väliin. Asia, joka minua jäi kutkuttamaan - vai pitäisikö sanoa asiat - olivat niiden aivan järjetön etenemisvauhti. Siiiiiiis, missä vaiheessa Raisa edes ehti rakastua Mikaeliin? Entä Mikael Raisaan? Yhtäkkiä tämä kuitenkin työntää hänet luokkahuoneeseen ja alkaa suudella kuin viimeistä päivää vaikka Raisa oli hetki sitten paiskannut Mikaelin tyttöystävää Jenniä jollain kirjalla. Aika sekavaa, eikö? Koko kirja oikeastaan oli aika sotkuinen. En pitänyt kovinkaan paljon Raisasta, ja Mikael oli aivan liian täydellinen (ah, niin komea, täydelliset huulet ja voi hitto mikä kroppa! Mitä nuo silmät on ja päläpäläpälä). Jenni oli oikeastaan ainoa hahmo, josta pystyin lukemaan ilman hampaiden kiristelyä. Kirjassa oli myös pari aika sekavaa kohtausta, kuten se missä Raisa 'paiskaa' Jenniä joillain kuvilla? Siis täh? Rouhiainen olisi voinut tarkentaa asiaa hiukan paremmin. Ihan hyvähän kirja oli. Jatko-osat olen lukenut jo kauan sitten, enkä valitettavasti aio tehdä niin enää seuraavaa kertaa. Neljä kirjaa, joissa ei tapahtunut oikeastaan hirveästi mitään...
Pakko myöntää, etten ollut kovin innoissani tämän kirjan aloittamisesta. Payne ei lukeutunut lempihahmoihini ja hänkö muka yhdessä Mannyn kanssa? Kirurgin, joka oli Janen perään? Pah. -- Kyllä vain, noinhan minä alussa ajattelin. Mutta tähän asti ollaankin jo huomattu, kuinka hyvin Ward osaa tehdä hahmoista mielenkiintoisia - jopa silloin kun he eivät ole. Manny ja Payne sopivat yhteen kuin valettu. Paynella oli ongelmia halvaantumisensa kanssa, ja kuka häntä auttaakaan? Manny. Paynella on ongelmia tunteidensa kanssa, ja kuka häntä auttaakaan? Manny. Payne yrittää tehdä jotain hyvin anteeksiantamatonta ja kenet Vishous menee hakemaan tämän rauhoittamiseksi? Mannyn. --Kirjassa ei myöskään käsitelty pelkästään Mannya ja Paynea, ei ollenkaan. Janen ja Vishousin suhde syveni aivan mahtavasti tässä kirjassa ja kirjan lopussa Vishous ottaa tämän virallisesti shellanikseen (riemuhuutoa!). Tosin sitä ennen oli aika paljon ongelmia ja jossain kirjan puolessavälissä minä todella ajattelin, että heidän suhteensa on mennyttä... Butchia kohtaan kunnioitus myös kasvoi ihan hulppeisiin mittakaavoihin. Jepari ja Vishous on vaan sellainen parivaljakko jota ei voi olla ihailematta. Rakastin tätä kirjaa ihan hemmetisti. Kansikin on aivan upea.
Ensimmäinen kirja koko sarjassa, jossa minä petyin. Ei, en pettynyt Phuryn ja Cormian rakkaustarinaan, vaan siihen ettei MITÄÄN HITON RAKKAUSTARINAA EDES OLLUT. Sivuhenkilöt (minun mielestäni kirja oli ennemminkin Johnista ja tämän kavereista kuin Phurysta...), Phuryn huumeaddiktio, hänen epätoivoiset tunteensa Bellaan, Cormian päläpälä ottivat koko kirjan omakseen ja koko siinä hässäkässä Ward unohti kirjoittaa rakkaustarinan kunnolla. Olin oikeasti todella innoissani, että pääsin lukemaan Phurysta, mutta kirjan puolivälissä oli pakko sulkea kirja ja alkaa hieroa ohimoitani turhautumisesta. Tarina ei oikeastaan edennyt mihinkään paitsi kahdessakymmenessä viimeisessä sivussa. Kirjan luettuani ensimmäinen ajatukseni oli: Mitä? Loppuiko se tuohon?! Ihan hiton turhauttava lukukokemus oli. En kuitenkaan ottaisi mitään takaisin. Kirja oli ihan mukava, vaikka olisinkin halunnut lukea paljon enemmän Cormiasta ja Phurysta yhdessä. Hitto soikoon.
En ollut kovin innoissani siitä, että Butchista kerrottaisiin seuraavaksi mutta pakko myöntää, että yllätyin positiivisesti. Kirja eteni tasaista vauhtia ja oli todella viihdyttävää lukea. Eroottisista kohtauksista ei myöskään säästytty (hei, en valita!). Tosin pakko myöntää, että Vishousin kuvio häiritsi hieman - ihan vain sen takia etten oikein osannut kuvitella häntä ja jeparia yhdessä. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. -- Marissasta en myöskään ollut ollut kovin innoissani. Hän oli mielestäni aika yhdentekevä hahmo sarjan muissa osissa, mutta tässä kirjassa opin pitämään hänestä - okei, okei. Ehkä jopa rakastamaan. Hän ja Butch muodostavat yhdessä aivan uskomattoman parin! Odotusteni vastaisesti minä rakastin tätä kirjaa.
No niin, tässä se on: koko sarjan paras kirja. Zsadist ja Bella. Yksi parhaimpia pareja, joista olen koskaan lukenut. Ihan oikeasti, tätä kirjaa vaalin ikuisesti. -- Zsadistilla on todella pahoja henkisiä vaurioita. Pilalla, ei rikki, kuten Phury Bellalle sanoi. Pah, pah ja pah, sanon minä! Kaikkea voi parantaa ja korjata. Jopa - niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin - 'pilalle mennyttä' Zsadistia. Zsadistilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni ihan vain siksi, että hän oikeasti on aivan uskomaton hahmo. Bella myös. Muistan Zsadistin sanoneen Bellasta (mustan tikarin veljeskunnan sisäpiirin oppaassa) että tämä karkoittaa kaiken pahan pois maailmasta. Olen samaa mieltä. -- Muista ottaa huomioon kirjaa lukiessasi, että Zsadistilla on todella iso tie kuljettavanaan, ennen kuin hän kykenee sitoutumaan kehenkään tai mihinkään - ja vaikka niin paljon vetoa Bellaan hän tunteekin - ei matkasta tule helppoa. Mutta, hei. Kaiken arvokkaan eteen on tehtävä töitä ja nähtävä vaivaa, eikö?
Rhage -- voi luoja RHAGE. Okei, okei. Fangirling loppuu NYT. Aaaaivaaaaan ihana kirja kyllä oli! Yhdessä päivässä tämän ahmaisin ja sen jälkeen tuli niin järkyttävän tyhjä olo. Ihan kuin olisin menettänyt parhaan kaverin tai jotain. Rhage plus Mary on yhtä suuri kuin hiton kuumaa kamaa. He sopivat yhtä hyvin yhteen kuin kukaan tai mikään voi vain sopia. Olin vannonut ettei mikään pari tule ottamaan Bethin ja Wrathin paikkaa sydämessäni, mutta kyllähän se minun on pakko myöntää, että Rhage ja Mary tekivät niin. Kaksi uskomatonta henkilöä, joilla molemmilla oli aika vaikeita ongelmia ja jo hetken kirjaa lukiessani kauhuissani ajattelin, etteivät he kykene niitä ikinä setvittämään. Ei, en puhu mistään tyhjistä maitotölkeistä tai pilaantuneesta leivästä. Pah. Mary sairastaa leukemiaa, joka on ottaa häneltä hengen ja Rhagea riivaa hirviö, joka tahtoo tulla aina esiin, kun tämä edes näkee Maryn. Lue: HOT. Okei okei, en spoilaa enään. Rakastin tätä kirjaa. Todella, todella paljon.
Voi hitto. Nyt on kyllä pakko sanoa, että yksi parhaimpia kirjoja, joita olen eläessäni lukenut. BDB-kirjat kaikki ovat olleet tavallaan jotenkin surullisia ja koskettavia. Enkä minä mikään kovin herkkä ihminen olekaan, mutta nyt häpeilemättä myönnän, että itkin kuin pieni lapsi tätä lukiessani. Olen aina odottanut innolla Tohrin kirjaa ja nyt kun olen sen lukenut, olen niin uskomattoman, sanoinkuvaamattoman tyytyväinen. Tiedän, että tosi moni tahtoi Wellsien takaisin. Minä en. Siis, olihan se aivan hirveää lukea Tohrin kärsimyksistä, mutta jotenkin en vain Wellsieä kaivannut. Syksy (ärsyttävää, miksi nimiä pitää edes suomentaa?) on yksi lempihahmoistani siitä lähtien, kun hänestä ensimmäistä kertaa luin. Hänen uskomaton voimansa ja uskonsa Tohriin oli se, joka Wellsien lopulta pelasti ikuiselta kadotukselta. Ei Lassiter, ei edes Tohr itse. Ja Syksy oli todella erilainen naishahmo ja se lisäsi mielenkiintoa entisestään. Myönnettäköön, tuntui oudolta ajatella Syksyä Xhexin äitinä, mutta lukiessani kirjaa tajusin, että se oli aivan hitsin riemastuttavaa! Xhex ja Syksy muodostaa aivan uskomattoman parivaljakon siinä missä John ja Tohrkin. Mulla on tää kirja lainassa jo toista viikkoa vaikka sen ahmaisinkin kahdessa päivässä (hups) ja vakuuttelen itselleni palauttavani sen pikimmiten kirjastoon. Tai siis en. Hehheh. Lukekaa, lukekaa tämä hemmetin kirja!
Voi luoja -- nyt kun pysähdyn tähän kirjoittamaan mielipiteeni tästä kirjasarjan ensimmäisestä osasta, en tiedä ollenkaan miten aloittaa. Pimeyden rakastajaa alkaessani lukea, minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä mitä odottaa. Ainoa juttu, jonka sarjasta tiesin, oli että se perustuu fantasiaan ja romantiikaan - täydellistä. Juuri minulle sopivaa. Ward lumosi minut heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Veljeskunta, Wrath ja Beth, Doggenit, voi hitsi, jopa Kirjurineitsyt imaisi minut mukaansa käden käänteessä. En ole kovin hyvä kirja-arvosteluita kirjoittamaan. Mutta oikeasti, suosittelen aloittamaan tätä sarjaa heti, ellet ole jo. Mitä ihmettä odotat?! Voin taata, ettet tule katumaan.
Hyvä kirja, mutta ei aivan saanut samanlaista jännitystä aikaan kun edellinen osa (mersumies). Morris ei myöskään pahiksena ollut yhtä karmiva kuin Brady Hartsfield. Mukavaa luettavaa kuitenkin. helppolukuista, eikä mennyt pitkäveteiseksi missään vaiheessa.
Tarinassa oli laiska alku ja kokonaisuutenakin tämä oli hyvin pitkälti hahmovetoinen kirja. En niistä juurikaan välitä, joten minulle koko teos oli liian laahaavan oloinen. Kirjan päähenkilönä oli Ted, Elämä elämältä kirjan keskushahmon Ursulan pikkuveli. Kirja onkin rinnakkaisteos tälle jälkimmäiselle. Kun Elämä elämältä kirjassa pyörittiin mitä jos -teeman ympärillä, tässä keskityttiin enemmän pohdiskelemaan asioita. Tarina ei ollut ihan sitä mitä olisin halunnut, en oikein saanut siitä kiinni. Ted oli herttainen ja miellyttävä hahmo, mutta hänen tyttärensä Viola aivan kauhea. Aika karikatyyrimäinen katkeruudessaan ja ahneudessaan, mutta toisaalta sopi kirjan fiilikseen. Violan lapsia tuli sääli... Tarina oli sukusaagamainen, kun kuitenkin tarinassa käsiteltiin 4 sukupolven elämää ja viidennestä vihjailtiin. Ja ajallisesti kirja kattoi 1920-luvulta ihan 2010-luvulle asti. Historiaa käsitellään aika pitkälti toisen maailmansodan kautta, koska Ted toimi sotalentäjänä. Tarina ei etene kronologisesti vaan ajassa hypitään sen edetessä, joka piti tarinan raikkaana, mutta ei se siltikään saanut siihen sitä kaivattua kipinää. Ei tämä ollut huono kirja, ei vaan minua varten. Yleisfiilis oli ankea, ehkä voisi sanoa realistinen. Realistista ihmiskuvausta, mutta niin harmaata, niin harmaata...
Kirja alkoi mielestäni ihan hyvin ja oli myös melko mukaansatempaava. Juoni oli mielenkiintoinen ja kirja oli hyvin kirjoitettu. Pidin kirjan tyylistä ja tästä sarjan ensimmäisestä kirjasta. Aion myös ehdottomasti lukea sarjan loputkin kirjat. Jotenkin tuntui vain, että juoni oli hieman pirstaleinen. Juoni kyllä toimi hyvin ja eteni loogisesti, mutta jotenkin se vain tuntui hieman mitäänsanomattomalta. Myöskään loppu ei ollut ihan mieleeni, mutta tämä on vasta sarjan ensimmäinen osa, joten kaikkea ehtii vielä tapahtua, eikö niin? Suosittelen kirjaa kaikille, jotka pitävät kuolemattomuuden ihmeellisestä ajatuksesta ja romanttisista kirjoista, sillä tämä on juuri sellainen, höystettynä ripauksella draamaa. Ja kirja sopii kyllä heillekin, jotka pitävät punaisista tulppaaneista, voitte selvittää tarinan niiden takana...
En oikein pitänyt kirjasta. Heti alusta lähtien tuntui siltä, etteivät kirjan henkilöt oikein kiinnostaneet ja juoni vaikutti melko mitäänsanomattomalta. Lukiessani olisin halunnut hypätä monen kohdan yli, sillä kirja ei pitänyt otteessaan eikä ollut mielestäni kovin kiinnostava. Suosittelen tätä kirjaa heille, jotka kaipaavat ajanvietettä, mutta itse en ainakaan saanut tästä mitään mielenkiintoista ja uudistavaa lukukokemusta.
Ensimmäinen ajatukseni Kuoleman enkelistä oli seuraavanlainen. Taas uskontoaiheinen kirja? Eikö kyseinen laji käsitelty jo edellisessä osassan? No, vaikka tämä oli pettymys, se väistyi pian. Arvaatteko syyn? No tietystikin kyse on Roarkesta! Nora Roberts toi Kuoleman enkelissä Roarkesta uusia ja salaperäisiä puolia esiin. Tätä kirjaa aloin pitämään Roarken omana, sillä tarina pohjautui hänen menneisyyteensä ja nykyhetkeensä. Eve oli tottakai räikeä itsensä, mutta kunnianosoitukseni ja tunnekuohuni kuuluvat hänen aviomiehelleen. Murhat yllättivät jälleen raakuudellaan, eikä murhaaja ollut paras mahdollinen hahmo kyseiseen rooliin. Galahad-kissa sai tyytyä taustarooliin ja olin tastä näreissäni. Toivoin myös kovasti että Eve ja Roarke kasvattaisivat omaa perhettään. Roarkehan vaikuttaa oikealta unelmaisältä! (Jos asekokoelmaa ei lasketa... Mutta itsepuolustushan pitää opetella jo pienenä!) No, ehkä aihe käsitellään seuraavassa osassa! Kaiken kaikkiaan miellyttävä lukukokemus ja ihana Roarke (jota olen kehunut jo tarpeeksi) saavat minut janlamaan lisää!