Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
En oikein ymmärrä tuota vertausta nälkäpeliin. Ensinnäkään kirja ei minun mielestäni yltänyt lähellekkään nälkäpelin tasoa. Toiseksi, en muistaakseni muista, että Puoliksi Paha edes muistuttaisi juoneltaan ja idealtaan Nälkäpeliä.... Olen hyvin hämmentynyt. Kirja on toki synkkä, mutta jännittävä se ei ollut. Ei se myöskään ennalta-arvatta ole, mutta mitään jännitystä en kokenut. Minulle ei tullut sitä tunnetta mitä koin esimerkiksi Harry Potteria lukiessani. En missään vaiheessa puristanu kirjaa rystyset valkeina, tai manannut pahiksia. Itse asiassa ainut hekilö josta pidin oli pahis. Tarkalleen ottaen pahiksista pahin. Joten ei, kirja ei ollut kiinnostavan synkkä tai jännittävä. Kirja ei myöskään kauhistuttanut minua. Monet ovat huomauttaneet kidutus ja väkivalta kohtauksista, joita kirjassa oli jonkin verran. Kohtaukset oli ehkä kuvailtu kauhistuttaviksi, mutta itse en juurikaan hätkähtänyt. Tunsin ehkä lievää kiinnostusta tatuointeihin, jotka Nathan sai, mutta se oli kaikki. Ja lopuksi, Puoliksi Paha ei ollut vastustamaton! Harry Potter, Varjojen kaupungit, Percy Jackson, Mustan tikarin veljeskunta, ne ovat vastustamattomia. Tämä kirja on hyvää luettavaa silloin, kun ei parempaakaan löydä. Kuten jo tuossa aiemmin mainitsi, henkilöt eivät olleet mieleeni. Nathan oli raivostuttava itsekeskeinen itkupilli, joka luulee olevansa erityinen, koska on niin "vaatimaton". Arran on sellainen kiltti persoona, jonka kiltteys on mennyt yli. Gabriel oli outo musta noita, jolla meni taika pieleen... Okei, mnkä kuvan saamme mustista... Jessica kuvotti minua, enkä todellakaan halua lukea kyseisestä henkilöstä enempää. Annalise taisi nousta kärkipaikalle listassa: Henkilöhahmot jotka ovat ärsyttäviä ja säällittäviä. Tyttö saa Nathanin kuolaavaksi koiraksi... Oikeastaan koirat ovat suloisia. Otetaanpa uusiksi. Tyttö saa Nathanin kuolaavaksi hämähäkiksi, mikä ärsytti minua eniten. Annalise on myös hirveän itsekeskeinen, mukamas "kiltti" valkoinen noita, joka ei halua pahaa Nathanille. Ha! Kattia kanssa. Toivoin sydämeni kyllyydestä, että tyttö katoaisi kuvioista, mutta ei... Murrrrr. Olihan kirjassa hieman positiivistakin. Kansi oli tehty uskomattoman näköiseksi ja takateksti oli suunniteltu ovelasti. Molemmat auttoivat siinä, että luulin kirjaa mielenkiintoiseksi. Pidin myös tapahtumapaikoista, jotka oli kuvailtu hienosti, vaikkakin harvoin. Luen jatkot ihan uteliaisuudesta, koska haluan tietää kuinka alas tämä sarja voi vajota, vai nouseeko laatu paremmaksi.
Ihan mukiinmenevä, mutta ei kaiken hypetyksensä arvoinen. Idea sinänsä mielenkiintoinen joskaan ei erityisen uniikki, mutta toteutus tökki. Kieli ei hurmannut minua ja vaikka kirjaa luki nopeasti, se oli välillä tappavan tylsä. Kaikki hahmot jäivät mitäänsanomattomiksi, etenkin niin puhtoinen ja ihana Annalise sai sappeni kiehumaan. Blaah. Kannesta täytyy kuitenkin antaa plussaa, päädyin melkein tekemään heräteostoksen sen perusteella, mutta onneksi jätin väliin.
Ihana! Tää yllätti mut täysin, koska yleensä en pidä scifistä niin paljon mutta tää....<4 olen rakastunut. Kirjassa on taitavasti sekoitettu väkivalta ja rakkaus!!
Pidin kirjasta, todella paljon! Kirjan kirjoitus tyyli on helppolukuinen, ja kirja oli sopivan mittainen. Kirjailija olisi voinut venyttää sitä vielä mutta onneksi ei tehnyt niin. Niin sitten Patch, rakkautta ensi silmäyksellä tähän hahmoon. Pidin myös Norasta, samaistuttava ihanan, kipakka hahmo. Ja sitten on vanha, viisas Vee! Lempihahmoni koko kirjassa<3
Tämä kirja osui ja upposi, vaikka siitä onkin jo aikaa kun luin tämän ei sen viehätys ole loppunut tätä voisin kuvata sanoin: Oman tiensä etsiminen. Haluaisin saada tähän jatkoa ja kysyntää muutenkin varmasti on. Tämä kirja ei vaipunut liian syvlle epätoivoon tässä oli mukana ihanasti kapinointia ja jännityksen tunnetta odotin innolla mitä seuraava sivu toi tullessaan Haluan tälle jatkoa sillä löydän harvoin näin hyviä kirjoja ja toivon että tälle ei käy niin että ilmestyy vain ensimmäinen osa muttei lisää. Suosittelen ehdottomasti!
Ihan hyvä. Sääli Valkokaulaa. Lopun jälkeen mietti, mitä seuraavaksi tapahtuu? Karjaiseeko tulisydän, että "Petturi! Yritit murhata Sinitähden!" ?
Jostain syystä kuvittelin kirjan olevan paljon mielenkiintoisempi kuin se oikeasti olikaan. Ehkä se johtui kiinnostavasta kannesta, ehkä liikoja lupailevasta takakansitekstistä... Mutta aloitin kirjan lukemisen innolla - ja lopetin sen kiitollisena siitä, ettei se ollut tuhlannut enempää aikaani. Kutsun tämänkaltaista kirjallisuutta "aivokuolleiden hanhien lukemistoksi". Tuo kuvannee tuntojani aika hyvin. Kirjailija on rakentanut juonen hyvin heppoisten ja yksinkertaisten käänteiden varaan, ja henkilöihin on panostettu yhtä hyvin kuin hylättyyn kaatopaikkaan. Green olisi kaivannut ehdottomasti paljon harjoitusta ennen kirjan kirjoittamista. En voi yksinkertaisesti ymmärtää, kuinka näinkin mitättömästä kirjasta voidaan saada aikaan niin suuri kohu. Mutta no, massa on helposti vietävissä. Vähänkin lupauksia kiehtovuudesta ja synkkyydestä, ja harjaantumaton lukija alkaa nähdä kirjassa noita piirteitä. Toivottavasti elokuva on onnistunut. Siihen ei ole ainakaan voitu tunkea sitä hirveää yksikön toinen persoona-preesens-kerrontatyyliä. Mutta jos jotain hyvää on sanottava, niin kirjan ulkoasu on erittäin kaunis. Pidän tuosta kannesta. Vai pitäisikö sanoa kansista?
Upea, upea, upea. Muuten en voi tätä kuvailla. Genreluokittelut Sielut kulkevat sateessa -kirjan kohdalla ovat täysin turhia. Jääskeläinen kirjoittaa kirjoja, joissa yhdistyvät paitsi maaginen realismi, myös kauhu ja jonkinlainen... Sille on tuskin nimeä. Symboliikka on ehkä lähimpänä. Symboleja kirjassa vilisee, ja on lukijan vastuulla poimia ne kaikki ja muodostaa kirjasta oma käsityksensä. Eli helpoksi Jääskeläinen ei lukuprosessia lukijalle tee. Minut kirja aivan imaisi mukaansa. Luin tätä kaikkialla - terveyskeskuksessa, ulkoilemassa ollessani - ja tietty kotona. Yöllä. En suosittele. Itse asiassa intouduin Sieluista niin kovin, että rustasin kirjailijalle jopa fanipostia. Minulle vastattiin muutama päivä sitten, ja Jääskeläinen kertoi saavansa ideoita kirjoihinsa unistaan. Hyvin unenomaiselta koko kirja tuntuukin. Kirjassa pohdittiin paljon kaikenlaisia rajoja ja lopulta kaikki ne osoittautuivat tarpeettomiksi. Tietyllä tapaa lähes raivostuin, kun huomasin kirjan vievän minua eikä toisinpäin. Raja lukijan ja kertojankin välillä siis sumeni. Silloin tällöin nimittäin lukija voi kokea olevansa jumala, joka vain nauraa päähenkilöiden kokemille vaikeuksille. Varmasti päällimmäinen kysymys, joka tästä jäi, oli: "Onko minulla sielu?" Toivon, ettei olisi. Sen verran hurjiksi ne tässä kirjassa äityivät.
Rakastin Outolintua, joten kuinka voisinkaan olla rakastamatta tätä? Totta, toinen osa ei yleensä ole yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta silti Kapinallinen lunastaa kaikki lupaukset. Trisin ja Neljän suhde saa kauniita, synkkiä sävyjä, ja kirja on, jos mahdollista, vieläkin dystooppisempi kuin ensimmäinen. Kansikin on todella kaunis. (Kantta harvoin mainitaan arvosteluissa, vaikka tosiasiassa se on ensimmäinen asia, jonka kirjasta saa tietää.) Joten iso kiitos myös kannen tekijälle! Ja, heh, hehkutetaanhan tätä Suomessakin nykyisin. Ihan vain (omaa) sitaattia korjatakseni. Enkä malttaisi odottaa Allegiantia... :)
En ole lukenut Havasteelta aiemmin yhtään mitään, joten tämä kirja oli ensiaskeleeni kohti kyseisen kirjailijan tuotannon tuntemusta. Tuulen vihat kertoo Kertestä, orpotytöstä, josta kasvaa ajan kuluessa (ehkä vähän turhankin) vahva ja ylpeä nainen. Kertte saa tahtonsa perille aina, tavalla tai toisella, ja sen vuoksi itse hahmo ei liiemmin herättänyt myötätuntoa. Jollain tapaa Tuulen vihat oli kuin Kristiina Vuoren Siipirikko. Kumpikin oli keskiajalla eläneen tytön kasvutarina. Toisaalta Havasteella on mukana ihan todellisia ja tunnettuja historiallisia henkilöitä, ja kirjaa lukiessa historia tuli ihan iholle. Myöskin kaikki kansanperinteet ja loitsut olivat todella kiinnostavia. Ehkä joissain kohtaa tuntui hieman jankkaukselta, kun kertoja selitti, kuinka Kertte puki vaatteet juuri tietyssä järjestyksessä, mutta muuten - ei mitään valittamista. Hyvä kirja, jonka suosittelen lukemaan.
Aivan ihastuttava sarja! Lopun numerokoodi oli aivan helppo ja odotan malttamattomasti että saan viimeisen osan käsiini. Käsittääkseni se ilmestyy ensi viikolla,joten odotus ei ole pitkä:) Oikein rakastan tämän sarjan salaperäisyyttä ja arvoituksia joita se pursuaa. Minulla on tunne, että viimeisessä osassa tulee olemaan parikin yllätyksellistä käännettä:)
Melkein yhtä hyväkuin osa:1. Tulitassusta on vihdoin tullut soturi. Edelleen ärsyttää että se ei tajunnut ennustusta, vaan Sinitähden piti kertoa se. Toisaalta, jos se olisi tiennyt, se olisi pilannut juonen. Eli itse asiassa ihan hyvä ettei tiennyt sitä. Jo ykkösestä tulin kissahulluksi.(En kertonut osan:1 arvostelussa, koska se oli niin pitkä.) Hyvä kirja!
MAHTAVA KIRJA!!!!! Tämä sarja muutti elämäni. Halusin lisää ja lisää. Aloin lukea muita kirjoja, koska pyrin samaan tunnelmaan. Rakastan tätä ja muita soturikissoja! Olen lukenut kaikki ilmestyneet soturikissat. Ja kaikille soturikissojen ystäville, käykää sivustolla uusi nelipuu. Nyt meillä on tämä omana! Meidän rotat, tai siis ainakin toinen inhoaa soturikissoja. Kerran kun yhdessä kirjassa,(joka oli muistaakseni Kuunnousu) mainittiin (taas kerran) kuinka "hirvittävän pahoja" rotat olivat, se pissasi sivulle. Se oli kirjaston kirja, mutta liru oli niin pieni, että pissa saatiin melkein kokonaan pois. Hih! Tulitassu on mahtava pää henkilö. En kyllä käsitä miksi se ei ymmärtänyt sitä ennustusta. Kaiken kaikkiaan mahtava kirja!
Ihan hyvä. Hiukan ärsyttävän överi. Mutta ei se mitään. Kuten jo sanoin, ihan hyvä.
Ihan hyvä seikkailu. Ykkönen oli parempi.Onneksi kuvittaja ei ole vaihtunut, niin kuin Supermarsun kanssa kävi.Toivon jatkoa.
Hyvä, nopeasti luettu, jatko-osa Ruohometsän kansalle. Pidin paljon. Kerrassaan mukavaa jatkoa ensimmäiselle osalle. Toivon jatkoa.
Se. Yksinkertainen nimi, sivuja määrältään yli 1000. Täällä Suomessa kahti jaettu ja äärimmäisen harvinainen teos Stephen Kingiltä. Ja todella, TODELLA arvostettu romaani. Kun itse tutustuin nuorena tähän kertomukseen, oli se erikoisempi sisällöltään mihin olin aiemmin tottunut Kingiltä. Paljon henkilöhahmoja, paljon tapahtumia, paljon yksityiskohtaisuuksia ja paljon aika hyppelyjä vuoden 1958 ja vuoden 1985 välillä. Paljon absurdeja ja surrealistisia asioita ja paljon väkivaltaa, rivouksia ja muita varpaille nostattavia juttuja. Ja tietenkin Se, se kaikista pahin. Oliko se sitten hyvä juttu alkujaan? No jaa, nuorena junnuna tämä oli aika turruttavaa ja väsyttävää. Jutut olivat enemmän aikuismaisia ja tiettyihin aikaväleihin kuuluneet ajankohtaisuudet käsitteinä vieraita. Kirjan luku oli yhtä raskasta kuin olisi kävellyt kilometrin lyijykengissä ja tätä melkein loppupäässä hyppi sivuja yli vain saadakseen sen loppumaan nopeammin. On se nuoren mieli joskus hämmentävää, kun kaikkien näiden vuosien jälkeen sain kirjan pitkän metsästyksen tuoksinnassa käsiini ja aloin kahlata saamaa juttua toistamiseen. Sillä tämä on yksi parhaimpia lukemiani ja omistamiani Stephen Kingejä koskaan! Yleensä King juuttuu usein siihen ongelmaan, että kaikki täytyy aina selittää ilman että se palvelee täysin tarinaa. Nyt juttu ei haittaa ollenkaan, sillä se vain kasvattaa romaanin eeppistä luonnetta kuvatessa pienen mutta pelottavan ilmapiirin omaavaa Derryn pikkukapunkia. Hahmokuvailutkin ovat jälleen onnistuneet ja se näkyy parhaiten kiusatuista lapsista koostuvassa "Häviäjien kerhosta": änkyttävästä Billistä, lihavasta Benistä, astmaattisesta Eddiestä, vitsailevasta Richiestä, tummaihoisesta Mikesta, juutalaistaustaisesta Stanista ja porukan ainoata naisosapuolta edustavasta Beverlysta. Heitä säälii ja heidän vuokseen tuntee riemua toisiinsa tutustuttua ja heidän välisten suhteitensa muututtua jotain ystävyyttä suuremmaksi, jonkin korkeamman voiman muovaamaksi. Jälleen Stephen King osoittaa kokeilullisuuttaan, sillä nyt kirja loikkii 27 vuoden välein päähenkilöiden lapsuudesta aina heidän aikuisuuteen asti. Rytmitys toimii loistavasti ja eeppisyyden tunne senkun kasvaa ympyrän sulkeutumista muistuttavien fiiliksien johdosta. Myös pahis on eeppisin ikinä tuhansineen olomuotoineen, vaikutusvaltoineen ja järkyttävine mittaluokkineen. Kukapa ei tuntisi kauhua olennosta, joka Derryn alla viemäreissä muhitessa pitää kaupunkia lumovoimassaan ja harrastaa silloin tällöin lasten murhaamista ja syömistä kylmäävässä klovinin hahmossa? Siispä aika ikimuistettava myös on myös Se. Alku on tehokas – jo itsessään melkeinpä mestariteos – ja loppu yllättää olemalla myös kerrankin hyvä, mikä tapahtuu aika harvoin Kingin tarinoissa. Eli eiköhän tämä ole selkeästi täyden pisteen arvoinen juttu, jonka jokaisen vähäänkään kauhusta diggaavan tulisi tutustua lämpimien suosittelujeni johdolla. No okei, jos jokin miinus on pakko löytää, niin kyllä löytyy myös: kirjan suomennos voisi olla yhtenä niteenä julkaistu eikä tuolla tavoin törkeästi kahti jaettuna, etenkin kun toinen osa on selkeästi sivumäärältään lyhyempi ja paksuudeltaan ohuempi kuin ensimmäinen osa. Pikkuvinkki Tammelle, jos joskus uusintapainos suunnitelmissa.
Kerronta ehkä tökki hieman joissakin kohdissa, mutta pääosin kirja oli loistava. Tosin hahmoja on paljon, ja joskus on vaikea muistaa, kuka kuuluu mihinkin aikaan, mutta lukiessa pidemmällä siitä ei ole enää ongelmaa, koska hahmot eivät vaihdu enää koko ajan. Jatko-osa on lähes pakollinen luettava tämän jälkeen, koska loppu jää niin avoimeksi. Siis ainakin, jos tykkäsi tästä kirjasta.
Kirja piti lukijan otteessaan tosin olisin kaivannut enemmän käänteitä itse tarinaan. Loppu oli kuitenkin koskettava kun kaikki loksahti yhteen. :)
Ostin kirjan briteistä, eli luin sen englanniksi. Kirjan aihe oli mielenkiintoinen ja oli kivaa tutustua noitien maailmaan. Parhaimpia henkilöitä olivat Arran, Gabriel, Marcus, Annalise ja tietysti Nathan. Jessica oli tosi ärsyttävä. Kirjan kansi oli tosi hieno ja se herätti mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Aion kyllä lukea seuraavat osat ja elokuvankin haluan nähdä kunhan se saadaan kuvattua.