Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Ei kyllä nyt oikein iskenyt tämä teos. Todella stereotyyppisiä ja paperinohuita henkilöhahmoja, joista ei jaksanut kiinnostua. Puuduttavan tuttu juoni, jonka tpahtumat arvasi siinä 50 sivua etukäteen. Ja kylläpä oli yksipuolisesti ja hirveällä toistolla esitetty porukan jaottelu Vaatimattomiin ja muihin... Eikö yhtään vähempi osoittelu ja alleviivaus olisi riittänyt? Olisi se ainakin ollut tyylikkäämpää. Kirjoittajalla ei ilmeisesti ole myöskään ollut mitään käsitystä joistakin fysiikan peruslaeista ja siitä, mihin ihmiskroppa kykenee hajoamatta. Kirjan maailmaa pohjustetaan ja kuvaillaan kovin vähän, mikä syö mielenkiintoa. Ympätään stereotyyppisen tylsä rakkaustarina, ja se on siinä. Tätä kirjaa lukiessani ajattelin ihan liian monta kertaa, että jaa, olen kyllä lukenut tämän kaiken aikaisemmin, ja paljon paremmin kirjoitettuna. Ehkä vain suomennos on kökkö.

Hieno päätös sarjalle. Kirjailija sai kaikki langat sidottua mukavasti yhteen. Epäkohtina sarjassa voisin pitää sitä, kuinka Gwendolynin ja Gideonin rakkaus leimahtaa viikon tuntemisen jälkeen ilmiliekkeihin ja heti ollaan valmiita suurinpiirtein kuolemaan toisen puolella. Ja sitten lopulta päädytään elämään yhdessä maailman loppuun asti, kuolemattomia kun ollaan tietty. En kuitenkaan kiellä ettenkö silti olisi aivan ihastunut tähän sarjaan. Ajassa matkustaminen on vain niin kiehtova ajatus. Pienet aivonystyräni aivan kipeytyvät kun rupean sitä liiaksi ajattelemaan. Mutta siis, kaiken kaikkiaan hieno tarina lämpimällä huumorilla höystettynä. Suosittelen lämpimästi nuorille romantiikannälkäisille tyttösille.

Ihan perushyvä kirja. Koukuttava ainakin, sillä jostain syystä on pakko lukea jatko-osat. Ei mikään suosikkini kylläkään. Yön talo-kirjat ovat mulle vähän hankalaa luettavaa, Zoeyhin (vai miten se nyt taivutetaankaan) kun en oikein osaa samaistua. Itse olen aivan Zoeyn vastakohta (mutta eipä nyt puhuta siitä). Olen aika samoilla linjoilla kuin kaikki muutkin jotka eivät kirjaan sen koommin rakastuneet. Zoeyn poikaongelmat saavat jo aivan liian suuret mittasuhteet, sivuhahmot ovat stereotyyppisiä ja sarjaa on jatkettu hieman liian pitkälle. Jossain kohtaa alkaa jo tuntea hieman epäreiluuden tunnetta, kun kaikki spesiaali osuu Zoyeyn kohdalle: Ylipapitarjuttu ja sen sellainen. Yksi minua suuresti häiritsevä seikka kirjassa oli tämä Nyks-juttu. Tarinassa korostettiin liikaa sitä että Nyks oli hyvä ja ainoa oikea ja blaa blaa. Sitten kun siihen vielä lisätään ne kaikki "näyt" ja "visiot" ja "ennustukset" niin en oikein tajua miten se eroaa kristinuskosta (esim. kaikissa keskiaikaisissa myyteissähän on jotain että jumala käski minua tekemään niin jne. (esim. kuningas Arthur)), jota kirjassa niin kovasti poljetaan maan tasalle. En osaa oikein kunnolla kuvailla sitä, mutta minusta on jotenkin ahdistavaa, että kirjassa korostettiin jotain usokontoa "ainoaksi oikeaksi". Ei sillä että mikään muu uskonto olisi oikeassa elämässä "se oikea". :D Mutta kyllä kirjoista löytyy myös joitain hyviä kohtia, ainakin Stevie Raen/ Refaimin kuvakulmasta kerrottuna. Ja pidän siitä että äiti ja tytär ovat yhdessä tämän projektin takana :) Ja kyllä sitä vähän ymmärtää, miksi tämä on maailmalla niin suosittu.

SIIS VOI LUOJA MUN ELÄMÄ OLI OHI KUN LUIN TON LOPPUUN... heartbreaking moment ku tajuu et se kirja tosiaan loppui MUT MAAILMAN IHANIN KIRJA IKINÄ!! <3 <3 (tai sarja <3)<3 <3 <3 Ja noista hahmoista Eden on ihan paras (mun mielestä ainakin) :) ja sit koska mä jotenkin tosi oudosti aina rakastun niihin "outoihin" hahmoihin niin Ronni <3 ja sit tietenki Ronni ja Eden yhdessä :D <3 <3 Mutta siis JOS ETTE OLE VIELÄ LUKENEET TÄTÄ SARJAA NII LUKEKAA NYT!! ja sori jos etsitte rakentavia mielipiteitä ja satuitte vahingossa lukemaan tän XD

On yllättävää, että Narnian tarinat saavat minulta loppujen lopuksi 3 ½ tähteä. Aloittaessani Narnian viimeisen taistelun olin jo mielessäni luokitellut sarjan kolmen tähden arvoiseksi. Päällekäyvä kertojaääni ärsytti minua erityisesti: esimerkkinä vaikka Hopeisen tuolin jatkuva saarnaus siitä, miten kokeilukoulussa kaikki tehtiin väärin. Samaisen kirjan loppu oli aivan raivostuttava. Tällaisia kohtauksia, joissa paha (tai "kirjailijan mielestä paha") saa palkkansa, on muissakin kirjoissa, kuten Prinssi Kaspianissa. Etenkin "pahat" hahmot olivat usein stereotyyppisiä. Hyviksetkin olivat tylsiä, kuten Edmund Kaspianin matkassa maailman ääriin. Hän oli kiinnostavampi Velhossa ja leijonassa. Hyviä henkilöitä olivat Lucy ja Kaspian, mutta Aslan ainoa todella hyvin kehitetty. Leijona piti koko tarinan kasassa. Narnia onnistuu ajan ja paikan kuvauksissa. Uudessa kirjassa kiinnostaa aina, kuinka paljon aikaa on kulunut ja miten Narnia on muuttunut. Pidin Taikurin sisarenpojan Metsästä maailmojen välillä ja Charnin kuolevasta maailmasta. Kaspianin matka maailman ääriin oli toiseksi paras osa, koska siinä ei juurikaan taisteltu, vaan seikkailu ja meren ihmeet esittivät pääosaa. Varsinkin kirjan loppu oli loistavasti kuvailtu. Mutta sarjan paras osa, joka muutti mielipiteitäni koko Narnian tarinoista, oli viimeinen kirja. Kertoja ei ollut juuri lainkaan ärsyttävä. Loppu ylitti odotukseni reilusti. Tajusin, että jokaisella sarjan osalla oli merkitys, ja yksityskohdista punottiin järisyttävä huipennus. Ihailen erityisesti sitä, että C.S. Lewis vaivautui kirjoittamaan ennen viimeistä osaa kokonaisen kirjan kalormenilaisten taustatarinaksi (Hevonen ja poika). Näin Viimeisen taistelun viholliset eivät olleet vain tyhjästä nyhjäistyjä muukalaisia, vaan oikeita ihmisiä, joilla on oikea kulttuuri. Myös Hopeisessa tuolissa esitelty Isä Aika teki vaikutuksen, kun hänellä oli kuin olikin rooli maailmanlopussa. Kaiken kaikkiaan tarinan loppu oli ihmeellisesti kuvailtu. Sen ansiosta annan anteeksi melkein kaikki aiempien osien viat, vaikka se ei koko sarjan arvosanaa nostakaan kuin puolella tähdellä.

Kirja vaikutti ensin siltä, että en jaksaisi lukea tätä ensimmäisen luvun otsikon mukaan "Oih, pure minua!" Mutta loppujen lopuksi luinkin. Se oli oikeastaan hyvä! Luin sen mielelläni, vaikka en oikein pitänyt Evien pinkistä pukeutumistyylistä tai oikeastaan minun oli vähän vaikea saada päähäni kuvaa mitä hän milloinkin puki. Lopussa rupesin ymmärtämään mikä Evie oli. Evien paras ystäväkin, Lish (?) oli minun mielestäni ihan hauskakin, vaikka tuo piip- juttu meni vähän överiksi.

Ihana kirja, ei voi muuta sanoa! :) Faunoidit on kyllä ehdottomasti paras suomalainen kirjasarja ja Annukka Salama paras suomalainen kirjailija! Harakanloukku tuli ahmaistua tosi nopeasti, niin kuin edelliset osatkin. Ostin tän kirjan pari päivää sitten eikä siinä mennyt pitkää, kun jo sain sen luettua. Hyvä trilogian päätösosa, ainakin mun mielestä. Mun on pakko paljastaa, että mua vähän jännitti (en tiedä miksi), jos Harakanloukku jotenkin ois huonompi ja joutuisin pettymään.. Mutta en pettynyt! Musta oli kivaa päästä tutustumaan paremmin metsästäjiin ja siihen millaisissa oloissa ne elää. Venorista oli mielenkiintoista lukea. Jotenkin tässä kirjassa mua ei jaksanut kiinnostaa hirveästi Unna ja Rufus ja Nemokin vähän ärsytti. Tiesin, että lopulta kuitenkin Unna ja Rufus palaa yhteen joten niihin ei jaksanut niin paljoa keskittyä. Mikä mua enemmän kiinnosti oli Joone ja Iivari!!!! <33 Aah ihana pari!! Joone on ollut trilogian alusta asti mun lempihahmo ja Iivariin rakastuin todellakin tässä kirjassa. Oli ihanaa kun Joone löysi sen oikean ja vielä kun Iivari on metsästäjä, vihollinen. Kirjan loppussa mua jo melkein pelotti, että jos Iivari kuitenkin jää jonnekin sinne Venoriin eikä Joone nää sitä enää koskaan, mutta hyvä kun niin ei tapahtunutkaan! Kiinnostaisi kyllä ehdottomasti lukea vielä lisää Joonesta ja Iivarista, kuten niitten yhteisestä arjesta ja miten Iivari sopeutuu tavalliseen maailmaan, meneekö se normaaliin lukioon, miten kaikki muut faunoidit suhtautuu Iivariin (metsästäjään!) jnejne… xD Antaisin kirjan lopulle ehkä pienen miinuksen. Ei sillä etten ois tykänny kirjan lopusta, mutta olisin ehkä halunnut lukea vähän enemmän siitä miten faunoidijengi pääsi pois Venorista. Siitä kun hypättiin yli kun Unna oli tajuton.. Oon kuitenkin ilonen et Unna ja Rufus palas yhteen, mutta siitä kuningas ja kuningatar jutusta nyt en oikeen tiedä mitä sanoa.. xD Mikä mua vähän ihmetytti, oli metsästäjien avuttomuus joissain tilanteissa ja se miten huonosti ja vähän ne vartioi paikkoja. Myös jäi mietityttämään miten kävi Iivarin siskoille... Joka tapauksessa mä tykkäsin todellakin tästä kirjasta. Viisi tähtee tää musta ansaitsee, vaikka pikku vikoja löytyykin! :) En malta odottaa milloin tulee lisää kirjoja faunoideista!

Tämä arvio käsittelee Lohikäärmetanssia yhtenä kirjana ja sisältää näin spoilereita molempiin puoliskoihin. Minulle Lohikäärmetanssi oli paras vuonna 2011 lukemani kirja, enkä meinannut saada unta loppuun päästyäni, sillä tapahtumat pyörivät mielessäni. Lopun cliffhangerit pudottivat kirjan Miekkamyrskyn taakse. Jos Meereenin ja Talvivaaran taistelut olisi näytetty, saattaisi Lohikäärmetanssi olla suosikkini sarjassa. Martinin kirjoitustyyli oli kehittynyt entistä paremmaksi ja pidin kovasti uusien alueiden esittelystä. Eniten romaanissa ihmetytti se, että Davosin tarina jäi täysin kesken alkupuolen jälkeen. Keskittyminen kolmeen/neljään päähenkilöön oli kuitenkin oikea ratkaisu. Jonin, Tyrionin ja Danyn juonilinjat muodostivat selvän rungon kirjalle, ja Theon tuli vähän näiden perässä. Odotin, että tarina olisi edennyt pidemmälle, erityisesti Meereenissä. Pohjoisessa Stannisin kohtalo jäi täysin auki. Suosikkini juonilinjoista oli Tyrion, sillä kääpiöstä näytettiin uusia puolia. Theon-luvut olivat myös mainioita, hänellä oli kirjassa yllättävän suuri rooli. Erityisen koskettavana mieleeni jäi se, kun Theon mietti, että hänen olisi pitänyt kuolla veljensä Robbin rinnalla. Uusista näkökulmahahmoista pidin eniten Quentynistä ja Conningtonista, tässä järjestyksessä. En olisi ikinä uskonut, että Targaryenien Westerosin takaisinvalloitus alkaa ilman Daenerysta - Martin osaa vieläkin yllättää. Lempilukuni kirjassa oli Branin viimeinen, joka oli kirjoitettu mestarillisesti. Branin ja Aryan vähäinen rooli Lohikäärmetanssissa on ymmärrettävää, sillä pitkässä Miekkamyrskyssäkin oli vain neljä Bran-lukua ja Arya esiintyi jo Korppien kesteissä. Muita huippukohtia olivat Jonin viimeinen ja Danyn toiseksi viimeinen luku sekä se, jossa Tyrionin seurue kulki veneellä rauniokaupungin läpi. Tykkäsin todella paljon myös kahdesta Victarionista kertovasta. Ainut Jaime-luku tuntui vähän irralliselta, mutta se ratkaisi erään hahmon selviämisen hengissä. Jotkut ovat kritisoineet viimeistä Daenerys-lukua, mutta minusta se oli tärkeä, sillä siinä hän tavallaan syntyi uudestaan lohikäärmeratsastajana. Pidin Tanssista enemmän kuin Kesteistä, mutta edellinen osa oli joissakin asioissa parempi, esimerkiksi tiiviimmässä rakenteessa. Tanssissa oli samaa tuntua kuin Miekkamyrskyssä: näkökulmien ja juonilinjojen runsaus käy välillä päälle. Olihan Korppien kesteissäkin paljon kertojahenkilöitä, mutta niputin mielessäni Rautasaarille ja Dorneen sijoittuvat luvut yhteen, näkökulmista riippumatta. Jaimen tarinaa jäin kovasti kaipaamaan, kuten myös valtaistuinpeliä Kuninkaansatamassa, josta saatiin onneksi maistiainen. Sanotaan vielä lopuksi, että yksi Lohikäärmetanssin vahvuuksista oli Pohjolan poliittisen tilanteen kuvaaminen. Kuten se luku, jossa Jon taivutti Stannisin hyökkäämään liitossa vuoriklaanien kanssa Syväsalon linnavuoreen. Martin on tällaisessa mielestäni parempi kuin kukaan muu. Vertailukohtana Robert Jordanin Ajan pyörän politiikka oli vaivaannuttavaa luettavaa, erityisesti typerä valtapeli siitä, kuka on Andorin uusi hallitsija.

Tämä arvio käsittelee Lohikäärmetanssia yhtenä kirjana ja sisältää näin spoilereita molempiin puoliskoihin. Älä jatka eteenpäin, jos et ole vielä lukenut Lohikäärmetanssi 2:sta! Minulle Lohikäärmetanssi oli paras vuonna 2011 lukemani kirja, enkä meinannut saada unta loppuun päästyäni, sillä tapahtumat pyörivät mielessäni. Lopun cliffhangerit pudottivat kirjan Miekkamyrskyn taakse. Jos Meereenin ja Talvivaaran taistelut olisi näytetty, saattaisi Lohikäärmetanssi olla suosikkini sarjassa. Martinin kirjoitustyyli oli kehittynyt entistä paremmaksi ja pidin kovasti uusien alueiden esittelystä. Eniten romaanissa ihmetytti se, että Davosin tarina jäi täysin kesken alkupuolen jälkeen. Keskittyminen kolmeen/neljään päähenkilöön oli kuitenkin oikea ratkaisu. Jonin, Tyrionin ja Danyn juonilinjat muodostivat selvän rungon kirjalle, ja Theon tuli vähän näiden perässä. Odotin, että tarina olisi edennyt pidemmälle, erityisesti Meereenissä. Pohjoisessa Stannisin kohtalo jäi täysin auki. Suosikkini juonilinjoista oli Tyrion, sillä kääpiöstä näytettiin uusia puolia. Theon-luvut olivat myös mainioita, hänellä oli kirjassa yllättävän suuri rooli. Erityisen koskettavana mieleeni jäi se, kun Theon mietti, että hänen olisi pitänyt kuolla veljensä Robbin rinnalla. Uusista näkökulmahahmoista pidin eniten Quentynistä ja Conningtonista, tässä järjestyksessä. En olisi ikinä uskonut, että Targaryenien Westerosin takaisinvalloitus alkaa ilman Daenerysta - Martin osaa vieläkin yllättää. Lempilukuni kirjassa oli Branin viimeinen, joka oli kirjoitettu mestarillisesti. Branin ja Aryan vähäinen rooli Lohikäärmetanssissa on ymmärrettävää, sillä pitkässä Miekkamyrskyssäkin oli vain neljä Bran-lukua ja Arya esiintyi jo Korppien kesteissä. Muita huippukohtia olivat Jonin viimeinen ja Danyn toiseksi viimeinen luku sekä se, jossa Tyrionin seurue kulki veneellä rauniokaupungin läpi. Tykkäsin todella paljon myös kahdesta Victarionista kertovasta. Ainut Jaime-luku tuntui vähän irralliselta, mutta se ratkaisi erään hahmon selviämisen hengissä. Jotkut ovat kritisoineet viimeistä Daenerys-lukua, mutta minusta se oli tärkeä, sillä siinä hän tavallaan syntyi uudestaan lohikäärmeratsastajana. Pidin Tanssista enemmän kuin Kesteistä, mutta edellinen osa oli joissakin asioissa parempi, esimerkiksi tiiviimmässä rakenteessa. Tanssissa oli samaa tuntua kuin Miekkamyrskyssä: näkökulmien ja juonilinjojen runsaus käy välillä päälle. Olihan Korppien kesteissäkin paljon kertojahenkilöitä, mutta niputin mielessäni Rautasaarille ja Dorneen sijoittuvat luvut yhteen, näkökulmista riippumatta. Jaimen tarinaa jäin kovasti kaipaamaan, kuten myös valtaistuinpeliä Kuninkaansatamassa, josta saatiin onneksi maistiainen. Sanotaan vielä lopuksi, että yksi Lohikäärmetanssin vahvuuksista oli Pohjolan poliittisen tilanteen kuvaaminen. Kuten se luku, jossa Jon taivutti Stannisin hyökkäämään liitossa vuoriklaanien kanssa Syväsalon linnavuoreen. Martin on tällaisessa mielestäni parempi kuin kukaan muu. Vertailukohtana Robert Jordanin Ajan pyörän politiikka oli vaivaannuttavaa luettavaa, erityisesti typerä valtapeli siitä, kuka on Andorin uusi hallitsija.

Ihan hirveä kirja. Ensinnäkin kamalan raaka, ei ollenkaan lapsille sopiva kirja. Ja päähenkilökin kuolee, eihän kirjassa niin voi käydä, pitäisi kai kirjailijan sen verran tajuta!! Ei kannata lukea, et voi tykätä tästä.