Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kas niin, toinen osa on luettu. Täytyy iloisella mielellä kyllä sanoa, että tämä osa oli ehkä tietyllä tavalla parmempi, kuin ensimmäinen kirja. Pian pääsemmekin syihin, miksi näin. Ensinnäkin tässä kirjassa mukaan tuli ihania ja uusia hahmoja. Se vähensi ärsyyntymistäni erääseen yksisarviseen. Seikkailuun liittyi haltijoita, janeja, vanhoja tuttuja ja kuninkaita. Ihastuin jokaiseen uuteen hahmoon, ja luin keskittyneesti heidän jokaisen mielenliikkeet. Unohdin täysin päähenkilöt. Aina kun Victoria ilmestyi tekstiin minulla löi päässä tyhjää kunnes olin, että: "Aaah, Victoria. Se päähenkilö!" Aika häpeällistä kylläkin. Heräämisessä Vastarintalaiset hajaantuvat ympäri maagista Idhunia. Victoria ja Jack lähtivät lohikäärmeiden valtakuntaan, joka oli tuhottu täysin. Chrian vaelsi omaan suuntaansa, ja yrittää miettiä mitä tekisi heikkenemiselleen. Akexander kokosi armeijan ja aloitti kapinan. Shail lämmittää välejään vanhaan tuttavaan. Tässä taitaa siis ilmetä toinen syy, miksi pidin tästä kirjasta. Vastarinta hajaantui, ja he kaikki tapasivat uusia tuttavuuksia. Koko kirja ei enää pyörinyt niiden kolmen lapsen ympärillä. Ei sillä, että en pitäisi Jackista tai Christianista, mutta Victoria minua ärsyttää vieläkin hieman. Siis voi pyhä...Pizza! *nammm, pizzaaa*. Tyttö saisi päättää jo! Tietenkin on mahdollista rakastaa kahta samaan aikaan, mutta ei ole oikein kuiskutella toiselle, kun haetaan vettä, ja viettää yö toisen vieressä. Toisaalta aloin sietää Victoriaa vähän paremmin. Johtuen, ehkä siitä, että hän oli ison osan kirjasta Jackin seurassa. En sanoisi, että olisin enemmän Jackin kannalla. Varsinkaan sen jälkeen, kun eräs toinen henkilö ilmestyi kuvioihin. Ja en eio kertoa enemäpää tästä henkilöstä. *Ilkeää naurua* Anteeksi, mutta asiaan. Pidin siitä, että Victoria jakoi rakkautensa vain yhdelle. Kirjaa oli mukavampi lukea, enkä huutanut tytölle koko ajan ohjeita. Siis voitte vain kuvitella kiljumiseni. "Älä nyt juoksen sen perään! VOI LUOJA! ÄLÄ VIITSI OLLA NOIN NAIIVI!!!" Niin, että tuollaista on meno, kun kimppaannun :D Mutta vakavasti puhuen, olen itseasiassa Christianin puolella, vaikkakin poika ansaitsisi parempaa kuin jonkun Naiivin tytön, joka saa kohtauksen, heti kun jompikumpi pojista katselee toista tyttöä. AARGH! Victoria ei ole hyväksi minun verenpaineelleni. Elättelen toivoa, että kirja kirjalta tytöstä tulisi siedettävämpi. Tässä kirjassa hän jopa teki erään todella hyvän teon. "Hienoa Victoria! Olet enää 90% ärsyttävä."' Taputukset hänelle. Jackin kamppailua hänen sisäisen lohikäärmeensä kanssa oli kiehtova seurata. Olen aina pitänyt lohikäärmeistä. (siitä kertoo jo se, että menin elokuvateatteriin katsomaan Näin koulutat Lohikäärmeesi 2, ja purskahdin itkuun, kun lohikäärmeelle sattui jotain...) Ne ovat kauniita ja... Epätodellisia. Käytännössä en ikinä voi koskea sellaista paitsi tietenkin unissani, joten tartun hengenhädässä siihen mahdollisuuteen, että voin lukea niistä. Joten Jack nousi lempihahmokseni tässä kirjassa. Hän ohitti jopa Christianin, mikä on yllättävää. Yleensä olen aina pahisten puolella, tai niiden hyvisten joilla on kieroitunut huumorintaju. Christianin vetovoimaa taisi vähentää se, että hänkin roikkuu Victoriassa henkensä hädässä. Ei mitään mustasukkaisuutta havaittavissa minussa. Toivon vain, että Victoria valitsee. Sitten voinkin hymyillä onnellisenä, ja hihkuttaa kaikille kuinka hyvän päätöksen tyttö teki! Kirjan loppu oli yllättävä, ihan kirjaimmellisesti kiljaisin, kun ratkaiseva tapahtuma tapahtui. Tietenkin uskon, että mikään ei pääty tähän. Ties mitä nuori kirjailiamme keksikään seuraavaan kirjaan. Rakastan tätä sarjaa vieläkin ja uskon, että lämpenen Victorialle lopulta. Jään innolla seuraamaan Shailin ja Zaisein tuttavuuden jatkumista ja Alexanderin kapinan kehittymistä.

Ihan ensimmäisenä tuli mieleen kuinka lyhyt tämä kirja on. Järkytyin pahasti kun sain tämän käteeni ja sivuja olikin alle 300 :D Alku tässä kirjassa oli mielestäni mukavan reipas ja mielenkintoinen, mutta keski kohta... -_- tylsä. Olin jo ihan antamassa 3 tähteä, mutta sitten loppu olikin taas ihana ja se tempaisi mukaan joten pystyinkin antamaan 3.5 tähteä! Toivon että Evangeline ei muuta itseaan ihmiseksi sillä minusta hän on okein ihana nefili(?)! Koska jokaisen pitäsi hyväksyä itsensä selaisena kuin on. Jostain syystä Verlaine molemmissa osissa aina "rakastaa" Evangelinea kirjan keskivaiheessa ja akirjan lopussa rupeaa vihaamaan sitä ihan viimeisillä sivuilla. hmm hieman rasittavaa tuo.

Nyt kun kommentteja luin, niin onpa munkin pakko nyt tulla sitten sanomaan oma mielipiteeni (vaikka oikeastaan kaikki, mitä mulla on mielessäni, on taidettu jo sanoa). Ensinnäkin pakko on sanoa, ettei kirja ollut niin hyvä kuin ensimmäinen, mikä toisaalta oli odotettavissa. Olen nimittäin itse huomannut, että yleensä toiset osat sarjoista ei ole lainkaan niin hyviä kuin ensimmäiset. Omalta osaltani näin on Harry Potterissa, Belgarionin tarussa, Muinaisessa Pimeydessä... Tietysti poikkeuksiakin on olemassa. Itse bongailin kirjoitusvirheitä sieltä täältä. Yleisin taisi olla sellainen, että jostain puuttui kirjain. Itse olen kyllä aika hyvä "oikolukemaan", etten anna tuollaisten seikkojen häiritä (elleivät ne oikein häiritse lukemista), mutta laittaa silti miettimään, että montako kertaa tuo teksti käydään läpi suomennettua, ja moniko ihminen sen sitten käy läpi virheiden varalta? Yksin suomentaja itse? Jaa a... Ei sillä, eivät ne virheet mun lukukokemusta kaataneet, paitsi ehkä Jon kohdalla, koska muistaakseni jokin kirjoitusvirhe sieltä taisi löytyä, joka viittasi Johon, mutta siitä olisi voinut saada muunkinlaisen käsityksen :P Kuten Scartti tuossa sanoi, suhdekuvio on aikamoinen... Mulla oli sellainen tuntuma jo ensimmäisessä kirjassa. Jostain syystä en vain yksinkertaisesti pidä siitä, että päähenkilö kuolaa kahden jätkän perään. Se oli yksi syy, miksi meinasin jättää ensimmäisenkin kirjan lukematta, mutta luin silti (ja onneksi luinkin, koska se oli loppujen lopuksi aika mielenkiintoinen ja jännä). Ja se, että päähenkilö vaihtelee miehiä jo upeasti ensimmäisen kirjan aikana, ei mun mielestäni tunnu koskaan hyvältä. Silti ilmottaudun team Carteriin <3 Mustasukkainen, ehkäpä, mutta sekin pääosin osoittautui Sylvainia kohtaan, ja toisaalta ymmärrän. Ihminen, joka on menettänyt kaiken, pelkää helposti menettävänsä loput. Pystyn niin samaistumaan hahmoon. Sen sijaan Sylvain on niin ärsyttävän täydellinen, suutuin Allielle melkein verisesti, kun hän erosi Carterista ja löi hynttyyt yhteen Sylvainin kanssa -_- Nyt toivon koko sydämestäni (anteeksi kovasti, team Sylvain), että Sylvain olisikin se petturi :D Tiedän olevani ilkeä, sori ^^' Ja Allie... Henkilökohtaisesti en vain tajua, miksei tyttö voinut olla rehellinen Carterille ja kääntyä tämän puoleen tietyissä kohdissa? Miksei hän voinut pyytää Carteria auttamaan taistelemisessa? Miksei Allie todellakaan voinut kertoa Carterille veljensä tapaamisesta? Siis joo, selitettiinhän se, mutta miksi mä jotenkin uskon siihen, että ehkä Carter olisi oikeasti ymmärtänyt, jos oikein olisi selittänyt? Minäkin taidan hieman tarttua ideaan, että muksut vartioi koulua, kun vaara uhkaa. Samoin myös jotenkin häiritsi se, että kesän tapahtumat ja olosuhteet huomioon ottaen tuo vartiopuoli otettiin jotenkin lepsusti. Tarkoitan, etteikö rehtori yhtään ollut huolissaan siitä, että ihmisten puhelimiin voidaan lähettää toisten nimissä viestejä, näiden "agenttien"/vartijoiden pomo lähtee toisaalle, petturi on joukossa ja juhlat on tulossa... No, kai perinteistä on niin vaikea luopua muiden turvallisuuden vuoksi tai jotain :P Silti on myönnettävä, että kirja oli mukaansa tempaava. Ainakin itse luin sen aikalailla putkeen, ja sitten kun piti lopettaa, tuli sellainen olo, että halusin lukea lisää, ja niitä tapahtumia pyöritteli mielessä, eikä voinut olla miettimättä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Eli vaikka tässä nyt vähän tulikin sitä negatiivista sanottua (tai miten se halutaan tulkita), tarkoitukseni ei ollut haukkua. Kirjassa on myös ne hyvät puolensa. Itse ainakin olen todella utelias tietämään, mitä seuraavaksi, joten olin hätäinen ja ostin kaksi seuraavaa osaa englanniksi :D Katsotaan, mitä tuleman pitää :)

Koukuttava! En pystynyt juurikaan laskemaan kirjaa käsistäni ennen kun olin lukenut viimeisetkin lauseet. Kuvittelen Patchin todella komeana poikana, joita rakastan. Noran ja Pachin salaperäinen suhde on hyvin koukuttava, sekä intohimoinen. En pitänyt Veestä ollenkaan, hän melkeinpä saattoi Nooran vielä isompiin vaaroihin. Aijon lukea seuraavatkin osat! :)

Ah tämä oli hyllä mielestäni oikein hyvä loppu tälle ihanalle sarjalle. Kirja tempaisi mukaansa niinkuin edeltäjäsäkkin ja tylsiä kohtia ei tainnuit olla ollenkaan. Tietty tässä oli se kaikkien muidenkin valittama liian nopea rakastuminen, mutta ei se nyt niin haittaa jos ei liikaa takerru :D Oisin myös mielelläni lukenut kirjassa vähän pidemmälle sillä se jäi ehkä ihan pikkiriikkisen kesken. Tuon Gwendolynin vanhemmat jutun oli kyllä arvannut jo tyyliin ekassa kirjassa, siitäkin olisin halunnut lukea lisää miten heidän keskenäiset suhteet alkoivat kehittyä mutta tyydyn nyt tähän. Kirja oli siis ihana ja olen iloinen että luin sarjan!

Ohhoh. Aivan loistava päätös Rakkaus ei katso aikaa -trilogialle! Aikamatkailu on yleensä hieman hämmentävä aihe, mutta tässä se vielä jotenkin pysyi hyvin ymmärryksen rajoilla. Itsellä vierähti vain hetki tätä kirjaa lukiessa, mikä toisaalta oli harmi, koska olisin halunnut, wttä se vain jatkuisi ja jatkuisi. 0.5 tähteä rokotin arviosta siksi, että ehkä kirjailia ei ollut ajatellut täysin loppuun sitä kuinka kummaa on, että Gideonin ja Gwendolynin suhde lämpeni vähän reilussa viikossa palavaan rakkauteen. Lisäksi jotkut juonikäänteet olivat vähän tyhjästä repäistyja. (SPOILEREITA) Ensinnäkin se, että Grace ei olekkaan Gwenin äiti tuntui jokseenkin turhalta seikalta, mutta en valita . Toinen kohta joka vähän häiritsi oli tämä "uusi" kuolemattomuus yksityiskohta, josta ei oltu aiemmin puhuttu melkein lainkaan. Mitä ideaa siinäkin nyt oikeasti oli? Myös kirjan loppu jäi vähänsen ilmaan roikkumaan, mutta ei mitenkään hirveän häiritsevästi. Rakkaus ei katso aikaa -trilogian hahmot ovat aivan ihania. Gwendolyn on päähenkilö, johon on aidosti helppo samaistua. Gideon on suurinpiirtein kaikkien tyttöjen mielikuvitusissa komeaakin komeampi prinssi. Ehkä hieman koppava, mutta hyvin lempeä ja huolehtivainen. Xemerius, pieni nokkaeläin henkiolento, joka pitää itseään kovinkin vahvana demonina on myös hellyyttävä ja hauska lisä hahmoihin. Hänen letkautuksilleen on joskus vaikea olla nauramatta. Kun on kulunut vuosi siitä, kun luin Safiirinsinen olin jo ehtinyt unohtaa kuinka kevyt ja hauska tyyli Gierillä on kirjoissaan. Oli vaikea pitää näppejä erossa kirjasta. (Ostin heti ensimmäisenä päivänä kun ilmestyi kauppoihin) Suosittelen ehdottomasti kaikille jotka pitävät seikkailusta, salaperäisyydestä ja lempeästä rakkaudesta!

Huippu hyvä kirja darrenin ja Steven viimeinen taistelu oli mahtava

Aaah, ihanaa päästä taas tämän sarjan pariin. Poikkeuksellisesti täytyy kyllä olla nyt sitä mieltä, että tämä osa oli edellistä parempi. En osaa sanoa miksi, tai no osaan, mutta en tiedä onko syy kovinkaan hyvä. Kerronta oli tässäkin aika samanlainen, kuin Morriganin ristissä. Tässä osassa Kuuden piiri on oppinut tuntemaan toisensa. Siteet on sidottu, ja uskollisuus ansaittu. Nyt on aika matkustaa kohti viimeisen taistelun kenttää. Kyseinen paikka on Larkin ja Moiran kotimaassa, Geallissa. Geall kuvailtiin ihanaksi ja rauhalliseksi maaksi. Aika ajoin kuvittelin itseni sinne. Linnoja, Prinssejä ja Lohikäärmeitä täynnä olevaan satumaahan. Kyseinen maahan on kaikkien haaveilevien ihmisten unelma. Minulle tuli se sama tunne, kuin Harry Potteria lukiessani. Minä sulauduin kirjan tapahtumiin. Asetin itseni yhdeksi henkilöksi. Se tuntuu aivan mahtavalta. Olen sopivasti sairastellut koko viikonlopun, joten minulla oli roimasti aikaa lukea. Luinkin Jumalten tanssin läpi putkeen. Joten, kun kirja loppui tunsin itseni ontoksi. Minulle tuli se sama olo tiedättehän, kun hyvä elokuva loppuu. Astut ulos elokuvateatterista ja etsit ympäriltäsi vampyyrejä, avaruusolentoa tai himskatti vieköön, mitä tahansa maagista. Silloin minulle tulee se eräänlainen "masennus". Toivon aina, että ihan oikeasti eteeni tupsahtaisi vampyyri Edward, tai puhuva vihreä menninkäinen. Blair ja Lark olivat eräänlaiset päähahmot tässä kirjassa. Tietenkin hykertelin innoissani. Rakastan heitä molempia, ja en keksi kummallekkaan parempaa kumppania, kuin toisensa. Blair on kova ja kiivas soturi, joka kuitenkin omaa lämpimän sydämmen ja tyttömäiset tavat. Lark on komea ja huumorintajuinen muodonmuuttaja, jolla on ainaine nälkä, ja ovelat mielenliikkeet. Kaksikon romanssi oli kutkuttavaa luettavaa, ja rakastin sitä, että heidän tapansa näyttää toiselle tunteensa on pieni riitely. Lark: "Olet sydämetön soturi!" Blair: "Ei, olen vain järkevä!" Lark: "Älä kuvittelekkaan karkaavasi! Me puhumme tämän selväksi." Blair: "Uskallakkin koskea minuun..." *katse ja hiljaisuus* *pusi, pusi, hali hali* Aaaw, onko mitään suloisempaa? Koska en kuitenkaan suvaitse kieltävää vastausta, vastaan itse. EI OLE! Huumoriakin kirjasta löytyi ja sain useampaankin kertaan nauraa hekotella enimmäkseen Blairin kommenteille. Lisäksi kirjassa oli pari Cian ja Moira kohtausta, mitä oli ihanaa lukea. Aaaah En malta odottaa viimeistä osaa!

Olin kai jotain kahdentoista kun luin tämän ensimmäisen kerran. Kansi houkutteli kirjanselkämyksillään nuorta mieltä eikä sivumäärä pelottanut niinä vuosina kuten nykyään. Pitihän tämä uusiksi lukea kun jatko-osa löytynee huomenissa kaupoista. Virkistämään muistia. Moers on ollut syvällä ornossa tätä kirjoittaessaan. Todella syvällä, sillä vaikka enää en reagoinut niin tunteellisesti kuin pikkutyttönä (ei 12-vuotias ole pikkutyttö. Esimurkkuna.), tässä on suunnilleen se kaikki, mitä kirjassa tulee olla. Surua, iloa ja rakkautta, vaikkei ehkä rromanttisimmissa määrin. Eikä inspiraatiosta ja flow'sta voi kirjoittaa tähän tapaan, jollei itse ole sitä kokenut. Tähtiaakkoset. Orno. Kirjakkaiden ja Varjoruhtinaan kirjoitusvinkit... Kaikki käy yhteen omien kirjoitusfilosofioideni kanssa. Miljöö ja rakkaus kirjallisuuteen. Kuka meistä ei tahtoisi kävellä Kirjaliston teillä, pysähdellä antikvariaateissa ja nauttia mehiläisleipiä? Ei ole ammattia, joka ei liity kirjallisuuteen. Ja myös paha kirjallisuus. Ketä ei houkuttaisi tökkiä Vaarallisia kirjoja matkan päästä ja katsoa kuinka ne reagoivat? Elävät kirjat. Hämähäkit. Katakombeissa ihastuin Kirjakkaisiin ja heidän elintapoihinsa. Suloisia otuksia. Sadepaisteesta olisin pitänyt rahtusta enemmän, jos ketturi olisi pysynyt piilossa, vaikka kuolema olikin kaunis. Homunkolossi... In love with him. Kirjanpyytäjät ja kirjojen muu kaltoinkohtelu sattui. Uinuvien kirjojen kaupunki on kirjoitettu loistavasti ja teksti sisältää minulle rakkaita oivalluksia. Vaikka tämä hurmasi nuoremman minän, tällä oli paljon uutta annettavaa kuusitoistavuotiaalle. En minä pienenä ymmärtänyt Ocra De Wils -viittauksia. Uskomaton maailma, lahjakas kirjailija, jännittävä tarina. Rakkaimpia löytöjä kirjallisuuden ihmeellisestä maailmasta.

Tämä oli mielenkiintoinen ja erilainen tarina johon olin tottunut. En osaa sanoa tästä oikein paljoakaan mutta mielestäni se että ihmisestä on vain 10% jäljellä kuulostaa aika karulta ja se että kuoleminen tuolla näyttää olevan aika vaikeaa kun kokoajan sut vaan kootaan uudestaan. Jennan vanhemmat olivat mielestäni kamalat jotenkin sellaset piilottelevat ja muidenasioista päättäviä ihmisisa, en pitänyt heistä.