Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kun ensimmäisen kerran yritin saada ekaa W.A.R.P:a kahlatuksi läpi, lukeminen tökkäsi paikoilleen jonnekin neljänkymmenen sivun päähän. Luovutin sillä kerralla, mutta nyt (Tuota, pari kuukautta sitten?) otin itseäni niskasta kiinni ja lukaisin kerralla. Kummallista, tähänhän pääsi erittäin hyvin sisään. Rileystä jäi vähän omituinen fiilis. Kertojana hahmo tuntui aivan eriltä kuin Chevronin silmin. Chveron taas oli ihana, oikein hauska hahmo, mutta koko porukan kuninkaaksi kruunautui totta kai Garrick. Pienempiä sivurooleja oli jälleen kiva tarkkailla, vaikka Artyn taustajoukot vetävätkin reippaasti ohi. Aikamatkustus oli vielä (ainakin näin ekassa osassa) sopivan simppeliä, hirveästi ei tarvinnut aivoja väännellä kummallisiin asentoihin ymmärtääkseen porukan tuloa ja menoa. Vanhempia aikoja ja uudempia aikoja kuvaillessa jäi vähän häiritsemään hajun ja haisevuuden toistelu. Ehkä tarpeettoman itsestään selvä yksityiskohta kerrattavaksi aina vuosilukua vaihtaessa. Sekosin totaalisesti Pässien marssiessa areenalle. Miljoonittain kiitoksia siitä. Siipimies on muutenkin Colferin parasta tuotantoa. Olisihan nämä aika kiva saada Colfer-hyllylle Artyjen kanssa. Pitänee toivoa Joulupukilta, vaikka toisen osan luen kyllä paljon ennen aattoiltaa.
Aivan yli hyvä päätös Faunoidit -sarjalle!! Olisin kyllä mielelläni lukenut tätä sarjaa vielä useammankin kirjan, mutta harmikseni Salama päätti päättää sarjan kolmanteen kirjaan. Kirjan kieli on niin ihanan omalaatuista ja aina välillä oli niitä hauskoja kohtia, kuten aiemmissa sarjan kirjoissa. Tässä kirjassa oli sopivasti jännitystä ja tapahtumia. Unnasta ja Rufuksesta olisin kyllä mielelläni lukenut vielä enemmän, mutta toisaalta oli kivaa tietää Joonesta lisää ja Ivar oli mielenkiintoinen hahmo ja oli kiva lisäys faunoidi jengiin. Osittain ärsyttää, että Unnan ja Rufuksen tarina 'loppui' näin pian, vaikka eihän niiden loppu elämästä tiedä.. Onnekseni tämä kirja oli kuitenkin vähän pidempi kuin aikaisemmat, koska muuten tarinasta olisi ollut aivan liian lyhyt. Mä kuitenkin elättelen toiveita, että Salama kirjoittais vielä jatkoa faunoideille, koska oli vähän surullista, että Nemo jäi ihan yksin, ja siis tietysti olis kiva jos Vikkekin löytäis kumppanin. Kaikinpuolin tosi hyvä kirjasarja, joka on vaatinut aivan hemmetisti mielikuvitusta!<3
Kuten tuossa jo aikaisemmin sanoinkin, niin henkilöitä oli hieman hankala muistaa, sillä niitä oli ensimmäisessä osassa, Outolinnussa paljon ja nimistä on tehty aika "normaaleja". Mitään mieleenpainuvia nimiä ei paljon ollut, joten jouduin käyttämään muistinystyröitäni aika hanakasti, kun luin tätä toista osaa. Uuusiakin henkilöitä pulpahti esiin melkein joka toisessa kappaleessa. Vaikka näitä henkilöitä onkin paljon, jokaisella heistä on oma persoona. He tuntevat vihaa silloin kun se on ihan ymmärrettävää ja sympatiaa silloin kun, joku sitö tarvitsee. Ensimmäisessä kirjassa pidin Trisistä ja palvoin tytön luonnetta, joka on pienillä vivahteilla tehty erinlaiseksi kuin muiden vahvojen ja kiivaiden tyttöjen luonteet nuorten kirjallisuudessa. Tässä kirjassa Tris alkoi kuitenkin käydä hermoille. Tämän elämänhalu oli kadonnut kokonaan. Tris käytti hyväkseen kaikki mahdollisuudet jotta pääsisi hengestään ja syyt olivat kaiken kaikkiaan typerät. Onneksi loppua kohden rakkaan Tobiaksemme ansiosta Tris lopetti tyhmyydet, ja alkoi muuttumaan normaaliksi itsekseen. Viime kirjassa en päässyt oikein sisälle tähän niin sanottuun järjestelmään. Okei, ymmärsin kyllä, että on olemassa Vaatimattomat, Rehdit, Uskaliaat ja Sopuisat. Ja tietenkin oli vielä olemassa Osattomat. Mutta kaikki myy jäi jotenkin hämärän peittoon. Kapinallisessa onneki kaikki kirkastui. Nyt ymmärrän täysin kaiken sen poliittisen ja henkilökohtaisen tappelun. Ihmisillä on henkilökohtaisia syitä taistella ja poliitikoilla sekä johtajilla omat syynsä. Nämä syyt ja mielipiteet kietoutuvat yhteen ja paljastava juonta koko ajan lisää, mutta sopivassa tahdissa. Roth osaa ihan yleisesti ottaenkin kehitellä ja kertoa juonta koukuttavalla tavalla. Isoja paljastuksia, joita tässäkin kirjassa ilmaantui, paljastuu sopivin väliajoin, eikä kaikkea tungeta loppuun kiireellä ja hösäyksellä. Vielä voisin sanoa mielipiteeni Kapinallisen romantiikka puoleen. Outolinnussa kävi jo ilmi, ettei sarja tulisi pyörimään tuomitun rakkauden ympärillä. Ehei, sillä sanotaanko, että yli puolet kirjan juonesta on kaikkea muuta kuin romantiikkaa. Ja yllättävä kyllä, se ei häirinnyt minua. Ikuisena romantiikan ystävänä en tykkää hirveästi kirjasarjoista, joissa ei ole mitään romantiikkaan liittyvää, vaikkakin olen pariin sellaiseenkin törmännyt ja lukenut ne ahmien. Kapinallisessa oli kyllä romantiikkaa, mutta se oli ripoteltu sinne tänne varovaisesti ja harkitusti, ja juuri sopivasti. Tietenkin pieniä riitoja ja tappeluita tuli, mutta kukaan kirjailia ei taida osata jättää niitä pois ja miksi jättäisi? Me kaikki rakastamme niitä, vaikka ne välillä ärsyttävätkin.
Muistaakseni Annukka Salaman suositteli tätä jossain lehdessä ja niimpä sitten erään kerran kirjastossa käydessäni päätin tämän lainata. Kirja oli aluksi vähän vaikea selkoinen ja ihmeellinen, mutta mitä pidemmälle juoneen ja sen henkilöihin pääsi sisälle, sitä enemmän kirja alkoi kiinnostaa. Loppu tulikin luettua lähinnä hurmoksellisessa tilassa. Kaiken kaikkiaan hämmentävä ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Sopii erittäin hyvin niille illoille, kun kaipaa jotain vähän syvällisempää ja itseään ketuttaa tai tympii kamalasti, sillä tämän luettuasi osaat olla onnellinen jo taivaankannanen väristäkin :--)
Oli mielenkiintoista lukea Suomeen sijoittuva fantasiakirja! Lisää mielenkiintoa toi ehdottomasti kirjan tapahtumien sijoittuminen Kainuuseen, sillä on itsekin sieltä alunperin kotoisin. Kirja ei ollut perinteisessä mielessä ihmissusiteemainen, vaan kirjan idea oli uusi ja raikas! Kirja oli koukuttava ja juoni tiivistyi loppua kohden niin, että en malttanut laske teosta käsistäni ollenkaan kirjan loppupuoliskon aikana. Aion todellakin lukea toisen ja kolmannen osan, kunhan vain saan en käsiini!
Sain juuri luettua tämän ja täytyy sanoa, että arvosanaltaan ihan yhtä hyvä kuin edellisetkin osat. Kuten jo tuossa ensimmäisen osan arvostelussa kirjoitin, niin tästäkin jäi aika neutraali tunne, en ihastunut tai inhonnut. Joskus tykkään lukea helppolukusia ja selkeitä kirjoja, joista ei odoteta hittiä tai muutakaan ihmeellistä, ja tämä sarja on juuri sellainen. Kirjan loppu oli mielenkiintoinen, se täytyy myöntää, ja että seuraavan osan alku alkoi kiinnostamaan.
Tätä olikin jo odotettu. Kirjan alku eteni sopivaa vauhtia, mutta loppu puolella oli muutama tylsähkö kohta. Koska kirjan kannessa luki aika pelottava lause " Yksi valinta voi tuhota sinut", pelkäsin että Tris tekee jonkun väärän valinnan ja sit Tris ja Neljä eroaa. Koska heidän suhde ei mennyt ihan hyvin kirjan alussakaan. Jäi vähän auki mikä se salattu tieto sit loppujen lopuksi oli, mutta siitä varmaan tulee lisää tietoa kolmos osassa. Oli jotenkin ikävää että Tris ja Neljä oli riidoissa aina välillä. Oli kiva että Christina antoi Trisille anteeksi. Leffaa odottelen vielä..
Tämä oli ensimmäinen Wariksen kirja, jonka luin ja se nosti Wariksen suoraan suosikkikirjailijoideni kastiin. Omaperäinen ja niin jännittävä, ettei sitä malttanut laskea käsistään. Suosittelen.
Näkijän taru on fantasiakirjallisuuden aatelia, ihan parhaita kirjoja mitä olen lukenut.
Tämä on timantti! Lohduton maailmanlopun tunnelma välittyy minimalistisen, lakonisen kerronan kautta vahvasti. Suosittelen.
Kirjana Vampyyrivuori oli hyvä ja tähän mennessä sarja paras. Tapahtumia kirjassa ei ollut nimeksikään, mutta ei sitä semmoiseksi ollut tarkoituskaan tehdä vaan kirjassa syvennyttiin eri hahmoihin, lukijalle annettiin uutta tietoa sekä valmistauduttiin tulevaan. Tämähän kirja periaatteessa aloittaa uuden "trilogian". Kirjaan tuli kosolti uusia hahmoja, mutta ei kuitenkaan liikaa ja kaikilla oli omat puolensa, vaikkakin jotkut olivat aika kliseitä. Vampyyri prinssit olivat kuten arvata saattaa vanhoihin tapoihinsa jämähtyneitä, Seba oli se fiksu ja muita vanhempi (tämän tarinan Dumbledore,Kheiron tai Brimstone jne.. ). Sudet olivat tässä kirjassa todella mielenkiintoisia! Tai ei itse sudet, mutta niiden tarina oli ihan erillainen kuin useimmissa vampyyri kirjoissa. Tässä tarinassa sudet ja vampyyrit ovat sukulaisia, mikä on aika outoa kuin useimmiten ne ovat toistensa verivihollisia. Harkatin eli yhden pikkuväen otuksen tarina oli myös mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa tarina tuntui pysyvän ihan oikeasti kasassa! Siitä iso plussa, koska kirjan tapahtumat tapahtuivat juuri sopivan nopeasti, mutta kuitenkin sen verran hitaasti että lukija ehtii syventymään tapahtuneeseen. Kirja myös loppui suhteellisen jännittävään paikkaan. Kirjailija Darren Shan tuntuu taas kerran kehittyneen kirjasarjan edetessä neljänteen osaan. Ainoa mikä itseäni ärsyttää tässä on se että mielestäni kaikki kolme kirjaa olisi voinut olla yksi yhtenäinen kirja. Saapahan kirjailija triplasti enemmän rahaa kun julkaisee yhden kolmas osaa kirjasta aina vuoden välein. No joo, ehkei tämä muita häiritse niin paljoa kuin minua joten ei siitä sen enempää.
Mielestäni Sinisalon paras kirja. Sinisalolla on mystinen kyky kirjoittaa täysin uskottavasti ihan mahdottomistakin asioista.
En luonut tälle kirjalle kauheasti vaatimuksia, koska ensinnäkin tämä oli kirjoitettu ennen Nälkäpeliä, eikä kirjasta (tai koko sarjasta) ole aikaisemmin noussut mitään erikoisempaa menestystä. Ja kun ei odottanut kirjalta paljon mitään, niin kirja oli ihan kelpo luettava. Voisi kai kuvailla kirjaa enemmänkin ”välipalaksi”, silloin kun haluaa helppolukuista kirjaa, joka ei ole tuhottoman paksu. Itse luin tämän myös uteliaisuuttani, koska olin kiinnostunut Collinsin aikaisemmasta tuotannosta. Ja täytyy sanoa, että kirja on ehkä hieman lapsekas, mutta kuitenkin viihdyttävä, jos ei ladannut liikaa odotuksia ja asennoitui, että kirjan päähenkilö on kuitenkin 11-vuotias lapsi. Kirjan idea/juoni toi tavallaan mieleen ”Matka maan keskipisteeseen” josta nyt on kirjallisuutta, elokuvia ja piirrettyjä. Tästä kirjasta jäi aika neutraali tunne, en rakastunut, mutta en myöskään inhonnut.
Yllättävän hyvä! Itse olen katsonut satunnaisesti jokusen jakson tv-sarjaa, joka ei ole mielestäni yhtä hyvä kuin kirja. Nyt tosin olen kirjan innoittamana alkanut katsoa tv-sarjaakin alusta asti, ja sekin on osoittautunut melko koukuttavaksi(vaikkakin eroavaisuudet kirjojen ja sarjan välillä ovat ajoittain todella häiritseviä!). Mutta siis itse kirjasta, itseäni häiritsi eniten Elenan rooli koulun "kuningattarena". En tiedä millainen koulumaailma jenkkilässä on, mutta omien kokemusten mukaan tällainen "yksi tyttö ylitse muiden" -ajattelu on aika utopistinen ja epäuskottava. Ja ärsyttävä! Eihän tämä millään tavalla syvällinen teos ole, mutta itse ainakin luen mielelläni juuri tällaista hömppää vastapainona arjelle. :)
Näin aikuislukijasta trilogia tuntuu pääsevän kunnolla ihon alle vasta Kellopelikuninkaassa. Vasta tämä osa avaa Gigin ja Henryn taustoja ja persoonaa kunnolla. Kirjan aikana ehtii hengittää ja nauttia Magdalena Hain käsittämättömän hienosta kyvystä piirtää ihmisiä ja paikkoja sanoillaan painumatta kliseisiin. Kyllä. Haluan lisää.
Täytyy tunnustaa, että olin ihan alkuun jotenkin väärin orientoitunut. Kun Pohjankontu-trilogia sijoittuu jonnekin muinaisaikoihin, niin oletin automaattisesti, että tässä ollaan samoilla linjoilla. Vaan, heti ensimmäisissä lauseissa mainittiin ovikello ja kännykkä. Sitten lukijan piti sulkea kirja, henkäistä syvään, uudelleenohjelmoida aivot ja aloittaa uudestaan alusta. Vuori on tokikin viikinkitarustomuunnelma, mutta osapuilleen nykyaikaan sijoittuva sellainen. Se yhdistää kiehtovasti totta ja yliluonnollista, selittelemättä liikaa. Päähenkilö Lif saa yhtäkkiä tehtäväkseen lähteä vuorelle, joka näkyy – tai oikeammin ei näy – ikkunoista. Tarina on vetävä ja suoraviivainen, mutta minä olisin kuitenkin kaivannut hieman lisää sitä selittelyäkin. Kun en ragnarökia sen kummemmin tunne, tiettyjen henkilöiden taustat ja motiivit jäivät hämäriksi. Pisteet kuitenkin ehdottomasti loppuratkaisusta, joka jätti minut vähän samoihin fiiliksiin kuin Kristiina Vuoren Näkijän tyttären loppu aikoinaan. Se oli draaman kannalta mainio, mutta pidinkö siitä? En tiedä. Ärh. Sai ainakin pohtimaan, pohdituttaa vieläkin.
Romaani on tavallaan melko perinteistä matkafantasiaa. Päähenkilö Dinja näkee 16-vuotissyntymäpäivänsä aattoyönä unen, kuten tapana on. Unessa hän palaa lapsuuteensa, tilanteeseen jossa hänen käsiinsä kuolee mies, joka antaa Dinjalle mustan ruusun. Hänen luokseen palaa välähdyksenä myös aikoja aiemmin kadonnut äiti. Levottomuus ei jätä Dinjaa rauhaan, joten hän pakkaa norpannahkaisen säkkinsä, ottaa sukset ja lähtee seuraamaan äitinsä jalanjälkiä. Matkan varrella mukaan liittyvät kirjoihin pakkomielteisesti suhtautuva navadi Raúg ja oman heimonsa keskellä itsensä hieman vajavaiseksi tunteva krioni Emron. Kirjan sivuilla ollaan koko ajan hieman eksyksissä, tietämättä mitä oikeastaan etsitään. Matkakumppaneiden lopullinen määränpää on heille itselleenkin hämärän peitossa. Maailma avautuu lukijalle vähitellen, Dinjan sitä havainnoidessa. Koko ajan on kylmää. Eletään seudulla, jonne sulan maan aika saapuu silloin tällöin, ei suinkaan tasaisesti joka vuosi. "Kevät" on käsitteenä tuntematon, jotain mistä kerrotaan vain tarinoita. Minä jäin lukijana miettimään, mikä Talvilaaksoon onkaan ikuisen talven tuonut. Ehkä se selviää myöhemmissä osissa. Sujuvaa lukunautintoa häiritsi hieman se, että Dinja ei oikein saanut sympatioitani puolelleen. Nuoret ihmiset saavat kiukutella, olla äkkipikaisia ja mustavalkoisia, mutta tuntui, ettei Dinja millään viitsinyt kuunnella muiden ohjeita tai tarinoita äyskimättä. Kaiken kaikkiaan minä kuitenkin viihdyin kirjan parissa. Pitkälti sen takia, että on kiva lukea fantasiaa, jossa (matkallelähdön) taustalla ei ole mitään suurempaa tarkoitusta. Kukaan ei yritä pelastaa maailmaa, motiivit ovat enimmäkseen itsekkäitä. Henkilöt hapuilevat ja erehtyvät, mutta perusvire säilyy kuitenkin optimistisena. Karnin labyrintti on oivallinen pieni fantasiatarina nuorisolle... ja aikuisillekin.
Jos on kirjoja joissa selostetaan kaikki juurta jaksaen niin tämä on sen vasta kohta. Tässä kirjassa tuskin selostetaan mitään vaan kirjan tapahtumat menevät ihan liian nopeasti paikasta A paikkaan Ö, eikä lukija(ainakaan minä) saa tarinaan minkäänlaista sidettä tai tunnetta. Tai ehkä nuoremmat lukijat saavat, sillä pidinhän minäkin tästä aikoinaan. Teksti oli edellisen kirjan tapaan aika lapsellista, mutta se ei haitannut tässä kirjassa yhtä paljon kuin edellisessä. Juoni oli aika olematon. Darren ja ihmisveren juonti tuntui olevan koko kirjan perusta, mikä olisi ehkä toiminut jos se ei olisi niin kulunut aihe vampyyri kirjoissa. Kirjan lopulla olisi ollut potentiaalia, mutta jotenkin siitä jäi silti aika valju olo. Siinä tapahtui kaikkea minkä olisi pitänyt saada tuntemaan jotakin, mutta vaikka tapahtumat olisivat olleet kuinka raakoja niin silti ne meni niin nopeesti ja oudosti ettei niissä ehtinyt oikein ajatella mitään muuta kuin "oho, joku kuoli..". Hyvääkin tässä kirjassa oli, tai ainakin edelliseen kirjaan verrattuna. Kirjan hekilöihin saatiin kirjassa roimasti enemmän syvyyttä. Darren ärsytti minua vieläkin jonkin verran, mutta tässä kirjassa se oli jo ihan siedettävä. Crepsley jää tämänkin kirjan aikana aika pieneen rooliin, mutta silti siitä on muodostumassa minun lempihahmo tässä sarjassa. Uudet hahmot olivat myös mukava lisä, niin hyvässä kuin pahassa ja oli ihan kiva taas löytää unohtamani JV (vihasin sitä pienenä niin paljon, että luin kieroutunut ilme naamalla ja hymyssä suin sen kohdan kuin sille käy ohrasesti). Pikkuväen olin jo unohtanut täysin, mutta kirjaa edetessä tuli taas tietoiseksi, että miten julmia ne osaavat olla. Sirkus ja sen lähialue toimivat ihan hyvin kirjan tapahtumapaikkana. Itse sirkus jäi tässä kirjassa hieman taka-alalle, vaikka olihan silläkin oma aikansa kirjassa. Pidin kirjasta enemmän kuin edellisestä, mutta silti vähän tylsähkö tämäkin teos oli.
Ymmärrän miksi tämä on voittanut esim. Tähtivaeltajan; teksti on haasteellista ja juoni yllättävä. Ja vaikka omalla kohdallani (suuri) osa käytetystä termistöstäkin meni yli ymmärryksen, ei se estänyt kokonaisuuden tajuamista. Simppelisti sanottuna hyvää scifiä! Kirjan loppu sisältää paljon Wattsin käyttämiä/selittämiä lähteitä - joista näistäkin suurin osa menee ohi sektoriin ;) - mutta sitä yhtä joka minua jäi kiinnostamaan ei mainittu... ...joten jos jollakin on tietoa, miksi Watts nimesi aluksen vampyyrin Jukka Sarastiksi - hauska ja silmiinpistävä yksityiskohta suomalaiselle - , olisin todella kiitollinen selityksestä!
Tämä osa trilogiasta oli pettymys. Tuntui kuin olisin lukenut jotain täysin eri kirjoittajan tekemää seikkailua. Tuntui että tässä yhdistellään useampaa eri teosta Nälkäpelin, Divergentin yms kesken ja kuin tähtäimenä olisi pelkästään valkokangas.. Kirja ei kuitenkaan ollut niin pettymys ettenkö lukisi viimeistä osaa.
Hyvä kirja. Edellinen osa oli kyllä hieman parempi. Kirja oli hieman ennalta arvattava, mutta yllättäviäkin kohtia oli kyllä.
Olin odottanut tällä kirjalla olevan enemmän jännitystä. Kirja oli muuten hyvä, mutta se tuntui tarvitsevansa vielä jotain.
Kirja alkaa jo tutuki tulleella tavalla. Lopetamme kirjat ja aloitamme kirjat Paulin ja Lucyn kanssa. Aluksi en voinut sietää näitä kohtia. Ymmärsin kyllä hämärästi, että kaikki oli juonen kannalta pakollista, mutta halusin aina vain lukea lisää Gideonin vuorosanoja ja naureskella Gwendolynin ihanille sarkastisille kommenteille. Tässä viimeisessä kirjassa olin jo itseasiassa todella kiinnostunut näistäkin pätkistä. Lucysta ja Paulista pääsimmekin kirjan varsinaiseen alkuun. Gwendolyn purkaa sydäntään ystävälleeen, sydän on murtunut, nenäliinat lattialla, kaikki klassinen. Monia tämä syvään epätoivoon valuminen varmasti ärsytti, mutta minä itseasiassa nautin siitä. Gwenin kommentit ja ihanan ja lutuisen Xemeriuksen päättömät puheet pitivät mielenkiintoni yllä. Lopulta noustiin surun syövereistä ja päästiin taas matkailemaan läpi ajan. Aikamatkustus teemaiset fantasiakirjat ovat ehkä minulle kaikken vaikeaselkoisimpia. Minun täytyy todella keskittyä, että pysyn kärryillä. Suureksi onnekseni en hämmentynyt paljoakaan tämän kirjan aikana. Gwenny matkustaa tapaamaan isoisäänsä pariin otteeseen, ja sitten tietenkin seikkaillaan Gideonin kanssa. Isoin tapahtuma oli kaiketi tanssiaiset, jotka jäivät minulle hieman hämärän peittoon, johtuen dramaattisista tapahtumista, mutta muistan nimistä ainoastaan Darth Vaderin. En vieläkään oikein muista oli kyseinen henkilö haamu,demoni, vai joku henkilö, jolle Gwendolyn antoi aika mahtavan lempinimen. Tanssiaisiin oli lisätty siis dramaattinen kohtaus josta jo aiemmin mainitsin, ja voin silmät kirkkaina sanoa, etten odottanut moista. Henkilöt pysyivät edelleen ihanan persoonallisina, ja sain nauraa useaan kertaan ties kenen kommenteille. Minua kiehtoo kovasti, ettei tässä sarjassa ole varsinaista pahista. Tietenkin meillä on Kreivi, mutta ei ketään mitenkään merkittävää henkilöä, joka pilaisi jokaisen elämän. Paljastus Kreivistä yllätti minut (yllätys, yllätys) ja olin aika hämmentynyt. Kelailin mielessäni tapahtumia ja yritin keksiä vihjeitä, mutta enpähän löytäny. Joten pisteet Gierille siitä. Paljastus Gwendolynin perheestä ei aiheuttanut minulle, suu auki ja silmät pyöreinä, reaktiota, mutta se oli kiinnostavaa. Olin oikeasti onnellinen Gwenin puolesta, enkä huutanut ja paiskonut kirjaa tyhmän juonen takia. Lopuksi voisin ottaa osaa rakkaus puoleen. Monet ovat sanoneet, että Gideon ja Gwendolyn rakastuivat liian nopeasti, mutta itselläni on täysin erinlainen mielipide. Mielestäni heidän tunteidensa kehittyminen ei mennyt liian nopeasti. Mitä he nyt ehtivät tuntea toisensa, puolitoista viikkoa? Monissa kirjoissa on rakastuminen tapahtunut nopeamminkin. Esimerkiksi Clary ja Jace Varjojen kaupungit sarjasta, tunsivat sellaiset 3 päivää, ja olivat umpirakastuneita. Entäs sitten Mustan tikarin veljeskunta sarja. Useat parit tunsivat toisensa päivän ja taas mentiin. Enkä viitsi edes mainita klassikoita, kuten Vampyyrinpäiväkirjat tai Yön talo kirjoja. En nyt väitä, että tällainen rakastuminen olisi luonnollista, mutta ei se ole minua ennenkään haitannut. Niille, jotka eivät pidä liiallisesta hempeydestä, en suosittele Smaragdinvihreää, mutta romantiikan nälkäisille kyllä!