Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kirja oli ihan OK, vaikkakin mielestäni tämä kirja otti vähän takapakkia edellisien kirjojen nousujohteisessa jatkumossa. Kirja ei antanut oikeastaan mitään juonellisesti. Kuoleman koetukset olivat itsessään mielenkiintoisia, mutta se miten Darren selvisi niistä oli typerästi kirjoitettu. Jokainen koetus päättyi siihen, että Darren on varma että hän kuolee, mutta hupsista keikkaa jollain ihmeen kaupalla hän selviää, vaikka kaikki odottivat että hän kuolee. Yhden kerran se toimi ja loput koetukset tuntuivat edellisiensä toistolta. Darren Shan on näiden kirjojen aikana joka kerta skarpannut ja saanut jokaisesta teoksestaa edeltäjäänsä paremman, mutta kirjojen loppujen osalta hän on hän on aivan hukassa. Ainakin minun mielestä. Tämänkin kirjan loppu oli sekava, liian nopea tahtinen, hahmojen tunteista ei saanut mitään selkoa ja kirja jäi ärsyttävään kohtaan. Kaiken kaikkiaan olen hieman pettynyt tähän kirjaan, koska edellinen kirja antoi syytä odottaa tältä kirjalta paljon enemmän. Tämä ei ollut kirjasarjan huonoin, mutta ei lähellekkän parhaimmistoa.

Yllätyin todella positiivisesti kun aloin lukemaan tätä. Todella kiinnostava ja hyvin toteutettu kirja vaikka onkin tällaista perusfantasiaa. Hahmoihin samaistui helposti ja juoni ei pahemmin tökkinyt. Ja vihdoinkin mukava lohikäärme! Kaikissa kirjoissa on ilkeitä ja kieroutuneita lohiksia, mutta Saphira on inhimillinen ja ystävällinen. Se tuo isoa plussaa. Aion ehdottomasti lukea seuraavat osat :)

Arran jälkeen tämä oli pettymys. Pidin tätä huomattavasti tylsempänä. Kirja olisi ehkä toiminut vähän paremmin, jos se olisi ollut vähän lyhyempi, kun nyt tuntui, että välissä edettiin liian hitaasti. Tässä ei myöskään ollut samaa maagista tunnelmaa kuin Arrassa ja Maresissa

Ihana kirja ninkuin aina. Taas kirjan päähenkilöt eivät olleet ehkä ihan niin esillä kuin toivoisin, mutta onneksi sivuhenkilöt olivat hyviä. Haluaisin kuulla lisaa Assailista ja Solasta sekä Varjoista, jote toivottavasti seuraava kirja on jommasta kummasta!

Upea kirja, juuri niin pelottava ja ahdistava kuin minulle on kerrottu. Rakastin alussa ilmestyviä pieniä mysteerejä, ja pelkäsin yhdessä päähenkilöiden kanssa. Jotkin kohdat olivat ehkä hieman vaisusti kerrottuja, pidän itse enemmän minä-kertojana kirjoitetuista teoksista niiden aitouden tunteen takia. Surin silti henkilöiden kohtaloita, iloitsin ja jännitin heidän kanssaan. En yleensä lue ahdistavia tai pelottavia romaaneja, mutta tämä oli iloinen yllätys. Pidin surullisesta lopusta, se sopi täydellisesti kirjaan. Sen teki vielä täydellisemmäksi pieni toivon pilkahdus Tokiolaisen tytön kirjeessä.

1Q84 on kiinnostava teos, jonka juonenkäänteitä on mahdoton arvata ennalta. Siinä 1Q84 muistuttaa paljon Murakamin aiempaa teosta Kafka rannalla. Silti, vaikka Kafka rannalla on yksistään niin pitkä kuin 1Q84:n ensimmäiset kaksi osaa, ahmin edellisen muutamassa päivässä ja jälkimmäistä luin monta viikkoa. 1Q84:n päähenkilöt, Aomame ja Tengo eivät kumpikaan ole erityisen kiinnostavia, lähinnä he ovat hieman omituisia. Ehkäpä juuri siksi heidän ajatuksistaan ja tekemisistään on välillä puuduttavaa lukea. Kiinnostavin anti kirjassa on mielestäni Fuka-Eri ja salaperäinen kulttiyhteisö, josta hän on paennut. Epäuskottavaa rakkaustarinat sen sijaan eivät koskaan ole oikein olleet mieleeni.

Noidan käsikirja on eräänlainen klassikko. Lapsena piti lukea, vaikka kuinka pelotti. Sinänsä hyvä kokoelma erilaisia kummitustarinoita. Kuvitus on milestäni hieno ja kirjassa on tunnelmaa. Noidan käsikirja pitäisi varmasti arvioida oman genrensä sisällä, mutta kaipaisin silti hieman objektiivisempaa otetta. Paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneelle suosittelisin mieluummin Kaiken oudon ensyklopediaa tai Risto Selinin Skeptikon käsikirjaa. Noidan käsikirja sopisi paremmin esim. halloween-juhlien ohjelmistoon.

Ensimmäinen osa ei kyllä vetänyt positiivisesti mattoa jalkojen alta eikä myöskään kirjaan perustuva tv-sarja, mutta siltikin minun piti päästä käsiksi tähän toiseen osaan. Odotin vähän kauhun sekaisin tuntein mitä on tulossa, mutta yllätyin positiivisesti. Siinä missä ensimmäinen osa vaikutti suoraan jostain tv-sarjan käsikirjoituksesta repäistyltä niin tämä toinen osa oli jo luontevampi kirjoitusasultaan. Se ei ollut niin töksähtelevä ja tapahtumat eivät vaihtuneet niin hirveällä vauhdilla tilanteesta toiseen. Hiukan tosin mietin mistä uudet hahmot tähän noin vain tupsahtivat, mutta eteenpäin lukiessa tämäkin asia selkeenyi. Tässä osassa pääsi hiukan enemmän sisälle nymfien maailmaan ja tulipa matkan varrella muutama yllärikin vastaan. Tämä kirja kertoo nymfien tarinaa vuoden jälkeen edellisestä kirjasta joten paljon on tapahtunut ja pidin erityisesti kirjan loppupuolesta koska siellä alkoi tapahtua toden teolla ja Didistä tuli esiin aivan uudenlaisia mahtavia puolia. Vaikkei tämä sarja nyt nouse suosikkeihin niin aion kyllä katsastaa myös seuraavan osan koska palan halusta tietää mitä tapahtuu seuraavaksi!

Hurmaava kirja. Ensimmäiset osat olisivat menneet yhdistettynä aivan varmasti neljällä tähdellä läpi, mutta näin kahtia jaettuna (rahastusta!) ansaitsivat vain kolmoset ja plussaa. Smaragdinvihreä sen sijaan oli kokonainen kirja, josta löytyi sekä alku että loppu, ei vain toista. Hahmoista on vaikea olla pitämättä, sillä heissä on joko jotain äärettömän suloista ja ihanaa tai kiehtovan ärsyttävää. Paitsi Gideon. Onko herra pelkästään lapsellinen ja ärsyttävä vai teennäisen ihana nuorimies? En pääse hahmon sisälle. En tajua häntä. En pidä hänestä. Gwenny taas on ihana. Juonittelut ja aikamatkustelukuviot innostivat. Lukuisat yksityiskohdat piristivät myös, kuten virkatut pehmoeläimet. Ja Gwenin nokkaeläindemoni, lutunen otus. Huumoria löytyy myös Vähän harmittaa, ettei tulevaisuudesta matkustettu missään vaiheessa nykyisyyteen. Olisi tuonut kivoja lisäkoukeroita. Oikeastaan tämä on sarjan paras kirja. Kokonaisuutensa puolesta. Nautin suunnattomasti, mutta olen onnellinen, ettei tätä venytetä enää pidemmälle. Trilogia tuntuu käsissä niin sopivalta, että venyttävät osat vain floppaisivat koko idean syvälle valtamerten pohjalle. Hieno sarja. Hieno kirja. (Viitaten edellisiin arvosteluihin. Kyllä. Rakastua ei voi ensisilmäyksellä. Gideon, pliis, Gwenny rakas. Se on tulista ihastusta, jota te toisianne kohtaan tunnette. Rakkaus on sitä, että elää pitkiä päiviä yhdessä ja pysyy tukena vuosien jälkeen. Kahdessa viikossa ollaan ihastuneita, herrajumala. (Me katsottiin dokkaria terveystiedon tunnilla. Siellä oli rakkaustohtori.))

Okei. Ensimmäinen kirja ei tehnyt minkään tason vaikutusta, mutta senhetkisen elämäntilanteeni (peruskoulu! yläaste!) johdosta olin vähän suhtautunut muuhunkin kirjallisuuteen vähemmän innostuneesti. Ehkä olin tulkinnut väärin? Ja hei, vaikka ensimmäinen kirja olisikin ollut vähän keskitason alapuolella, eihän se silti tarkoita että Veren voima huono olisi ollut, tai että Verenjanoa Dallasissa oli laadutonta roskaa? (Tarkoittaa.) Kieli on sielutonta ja tönkköä. Tunteita ei erikoisemmin välity ja kuvailu keskittyy asioihin, joista minä en ole kiinnostunut. Kuten vaikkapa Sookien poven koko, joka mainittiin ainakin kolmesti tai monesti vaihtuvien vaatteiden värikoodaus. Ja koska kirjoitusasu ei ole Harrisin paras puoli, hahmotkin jäävät vähän paitsioon. Bill on toki hurmaava JA pelottava JA seksikäs JA vampyyri JA varmaan kaikkea muutakin mahdollista, mutta sellaista fiilistä ei välity sivujen läpi. Bill on sanoja paperilla. Kirjallisuuden tulisi tarjota jotain hiukan enemmän. Eric ja kumppanit… Meh. Hahmojen nimet unohtaa heti, mutta asiayhteyksistä onnistui päättelemään kuka oli hyvis ja kuka pahis ja kuka kuoli. Sookie mietiskeli erääseen kohtaan, vaikuttiko hän aivottomalta blondilta. Painomusteen tuhlausta. Vaikutti. Nautin kovasti lukuhetkistäni tämän kirjan kanssa. Seuraavat kaksi osaa odottavat hyllyssä. Näihin jää koukkuun. Olen moneen kertaan joutunut pidättelemään itseäni kirjakaupoissa, kun jokin osa heiluttelee alehintalappua. Nauroin itselleni seitsemän ikävuotta lisää. Mikäli aivokapasiteettia ja aikaa riittää tuhlattavaksi vähemmän draculaiseen vampyyrisarjaan, suosittelen ehdottomasti. Kolme tähteä, koska tämä oli jo niin huono, että tästä tuli ihan paras. (Vaan jos jotain oikeasti hyvää tahtoo nautiskella, kannattaa mieluummin lukea se Dracula.)

Kirjasta jäi vähän pettynyt fiilis. Siinä missä Outolintu imaisi mukaansa kun oli rahtusen kankean alun jälkeen lukaisut parikymmentä sivua, Kapinallinen ei puhtaasti koukuttanut. Missään vaiheessa. Sääli. Olen kuullut paljon vähemmän innostuneita arvosteluja, mutta myös ihmisiä, jotka oikeasti ovat rakastuneet. Minäkin olisin tahtonut pitää tästä. Pidin Trisistä paljon ensimmäisessä kirjassa, mutta enää hahmo ei innostanut. Tobiaskin (tai Neljä) muuttui vähemmän kuumaksi pakkaukseksi. Tapahtumat ja salaisuudet puuroutuivat vähän. Actionia oli tai sitä ei ollut. Se siitä. Uusia ja vanhoja hahmoja marssi esiin tiuhaan tahtiin, eikä nimissä pysynyt enää perässä. Myös hiukan persoonaton kirjoitustyyli sai rivit sulautumaan yhteen ja useampaan kertaan tuli hätkähdettyä keskeltä tappouhkauksia. ”Keitä nää on? Miks nää haluu tappaa Trisin? Aaa, eiku Tris haluu tappaa ne… Tai sitten ne vaan kuoli.” Olisi ehkä pitänyt panostaa lukemiseen itse, mutta loppupuolella tahdoin vain saada ne kolmesataakahdeksankymmentä sivua silmäillyksi läpi. Ekassa osassa pidin paljon kouluttautumisesta ja hengailusta Uskaliaiden osastolla. Oli sääli, ettei samaa henkeä enää löytynyt Kapinallisesta. Myös suuret uhraukset ärsyttivät. Niin. Voitaisiin ajatella yhdessä ja toimia sen päätöksen mukaan. Jos kaikki vastustavat, Tris-kulta, se saattaa olla huono idea. Pidin siitä, että Trisin oli vaikea oppia ampumaan uudestaan tapettuaan Willin, vaikka vähän itsesääli alkoi toistaa itseään. Liittolaista kohtaan laimeita odotuksia. Varmaan vetää samalla linjalla kuin valtaosa trilogioista, kakkonen floppaa ja kolmonen on ekojen osien keskiarvo.

Kun ensimmäisen kerran yritin saada ekaa W.A.R.P:a kahlatuksi läpi, lukeminen tökkäsi paikoilleen jonnekin neljänkymmenen sivun päähän. Luovutin sillä kerralla, mutta nyt (Tuota, pari kuukautta sitten?) otin itseäni niskasta kiinni ja lukaisin kerralla. Kummallista, tähänhän pääsi erittäin hyvin sisään. Rileystä jäi vähän omituinen fiilis. Kertojana hahmo tuntui aivan eriltä kuin Chevronin silmin. Chveron taas oli ihana, oikein hauska hahmo, mutta koko porukan kuninkaaksi kruunautui totta kai Garrick. Pienempiä sivurooleja oli jälleen kiva tarkkailla, vaikka Artyn taustajoukot vetävätkin reippaasti ohi. Aikamatkustus oli vielä (ainakin näin ekassa osassa) sopivan simppeliä, hirveästi ei tarvinnut aivoja väännellä kummallisiin asentoihin ymmärtääkseen porukan tuloa ja menoa. Vanhempia aikoja ja uudempia aikoja kuvaillessa jäi vähän häiritsemään hajun ja haisevuuden toistelu. Ehkä tarpeettoman itsestään selvä yksityiskohta kerrattavaksi aina vuosilukua vaihtaessa. Sekosin totaalisesti Pässien marssiessa areenalle. Miljoonittain kiitoksia siitä. Siipimies on muutenkin Colferin parasta tuotantoa. Olisihan nämä aika kiva saada Colfer-hyllylle Artyjen kanssa. Pitänee toivoa Joulupukilta, vaikka toisen osan luen kyllä paljon ennen aattoiltaa.

Aivan yli hyvä päätös Faunoidit -sarjalle!! Olisin kyllä mielelläni lukenut tätä sarjaa vielä useammankin kirjan, mutta harmikseni Salama päätti päättää sarjan kolmanteen kirjaan. Kirjan kieli on niin ihanan omalaatuista ja aina välillä oli niitä hauskoja kohtia, kuten aiemmissa sarjan kirjoissa. Tässä kirjassa oli sopivasti jännitystä ja tapahtumia. Unnasta ja Rufuksesta olisin kyllä mielelläni lukenut vielä enemmän, mutta toisaalta oli kivaa tietää Joonesta lisää ja Ivar oli mielenkiintoinen hahmo ja oli kiva lisäys faunoidi jengiin. Osittain ärsyttää, että Unnan ja Rufuksen tarina 'loppui' näin pian, vaikka eihän niiden loppu elämästä tiedä.. Onnekseni tämä kirja oli kuitenkin vähän pidempi kuin aikaisemmat, koska muuten tarinasta olisi ollut aivan liian lyhyt. Mä kuitenkin elättelen toiveita, että Salama kirjoittais vielä jatkoa faunoideille, koska oli vähän surullista, että Nemo jäi ihan yksin, ja siis tietysti olis kiva jos Vikkekin löytäis kumppanin. Kaikinpuolin tosi hyvä kirjasarja, joka on vaatinut aivan hemmetisti mielikuvitusta!<3

Kuten tuossa jo aikaisemmin sanoinkin, niin henkilöitä oli hieman hankala muistaa, sillä niitä oli ensimmäisessä osassa, Outolinnussa paljon ja nimistä on tehty aika "normaaleja". Mitään mieleenpainuvia nimiä ei paljon ollut, joten jouduin käyttämään muistinystyröitäni aika hanakasti, kun luin tätä toista osaa. Uuusiakin henkilöitä pulpahti esiin melkein joka toisessa kappaleessa. Vaikka näitä henkilöitä onkin paljon, jokaisella heistä on oma persoona. He tuntevat vihaa silloin kun se on ihan ymmärrettävää ja sympatiaa silloin kun, joku sitö tarvitsee. Ensimmäisessä kirjassa pidin Trisistä ja palvoin tytön luonnetta, joka on pienillä vivahteilla tehty erinlaiseksi kuin muiden vahvojen ja kiivaiden tyttöjen luonteet nuorten kirjallisuudessa. Tässä kirjassa Tris alkoi kuitenkin käydä hermoille. Tämän elämänhalu oli kadonnut kokonaan. Tris käytti hyväkseen kaikki mahdollisuudet jotta pääsisi hengestään ja syyt olivat kaiken kaikkiaan typerät. Onneksi loppua kohden rakkaan Tobiaksemme ansiosta Tris lopetti tyhmyydet, ja alkoi muuttumaan normaaliksi itsekseen. Viime kirjassa en päässyt oikein sisälle tähän niin sanottuun järjestelmään. Okei, ymmärsin kyllä, että on olemassa Vaatimattomat, Rehdit, Uskaliaat ja Sopuisat. Ja tietenkin oli vielä olemassa Osattomat. Mutta kaikki myy jäi jotenkin hämärän peittoon. Kapinallisessa onneki kaikki kirkastui. Nyt ymmärrän täysin kaiken sen poliittisen ja henkilökohtaisen tappelun. Ihmisillä on henkilökohtaisia syitä taistella ja poliitikoilla sekä johtajilla omat syynsä. Nämä syyt ja mielipiteet kietoutuvat yhteen ja paljastava juonta koko ajan lisää, mutta sopivassa tahdissa. Roth osaa ihan yleisesti ottaenkin kehitellä ja kertoa juonta koukuttavalla tavalla. Isoja paljastuksia, joita tässäkin kirjassa ilmaantui, paljastuu sopivin väliajoin, eikä kaikkea tungeta loppuun kiireellä ja hösäyksellä. Vielä voisin sanoa mielipiteeni Kapinallisen romantiikka puoleen. Outolinnussa kävi jo ilmi, ettei sarja tulisi pyörimään tuomitun rakkauden ympärillä. Ehei, sillä sanotaanko, että yli puolet kirjan juonesta on kaikkea muuta kuin romantiikkaa. Ja yllättävä kyllä, se ei häirinnyt minua. Ikuisena romantiikan ystävänä en tykkää hirveästi kirjasarjoista, joissa ei ole mitään romantiikkaan liittyvää, vaikkakin olen pariin sellaiseenkin törmännyt ja lukenut ne ahmien. Kapinallisessa oli kyllä romantiikkaa, mutta se oli ripoteltu sinne tänne varovaisesti ja harkitusti, ja juuri sopivasti. Tietenkin pieniä riitoja ja tappeluita tuli, mutta kukaan kirjailia ei taida osata jättää niitä pois ja miksi jättäisi? Me kaikki rakastamme niitä, vaikka ne välillä ärsyttävätkin.

Muistaakseni Annukka Salaman suositteli tätä jossain lehdessä ja niimpä sitten erään kerran kirjastossa käydessäni päätin tämän lainata. Kirja oli aluksi vähän vaikea selkoinen ja ihmeellinen, mutta mitä pidemmälle juoneen ja sen henkilöihin pääsi sisälle, sitä enemmän kirja alkoi kiinnostaa. Loppu tulikin luettua lähinnä hurmoksellisessa tilassa. Kaiken kaikkiaan hämmentävä ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Sopii erittäin hyvin niille illoille, kun kaipaa jotain vähän syvällisempää ja itseään ketuttaa tai tympii kamalasti, sillä tämän luettuasi osaat olla onnellinen jo taivaankannanen väristäkin :--)

Oli mielenkiintoista lukea Suomeen sijoittuva fantasiakirja! Lisää mielenkiintoa toi ehdottomasti kirjan tapahtumien sijoittuminen Kainuuseen, sillä on itsekin sieltä alunperin kotoisin. Kirja ei ollut perinteisessä mielessä ihmissusiteemainen, vaan kirjan idea oli uusi ja raikas! Kirja oli koukuttava ja juoni tiivistyi loppua kohden niin, että en malttanut laske teosta käsistäni ollenkaan kirjan loppupuoliskon aikana. Aion todellakin lukea toisen ja kolmannen osan, kunhan vain saan en käsiini!

Sain juuri luettua tämän ja täytyy sanoa, että arvosanaltaan ihan yhtä hyvä kuin edellisetkin osat. Kuten jo tuossa ensimmäisen osan arvostelussa kirjoitin, niin tästäkin jäi aika neutraali tunne, en ihastunut tai inhonnut. Joskus tykkään lukea helppolukusia ja selkeitä kirjoja, joista ei odoteta hittiä tai muutakaan ihmeellistä, ja tämä sarja on juuri sellainen. Kirjan loppu oli mielenkiintoinen, se täytyy myöntää, ja että seuraavan osan alku alkoi kiinnostamaan.

Tätä olikin jo odotettu. Kirjan alku eteni sopivaa vauhtia, mutta loppu puolella oli muutama tylsähkö kohta. Koska kirjan kannessa luki aika pelottava lause " Yksi valinta voi tuhota sinut", pelkäsin että Tris tekee jonkun väärän valinnan ja sit Tris ja Neljä eroaa. Koska heidän suhde ei mennyt ihan hyvin kirjan alussakaan. Jäi vähän auki mikä se salattu tieto sit loppujen lopuksi oli, mutta siitä varmaan tulee lisää tietoa kolmos osassa. Oli jotenkin ikävää että Tris ja Neljä oli riidoissa aina välillä. Oli kiva että Christina antoi Trisille anteeksi. Leffaa odottelen vielä..

Tämä oli ensimmäinen Wariksen kirja, jonka luin ja se nosti Wariksen suoraan suosikkikirjailijoideni kastiin. Omaperäinen ja niin jännittävä, ettei sitä malttanut laskea käsistään. Suosittelen.

Näkijän taru on fantasiakirjallisuuden aatelia, ihan parhaita kirjoja mitä olen lukenut.

Tämä on timantti! Lohduton maailmanlopun tunnelma välittyy minimalistisen, lakonisen kerronan kautta vahvasti. Suosittelen.

Kirjana Vampyyrivuori oli hyvä ja tähän mennessä sarja paras. Tapahtumia kirjassa ei ollut nimeksikään, mutta ei sitä semmoiseksi ollut tarkoituskaan tehdä vaan kirjassa syvennyttiin eri hahmoihin, lukijalle annettiin uutta tietoa sekä valmistauduttiin tulevaan. Tämähän kirja periaatteessa aloittaa uuden "trilogian". Kirjaan tuli kosolti uusia hahmoja, mutta ei kuitenkaan liikaa ja kaikilla oli omat puolensa, vaikkakin jotkut olivat aika kliseitä. Vampyyri prinssit olivat kuten arvata saattaa vanhoihin tapoihinsa jämähtyneitä, Seba oli se fiksu ja muita vanhempi (tämän tarinan Dumbledore,Kheiron tai Brimstone jne.. ). Sudet olivat tässä kirjassa todella mielenkiintoisia! Tai ei itse sudet, mutta niiden tarina oli ihan erillainen kuin useimmissa vampyyri kirjoissa. Tässä tarinassa sudet ja vampyyrit ovat sukulaisia, mikä on aika outoa kuin useimmiten ne ovat toistensa verivihollisia. Harkatin eli yhden pikkuväen otuksen tarina oli myös mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa tarina tuntui pysyvän ihan oikeasti kasassa! Siitä iso plussa, koska kirjan tapahtumat tapahtuivat juuri sopivan nopeasti, mutta kuitenkin sen verran hitaasti että lukija ehtii syventymään tapahtuneeseen. Kirja myös loppui suhteellisen jännittävään paikkaan. Kirjailija Darren Shan tuntuu taas kerran kehittyneen kirjasarjan edetessä neljänteen osaan. Ainoa mikä itseäni ärsyttää tässä on se että mielestäni kaikki kolme kirjaa olisi voinut olla yksi yhtenäinen kirja. Saapahan kirjailija triplasti enemmän rahaa kun julkaisee yhden kolmas osaa kirjasta aina vuoden välein. No joo, ehkei tämä muita häiritse niin paljoa kuin minua joten ei siitä sen enempää.