Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ehdottomasti nuorille suunnattu Romeo ja Julia - teemainen dystopiaromaani. Kahtia jaettu kaupunki mystikoineen on hyvin lupaava miljöö ja juoni kulkee mukavasti, selkeästi jopa yllätyksellisestikin, eteenpäin. Päähenkilöiden suhde oli kuitenkin epätodellisen ja teennäisen tuntuinen. Pinnallinen, etäinen tunne säilyi koko kirjan ajan romuttaen kokonaisuuden. Kirja oli kuitenkin helppoa, viihdyttävää luettevaa mielenkiintoisessa ympäristössä. Uteliaisuudesta tartun jatko-osaan, sitten kun kerkeän.
Juoni kulki sujuvasti, henkilöhahmot ja miljöö oli kuvattu kauniisti ja mielenkiintoisesti. Rakkaus, seksi, sota, ja historia nitoutui sulavasti yhteen. Vaikeitakin asioita oli lähestytty suoraan yksityiskohtia säästelemättä, eikä se saanut minua voimaan pahoin tai ahdistumaan. Ehdottomasti aikuisempaan makuun. Teksti oli luontevaa sekä aidontuntuista, melkein kuin itse olisin kulkenut skotlannin tuulisilla nummilla. Fantasiaelementtejä kirjassa oli vain aikasiirtymät, mikä ei tehnyt hallaa täälle historiallisella romaanille. Ehdottomasti luen jatko-osat. Janoan tietää miten parille käy.
Olin yllättynyt saadessani kirjan lahjaksi tuttavaltani... Tunnustan aliarvioineeni kirjasarjaa pelkästään siksi, että olin niin kyllästynyt jokapäiväisiin "Nälkäpeli-vihan liekit" -mainoksiin. Kun aloitin lukemisen, jäinkin koukkuun heti ensimmäisellä sivulla. Jatkoin lukemista kuumeisesti ja seuraavan aamuna olinkin saanut kirjan luettua. Jäin innolla odottamaan toista ja kolmatta osaa, enkä pettynyt luettuani ne. Jatko-osat ylsivät reilusti yhtä hyvälle, elleivät paremmalle tasolle. Taisin jännittää (varsinkin toisessa osassa) melkein enemmän kuin Katniss! Omassa hyllyssänikin olevan osan olenkin tainnut lukea moneen otteeseen, ihan vain mielenkiinnosta. Voin sanoa, että kirja koskettaa vielä monenkin lukukerran jälkeen. Positiivinen yllätys ja uusi suosikkisarjani, täydet pisteet!
Radleyn perhe asuu pikkukaupungissa ja he yrittävät elää normaalia elämää. Kirja oli luettava mutta ei se ihan paras ollut. Pidin Willin hamosta. Hän oli täysin hallitsematon. Kirjan lopun paljastukset olivat toisaalta hyvin odotettavissa. Helenin valheet Peterille olivat hirveitä ja toivon koko kirjan ajan, että Peter saisi tietää. Ja sitten lopussa ei edes kiinnosta mitä Helen on puuhaillut selän takana. Rakkaus, rakkaus, rakkaus... V''''...
Helppoa luettavaa, myös niille jotka eivät lue kirjoja, kuin kerran vuodessa ja sekin pakonsanelemana. Tarina on mukaansa tempaava ja ennen kuin tajuaa on jo lukenut toistakymmentä sivua. Tarina pohjautuu eddaan, skandinaaviseen jumaltarustoon, joka on erittäin mielenkiintoinen aihe, mutta siitä on vaikeaa löytää kirjaa joka on totuuden mukainen. Tämä kirja oli erittäin mielenkiintoinen ja helposti luettava ja samalla myös oppi lisää skandinaavisista jumalista. Jatkoa odotellessa ;)
Pidin kovasti kirjan ideasta ja päähenkilön, Harperin, kyvystä. Siitä huolimatta kirjasta puuttui se jokin, mikä olisi saanut minut innostumaan tästä enemmän. Varmaan se rakkaus :) Kirjoitustyyli (vaiko suomennos?) oli paikoittain vähän tökeröä ja pomppivaa. Omaan makuun tämä kirja oli liian dekkarimainen, mutta pääosin kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen, että tämän sai luettua.
Kirja oli ehdottomasti vähintäänkin yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa. Tarina eteni sujuvasti, ennalta arvattavia kohtia ei ollut kovin paljoa ja osa tapahtumista yllätti. Kirja piti ahmia loppuun mahdollisimman nopeasti. Koukuttava kirja, suosittelen!
Jäätävä sarja. Onhan se mukava kuulla, että porukka pitää viehättävänä, kun harva mies on koskaan ihastunut Sookieen. Paitsi mitä, neljä kaveria? Neljä aika semi perus seksikästä komeaa urosta. Yhtä aikaa. Joo, Sookie on aika inhottu ja hyljeksitty ja niin friikki, ettei kenellekään kelpaa. Tää on ihan mahtava. Oikeasti. Kaikki kolmioneliöviisiö- ja lopulta kuusiodraamat vaan parantavat tätä. Makoisa kirja. Nauroin itselleni kolmetoista lisävuotta. Team Eric. Tule takaisin!
Minusta tämä oli ihan kamala kirja. Mistää ei oikein ottanut mitään tolkkua, niin hahmoista, pakoista kuin tapahtumistakaan, eikä ajasta. Mikään ei toiminut. Kovasti hehkutettu kirja, ihan turhaan. Tai ehkä minä olen vaan liian vanha tälle. Väkisin puursin tämän läpi, enkä todellakaan tule lukemaan jatko osia ^^
Tykkäsin kovasti. Oli mukava tietää Moirainen ja Lanin historiasta, kuinka he tapasivat ja millainen suhde Siuanilla ja Moirainella on. Nautin kovin saadessani lukea valkoisen tornin käytännöistä, ja Aes Sedaista, ja siitä kuinka koulutus jatkui shaali kokeen jälkeen. Kuulin että näitä kirjoja piti alunperin tulla kolme, mutta Jordan ei valitettavasti ehtinyt kirjoittamaan kuin yhden :/
Täytyy myöntää että ensin katsoin tv-sarjaa ennekuin luin kirjat. Sarjahan ei perustu periaatteessa ollenkaan näihin kirjoihin, mitä nyt hahmot on tästä repäisty. Näin kaikki kirjat lukeneena voin sanoa että ihan ok luettava, ei mikään maata mullistava ja järisyttävä kokemus, mutta hyvää ajanvietettä kuintekin. Hupaisaa luettavaa Sookien miesseikkailut, henkilöhahmot hyvin kuvailtuja ja pidän siitä että kirja kirjalta mukaan tulee lisää erilaisia yliksiä kuten ihmissusia, puumia, kettuja ja ties mitä. Sookie kokee paljon vastoinkäymisiä, mutta selviää niistä hienosti. Näistä kirjoista tulee sellainen fiilis että tulisi omaankin elämään suhtautua vähän rennommin :)
Salamurhaajan oppipoika yllätti minut täydellisesti. Kirja alkoin niinkuin useimmat fantasiakirjat alkaa; Kuuteen herttukuntaan sijoittuvassa tarinassa päähenkilö astuu kuvaan ja häneltä löytyy erikoisvoimia. Tässä tapauksessa päähenkilönä on nuori poika nimeltä Fitz. Fitz on kuninkaan äpäräksi syntynyt poika jolla on kahden sorttista taikuutta: Taitoa ja Vaistoa. Vaisto on kyky kommunikoida eläimien kanssa ja luoda side johonkin eläimeen. Taito taas on taas kyky päästä ihmisten pään sisälle, välittää toisille viestejä tai laittaa ihmisiä tekemään asioita. Taidolla voi jopa myös parantaa fyysisiä vammoja. Koska fitz on äpärä, hänelle piti keksiä jotain tekemistä, joten hänestä päätettiin kouluttaa kuninkaalle oma salamurhaaja. Kirjassa kerrotaan hyvin elävästi ja yksityiskohtaisesti tapahtumia ja linnan juonitteluja. Hahmoissa ilmenee heidän ominaispiirteensä ja luonteensa hyvin. Maailma sijoittuu hyvin fantasiakirjaomaisesti keskiaikaistyyppiseen maailmaan, missä on linnoja, kuninkaita, lohikäärmeitä ja supervoimia. Ainut mikä minua harmitti oli se, että päähenkilö on ehkä hieman tyhmä. Tai, no, ei hän ehkä tyhmä ole, vaan.. sanoisinko että niin tavallinen. Yleensä fantasiakirjoissa päähenkilöstä kehkeytyy jossain vaiheessa jotenkin yliveertainen muihin ihmisiin verrattuna, koska hänellä on jokin kauan kadoksissa ollut kyky tai taito. Näin ei valitettavasti ole Fitzin kohdalla. Muissa fantasiakirjoissa (kuten belgarionin taru, tai ajanpyörä) päähenkilöt kehittyvät matkan varrella. Heillä on joku kyky, josta he oppivat jatkuvasti uusia puolia jotka luotsaa heidät vaarojen ja haasteiden läpi. Fitz vaikuttaa olevan samanlainen niin kirjan alussa kuin lopussakin, niin aikuisena kuin lapsenakin. Taitoa hän ei ole oppinut käyttämään käytännössä yhtään. Vaisto hänellä vaan on. Tuntuu että hänen sutensa Yönsilmäkin on paljon fiksumpi kuin Fitz itse. ( Pahoittelut näin jyrkästä mielipiteestä :D ) Hän on aivan tavallinen poika, joka selviytyy vaaroista lähinnä tuurilla ja ystäviensä ansiosta. Mitä salamurhaamiseen tulee, olen pelannut ehkä vähän liikaa Skyrimiä, koska oletin sen olevan hiippailua paikasta toiseen, ja ampuilua myrkkynuolilla ja selkäänpuukotusta ilman että kukaan huomaa :D ( Myöskin runsas tavaran pölliminen kuuluu asiaan ^^ ) Fitz oli minusta aika huono salamurhaaja, koska hänen kaikki murhaamisjutut tuntuivat menevän penkin alle^^ Vaikka päähenkilö ei olekaan niin täydellinen kuin olisin toivonut, muitakin hyviä hahmoja löytyy. Kuten susi nimeltä Yönsilmä. Tai kuninkaan Narri, josta ei tiedä onko hän mies vai nainen, vai onko se ihminen ollenkaan. Tai Burrich, Fitzin ”kasvatti-isä”. Näijän taru kertoo tarinan nuoresta pojasta joka kasvaa aikuiseksi, hän saa kokea rakkauden ja ystävyyden. Hänen tarinansa ei lopu välttämättä kaikista odotetuimmalla tavalla, koska elämä potkii Fitziä päähän aikalailla. Tästä voi johtua se, että koska elämä on itseänikin potkinut välillä päähän, toivoisi edes kirjoissa käyvän onnellisen lopun. En tiedä, jos olisin lukenut nämä kirjat nuorempana kuin nyt, pääsisivätkö ne yhtä korkealle käsityksessäni kuin Belgarionin taru. ( Se tulee luettua läpi ainakin kerran vuodessa ) Jokaptauksessa, erittäin hyvä ja mukaansa tempaava sarja, luin ensimmäiset kolme kirjaa muutamassa viikossa. Olen tällähetkellä ahmimassa Lordi Kultaista, aloitan kolmannen ja viimeisen kirjan tuota pikaa. Saa nähdä saako meidän Fitz onnellista loppua edes vihoviimeisessä kirjassa
Tarina alkaa chatti keskutelulla, johon tulee pikkuhiljaa lisää osallistujia mukaan. Keskusteluun osallistujat kummastelevat, että missä he ovat ja miksi he ovat paikkaan päätyneet. He alkavat löytää yhteisiä tekijöitä. Kaikki on lukittuna samanlaisiin huoneisiin, joista ei tunnu pääsevän ulos. Vähitellen heille valkenee ulospääsy huoneesta labyrinttiin, joka on jokaiselle vähän erilainen. Aluksi tarinan konsepti tuntui kivalta, mutta juoni alkoi käydä sekavaksi ja mielenkiinto lopahti. Loppukirjan lukeminen oli ihan pakkopullaa ja ei siitä oikein tajunnutkaan enää mitään, kun kiinnostuminen tarinaa kohtaan oli jo nollassa. Ehkä en vaan jaksanut keskittyä tai taustatietoni Minotauros myytistä olivat riittämättömät. Hyvä puoli oli se, että kirja oli lyhyt, mutta lopullinen oivallus jäi minulta huomaamatta.
Ainakin kolmesta viimeisestä kirjasta tämä on mielestäni paras osa. Paikat ja hahmot on jo aiemmin esitelty, joten ei tarvitse energiaa käyttää ylettömästi niihin tutustumiseen ja muistamiseen. Vaikka suuri juonilinjaus ei hirveästi edennyt, niin tapahtumia on paljon ja kirjan sisältö on monipuolinen. Juonen solmuja selvitettiin ja uusia punottiin. Jänniä tyyppejä tuli kuvioihin mukaan ja Cirin luonne käy mielenkiintoiseksi. Huumori on edelleen hersyvästi läsnä. Tässä niin kuin muissakin Noituri sarjan kirjoissa tapahtumat eivät vain ole seikkailua vaan tarinan lomassa pohditaan suurempia elämän kysymyksiä.
Vonnegutin huumori on purevaa, hersyvää ja mustaa - siis hyvää. Niin se on tässäkin kirjassa. Alussa lyhyet luvut ovat kuin pieniä nasevia lastuja, mutta kuitenkin tarina jatkuu luvusta toiseen yhtenäisenä. Tarinaa kertoo kirjailija, joka aikoo kirjoittaa kirjan atomipommin keksijästä Felix Hoenikkeristä. Hän etsii haastateltavakseen edesmenneen tiedemiehen jälkipolven. Hoenikker oli keksinyt salaa muutakin kuin atomipommin, nimittäin jää-9 nimisen yhdisteen, joka muuttaa veden jääksi hetkessä. Niin isä kuin lapset ovat persoonallisia tuttavuuksia, niin kuin muutkin kirjassa esiintyvät hahmot. Varsinkin kirjan loppupuolisko oli hyvä, missä selvitettiin jää-9 aiheuttaman katastrofin syyt ja seuraukset.
Jes, kivaa, että ihmiskissoistakin on oma sarjansa kaikenmaailman jo lähes kliseisten vampyyri- ja ihmissusi-kirjojen lisäksi! Kirjan lukemisesta on nyt jo hieman aikaa, mutta se kuitenkin olikin sen verran vaikuttava, että se on jäänyt mieleeni. Kirja oli jännittävä, luin sen muutamassa päivässä, vaikka minulla olikin paljon kiireitä. En vain malttanut olla lukematta! :D Kirjan idea oli toimiva ja tarina eteni jouhevasti. Kielestä ja tapahtuma huomasi, että kirja oli tarkoitettu nuorille aikuisille eli se ei ollut "liian kevyttä". Pidin siitä, että kirjan päähenkilö ei ollut vässykkä eikä naiivi, vaan omapäinen ja säpäkkä! Odottelen kirjn kakkososaa saapuvaksi omaan paikalliskirjastooni, muut osat siellä jo onkin.
Kirja oli mielstäni kokonaisuudessaa oikein hyvä ja jännittävä. Uudet henkilöt olivat kiinnostavia ja vanhoista löytyi uusia puolia. Kirja eteni mukavan reippaasti, eikä missään välissä tullut tylsiä kohtia. Odotan innolla kolmatta osaa, sillä kirja jäi jännään kohtaan!
Käsittämättömän sairas kirja. En todellakaan pystynyt lukemaan edes 1/4 kirjasta!
Ihanaa witch-voimia pullollaan oleva opus! Juoni oli tosin ennalta-arvattavissa mutta mielenkiinnolla mentiin loppuun asti! Suosittelen.
En osaa sanoin kuvailla, kuinka mahtavia kirjoja nämä kaikki kolme olivat teinien hömppäromantiikaksi! Sai kyllä nauraa kippurassa ja haukkoa henkeä. En yleensä ota kauhean vakavasti tätä genreä, vaan luen vain viihteenä, mutta nämä nyt jotenkin iski. Tuntui kurjalta ja raskaalta, että suloisesta ja pelokkaasta Unnasta kuoriutui niin itsekäs ja omahyväinen tyyppi. Jokainen tekee virheitä ja yrittää ottaa niistä opikseen ja hyvittää pahat tekonsa silloin kun niitä tekee tuskissaan... paitsi että Unna ei missään vaiheessa puolikkaalla sanallakaan myönnä kohdelleensa Rufusta (ja siinä sivussa Nemoa) todella häijysti. Salaman filosofia on ihanaa ja koskettavaa ja pitää hyvin paikkansa muuten, mutta jostain syystä Unna päästetään törkyilyjensä kanssa kuin koira veräjästä ja vielä kannetaan kaikki eteen. Tuo jotenkin olisi paljon uskottavampaa, jos romanttinen elementti Nemon kanssa otettaisiin pois, ja Unna olisi kakkoskirjan lopussa sanonut Rufukselle, että voidaanko pitää taukoa, on pakko saada ajatella ja saada itseä kasaan. Olisivat voineet sitten tutustua sievästi taas toisiinsa kolmososassa ilman tuollaista rumaa ja väärältä tuntuvaa draamaa. Joonea ja Iivaria fanitan <3 Myös Rufus on ihanan kahtiajakoinen hahmo, toisaalta vastuullinen laumanjohtaja, toisaalta rikkinäinen raivopää. Toisaalta hän tietää heikkoutensa ja yrittää edes tehdä niille jotain! Ei kukaan ole täydellinen. Seuraavalle osalle (pakkohan sellainen on tulla?) toivoisin Viken romanssin ohelle Unnan itseensä menemistä ja kasvamista ihmisenä......
Pidin tästä kirjasta. Pidin myös uudesta ja vahvemmasta Raisasta joka aina on olluy vahva. Aluksi tilasin kirjan ja olin aivan innoissani. Yllätyin kun päädyimme Daimoneihin ja heidän saarille. Minusta kirjailija olisi voinut keksiä jotain muuta kun kreikkalaisia daimoneita ynm.. En pitänyt siitä kohdasta jossa Mitja ja Raisa olivat saarella koska se oli vähän hidasta lukemista. Pidin romantiikasta koska se oli mutkikasta niinkuin yleensä ihmissuhteet ovat. Mitjaa ja Mikaelia rakastin <3 ja myös Shaunista pidin mutta hieman jäi surettamaan kun hän taas jäi toiseksi. Cao oli myös kiinnostava mutta häiritsi että tässä kirjamaailmassa oli tullut keijujakin. Niko jäi melkeen kokonaan pois mikä harmitti suunnattomasti ja kirja ei kertonut, mitä Raisa tekee kun Niko menee Pariisiin. Muutenkin kirja olisi voinut jatkua kahellakymmenellä sivulla tai uusi kirja :D koska jotkut asiat jäi mietityttämään niinkuin yleensä aina jääkin. Rakastin loppua ja mielestäni tämä kirja oli loistava. Pidin tästä vaikka monet eivät syttyneetkään minä sytyin <3
Hyvä kirja, sopivasti pelkoa ja kauhua, mut ei liikaa.
Minun mielestäni tämä oli vielä parempi kuin ensimmäinen osa. Alun jälkeen tarina imaisi mukaansa täydellisesti. Pidin siitä, että tämä ei ollut täydellinen ensimmäisen osan kopio, vaan tarinaa vietiin kokoajan eteenpäin. Aina kun Alex mainittiin, aivan sydämestä riipaisi. Kyllähän tästä tarinasta löytyy epäuskottavuuksia, niinkuin aiemmin on kirjoitettu. Kun oikein rupeaa miettimään, niitä voi löytää paljonkin, lukiessa en niitä huomannut. Mutta tämä on fiktiota ja lumoava kirjoitustyyli vangitsee mukaansa, joten nämä "epäuskottavuudet" ovat melko pieniä eivätkä vaikuta tarinaan. Kirja on surullinen, hämmentävä, jännittävä ja viihdyttävä.
Kauniisti tempoava kirja kahden erilaisen henkilön kohtaamisesta. Nopealukuinen, mutta ei liian heppoinen.
Odotin teoksen ilmestymistä ja päätymistä kirjastoon, koska muistikuviini oli jäänyt positiivinen mielikuva sarjan aikaisemmista osista. Jäljitetty osoittautui kuitenkin irralliseksi edellisiin osiin verrattuna – ihan jo senkin takia, että sarjan nimi on Susiraja, mutta tässä teoksessa sudet vain bilettivät klubillaan. Rakkauskuvaus kumminkin paljastui yhtä kliseiseksi kuin odotinkin, vaikkei silläkään tällä kertaa mässäilty. Romaanin sujuvasta ja nopeasti luettavasta tyylistään huolimatta puolivälin paikkeilla kirjoitusvirheet alkoivat todella häiritä. Jokusen pystyy vielä pistämään huolimattomuuden ja inhimillisyyden piikkiin, mutta toistuvat virheet tekivät kirjasta kiireisen oloisen kuin kirjailijalla tai kustannustoimittajalla (tai mahdollisilla muilla oikolukijoilla) ei olisi ollut tarpeeksi aikaa lukea ja hioa käsikirjoitusta. Kiireen tuntua lisäsi myös alun juonen repaleisuus; keskivaiheilla teoksen juoni onneksi tiivistyi ja lukija pysyi paremmin kärryillä. Tapahtumat vyöryivät toistensa päälle säälimättömällä vauhdilla. Välillä tuntuikin, että kirjailija oli tunkenut sekaan kaikki mahdolliset keksimänsä sivujuonet. Pääjuonta olikin toisinaan vaikea hahmottaa ja jäin useasti kaipaamaan kuvailua toiminnan sekaan. Monet tapahtumat tai ihmiset, kuten Shaun, eivät tuoneet juoneen lisää vaan tekivät lukijalle juonilankojen käsissäpitämisen haastavaksi. Shaun oli hahmona muutenkin teennäinen "en halua tyttöystävää" -asenteellaan. Miksi hän sitten kuitenkin halusi ja pettyi, kun Raisa jäikin Mikaelin perään – alusta astihan oli selvää, että Raisa haikaili menneeseen. Myös Niko hyppäsi tarinaan ja siitä pois niin nopeasti, ettei häntä olisi tarvittu sekaan ollenkaan. Toivottavasti siis seuraavassa osassa hänellä on suurempi rooli. Muutamia mielenkiintoisia juonenkäänteitä Rouhiainen oli tarinan sekaan iskenyt, mutta monet niistä, kuten Vlassisin pikkuserkkuus, jäivät juonen kannalta merkityksettömiksi. Olisin myös halunnut herkutella enemmän lopun petturuus-paljastuksella – nyt kirjailija vain pimitti kömpelösti tietoa lukijalta, joka eittämättä tiesi petturin olevan joku jo ennalta mainittu, eikä ollut oikeastaan mitään syytä miksei sitä paljastettu jo aiemmin. Siinä missä yksityskohdat tekevät tarinasta usein todenmukaisen, tässä ne jäivät kokonaan peittoon tai olivat epäuskottavia. Monet suuremmistakin juonipaloista olisi kaivannut lisää puintia ollakseen realistisia. Esimerkiksi äkkilähdöt Kreikkaan, sisarusten tapaaminen (he olivat toisilleen kuitenkin uppo-outoja ihmisiä, mutteivät vieroksuneet toisiaan lähes ollenkaan), Raisan ottaminen tatuoija-harjoittelijaksi (valitettavasti työn tai harjoittelupaikan hankkiminen on harvoin niin yksinkertaista) sekä koko Kuvataideakatemia-sotku ja Raisan lapsellinen suhtautuminen siihen olivat asioita, jotka saivat minut repimään hiuksia. Myös daimoneista olisi kaivannut lisää tietoa. He jäivät hyvin välähdyksenomaisiksi ja välillä tuntui, ettei Rouhiainen ollut miettinyt heitä kunnolla, ikään kuin hän ei olisi aikaisemmin oikein keksinyt mitään fiksua syytä Raisan kyvyille ja olisi paniikissa repäissyt mytologiasta jotain jonka voisi istuttaa jättämäänsä aukkoon. Koko Kreikan matka jäi niin pieneksi osaksi kirjaa, että senkin tarpeellisuutta alkoi helposti kyseenalaistaa mielenkiintoisuudestaan huolimatta. Jos tapahtumista Kreikassa olisi kerrottu enemmän, ehkä daimonit eivät olisi jääneet niin riekaleisiksi ja ristiriitaisiksi. Pitikö heidät pitää salassa vai ei, olivatko he sittenkään ystävällismielisiä, halusivatko he todella pitää Mitjan ja Raisan saarella vai päästivätkö he kuitenkin mieluummin kaksoset menemään – toivottavasti aukot olivat tarkoituksellisia ja täyttyvät seuraavassa osassa. Myös sisarusten suhtautuminen saareen jäi jotenkin laimeaksi – olisin kuvitellut heidän olevan enemmän raivoissaan – ja jos se johtui saaren maagisesta turruttavasta voimasta, miksei sitä kerrottu lukijalle? Entä missä on liepeen lupaama "hyytävä pakomatka"? Romaanissa ei ollut mitään muuta hyytävää kuin Raisan lapsellinen käyttäytyminen, joka herätti tarpeen ravistella tyttöä ja takoa tämän päähän järkeä. Siihen kirjan herättämät tunteet jäivätkin muutamaa pientä yllättynyttä olankohautusta ja turhautunutta kiehahdusta lukuunottamatta. Loppu tosiaan oli alkupuolta tiiviimpi ja vasta siinä vaiheessa tuntui, että romaani pääsi tosissaan vauhtiin. Teoksen puutteista huolimatta siksi olikin harmi, ettei enää ollut sivuja jäljellä käännettäviksi. Toivonkin, että seuraava osa on vailla näitä puutteita ja sitä kiireen tuntua, josta muodostui teoksen kantava voima. Toisaalta tämä osa ei jättänyt paljoakaan, joka pakottaisi tarttumaan seuraavaan osaan. Eikö hyvä kuitenkin voita pahan?






















