Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Nuoren Jack-- Anteeksi kapteeni Jack Sparrown alkaa jo kauan ennen Mustaa helmeä. Kun Jack löytää Barnaclen hän haluaa löytää miehistön. Barnaclen miehistöä seuraa myrsky-- mutta miksi. Pidin kirjasta paljon, mutta elokuvat ovat parempia. Luin tämän siis ennen kuin näin elokuvat.

Syy miksi annoin tälle kirjalle 3 tähteä, on monimutkainen. Tarinan henkilöt eivät ole kovin eläväisiä ja joskus kirjailijan tuoma tunnelma latistuu liiaallisen hempeilyn tai ennalta-arvatun kohtauksen takia. Sookie on, siis oli aluksi kiinnostava henkilö. Luulin ja sain sellaisen kuvan, että hän olisi ollut itsenäinen ja fiksu. "Vammansa" kanssa on varmasti hankala elää mutta Sookien suhtautuminen elämään oli jotenkin epäaitoa. Bill:kin oli aluksi aivan ihana ja vaarallisen tuntuinen vampyyri, johon ihastuin heti mutta lopussa hänen omistushalunsa ja joskus välinpitämättömyys kävi hermoille. Hän piti Sookieta omanaan mutta jätti tämän yksin vampyyrikamunsa kanssa, joka ei edes lopussa suojellut Sookieta. On ironista ja tekopyhää väittää jotakuta omakseen ja hylätä sitten moneksi päiväksi.Sookien kaverit olivat tavallisia ihmisiä siellä täällä. Edes murhista ei tehty niin kinnostavia. Jason alkoi tuntua todellisimmalta ihmiseltä koko kirjassa. Samin muodonmuutostaito oli hiukan yliampuvaa sen verran, että hän hän olisi voinut kertoa siitä aikaisemmin tai käyttäytynyt edes hiukan epäilevästi. Kunnes hän paljasti sen, Sam oli vain tavallinen mustasukkainen pomo. Tarina oli ihan hyvä ja kuvailu menetteli. Oli kirjassa hyvääkin mutta ei 4 tähden arvoista. Jospa muut osat olisivat parempia. Luin muitten takakansia ja oli kyllä raivostuttavaa, että Bill ja Sookie aikovat erota koska ei Eric ole sen parempi vaihtoehto. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa hän oli aika moinen kusipää tai vähintäänkin idiootti. Okei nyt menee ankeaksi. Totta kai tässä kirjassa on paljon hyvää. En olisi muuten antanut 3:sta. Hahmojen kuvaus, tai ainakin muiden paitsi sookien koska minä kertoja, oli mahtavaa ja eläväistä. Tausta ja tunteet toivat lisäpisteitä ja joissain kohdissa pelkästään ne toivat yksin kohtauksille luonnetta ja paransivat niitä. Ei vertoja Billin ja Sookien intiimikohtauksille paitsi muut muiden kirjojen samat kohtaukset ;) niitä oli aika paljon mutta kuten Bill sanoi, Sookie oli himoittava. Niitä olisi kyllä voinut vähentää mutta mukavaa romantiikkaa toi muuten näin karmivaan kirjaan. En vieläkään saanut selville kuka Bubba oikeasti oli tai miltä hän näytti. Se jäi vaivaamaan. Kertokaa joku minulle huolimattomalla mutta ahneelle lukijalle kuka hän oli. Bilillä oli huomattavia ystäviä mutta mitä hän kaltaisilleen voi. Rakkaus muuttaa. Kenties hänkin oli tuollainen kunnes halusi elää valtavirrassa, kunnes tapasi Sookien. Myös se tuo plussaa ettei minulla ollut aavistustakaan kuka tappaja oli kunnes se paljastettiin. Niin ei käy usein ja plussaa siitä. MUTTA miinusta siitä, että sitä ei olisi voinut edes arvata sen takia ettei ollut mitään, edes pientä vihjettä tai ohjausta siihen henkilöön kuka sen teki. Pitäisi olla edes jotain eikä vain tuulesta temmata joku joka vihaa vampyyrejä ja Sookieta. Sillä heitä oli monta. Olisi edes pieni vihje. No mutta nyt minä jauhan siitä. Siis hyvä kirja, hiukan huonoja kohtia, aion lukea ainakin toisen osan ja katsoo mihin se johtaa. Kannattaa lukea jos pitää vampyyreistä, niiden todellisesta luonnosta eikä mistään kilteistä, ihmisten kanssa sulassa sovussa/piilossa elävistä. TAI yliluonnollisesta, rakkaus, jännitys jutusta. Ei mikään salapoliisidekkari tai kauhukirja vaan jännitys, romantiikka. Onnea! ps: voit jäädä koukkuun jos olet oikein kunnon vampyyrifani

Ensimmäiseksi kerron, että olen lukenut soturikissoja hieman väärässä järjestyksessä. Luin ensimmäiseksi uuden profetian neljä ekaa kirjaa ja sitten vasta tämän. Kirjan päähenkilö on Ruska. Kirjan tärkeimmät sivuhenkilöt ovat Korppitassu, Harmaatassu, Sinitähti, Rikkotähti, Tiikerikynsi, Leijonamieli, Keltahammas, Täplälehti, Punahäntä ja Tammisydän. Minun lempihenkilöni on Sinitähti. Hän on siniharmaa naaras ja Myrskyklaanin päällikkö. Pidän hänestä siksi, koska hän on viisas, lempeä ja salaperäinen. Kotikissa Ruska menee ensimmäistä kertaa metsään ja tapaa siellä klaanikissoja, jotka pyytävät häntä klaaniinsa. Ruskalla on päivä aikaa miettiä lähteäkö klaanikissojen rankkaan elämään vaiko pysyä kotikissan helpossa elämässä. Hän valitsi rankan klaanikissan elämän. Kun hänen soturikoulutuksensa alkaa hän joutuu opettelemaan Soturilait ja saalistamaan riistaa. Hyväksyvätkö muut klaanin jäsenet Ruskan joukkoonsa vai joutuuko Ruska häpeämään kotikisujuuriaan koko loppuelämänsä? Kirjaa alkaa hieman oudosta esinäytöksestä. Siinä kaksi soturikissaklaania taistelevat toisia vastaan verisesti, mutta kun ensimmäinen luku alkaa rupeaa hahmottumaan esinäytöksen tapahtumat. Minua ei ainakaan haitannut outo alku. Kirja loppuu kohtaan, jossa Tulitassu ja Harmaatassu saavat uudet soturinimensä. Kirjasta jäi parhaiten mieleen hyökkäys Varjoklaaniin. Pidin tästä kirjasta todella paljon. Kirja kertoi hyvin villikissojen elämästä metsässä. Kirjalla oli aika erillainen kirjoitustyyli, koska asiathan tapahtuivat kissojen näkökulmasta. Pidin myös paljon kissojen kielestä, koska ne puhuivat erisanoilla kuin me ihmiset puhumme (kuten ihminen on kirjassa klaanikissojen kielellä ”kaksijalka”). Suosittelisin kirjaa kissoista pitäville ja myös monille muille lukijoille.

Kirjassa on kaksi minäkertojaa. Ne ovat sisarukset Sadie Kane ja Carter Kane. Kirjan sivuhenkilöitä ovat muun muassa egyptiläiset jumalat, Amos-setä ja Walt. Minun lempihenkilöni on Sadie Kane. Hän on kohta 13 vuotias. Sadie Kane on todella temperamenttinen teini ja hän on kirjan hauskin hahmo. Sadiella on seurusteluhuolia, koska hän ei tiedä seurustellako Anubiksen (sakaalipäisen hautajaisten ja kuoleman jumalan) kanssa vaiko Waltin kanssa. Sadie Kanen (melkein 13 vuotias) ja Carter Kanen (14 v.) täytyy löytää Ran-kirjan kolme kääröä koota se Ran-kirjaksi ja herättää Ra (auringonjumala) jottei Apep (käärmejumala) söisi aurinkoa ja tuhoaisi maailmaa Khaoksen voimalla. Carterilla ja Sadiella on viisi päivää aikaa tehdä tuo kaikki. Ensimmäinen käärö löytyy Brooklynin museosta. Heidän tarvitsee siis vain käydä hakemassa se ja pari muuta kääröa niin maailma pelastuu. Jos pelastuu. Kirja alkaa siitä, kun Carter, Sadie, Khufu, Jaz ja Walt hakevat Ran-kirjan ensimmäistä kääröä Brooklynin-museosta. Kirja loppuu niin, että kaikki on hyvin ainakin päivän tai pari tai hyvällä onnnella jopa viikon. Parhaiten mieleeni jäi tästä kirjasta paviaanijumala Babi ja virtahepojumala Tawaret. Minä en pitänyt tästä kirjasta hirveästi, koska kertoja vaihtui aina kahden kappaleen jälkeen ja mielestäni Carter oli paljon huonompi kertoja kuin Sadie. Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos Sadie olisi ollut koko ajan kertojana. Tässä kirjassa hyväpuoli oli se, että tämän avulla oppii vähän egyptiläisistä jumalista (niin kuin viime kirjassakin). Suosittelisin kirjaa kaikille, jotka pitävät egyptiläisistä jumalista tai jotka eivät vielä tiedä niistä paljoa. Jos tätä kirjaa verrataan saman kirjailijan Percy Jackson-kirjasarjaan niin tämä on mielestäni paljon huonompi.

Kirjan päähenkilö on Lief. Liefin matkassa kulkee viisas ja vahva Barda sekä hieman itsepäinen Jasmine josta kerron nyt hieman enemmän. Orpotyttö Jasmine on kotoisin Hiljaisista metsistä. Hänellä on aseinaan kaksi tikaria. Jasminella on myös ystäviä Hiljaisista metsistä. Ne ovat Kree-korppi ja karvainen otus Filli. Lief, Barda ja Jasmine joutuvat Ak-Baban jahtaamaksi. Kun he pääsevät taas tien päälle heillä ei ole paljoa ruokaa, rahaa tai tarvikkeita. Kuin sattumasta heidän matkan varrella on kilpailu, joissa voittaja saa tuhat kultarahaa. Saavatko he pääpalkinnon ja voivatko he jatkaa matkaansa Vaeltavalle aavikolle? Kirja alkaa taas jännittävästi niin kuin edellinenkin ja loppui hieman kesken mutta taaskin pystyy lopettamaan, jos niin haluaa. Pidin tästäkin kirjasta niin kuin kaikista muista tähänastisista Deltoran vyö-sarjan kirjoista. Parhaiten mieleen jäi tästä kirjasta Rithmeren-kilpailu. Suosittelisin kirjaa kaikille jotka pitävät fantasia-kirjallisuudesta ja seikkailukirjoista niin kuin viime avostelussakin.

Kirjan päähenkilö on Lief ja hän on myös minun lempihenkilöni. Liefin matkassa kulkee viisas ja vahva Barda sekä hieman itsepäinen Jasmine. Liefillä on matkallaan isänsä takoma miekka, äitinsä kutoma viitta sekä Deltoran valtiaan mahtava vyö. Liefin tehtävänä on etsiä Deltoran vyön jalokivet vyöhön ja viedä vyö Deltoran kukistetulle valtiaalle, jonka pitää sen jälkeen syöstä varjojen valtias pois valtaistuimelta. Heillä on jo kaksi jalokiveä. Siinä suunnilleen tähänastiset tapahtumat. Kirja alkaa heti jännittävästi sillä noita Theganin jäljellä olevat lapset jahtaavat Liefiä, Bardaa ja Jasminea. Pakoon päästyään he löytävät Tomin kaupan ja ostavat kulkupelin, jolla he lähtevät kohti Rotteien kaupunkia. Kirja alkaa todella jännittävästi ja loppuu hieman kesken, mutta niin että jos ei pidä sarjasta voi lopettaa siihen paikkaan. Minulle kirjasta jäi parhaiten mieleen Tomin tavaratalo. Se oli hauska paikka täynnä kaikenlaisia maagisia tavaroita. Kirja sopii kaikille, jotka pitävät fantsia-kirjallisuudesta ja seikkailukirjoista

Radleyn perhe asuu pikkukaupungissa ja he yrittävät elää normaalia elämää. Kirja oli luettava mutta ei se ihan paras ollut. Pidin Willin hamosta. Hän oli täysin hallitsematon. Kirjan lopun paljastukset olivat toisaalta hyvin odotettavissa. Helenin valheet Peterille olivat hirveitä ja toivon koko kirjan ajan, että Peter saisi tietää. Ja sitten lopussa ei edes kiinnosta mitä Helen on puuhaillut selän takana. Rakkaus, rakkaus, rakkaus... V''''...

Salamurhaajan oppipoika yllätti minut täydellisesti. Kirja alkoin niinkuin useimmat fantasiakirjat alkaa; Kuuteen herttukuntaan sijoittuvassa tarinassa päähenkilö astuu kuvaan ja häneltä löytyy erikoisvoimia. Tässä tapauksessa päähenkilönä on nuori poika nimeltä Fitz. Fitz on kuninkaan äpäräksi syntynyt poika jolla on kahden sorttista taikuutta: Taitoa ja Vaistoa. Vaisto on kyky kommunikoida eläimien kanssa ja luoda side johonkin eläimeen. Taito taas on taas kyky päästä ihmisten pään sisälle, välittää toisille viestejä tai laittaa ihmisiä tekemään asioita. Taidolla voi jopa myös parantaa fyysisiä vammoja. Koska fitz on äpärä, hänelle piti keksiä jotain tekemistä, joten hänestä päätettiin kouluttaa kuninkaalle oma salamurhaaja. Kirjassa kerrotaan hyvin elävästi ja yksityiskohtaisesti tapahtumia ja linnan juonitteluja. Hahmoissa ilmenee heidän ominaispiirteensä ja luonteensa hyvin. Maailma sijoittuu hyvin fantasiakirjaomaisesti keskiaikaistyyppiseen maailmaan, missä on linnoja, kuninkaita, lohikäärmeitä ja supervoimia. Ainut mikä minua harmitti oli se, että päähenkilö on ehkä hieman tyhmä. Tai, no, ei hän ehkä tyhmä ole, vaan.. sanoisinko että niin tavallinen. Yleensä fantasiakirjoissa päähenkilöstä kehkeytyy jossain vaiheessa jotenkin yliveertainen muihin ihmisiin verrattuna, koska hänellä on jokin kauan kadoksissa ollut kyky tai taito. Näin ei valitettavasti ole Fitzin kohdalla. Muissa fantasiakirjoissa (kuten belgarionin taru, tai ajanpyörä) päähenkilöt kehittyvät matkan varrella. Heillä on joku kyky, josta he oppivat jatkuvasti uusia puolia jotka luotsaa heidät vaarojen ja haasteiden läpi. Fitz vaikuttaa olevan samanlainen niin kirjan alussa kuin lopussakin, niin aikuisena kuin lapsenakin. Taitoa hän ei ole oppinut käyttämään käytännössä yhtään. Vaisto hänellä vaan on. Tuntuu että hänen sutensa Yönsilmäkin on paljon fiksumpi kuin Fitz itse. ( Pahoittelut näin jyrkästä mielipiteestä :D ) Hän on aivan tavallinen poika, joka selviytyy vaaroista lähinnä tuurilla ja ystäviensä ansiosta. Mitä salamurhaamiseen tulee, olen pelannut ehkä vähän liikaa Skyrimiä, koska oletin sen olevan hiippailua paikasta toiseen, ja ampuilua myrkkynuolilla ja selkäänpuukotusta ilman että kukaan huomaa :D ( Myöskin runsas tavaran pölliminen kuuluu asiaan ^^ ) Fitz oli minusta aika huono salamurhaaja, koska hänen kaikki murhaamisjutut tuntuivat menevän penkin alle^^ Vaikka päähenkilö ei olekaan niin täydellinen kuin olisin toivonut, muitakin hyviä hahmoja löytyy. Kuten susi nimeltä Yönsilmä. Tai kuninkaan Narri, josta ei tiedä onko hän mies vai nainen, vai onko se ihminen ollenkaan. Tai Burrich, Fitzin ”kasvatti-isä”. Näijän taru kertoo tarinan nuoresta pojasta joka kasvaa aikuiseksi, hän saa kokea rakkauden ja ystävyyden. Hänen tarinansa ei lopu välttämättä kaikista odotetuimmalla tavalla, koska elämä potkii Fitziä päähän aikalailla. Tästä voi johtua se, että koska elämä on itseänikin potkinut välillä päähän, toivoisi edes kirjoissa käyvän onnellisen lopun. En tiedä, jos olisin lukenut nämä kirjat nuorempana kuin nyt, pääsisivätkö ne yhtä korkealle käsityksessäni kuin Belgarionin taru. ( Se tulee luettua läpi ainakin kerran vuodessa ) Jokaptauksessa, erittäin hyvä ja mukaansa tempaava sarja, luin ensimmäiset kolme kirjaa muutamassa viikossa. Olen tällähetkellä ahmimassa Lordi Kultaista, aloitan kolmannen ja viimeisen kirjan tuota pikaa. Saa nähdä saako meidän Fitz onnellista loppua edes vihoviimeisessä kirjassa