Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kuinkahan monta osaa tähän sarjaan oli alunperin tarkoitus tulla? Minusta ainakin juonta olisi voinut lyhentää oikein olan takaa, ja tehdä tästä viisi kirjaa lyhyempi. Lähdetään puimaan tämän sarjan historiaa. Ensimmäinen kirja oli todella hyvä. Pidin tietyllä tavalla kirjoitustyylistä ja idea oli "tavallaan" uusi. Hieman asioita jäi silti pimentoon, esimerkiksi se, että miten ihmisten ja vampyyrien yhteiselo oli saanut aikansa, ja mistä nuoret tiesivät, että heidät aiotaan merkata vampyyriksi, jos joku hiljainen ja salaperäinen hyypiö tulee heidän eteensä. En ole itse asiassa vieläkään varma, onko lukijoille tätä kerrottu. Toinenkin kirja oli vielä hyvän rajoissa. Teinikirjoille tyypillinen kolmiodraama lähti käyntiin, mutta en vielä ärsyyntynyt/suuttunut siitä. Zoey oli paljastunut erinlaiseksi ja tärkeäksi vampyyriksi tulevaisuuden kannalta (yllätys, yllätys), ja petturit alkavat näyttää kasvojaan. Sitä normaalia nuortenkirja juonta. Kolmannen- ja neljännen kirjan taso laski vaikuttavasti. Jaksoin lukea kirjaa, vain ja ainoastaan muutamien hyvien henkilöhahmojen takia. Viidennessä- ja kuudennessa kirjassa tapahtmat junnasivat paikoillaan ja Zoey pyöritteli kundikavereitaan, koska ei millään osannut päättää kenen sulosilmiä katselisi seuraavaksi. Kahlittu eli seitsämäs kirja taitaa olla lempparini sillä Stevie Rae on siinä isossa osassa, ja siitä tytöstä on tullut lempparini näiden vuosien aikana. Olen itse asiassa sitä mieltä, että Zeyn voisi heittää vekeen ja ottaa Stevie Rae tilalle. Valitettavasti kirjailiat ovat kuitenkin päättäneet toisin, huoh.. Kahdeksas kirja oli myös mieleeni, koska Stevie Raen ja Refaimin tarina jatkui. Jaksoin koko kirjan läpi harppomatta, koska ajattelin koko ajan, että kyllä sieltä tulee ne kivatkin kappaleet. Zoeyn maalman pelastus rituaalit eivät voisi vähempää kiinnostaa ja tytön ajatukset alkavat taas harhailla poikakaverista toisiin miehiin. Määrätty oli ensimmäinen kirja tästä sarjasta, jota en jaksanut lukea minkäänlaisella mielenkiinnolla. Harppasin melkeinpä, joka toisen kappaleen yli, ja lueskelin niitä harvoja Stevie Rae ja Refaim kohtauksia joita kirjassa esiintyi. Valitettavasti suurin osa juonesta rakentuikin Zoeyn ympärille. Zoeyn, joka pelastaa teiniystäviensä kanssa maailman pahalta pahikselta, joka taasen "kaveraa" härän kanssa. Minun täytyy yhtyä Kirjaneidon mielipiteeseen siitä, että kirjailioilla taitaa olla jokin pakkomielle härkiin, nimittäin ihana päähenkilömme Zoeyn mielenkiinto kääntyi härkäpoikaan ja sitten oli vielä tämä härkä, joka kaveeraa pahiksen kanssa. Ja uskokaa tai älkää niin hyvistenkin puolella on vielä härkä! Lisäksi näiden henkilöiden luonteet ja tekemiset alkavat hipoa jo häpeällistä ja lapsellista käyttäytymistä. Plussaa oli se, että tällä hetkellä sen pahan henkilön luonne paljastui, joten on vielä toivoa, että tämä tästä paranisi. Miksi juuri Zoey on ystävineen se, joka pelastaa maailman- ja kyllä minulla on nyt jonkinlainen pakkomielle tästä- vaan miksei se voisi olla joku toinen? Koko tämä sarja olisi paljon mielenkiintoisempi, jos pelastaja olis joku muu. Tietenkin syynä voi olla ihan se, että en yksinkertaisesti voi sietää Zoeyta henkilönä. Nimittäin Harry Pottereissa ei ikinä mikään ärsyttänyt minua. Minun mielestäni Harry tosiaan oli ainut, joka pystyi kukistamaan Voldemortin. Sama juttu Varjojen kaupungit sarjassa. Jace, Clary ja kumppanit ovat ihan selkeästi ne, jotka voivat pelastaa kaiken yliluonnollisen. Uskon siihen koko sydämestäni. Yön talo sarjassa taas kaikki tuntuu isolta vitsiltä... Onhan tässä tietenkin hyvätkin puolensa. Esimerkiksi se, että kirjojen kannet ovat kauniit, ja ostaisin kaikki osat, pelkästään kansien takia. Ne ovat kauniita ja sopivat kuvaltaan yleensä kyseiseen kirjaan. Tässä Määrätyssä esimerkiksi kannessa on poika, jonka varjo on härkä. Kuten tuossa aikaisemmin sanoinkin, niin härkiin tulette kyllä törmäämään, kun tätä kirjaa luette. Lisäksi muutamat henkilöhahmot, kuten Stevie Rae, Refaim, Afrodite ja Kalona ovat oikeasti mieleeni. Jaksaisin lukea heistä, vaikka kuinka paljon. En siltikään suosittele kirjaa, koska minusta se ei ole vaivan arvoista.

Jack on viimeinen ihmissusi ja hänen tappoaan suunnitellaan seuraavalle täysikuulle. Häntä tarkaillaan koko aika ja viimeisinä päivinä hänet napataan vampyyrien johdosta. Jack on perso huorille ja tykkää ylipäätään naisista. Hän on päättänyt, että ei rakastu ja tietenkin sitä rakastutaan erääseen muijaan nimeltä Talula. Jackin luonne oli aivan mahtava alussa. Mikään ei oikein satuttanut, mutta sitten hän rakastui ja kaikki meni päin mäntyä... Jack ja Talula kiertelee ja on onnellisesti yhdessä. Sitten Jack kuolee ja Talula selviää. Toinen kirja kertoo Talulasta ja sen lapsesta. Hyvin kirjoitettu mutta välillä oli liian yksityiskohtaisesti kerrottu asioita. Kannataa lukea jos hakee kauhun ja erotiikan sekoitusta.

Kirja oli hyvä, vaikkakin alkuun oli hieman vaikea päästä sisälle. Jotkin kohdat saivat minut jopa vihan valtaan, idea maailmasta ilman rakkautta sai minut ja varmasti monet muutkin ahdistumaan. Loppu yllätti minut ja löysin lopuksi itseni itkemästä sohvalla. Tuntui, että piti lukea loppu pariin kertaan, ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut...En vain kestänyt ajatusta siitä, että pitkän matkan jälkeen Lena joutui lähtemään ilman Alexia.Lainasin toisen osan ja nyt sitä lukemassa, toivottavasti osoittautuu yhtä hyväksi kuin edeltäjänsä!

Sisäinen fanityttöni yrittää päästä aina hyvien kirjojen kohdalla ulos. Percy Jacksonit ovat sellaisia kirjoja. Labyrinttitaistelu on neljäs osa, ja minun mielestäni tähän asti paras. Tunnelma on alkanut muuttua selkeästi lastenkirjasta nuorille suunnattuihin kirjoihin. Sama ilmiö tapahtui Pottereissakin, ja minusta se on aika kekseliäs ilmiö. On hauskaa ajatella, että ne lapset, ensimmäisen Potterinsa luki esimerkiksi kahdeksan vuotiaana. Viimeinen Potteri ilmestyy kymmenen vuotta myöhemmin. Tyttö on jo 19 vuotias. Hän on siis käytännössä kasvanut Pottereita lukiessa ja mitä vanhemmaksi hän tuli, niin sarjan osat kehittyivät hänen ikäkaarelleen sopivaksi. Percyä nyt ei ihan voi samalla tavalla verrata tähän asiaan, mutta idea on minun mielestäni sama. Lbyrinttitaistelussa lähti liikkeelle myös romanssit, tai oikeastaan romanssien alut. Mitään varmaa ei tietenkään vielä tapahtunut, mutta vihjeitä ja katseita alkoi olemaan. En nyt mainitse nimiä, jos joku ei ole sarjaa vielä lukenut, mutta te jotka olette tiedätte varmasti keistä puhun. Olen odottanut tätä hekeä niin kauan. Pystyn kyllä ihan mainiosti lukemaan kirjaa jossa ei ole romantiikkaa, ja olenkin lukenut muutamia loistavia kirjoja joissa ei ole ollut tipan tippaa mitään, mikä viittaisi parisuhteisiin, kuolemattomaan rakkauteen tai mihinkään sellaiseen. Tämäkään kirja ei olisi sitä kaivannut, mutta minulle se on tietenkin aina plussaa, jos jotain pientä sutinaa alkaa ilmenemään. Mitään Twilightia tästä sarjasta ei saa tekemälläkään (onneksi) ja en usko, että se haittaa kovinkaan monia. Percy Jacksoneitten perus idea ei ole rakkaus ja sillä selvä. Labyrintteihin törmää nykyisin joka paikassa. Ne ovat kiinnostavia ja mystisiä. Koskaan ei voi tietää, pääseekö sokkelosta pois vai jääkö sinne loppu elämäkseen. Labyrinttitaistelussa tosiaan isoimmat taistelut käytiin sisällä labyrintissä. Viimeinen taistelu käytiin oikeastaan puoliksi labyrintissa ja puoliksi jossain muualla. Jälleen Riordan oli onnistunut sujauttamaan jonkin mytologian sisälle juoneen. Joskus minua oikein kammottaa se. Tämänkertainen mytologia on itse asiassa oikeastikkin aika surullinen/pelottava. En usko, että paljastan juonesta mitään ratkaisevaa jos kerron kyseisestä mytologiasta. "Daidalos rakensi kuningas Minoksen (Minos onkin tässä kirjassa aika mielenkiintoinen hahmo...) pyynnöstä labyrintin, johon hirviö Minotauros suljettiin. Kuningas kuitenkin pelkäsi, että Daidalos tekisi vastaavanlaisen labyrintin jollekin muulle hallitsijalle ja telkesi Daidaloksen ja hänen poikansa Ikaroksen labyrinttiin. Daidalos ja Ikaros pakenivat labyrintista Daidaloksen suunnittelemilla siivillä. Siivet muodostuivat vahalla käsiin kiinnitetyistä sulista, joten ilma-alus käytti ihmisvoimaa. Daidalos neuvoi Ikarosta: "Älä lennä liian lähelle aurinkoa tai vaha, jolla sulat ovat kiinni, sulaa. Äläkä myöskään lennä liian matalalla tai siivet kastuvat". Ikaros yritti totella, mutta aikansa lennettyään hän unohti isänsä neuvot ja lensi yhä ylemmäs, kunnes joutui liian lähelle aurinkoa. Aurinko sulatti sulkia liittävän vahan ja Ikaros putoaa hänestä nimensä saaneeseen Ikarianmereen lähelle Vähän-Aasian rannikkoa hukkuen. Daidalos lensi Ikarian saarelle ja kun Ikaroksen ruumis ajautui rannalle, hän hautasi poikansa. Paetessaan Minosta Daidalos sai turvapaikan Sisiliasta kuningas Kokaloksen hovista. Minos jatkoi yhä Daidaloksen etsintää mukanaan kierresimpukan kuori luvaten suuren palkkion sille, joka pystyy vetämään langan simpukan läpi. Sisiliassa Kokalos otti tehtävän vastaan ja antoi simpukan Daidalokselle, joka kiinnitti langan muurahaiseen ja antoi sen kulkea simpukan läpi. Kun Minos sai kuulla tehtävän ratkaistuksi, hän ymmärsi Daidaloksen olevan ratkaisun takana ja vaati Kokalosta luovuttamaan tämän itselleen. Sitten lähteekin liikkeelle kirjailian omat juonikuviot..." Saimme myös tutustua uusiin tuttavuuksiin ja erityisesti minun mieleeni jäi eräs henkilö, jonka nimeä en nyt millään saa päähäni, koska luin kirjan kuukausi sitten, mutta Percy tapasi hänet saarella. Tytön kohtalo oli epäreilu, ja jotenkin olisin toivonut Percyn valitsevan toisin, mutta ehkä ratkaisu oli pitemmän päälle sitten parempi. Eräs asia oli kovastikkin mieleeni. Nimittäin se, että Tyson pääsi mukaan seikkauluun! Olen totaallinen Tyson fani, koska se poika on vaan niin suloinen. Hölmö, mutta suloinen. Grooverkin kopisteli siellä perässä ja hänenkin iso unelmansa toteutui, vaikkakin menetyksen kera. Annabeth, Annabeth. Hän pääsi kerrankin etsintäretken johtajaksi, joten paineet näkyivät. Minusta oli itse asiassa aika mielenkiintoista seurata Annabethin taivalta. Tytön raudanluja kestävyys sai säreitä, ja tyyneys rakoili. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, meillä on Nico. Ei uskoisi, että poika on vasta 10/11 vuotias. Siis olisin voinut vaikka vannoa, että hän olisi esimerkiksi 15, sillä menetys oli karaistanut pientä poikaa, joka vielä edellisessä kirjassa leikki korteilla ja oli elämäniloa täynnä. Nico on kyllä siltikin kaikkien aikojen lempi henkilöhahmoni. Kirjassa ei nyt ollut mitään maailmoja mullistavaa loppuratkaisua, mutta nautin silti lopusta, koska se oli mukavan... keveä...kevyt? Siltikin se jätti tavallaan kaiken auki, ja sai lukijan janoamaan lisää. Labyrintti taistelu oli ehkä juoneltaan paras tähän astisista, sillä nyt kaikki lähti tavallaan käyntiin.