Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ihastuin sarjan ensimmäiseen osaan, koska se oli silloin jotain ihan uutta ja erilaista ja imaisi mukaansa heti. Toinen osa ei jollain tapaa kuitenkaan yltänyt ensimmäisen tasolle ja tämä viimeinen vielä vähemmän. Aikamatkustus on aiheena aika hankala ja helposti siinä tippuu kärryiltä, jos ei tarkkaan ajattele lukemaansa. Ehkä loppujen lopuksi siitä oli tehty liian hankalaa minun makuuni. Lukemisen arvoinen sarja on ehdottomasti! Kannattanee lukea sarjan osat aikalailla peräkkäin, että tapahtumat ja aikamatkustus ovat tuoreessa muistissa.
Kevyttä, helppolukuista, ehkä vähän liian yksinkertaista luettavaa. Olisin varmaan pitänyt 13-15 vuotiaana enemmän, mutta tämä sopi hyvin väsyneeseen ja päänsärkyiseen päivään. Kirjoitustyylistä tuli mieleen Finfanfunin Hunajaherttua-osasto. Pörröisenpehmoista hömppää erilaisilla otuksilla höystettynä.
Olipas vähän puulla päähän lyöty olo kun suljin tämän kirjan kannet. Täytyy myöntää, että tämä kirja oli hienoinen pettymys. Kirjailijan tavassa kirjoittaa sekä hahmoissa ei ole kyllä mitään vikaa, mutta olin pitänyt tätä niin umpisuomalaisena tarinana kuin olla ja voi ja petyin suunnattomasti, että tähän tuotiin mukaan jotain kreikan mytologiaa ja daimoneita. Vielä sen olisin tajunnut jos kuvio oli jollain tavalla liittynyt suomen mytologiaan tai vastaavaan, mutta kun ei. Rakastuin ensimmäisessä kirjassa niin silmittömästi suomalaisuuteen sekä Hukkavaaraan, että tässä kirjassa oli shokki lukea myös keijuista ja vaikka sun mistä jotka menivät minusta vähän yli hilseen. Loppua kohden tietysti saatiin taas vähän vanhoja kipinöitä syttymään mikä oli mahtavaa, mutta nyt toivon käsi sydämellä, että seuraava osa lupaa jälleen kerran suomalaisuutta yli äyräiden sekä Hukkavaaraa. En tunnistanut tätä oikein Susiraja-sarjan kirjaksi. Ei tämä nyt mikään huono kirja ollut, mutta tarina hyppäsi kyllä minusta vähän harhapoluille. Jatko-osaa odotellaan siis kovasti jotta nähdään mitä tuleman pitää.
Tämän kirjan spekulatiivisuden aste on varsin hienovarainen, joten kovin suuria taikatemppuja ei kannata odottaa. Muuten kirja kyllä oli oikein mainio. Jossain vaiheessa olin ihan varma, että tälle kirjalle pamahtaa viisi tähteä, mutta kyllä se neljään jää. Ei sekään huono suoritus ole, ei sentään! Pitkästä aikaa erittäin mukaansatempaiseva kirja, joka on nopealukuinen kiinnostavuutensa vuoksi, eikä siksi että sen kieli olisi äärimmäisen helppoa luettavaa. Loppuun tunnuttiin valitettavasti lataavan sen verran paljon panoksia, etten tiedä, olisiko ollut mihinkää tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan silti erittäin suositeltava kirja. Kirjan ajatusleikki on kiinnostava.
Tykkäsin aivan mielettömästi! Maailma oli ihana ja kieli todella monipuolista ja soljuvaa. Mielestäni keskivaiheilla homma junnasi paikallaan, sillä tapahtumapaikkoja ja henkilöitä oli niin paljon. (Pisteet tietenkin hienosta juonenrakenteesta) Kaikki jumalhahmot ovat aina kiinnostaneet minua ja tämä kirja ei ollut pettymys! Riimut ovat myös lähellä sydäntäni. Maddy oli perus-hauska-kiva päähklö, heistä on vaikea "erikoisia-päähklöitä". Loki oli ehdottomasti paras. Itkin ja nauroin ja jälleen itkin. Kerrassaan mainio kirja kaikin puolin! Yllätyin tajutessani, että kirjailija on mm. Pieni suklaapuoti kirjoittaja. Voi kunpa tulisi joskus kakkososa..
Pidin hahmojen nimistä, vaikka itse henkilöt jäivät hiukan haaleiksi. Vaikka pääosin porukka on pitänyt Teklaa ärsyttävänä, itse mielsin tytön aika neutraaliksi. Ja pikkuveikka kyllä ärsytti reippaasti enemmän. Kieli ei hurmannut lähinnä toistonsa vuoksi. Joihinkin sanoihin törmäsi liian usein saman kappaleen sisällä (suomessa taitanee löytyä muutama synonyymi sanalle lumi) mutta myös uusien asioiden vertailu vanhoihin. Tekla automaattisesti kertoo miten isoäidin lapsuudessa kaikki oli erilaista ja nyt Muutoksen jälkeen on näin. Jäi vähän kummallinen fiilis. Kun maailma on Teklalle normaali, miksi kaikkea piti pohtia niin tarkkaan? Plus minä taidan olla näitä isoäitejä. Minä tiedän jo, millainen maailma on nyt eli ennen. Nuorempana, joskus 12-vuotiaana olisi iskenyt. Piti sitten mennä kasvamaan. Niskaan putoava taivas on ihan mukava kirja, jonka voi haukata kesken paksumpien teosten. Leppoisa välipala. Tulee tuoreemmatkin osat lukaistua läpi aika varmasti. Ja kannesta on vielä mainittava. Hyvin kaunis.
Eragonista puhuttaessa yllätyn aina siitä, miten moni siihen on rakastunut. Voin itse rehellisesti sanoa, että ei tehnyt vaikutusta. Jos olet lukenut Eddingsejä, Tolkienia, (jostain syystä jota en osaa perustella tulee mieleen että myös Harry Pottereita) ja pari muuta satunnaista fantasiakirjaa tietystä tyylilajista, ei tämä kirja tarjoa sinulle enää juuri mitään uutta. Jos taas nimenomaan etsit mahdollisimman samantyylistä seikkailua kuin aikaisemmatkin, niin kirja on juuri sitä mitä etsit.
Ihan hyvä kirja. Jatkui sujuvasti Eragonista ja pysyi kiinnostavana loppuun asti vaikka kirjassa ei ollut kovinkaan paljon toimintaa. Ei millään vedä vertoja ekalle osalle, mutta toiset osat ovat yleensäkkin vähän valjumpia. Tärkeitä paljastuksiakin oli jonkun verran. Seuraavaa osaa sitten ;)
Kirja oli ihan OK, vaikkakin mielestäni tämä kirja otti vähän takapakkia edellisien kirjojen nousujohteisessa jatkumossa. Kirja ei antanut oikeastaan mitään juonellisesti. Kuoleman koetukset olivat itsessään mielenkiintoisia, mutta se miten Darren selvisi niistä oli typerästi kirjoitettu. Jokainen koetus päättyi siihen, että Darren on varma että hän kuolee, mutta hupsista keikkaa jollain ihmeen kaupalla hän selviää, vaikka kaikki odottivat että hän kuolee. Yhden kerran se toimi ja loput koetukset tuntuivat edellisiensä toistolta. Darren Shan on näiden kirjojen aikana joka kerta skarpannut ja saanut jokaisesta teoksestaa edeltäjäänsä paremman, mutta kirjojen loppujen osalta hän on hän on aivan hukassa. Ainakin minun mielestä. Tämänkin kirjan loppu oli sekava, liian nopea tahtinen, hahmojen tunteista ei saanut mitään selkoa ja kirja jäi ärsyttävään kohtaan. Kaiken kaikkiaan olen hieman pettynyt tähän kirjaan, koska edellinen kirja antoi syytä odottaa tältä kirjalta paljon enemmän. Tämä ei ollut kirjasarjan huonoin, mutta ei lähellekkän parhaimmistoa.
Yllätyin todella positiivisesti kun aloin lukemaan tätä. Todella kiinnostava ja hyvin toteutettu kirja vaikka onkin tällaista perusfantasiaa. Hahmoihin samaistui helposti ja juoni ei pahemmin tökkinyt. Ja vihdoinkin mukava lohikäärme! Kaikissa kirjoissa on ilkeitä ja kieroutuneita lohiksia, mutta Saphira on inhimillinen ja ystävällinen. Se tuo isoa plussaa. Aion ehdottomasti lukea seuraavat osat :)
Arran jälkeen tämä oli pettymys. Pidin tätä huomattavasti tylsempänä. Kirja olisi ehkä toiminut vähän paremmin, jos se olisi ollut vähän lyhyempi, kun nyt tuntui, että välissä edettiin liian hitaasti. Tässä ei myöskään ollut samaa maagista tunnelmaa kuin Arrassa ja Maresissa
Ihana kirja ninkuin aina. Taas kirjan päähenkilöt eivät olleet ehkä ihan niin esillä kuin toivoisin, mutta onneksi sivuhenkilöt olivat hyviä. Haluaisin kuulla lisaa Assailista ja Solasta sekä Varjoista, jote toivottavasti seuraava kirja on jommasta kummasta!
Upea kirja, juuri niin pelottava ja ahdistava kuin minulle on kerrottu. Rakastin alussa ilmestyviä pieniä mysteerejä, ja pelkäsin yhdessä päähenkilöiden kanssa. Jotkin kohdat olivat ehkä hieman vaisusti kerrottuja, pidän itse enemmän minä-kertojana kirjoitetuista teoksista niiden aitouden tunteen takia. Surin silti henkilöiden kohtaloita, iloitsin ja jännitin heidän kanssaan. En yleensä lue ahdistavia tai pelottavia romaaneja, mutta tämä oli iloinen yllätys. Pidin surullisesta lopusta, se sopi täydellisesti kirjaan. Sen teki vielä täydellisemmäksi pieni toivon pilkahdus Tokiolaisen tytön kirjeessä.
1Q84 on kiinnostava teos, jonka juonenkäänteitä on mahdoton arvata ennalta. Siinä 1Q84 muistuttaa paljon Murakamin aiempaa teosta Kafka rannalla. Silti, vaikka Kafka rannalla on yksistään niin pitkä kuin 1Q84:n ensimmäiset kaksi osaa, ahmin edellisen muutamassa päivässä ja jälkimmäistä luin monta viikkoa. 1Q84:n päähenkilöt, Aomame ja Tengo eivät kumpikaan ole erityisen kiinnostavia, lähinnä he ovat hieman omituisia. Ehkäpä juuri siksi heidän ajatuksistaan ja tekemisistään on välillä puuduttavaa lukea. Kiinnostavin anti kirjassa on mielestäni Fuka-Eri ja salaperäinen kulttiyhteisö, josta hän on paennut. Epäuskottavaa rakkaustarinat sen sijaan eivät koskaan ole oikein olleet mieleeni.
Noidan käsikirja on eräänlainen klassikko. Lapsena piti lukea, vaikka kuinka pelotti. Sinänsä hyvä kokoelma erilaisia kummitustarinoita. Kuvitus on milestäni hieno ja kirjassa on tunnelmaa. Noidan käsikirja pitäisi varmasti arvioida oman genrensä sisällä, mutta kaipaisin silti hieman objektiivisempaa otetta. Paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneelle suosittelisin mieluummin Kaiken oudon ensyklopediaa tai Risto Selinin Skeptikon käsikirjaa. Noidan käsikirja sopisi paremmin esim. halloween-juhlien ohjelmistoon.
Ensimmäinen osa ei kyllä vetänyt positiivisesti mattoa jalkojen alta eikä myöskään kirjaan perustuva tv-sarja, mutta siltikin minun piti päästä käsiksi tähän toiseen osaan. Odotin vähän kauhun sekaisin tuntein mitä on tulossa, mutta yllätyin positiivisesti. Siinä missä ensimmäinen osa vaikutti suoraan jostain tv-sarjan käsikirjoituksesta repäistyltä niin tämä toinen osa oli jo luontevampi kirjoitusasultaan. Se ei ollut niin töksähtelevä ja tapahtumat eivät vaihtuneet niin hirveällä vauhdilla tilanteesta toiseen. Hiukan tosin mietin mistä uudet hahmot tähän noin vain tupsahtivat, mutta eteenpäin lukiessa tämäkin asia selkeenyi. Tässä osassa pääsi hiukan enemmän sisälle nymfien maailmaan ja tulipa matkan varrella muutama yllärikin vastaan. Tämä kirja kertoo nymfien tarinaa vuoden jälkeen edellisestä kirjasta joten paljon on tapahtunut ja pidin erityisesti kirjan loppupuolesta koska siellä alkoi tapahtua toden teolla ja Didistä tuli esiin aivan uudenlaisia mahtavia puolia. Vaikkei tämä sarja nyt nouse suosikkeihin niin aion kyllä katsastaa myös seuraavan osan koska palan halusta tietää mitä tapahtuu seuraavaksi!
Hurmaava kirja. Ensimmäiset osat olisivat menneet yhdistettynä aivan varmasti neljällä tähdellä läpi, mutta näin kahtia jaettuna (rahastusta!) ansaitsivat vain kolmoset ja plussaa. Smaragdinvihreä sen sijaan oli kokonainen kirja, josta löytyi sekä alku että loppu, ei vain toista. Hahmoista on vaikea olla pitämättä, sillä heissä on joko jotain äärettömän suloista ja ihanaa tai kiehtovan ärsyttävää. Paitsi Gideon. Onko herra pelkästään lapsellinen ja ärsyttävä vai teennäisen ihana nuorimies? En pääse hahmon sisälle. En tajua häntä. En pidä hänestä. Gwenny taas on ihana. Juonittelut ja aikamatkustelukuviot innostivat. Lukuisat yksityiskohdat piristivät myös, kuten virkatut pehmoeläimet. Ja Gwenin nokkaeläindemoni, lutunen otus. Huumoria löytyy myös Vähän harmittaa, ettei tulevaisuudesta matkustettu missään vaiheessa nykyisyyteen. Olisi tuonut kivoja lisäkoukeroita. Oikeastaan tämä on sarjan paras kirja. Kokonaisuutensa puolesta. Nautin suunnattomasti, mutta olen onnellinen, ettei tätä venytetä enää pidemmälle. Trilogia tuntuu käsissä niin sopivalta, että venyttävät osat vain floppaisivat koko idean syvälle valtamerten pohjalle. Hieno sarja. Hieno kirja. (Viitaten edellisiin arvosteluihin. Kyllä. Rakastua ei voi ensisilmäyksellä. Gideon, pliis, Gwenny rakas. Se on tulista ihastusta, jota te toisianne kohtaan tunnette. Rakkaus on sitä, että elää pitkiä päiviä yhdessä ja pysyy tukena vuosien jälkeen. Kahdessa viikossa ollaan ihastuneita, herrajumala. (Me katsottiin dokkaria terveystiedon tunnilla. Siellä oli rakkaustohtori.))
Okei. Ensimmäinen kirja ei tehnyt minkään tason vaikutusta, mutta senhetkisen elämäntilanteeni (peruskoulu! yläaste!) johdosta olin vähän suhtautunut muuhunkin kirjallisuuteen vähemmän innostuneesti. Ehkä olin tulkinnut väärin? Ja hei, vaikka ensimmäinen kirja olisikin ollut vähän keskitason alapuolella, eihän se silti tarkoita että Veren voima huono olisi ollut, tai että Verenjanoa Dallasissa oli laadutonta roskaa? (Tarkoittaa.) Kieli on sielutonta ja tönkköä. Tunteita ei erikoisemmin välity ja kuvailu keskittyy asioihin, joista minä en ole kiinnostunut. Kuten vaikkapa Sookien poven koko, joka mainittiin ainakin kolmesti tai monesti vaihtuvien vaatteiden värikoodaus. Ja koska kirjoitusasu ei ole Harrisin paras puoli, hahmotkin jäävät vähän paitsioon. Bill on toki hurmaava JA pelottava JA seksikäs JA vampyyri JA varmaan kaikkea muutakin mahdollista, mutta sellaista fiilistä ei välity sivujen läpi. Bill on sanoja paperilla. Kirjallisuuden tulisi tarjota jotain hiukan enemmän. Eric ja kumppanit… Meh. Hahmojen nimet unohtaa heti, mutta asiayhteyksistä onnistui päättelemään kuka oli hyvis ja kuka pahis ja kuka kuoli. Sookie mietiskeli erääseen kohtaan, vaikuttiko hän aivottomalta blondilta. Painomusteen tuhlausta. Vaikutti. Nautin kovasti lukuhetkistäni tämän kirjan kanssa. Seuraavat kaksi osaa odottavat hyllyssä. Näihin jää koukkuun. Olen moneen kertaan joutunut pidättelemään itseäni kirjakaupoissa, kun jokin osa heiluttelee alehintalappua. Nauroin itselleni seitsemän ikävuotta lisää. Mikäli aivokapasiteettia ja aikaa riittää tuhlattavaksi vähemmän draculaiseen vampyyrisarjaan, suosittelen ehdottomasti. Kolme tähteä, koska tämä oli jo niin huono, että tästä tuli ihan paras. (Vaan jos jotain oikeasti hyvää tahtoo nautiskella, kannattaa mieluummin lukea se Dracula.)
Kirjasta jäi vähän pettynyt fiilis. Siinä missä Outolintu imaisi mukaansa kun oli rahtusen kankean alun jälkeen lukaisut parikymmentä sivua, Kapinallinen ei puhtaasti koukuttanut. Missään vaiheessa. Sääli. Olen kuullut paljon vähemmän innostuneita arvosteluja, mutta myös ihmisiä, jotka oikeasti ovat rakastuneet. Minäkin olisin tahtonut pitää tästä. Pidin Trisistä paljon ensimmäisessä kirjassa, mutta enää hahmo ei innostanut. Tobiaskin (tai Neljä) muuttui vähemmän kuumaksi pakkaukseksi. Tapahtumat ja salaisuudet puuroutuivat vähän. Actionia oli tai sitä ei ollut. Se siitä. Uusia ja vanhoja hahmoja marssi esiin tiuhaan tahtiin, eikä nimissä pysynyt enää perässä. Myös hiukan persoonaton kirjoitustyyli sai rivit sulautumaan yhteen ja useampaan kertaan tuli hätkähdettyä keskeltä tappouhkauksia. ”Keitä nää on? Miks nää haluu tappaa Trisin? Aaa, eiku Tris haluu tappaa ne… Tai sitten ne vaan kuoli.” Olisi ehkä pitänyt panostaa lukemiseen itse, mutta loppupuolella tahdoin vain saada ne kolmesataakahdeksankymmentä sivua silmäillyksi läpi. Ekassa osassa pidin paljon kouluttautumisesta ja hengailusta Uskaliaiden osastolla. Oli sääli, ettei samaa henkeä enää löytynyt Kapinallisesta. Myös suuret uhraukset ärsyttivät. Niin. Voitaisiin ajatella yhdessä ja toimia sen päätöksen mukaan. Jos kaikki vastustavat, Tris-kulta, se saattaa olla huono idea. Pidin siitä, että Trisin oli vaikea oppia ampumaan uudestaan tapettuaan Willin, vaikka vähän itsesääli alkoi toistaa itseään. Liittolaista kohtaan laimeita odotuksia. Varmaan vetää samalla linjalla kuin valtaosa trilogioista, kakkonen floppaa ja kolmonen on ekojen osien keskiarvo.