Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Ei ollut kovin hyvä kirja. Ärsyttävän kliseinen. Aikuiset eivät usko lapsia ollenkaan vaan luulevat, että ne puhuu valetta vaikka eivät ne puhukaan. Tämän kliseisyyden huippu tulee siinä kohtaa kun ne käyvät kehittämässä valokuvat. Ei siellä näy mitään ihmeellistä. Mä arvasin sen. Mutta lopussa tietyllä tavalla R.L Stine selittää kaiken. Luin tämän kesälomalla, kun oltiin mummolassa ja sen läheisessä kirjastossa oli tää, mutta meidän kirjastossa ei ollut. En suosittele.

Pidin tästä lähes yhtä paljon kuin edellisestä osasta. Tässä ehkä ärsytti hieman se kun Harmaaraita oli niin itsepäinen hänen ja Hopeavirran suhteelle. Toisaalta minua ärsytti myös Tulisydän kun hän yritti erottaa Hopeavirtaa ja Harmaaraitaa. Tiikerikynsi oli yhtä ärsyttävä kuin viime kirjassakin. Muuten pidin kirjasta todella paljon ja suosittelen tätä sarjaa lämpimästi kaikille

Nuoren Jack-- Anteeksi kapteeni Jack Sparrown alkaa jo kauan ennen Mustaa helmeä. Kun Jack löytää Barnaclen hän haluaa löytää miehistön. Barnaclen miehistöä seuraa myrsky-- mutta miksi. Pidin kirjasta paljon, mutta elokuvat ovat parempia. Luin tämän siis ennen kuin näin elokuvat.

Syy miksi annoin tälle kirjalle 3 tähteä, on monimutkainen. Tarinan henkilöt eivät ole kovin eläväisiä ja joskus kirjailijan tuoma tunnelma latistuu liiaallisen hempeilyn tai ennalta-arvatun kohtauksen takia. Sookie on, siis oli aluksi kiinnostava henkilö. Luulin ja sain sellaisen kuvan, että hän olisi ollut itsenäinen ja fiksu. "Vammansa" kanssa on varmasti hankala elää mutta Sookien suhtautuminen elämään oli jotenkin epäaitoa. Bill:kin oli aluksi aivan ihana ja vaarallisen tuntuinen vampyyri, johon ihastuin heti mutta lopussa hänen omistushalunsa ja joskus välinpitämättömyys kävi hermoille. Hän piti Sookieta omanaan mutta jätti tämän yksin vampyyrikamunsa kanssa, joka ei edes lopussa suojellut Sookieta. On ironista ja tekopyhää väittää jotakuta omakseen ja hylätä sitten moneksi päiväksi.Sookien kaverit olivat tavallisia ihmisiä siellä täällä. Edes murhista ei tehty niin kinnostavia. Jason alkoi tuntua todellisimmalta ihmiseltä koko kirjassa. Samin muodonmuutostaito oli hiukan yliampuvaa sen verran, että hän hän olisi voinut kertoa siitä aikaisemmin tai käyttäytynyt edes hiukan epäilevästi. Kunnes hän paljasti sen, Sam oli vain tavallinen mustasukkainen pomo. Tarina oli ihan hyvä ja kuvailu menetteli. Oli kirjassa hyvääkin mutta ei 4 tähden arvoista. Jospa muut osat olisivat parempia. Luin muitten takakansia ja oli kyllä raivostuttavaa, että Bill ja Sookie aikovat erota koska ei Eric ole sen parempi vaihtoehto. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa hän oli aika moinen kusipää tai vähintäänkin idiootti. Okei nyt menee ankeaksi. Totta kai tässä kirjassa on paljon hyvää. En olisi muuten antanut 3:sta. Hahmojen kuvaus, tai ainakin muiden paitsi sookien koska minä kertoja, oli mahtavaa ja eläväistä. Tausta ja tunteet toivat lisäpisteitä ja joissain kohdissa pelkästään ne toivat yksin kohtauksille luonnetta ja paransivat niitä. Ei vertoja Billin ja Sookien intiimikohtauksille paitsi muut muiden kirjojen samat kohtaukset ;) niitä oli aika paljon mutta kuten Bill sanoi, Sookie oli himoittava. Niitä olisi kyllä voinut vähentää mutta mukavaa romantiikkaa toi muuten näin karmivaan kirjaan. En vieläkään saanut selville kuka Bubba oikeasti oli tai miltä hän näytti. Se jäi vaivaamaan. Kertokaa joku minulle huolimattomalla mutta ahneelle lukijalle kuka hän oli. Bilillä oli huomattavia ystäviä mutta mitä hän kaltaisilleen voi. Rakkaus muuttaa. Kenties hänkin oli tuollainen kunnes halusi elää valtavirrassa, kunnes tapasi Sookien. Myös se tuo plussaa ettei minulla ollut aavistustakaan kuka tappaja oli kunnes se paljastettiin. Niin ei käy usein ja plussaa siitä. MUTTA miinusta siitä, että sitä ei olisi voinut edes arvata sen takia ettei ollut mitään, edes pientä vihjettä tai ohjausta siihen henkilöön kuka sen teki. Pitäisi olla edes jotain eikä vain tuulesta temmata joku joka vihaa vampyyrejä ja Sookieta. Sillä heitä oli monta. Olisi edes pieni vihje. No mutta nyt minä jauhan siitä. Siis hyvä kirja, hiukan huonoja kohtia, aion lukea ainakin toisen osan ja katsoo mihin se johtaa. Kannattaa lukea jos pitää vampyyreistä, niiden todellisesta luonnosta eikä mistään kilteistä, ihmisten kanssa sulassa sovussa/piilossa elävistä. TAI yliluonnollisesta, rakkaus, jännitys jutusta. Ei mikään salapoliisidekkari tai kauhukirja vaan jännitys, romantiikka. Onnea! ps: voit jäädä koukkuun jos olet oikein kunnon vampyyrifani

Ensimmäiseksi kerron, että olen lukenut soturikissoja hieman väärässä järjestyksessä. Luin ensimmäiseksi uuden profetian neljä ekaa kirjaa ja sitten vasta tämän. Kirjan päähenkilö on Ruska. Kirjan tärkeimmät sivuhenkilöt ovat Korppitassu, Harmaatassu, Sinitähti, Rikkotähti, Tiikerikynsi, Leijonamieli, Keltahammas, Täplälehti, Punahäntä ja Tammisydän. Minun lempihenkilöni on Sinitähti. Hän on siniharmaa naaras ja Myrskyklaanin päällikkö. Pidän hänestä siksi, koska hän on viisas, lempeä ja salaperäinen. Kotikissa Ruska menee ensimmäistä kertaa metsään ja tapaa siellä klaanikissoja, jotka pyytävät häntä klaaniinsa. Ruskalla on päivä aikaa miettiä lähteäkö klaanikissojen rankkaan elämään vaiko pysyä kotikissan helpossa elämässä. Hän valitsi rankan klaanikissan elämän. Kun hänen soturikoulutuksensa alkaa hän joutuu opettelemaan Soturilait ja saalistamaan riistaa. Hyväksyvätkö muut klaanin jäsenet Ruskan joukkoonsa vai joutuuko Ruska häpeämään kotikisujuuriaan koko loppuelämänsä? Kirjaa alkaa hieman oudosta esinäytöksestä. Siinä kaksi soturikissaklaania taistelevat toisia vastaan verisesti, mutta kun ensimmäinen luku alkaa rupeaa hahmottumaan esinäytöksen tapahtumat. Minua ei ainakaan haitannut outo alku. Kirja loppuu kohtaan, jossa Tulitassu ja Harmaatassu saavat uudet soturinimensä. Kirjasta jäi parhaiten mieleen hyökkäys Varjoklaaniin. Pidin tästä kirjasta todella paljon. Kirja kertoi hyvin villikissojen elämästä metsässä. Kirjalla oli aika erillainen kirjoitustyyli, koska asiathan tapahtuivat kissojen näkökulmasta. Pidin myös paljon kissojen kielestä, koska ne puhuivat erisanoilla kuin me ihmiset puhumme (kuten ihminen on kirjassa klaanikissojen kielellä ”kaksijalka”). Suosittelisin kirjaa kissoista pitäville ja myös monille muille lukijoille.

Kirjassa on kaksi minäkertojaa. Ne ovat sisarukset Sadie Kane ja Carter Kane. Kirjan sivuhenkilöitä ovat muun muassa egyptiläiset jumalat, Amos-setä ja Walt. Minun lempihenkilöni on Sadie Kane. Hän on kohta 13 vuotias. Sadie Kane on todella temperamenttinen teini ja hän on kirjan hauskin hahmo. Sadiella on seurusteluhuolia, koska hän ei tiedä seurustellako Anubiksen (sakaalipäisen hautajaisten ja kuoleman jumalan) kanssa vaiko Waltin kanssa. Sadie Kanen (melkein 13 vuotias) ja Carter Kanen (14 v.) täytyy löytää Ran-kirjan kolme kääröä koota se Ran-kirjaksi ja herättää Ra (auringonjumala) jottei Apep (käärmejumala) söisi aurinkoa ja tuhoaisi maailmaa Khaoksen voimalla. Carterilla ja Sadiella on viisi päivää aikaa tehdä tuo kaikki. Ensimmäinen käärö löytyy Brooklynin museosta. Heidän tarvitsee siis vain käydä hakemassa se ja pari muuta kääröa niin maailma pelastuu. Jos pelastuu. Kirja alkaa siitä, kun Carter, Sadie, Khufu, Jaz ja Walt hakevat Ran-kirjan ensimmäistä kääröä Brooklynin-museosta. Kirja loppuu niin, että kaikki on hyvin ainakin päivän tai pari tai hyvällä onnnella jopa viikon. Parhaiten mieleeni jäi tästä kirjasta paviaanijumala Babi ja virtahepojumala Tawaret. Minä en pitänyt tästä kirjasta hirveästi, koska kertoja vaihtui aina kahden kappaleen jälkeen ja mielestäni Carter oli paljon huonompi kertoja kuin Sadie. Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos Sadie olisi ollut koko ajan kertojana. Tässä kirjassa hyväpuoli oli se, että tämän avulla oppii vähän egyptiläisistä jumalista (niin kuin viime kirjassakin). Suosittelisin kirjaa kaikille, jotka pitävät egyptiläisistä jumalista tai jotka eivät vielä tiedä niistä paljoa. Jos tätä kirjaa verrataan saman kirjailijan Percy Jackson-kirjasarjaan niin tämä on mielestäni paljon huonompi.

Kirjan päähenkilö on Lief. Liefin matkassa kulkee viisas ja vahva Barda sekä hieman itsepäinen Jasmine josta kerron nyt hieman enemmän. Orpotyttö Jasmine on kotoisin Hiljaisista metsistä. Hänellä on aseinaan kaksi tikaria. Jasminella on myös ystäviä Hiljaisista metsistä. Ne ovat Kree-korppi ja karvainen otus Filli. Lief, Barda ja Jasmine joutuvat Ak-Baban jahtaamaksi. Kun he pääsevät taas tien päälle heillä ei ole paljoa ruokaa, rahaa tai tarvikkeita. Kuin sattumasta heidän matkan varrella on kilpailu, joissa voittaja saa tuhat kultarahaa. Saavatko he pääpalkinnon ja voivatko he jatkaa matkaansa Vaeltavalle aavikolle? Kirja alkaa taas jännittävästi niin kuin edellinenkin ja loppui hieman kesken mutta taaskin pystyy lopettamaan, jos niin haluaa. Pidin tästäkin kirjasta niin kuin kaikista muista tähänastisista Deltoran vyö-sarjan kirjoista. Parhaiten mieleen jäi tästä kirjasta Rithmeren-kilpailu. Suosittelisin kirjaa kaikille jotka pitävät fantasia-kirjallisuudesta ja seikkailukirjoista niin kuin viime avostelussakin.

Kirjan päähenkilö on Lief ja hän on myös minun lempihenkilöni. Liefin matkassa kulkee viisas ja vahva Barda sekä hieman itsepäinen Jasmine. Liefillä on matkallaan isänsä takoma miekka, äitinsä kutoma viitta sekä Deltoran valtiaan mahtava vyö. Liefin tehtävänä on etsiä Deltoran vyön jalokivet vyöhön ja viedä vyö Deltoran kukistetulle valtiaalle, jonka pitää sen jälkeen syöstä varjojen valtias pois valtaistuimelta. Heillä on jo kaksi jalokiveä. Siinä suunnilleen tähänastiset tapahtumat. Kirja alkaa heti jännittävästi sillä noita Theganin jäljellä olevat lapset jahtaavat Liefiä, Bardaa ja Jasminea. Pakoon päästyään he löytävät Tomin kaupan ja ostavat kulkupelin, jolla he lähtevät kohti Rotteien kaupunkia. Kirja alkaa todella jännittävästi ja loppuu hieman kesken, mutta niin että jos ei pidä sarjasta voi lopettaa siihen paikkaan. Minulle kirjasta jäi parhaiten mieleen Tomin tavaratalo. Se oli hauska paikka täynnä kaikenlaisia maagisia tavaroita. Kirja sopii kaikille, jotka pitävät fantsia-kirjallisuudesta ja seikkailukirjoista