Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Huippu hyvä kirja darrenin ja Steven viimeinen taistelu oli mahtava

Aaah, ihanaa päästä taas tämän sarjan pariin. Poikkeuksellisesti täytyy kyllä olla nyt sitä mieltä, että tämä osa oli edellistä parempi. En osaa sanoa miksi, tai no osaan, mutta en tiedä onko syy kovinkaan hyvä. Kerronta oli tässäkin aika samanlainen, kuin Morriganin ristissä. Tässä osassa Kuuden piiri on oppinut tuntemaan toisensa. Siteet on sidottu, ja uskollisuus ansaittu. Nyt on aika matkustaa kohti viimeisen taistelun kenttää. Kyseinen paikka on Larkin ja Moiran kotimaassa, Geallissa. Geall kuvailtiin ihanaksi ja rauhalliseksi maaksi. Aika ajoin kuvittelin itseni sinne. Linnoja, Prinssejä ja Lohikäärmeitä täynnä olevaan satumaahan. Kyseinen maahan on kaikkien haaveilevien ihmisten unelma. Minulle tuli se sama tunne, kuin Harry Potteria lukiessani. Minä sulauduin kirjan tapahtumiin. Asetin itseni yhdeksi henkilöksi. Se tuntuu aivan mahtavalta. Olen sopivasti sairastellut koko viikonlopun, joten minulla oli roimasti aikaa lukea. Luinkin Jumalten tanssin läpi putkeen. Joten, kun kirja loppui tunsin itseni ontoksi. Minulle tuli se sama olo tiedättehän, kun hyvä elokuva loppuu. Astut ulos elokuvateatterista ja etsit ympäriltäsi vampyyrejä, avaruusolentoa tai himskatti vieköön, mitä tahansa maagista. Silloin minulle tulee se eräänlainen "masennus". Toivon aina, että ihan oikeasti eteeni tupsahtaisi vampyyri Edward, tai puhuva vihreä menninkäinen. Blair ja Lark olivat eräänlaiset päähahmot tässä kirjassa. Tietenkin hykertelin innoissani. Rakastan heitä molempia, ja en keksi kummallekkaan parempaa kumppania, kuin toisensa. Blair on kova ja kiivas soturi, joka kuitenkin omaa lämpimän sydämmen ja tyttömäiset tavat. Lark on komea ja huumorintajuinen muodonmuuttaja, jolla on ainaine nälkä, ja ovelat mielenliikkeet. Kaksikon romanssi oli kutkuttavaa luettavaa, ja rakastin sitä, että heidän tapansa näyttää toiselle tunteensa on pieni riitely. Lark: "Olet sydämetön soturi!" Blair: "Ei, olen vain järkevä!" Lark: "Älä kuvittelekkaan karkaavasi! Me puhumme tämän selväksi." Blair: "Uskallakkin koskea minuun..." *katse ja hiljaisuus* *pusi, pusi, hali hali* Aaaw, onko mitään suloisempaa? Koska en kuitenkaan suvaitse kieltävää vastausta, vastaan itse. EI OLE! Huumoriakin kirjasta löytyi ja sain useampaankin kertaan nauraa hekotella enimmäkseen Blairin kommenteille. Lisäksi kirjassa oli pari Cian ja Moira kohtausta, mitä oli ihanaa lukea. Aaaah En malta odottaa viimeistä osaa!

Olin kai jotain kahdentoista kun luin tämän ensimmäisen kerran. Kansi houkutteli kirjanselkämyksillään nuorta mieltä eikä sivumäärä pelottanut niinä vuosina kuten nykyään. Pitihän tämä uusiksi lukea kun jatko-osa löytynee huomenissa kaupoista. Virkistämään muistia. Moers on ollut syvällä ornossa tätä kirjoittaessaan. Todella syvällä, sillä vaikka enää en reagoinut niin tunteellisesti kuin pikkutyttönä (ei 12-vuotias ole pikkutyttö. Esimurkkuna.), tässä on suunnilleen se kaikki, mitä kirjassa tulee olla. Surua, iloa ja rakkautta, vaikkei ehkä rromanttisimmissa määrin. Eikä inspiraatiosta ja flow'sta voi kirjoittaa tähän tapaan, jollei itse ole sitä kokenut. Tähtiaakkoset. Orno. Kirjakkaiden ja Varjoruhtinaan kirjoitusvinkit... Kaikki käy yhteen omien kirjoitusfilosofioideni kanssa. Miljöö ja rakkaus kirjallisuuteen. Kuka meistä ei tahtoisi kävellä Kirjaliston teillä, pysähdellä antikvariaateissa ja nauttia mehiläisleipiä? Ei ole ammattia, joka ei liity kirjallisuuteen. Ja myös paha kirjallisuus. Ketä ei houkuttaisi tökkiä Vaarallisia kirjoja matkan päästä ja katsoa kuinka ne reagoivat? Elävät kirjat. Hämähäkit. Katakombeissa ihastuin Kirjakkaisiin ja heidän elintapoihinsa. Suloisia otuksia. Sadepaisteesta olisin pitänyt rahtusta enemmän, jos ketturi olisi pysynyt piilossa, vaikka kuolema olikin kaunis. Homunkolossi... In love with him. Kirjanpyytäjät ja kirjojen muu kaltoinkohtelu sattui. Uinuvien kirjojen kaupunki on kirjoitettu loistavasti ja teksti sisältää minulle rakkaita oivalluksia. Vaikka tämä hurmasi nuoremman minän, tällä oli paljon uutta annettavaa kuusitoistavuotiaalle. En minä pienenä ymmärtänyt Ocra De Wils -viittauksia. Uskomaton maailma, lahjakas kirjailija, jännittävä tarina. Rakkaimpia löytöjä kirjallisuuden ihmeellisestä maailmasta.

Tämä oli mielenkiintoinen ja erilainen tarina johon olin tottunut. En osaa sanoa tästä oikein paljoakaan mutta mielestäni se että ihmisestä on vain 10% jäljellä kuulostaa aika karulta ja se että kuoleminen tuolla näyttää olevan aika vaikeaa kun kokoajan sut vaan kootaan uudestaan. Jennan vanhemmat olivat mielestäni kamalat jotenkin sellaset piilottelevat ja muidenasioista päättäviä ihmisisa, en pitänyt heistä.

Ei kyllä nyt oikein iskenyt tämä teos. Todella stereotyyppisiä ja paperinohuita henkilöhahmoja, joista ei jaksanut kiinnostua. Puuduttavan tuttu juoni, jonka tpahtumat arvasi siinä 50 sivua etukäteen. Ja kylläpä oli yksipuolisesti ja hirveällä toistolla esitetty porukan jaottelu Vaatimattomiin ja muihin... Eikö yhtään vähempi osoittelu ja alleviivaus olisi riittänyt? Olisi se ainakin ollut tyylikkäämpää. Kirjoittajalla ei ilmeisesti ole myöskään ollut mitään käsitystä joistakin fysiikan peruslaeista ja siitä, mihin ihmiskroppa kykenee hajoamatta. Kirjan maailmaa pohjustetaan ja kuvaillaan kovin vähän, mikä syö mielenkiintoa. Ympätään stereotyyppisen tylsä rakkaustarina, ja se on siinä. Tätä kirjaa lukiessani ajattelin ihan liian monta kertaa, että jaa, olen kyllä lukenut tämän kaiken aikaisemmin, ja paljon paremmin kirjoitettuna. Ehkä vain suomennos on kökkö.

Hieno päätös sarjalle. Kirjailija sai kaikki langat sidottua mukavasti yhteen. Epäkohtina sarjassa voisin pitää sitä, kuinka Gwendolynin ja Gideonin rakkaus leimahtaa viikon tuntemisen jälkeen ilmiliekkeihin ja heti ollaan valmiita suurinpiirtein kuolemaan toisen puolella. Ja sitten lopulta päädytään elämään yhdessä maailman loppuun asti, kuolemattomia kun ollaan tietty. En kuitenkaan kiellä ettenkö silti olisi aivan ihastunut tähän sarjaan. Ajassa matkustaminen on vain niin kiehtova ajatus. Pienet aivonystyräni aivan kipeytyvät kun rupean sitä liiaksi ajattelemaan. Mutta siis, kaiken kaikkiaan hieno tarina lämpimällä huumorilla höystettynä. Suosittelen lämpimästi nuorille romantiikannälkäisille tyttösille.

Ihan perushyvä kirja. Koukuttava ainakin, sillä jostain syystä on pakko lukea jatko-osat. Ei mikään suosikkini kylläkään. Yön talo-kirjat ovat mulle vähän hankalaa luettavaa, Zoeyhin (vai miten se nyt taivutetaankaan) kun en oikein osaa samaistua. Itse olen aivan Zoeyn vastakohta (mutta eipä nyt puhuta siitä). Olen aika samoilla linjoilla kuin kaikki muutkin jotka eivät kirjaan sen koommin rakastuneet. Zoeyn poikaongelmat saavat jo aivan liian suuret mittasuhteet, sivuhahmot ovat stereotyyppisiä ja sarjaa on jatkettu hieman liian pitkälle. Jossain kohtaa alkaa jo tuntea hieman epäreiluuden tunnetta, kun kaikki spesiaali osuu Zoyeyn kohdalle: Ylipapitarjuttu ja sen sellainen. Yksi minua suuresti häiritsevä seikka kirjassa oli tämä Nyks-juttu. Tarinassa korostettiin liikaa sitä että Nyks oli hyvä ja ainoa oikea ja blaa blaa. Sitten kun siihen vielä lisätään ne kaikki "näyt" ja "visiot" ja "ennustukset" niin en oikein tajua miten se eroaa kristinuskosta (esim. kaikissa keskiaikaisissa myyteissähän on jotain että jumala käski minua tekemään niin jne. (esim. kuningas Arthur)), jota kirjassa niin kovasti poljetaan maan tasalle. En osaa oikein kunnolla kuvailla sitä, mutta minusta on jotenkin ahdistavaa, että kirjassa korostettiin jotain usokontoa "ainoaksi oikeaksi". Ei sillä että mikään muu uskonto olisi oikeassa elämässä "se oikea". :D Mutta kyllä kirjoista löytyy myös joitain hyviä kohtia, ainakin Stevie Raen/ Refaimin kuvakulmasta kerrottuna. Ja pidän siitä että äiti ja tytär ovat yhdessä tämän projektin takana :) Ja kyllä sitä vähän ymmärtää, miksi tämä on maailmalla niin suosittu.

SIIS VOI LUOJA MUN ELÄMÄ OLI OHI KUN LUIN TON LOPPUUN... heartbreaking moment ku tajuu et se kirja tosiaan loppui MUT MAAILMAN IHANIN KIRJA IKINÄ!! <3 <3 (tai sarja <3)<3 <3 <3 Ja noista hahmoista Eden on ihan paras (mun mielestä ainakin) :) ja sit koska mä jotenkin tosi oudosti aina rakastun niihin "outoihin" hahmoihin niin Ronni <3 ja sit tietenki Ronni ja Eden yhdessä :D <3 <3 Mutta siis JOS ETTE OLE VIELÄ LUKENEET TÄTÄ SARJAA NII LUKEKAA NYT!! ja sori jos etsitte rakentavia mielipiteitä ja satuitte vahingossa lukemaan tän XD

On yllättävää, että Narnian tarinat saavat minulta loppujen lopuksi 3 ½ tähteä. Aloittaessani Narnian viimeisen taistelun olin jo mielessäni luokitellut sarjan kolmen tähden arvoiseksi. Päällekäyvä kertojaääni ärsytti minua erityisesti: esimerkkinä vaikka Hopeisen tuolin jatkuva saarnaus siitä, miten kokeilukoulussa kaikki tehtiin väärin. Samaisen kirjan loppu oli aivan raivostuttava. Tällaisia kohtauksia, joissa paha (tai "kirjailijan mielestä paha") saa palkkansa, on muissakin kirjoissa, kuten Prinssi Kaspianissa. Etenkin "pahat" hahmot olivat usein stereotyyppisiä. Hyviksetkin olivat tylsiä, kuten Edmund Kaspianin matkassa maailman ääriin. Hän oli kiinnostavampi Velhossa ja leijonassa. Hyviä henkilöitä olivat Lucy ja Kaspian, mutta Aslan ainoa todella hyvin kehitetty. Leijona piti koko tarinan kasassa. Narnia onnistuu ajan ja paikan kuvauksissa. Uudessa kirjassa kiinnostaa aina, kuinka paljon aikaa on kulunut ja miten Narnia on muuttunut. Pidin Taikurin sisarenpojan Metsästä maailmojen välillä ja Charnin kuolevasta maailmasta. Kaspianin matka maailman ääriin oli toiseksi paras osa, koska siinä ei juurikaan taisteltu, vaan seikkailu ja meren ihmeet esittivät pääosaa. Varsinkin kirjan loppu oli loistavasti kuvailtu. Mutta sarjan paras osa, joka muutti mielipiteitäni koko Narnian tarinoista, oli viimeinen kirja. Kertoja ei ollut juuri lainkaan ärsyttävä. Loppu ylitti odotukseni reilusti. Tajusin, että jokaisella sarjan osalla oli merkitys, ja yksityskohdista punottiin järisyttävä huipennus. Ihailen erityisesti sitä, että C.S. Lewis vaivautui kirjoittamaan ennen viimeistä osaa kokonaisen kirjan kalormenilaisten taustatarinaksi (Hevonen ja poika). Näin Viimeisen taistelun viholliset eivät olleet vain tyhjästä nyhjäistyjä muukalaisia, vaan oikeita ihmisiä, joilla on oikea kulttuuri. Myös Hopeisessa tuolissa esitelty Isä Aika teki vaikutuksen, kun hänellä oli kuin olikin rooli maailmanlopussa. Kaiken kaikkiaan tarinan loppu oli ihmeellisesti kuvailtu. Sen ansiosta annan anteeksi melkein kaikki aiempien osien viat, vaikka se ei koko sarjan arvosanaa nostakaan kuin puolella tähdellä.

Kirja vaikutti ensin siltä, että en jaksaisi lukea tätä ensimmäisen luvun otsikon mukaan "Oih, pure minua!" Mutta loppujen lopuksi luinkin. Se oli oikeastaan hyvä! Luin sen mielelläni, vaikka en oikein pitänyt Evien pinkistä pukeutumistyylistä tai oikeastaan minun oli vähän vaikea saada päähäni kuvaa mitä hän milloinkin puki. Lopussa rupesin ymmärtämään mikä Evie oli. Evien paras ystäväkin, Lish (?) oli minun mielestäni ihan hauskakin, vaikka tuo piip- juttu meni vähän överiksi.

Ihana kirja, ei voi muuta sanoa! :) Faunoidit on kyllä ehdottomasti paras suomalainen kirjasarja ja Annukka Salama paras suomalainen kirjailija! Harakanloukku tuli ahmaistua tosi nopeasti, niin kuin edelliset osatkin. Ostin tän kirjan pari päivää sitten eikä siinä mennyt pitkää, kun jo sain sen luettua. Hyvä trilogian päätösosa, ainakin mun mielestä. Mun on pakko paljastaa, että mua vähän jännitti (en tiedä miksi), jos Harakanloukku jotenkin ois huonompi ja joutuisin pettymään.. Mutta en pettynyt! Musta oli kivaa päästä tutustumaan paremmin metsästäjiin ja siihen millaisissa oloissa ne elää. Venorista oli mielenkiintoista lukea. Jotenkin tässä kirjassa mua ei jaksanut kiinnostaa hirveästi Unna ja Rufus ja Nemokin vähän ärsytti. Tiesin, että lopulta kuitenkin Unna ja Rufus palaa yhteen joten niihin ei jaksanut niin paljoa keskittyä. Mikä mua enemmän kiinnosti oli Joone ja Iivari!!!! <33 Aah ihana pari!! Joone on ollut trilogian alusta asti mun lempihahmo ja Iivariin rakastuin todellakin tässä kirjassa. Oli ihanaa kun Joone löysi sen oikean ja vielä kun Iivari on metsästäjä, vihollinen. Kirjan loppussa mua jo melkein pelotti, että jos Iivari kuitenkin jää jonnekin sinne Venoriin eikä Joone nää sitä enää koskaan, mutta hyvä kun niin ei tapahtunutkaan! Kiinnostaisi kyllä ehdottomasti lukea vielä lisää Joonesta ja Iivarista, kuten niitten yhteisestä arjesta ja miten Iivari sopeutuu tavalliseen maailmaan, meneekö se normaaliin lukioon, miten kaikki muut faunoidit suhtautuu Iivariin (metsästäjään!) jnejne… xD Antaisin kirjan lopulle ehkä pienen miinuksen. Ei sillä etten ois tykänny kirjan lopusta, mutta olisin ehkä halunnut lukea vähän enemmän siitä miten faunoidijengi pääsi pois Venorista. Siitä kun hypättiin yli kun Unna oli tajuton.. Oon kuitenkin ilonen et Unna ja Rufus palas yhteen, mutta siitä kuningas ja kuningatar jutusta nyt en oikeen tiedä mitä sanoa.. xD Mikä mua vähän ihmetytti, oli metsästäjien avuttomuus joissain tilanteissa ja se miten huonosti ja vähän ne vartioi paikkoja. Myös jäi mietityttämään miten kävi Iivarin siskoille... Joka tapauksessa mä tykkäsin todellakin tästä kirjasta. Viisi tähtee tää musta ansaitsee, vaikka pikku vikoja löytyykin! :) En malta odottaa milloin tulee lisää kirjoja faunoideista!