Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Mielestäni Sinisalon paras kirja. Sinisalolla on mystinen kyky kirjoittaa täysin uskottavasti ihan mahdottomistakin asioista.
En luonut tälle kirjalle kauheasti vaatimuksia, koska ensinnäkin tämä oli kirjoitettu ennen Nälkäpeliä, eikä kirjasta (tai koko sarjasta) ole aikaisemmin noussut mitään erikoisempaa menestystä. Ja kun ei odottanut kirjalta paljon mitään, niin kirja oli ihan kelpo luettava. Voisi kai kuvailla kirjaa enemmänkin ”välipalaksi”, silloin kun haluaa helppolukuista kirjaa, joka ei ole tuhottoman paksu. Itse luin tämän myös uteliaisuuttani, koska olin kiinnostunut Collinsin aikaisemmasta tuotannosta. Ja täytyy sanoa, että kirja on ehkä hieman lapsekas, mutta kuitenkin viihdyttävä, jos ei ladannut liikaa odotuksia ja asennoitui, että kirjan päähenkilö on kuitenkin 11-vuotias lapsi. Kirjan idea/juoni toi tavallaan mieleen ”Matka maan keskipisteeseen” josta nyt on kirjallisuutta, elokuvia ja piirrettyjä. Tästä kirjasta jäi aika neutraali tunne, en rakastunut, mutta en myöskään inhonnut.
Yllättävän hyvä! Itse olen katsonut satunnaisesti jokusen jakson tv-sarjaa, joka ei ole mielestäni yhtä hyvä kuin kirja. Nyt tosin olen kirjan innoittamana alkanut katsoa tv-sarjaakin alusta asti, ja sekin on osoittautunut melko koukuttavaksi(vaikkakin eroavaisuudet kirjojen ja sarjan välillä ovat ajoittain todella häiritseviä!). Mutta siis itse kirjasta, itseäni häiritsi eniten Elenan rooli koulun "kuningattarena". En tiedä millainen koulumaailma jenkkilässä on, mutta omien kokemusten mukaan tällainen "yksi tyttö ylitse muiden" -ajattelu on aika utopistinen ja epäuskottava. Ja ärsyttävä! Eihän tämä millään tavalla syvällinen teos ole, mutta itse ainakin luen mielelläni juuri tällaista hömppää vastapainona arjelle. :)
Näin aikuislukijasta trilogia tuntuu pääsevän kunnolla ihon alle vasta Kellopelikuninkaassa. Vasta tämä osa avaa Gigin ja Henryn taustoja ja persoonaa kunnolla. Kirjan aikana ehtii hengittää ja nauttia Magdalena Hain käsittämättömän hienosta kyvystä piirtää ihmisiä ja paikkoja sanoillaan painumatta kliseisiin. Kyllä. Haluan lisää.
Täytyy tunnustaa, että olin ihan alkuun jotenkin väärin orientoitunut. Kun Pohjankontu-trilogia sijoittuu jonnekin muinaisaikoihin, niin oletin automaattisesti, että tässä ollaan samoilla linjoilla. Vaan, heti ensimmäisissä lauseissa mainittiin ovikello ja kännykkä. Sitten lukijan piti sulkea kirja, henkäistä syvään, uudelleenohjelmoida aivot ja aloittaa uudestaan alusta. Vuori on tokikin viikinkitarustomuunnelma, mutta osapuilleen nykyaikaan sijoittuva sellainen. Se yhdistää kiehtovasti totta ja yliluonnollista, selittelemättä liikaa. Päähenkilö Lif saa yhtäkkiä tehtäväkseen lähteä vuorelle, joka näkyy – tai oikeammin ei näy – ikkunoista. Tarina on vetävä ja suoraviivainen, mutta minä olisin kuitenkin kaivannut hieman lisää sitä selittelyäkin. Kun en ragnarökia sen kummemmin tunne, tiettyjen henkilöiden taustat ja motiivit jäivät hämäriksi. Pisteet kuitenkin ehdottomasti loppuratkaisusta, joka jätti minut vähän samoihin fiiliksiin kuin Kristiina Vuoren Näkijän tyttären loppu aikoinaan. Se oli draaman kannalta mainio, mutta pidinkö siitä? En tiedä. Ärh. Sai ainakin pohtimaan, pohdituttaa vieläkin.
Romaani on tavallaan melko perinteistä matkafantasiaa. Päähenkilö Dinja näkee 16-vuotissyntymäpäivänsä aattoyönä unen, kuten tapana on. Unessa hän palaa lapsuuteensa, tilanteeseen jossa hänen käsiinsä kuolee mies, joka antaa Dinjalle mustan ruusun. Hänen luokseen palaa välähdyksenä myös aikoja aiemmin kadonnut äiti. Levottomuus ei jätä Dinjaa rauhaan, joten hän pakkaa norpannahkaisen säkkinsä, ottaa sukset ja lähtee seuraamaan äitinsä jalanjälkiä. Matkan varrella mukaan liittyvät kirjoihin pakkomielteisesti suhtautuva navadi Raúg ja oman heimonsa keskellä itsensä hieman vajavaiseksi tunteva krioni Emron. Kirjan sivuilla ollaan koko ajan hieman eksyksissä, tietämättä mitä oikeastaan etsitään. Matkakumppaneiden lopullinen määränpää on heille itselleenkin hämärän peitossa. Maailma avautuu lukijalle vähitellen, Dinjan sitä havainnoidessa. Koko ajan on kylmää. Eletään seudulla, jonne sulan maan aika saapuu silloin tällöin, ei suinkaan tasaisesti joka vuosi. "Kevät" on käsitteenä tuntematon, jotain mistä kerrotaan vain tarinoita. Minä jäin lukijana miettimään, mikä Talvilaaksoon onkaan ikuisen talven tuonut. Ehkä se selviää myöhemmissä osissa. Sujuvaa lukunautintoa häiritsi hieman se, että Dinja ei oikein saanut sympatioitani puolelleen. Nuoret ihmiset saavat kiukutella, olla äkkipikaisia ja mustavalkoisia, mutta tuntui, ettei Dinja millään viitsinyt kuunnella muiden ohjeita tai tarinoita äyskimättä. Kaiken kaikkiaan minä kuitenkin viihdyin kirjan parissa. Pitkälti sen takia, että on kiva lukea fantasiaa, jossa (matkallelähdön) taustalla ei ole mitään suurempaa tarkoitusta. Kukaan ei yritä pelastaa maailmaa, motiivit ovat enimmäkseen itsekkäitä. Henkilöt hapuilevat ja erehtyvät, mutta perusvire säilyy kuitenkin optimistisena. Karnin labyrintti on oivallinen pieni fantasiatarina nuorisolle... ja aikuisillekin.
Jos on kirjoja joissa selostetaan kaikki juurta jaksaen niin tämä on sen vasta kohta. Tässä kirjassa tuskin selostetaan mitään vaan kirjan tapahtumat menevät ihan liian nopeasti paikasta A paikkaan Ö, eikä lukija(ainakaan minä) saa tarinaan minkäänlaista sidettä tai tunnetta. Tai ehkä nuoremmat lukijat saavat, sillä pidinhän minäkin tästä aikoinaan. Teksti oli edellisen kirjan tapaan aika lapsellista, mutta se ei haitannut tässä kirjassa yhtä paljon kuin edellisessä. Juoni oli aika olematon. Darren ja ihmisveren juonti tuntui olevan koko kirjan perusta, mikä olisi ehkä toiminut jos se ei olisi niin kulunut aihe vampyyri kirjoissa. Kirjan lopulla olisi ollut potentiaalia, mutta jotenkin siitä jäi silti aika valju olo. Siinä tapahtui kaikkea minkä olisi pitänyt saada tuntemaan jotakin, mutta vaikka tapahtumat olisivat olleet kuinka raakoja niin silti ne meni niin nopeesti ja oudosti ettei niissä ehtinyt oikein ajatella mitään muuta kuin "oho, joku kuoli..". Hyvääkin tässä kirjassa oli, tai ainakin edelliseen kirjaan verrattuna. Kirjan hekilöihin saatiin kirjassa roimasti enemmän syvyyttä. Darren ärsytti minua vieläkin jonkin verran, mutta tässä kirjassa se oli jo ihan siedettävä. Crepsley jää tämänkin kirjan aikana aika pieneen rooliin, mutta silti siitä on muodostumassa minun lempihahmo tässä sarjassa. Uudet hahmot olivat myös mukava lisä, niin hyvässä kuin pahassa ja oli ihan kiva taas löytää unohtamani JV (vihasin sitä pienenä niin paljon, että luin kieroutunut ilme naamalla ja hymyssä suin sen kohdan kuin sille käy ohrasesti). Pikkuväen olin jo unohtanut täysin, mutta kirjaa edetessä tuli taas tietoiseksi, että miten julmia ne osaavat olla. Sirkus ja sen lähialue toimivat ihan hyvin kirjan tapahtumapaikkana. Itse sirkus jäi tässä kirjassa hieman taka-alalle, vaikka olihan silläkin oma aikansa kirjassa. Pidin kirjasta enemmän kuin edellisestä, mutta silti vähän tylsähkö tämäkin teos oli.
Ymmärrän miksi tämä on voittanut esim. Tähtivaeltajan; teksti on haasteellista ja juoni yllättävä. Ja vaikka omalla kohdallani (suuri) osa käytetystä termistöstäkin meni yli ymmärryksen, ei se estänyt kokonaisuuden tajuamista. Simppelisti sanottuna hyvää scifiä! Kirjan loppu sisältää paljon Wattsin käyttämiä/selittämiä lähteitä - joista näistäkin suurin osa menee ohi sektoriin ;) - mutta sitä yhtä joka minua jäi kiinnostamaan ei mainittu... ...joten jos jollakin on tietoa, miksi Watts nimesi aluksen vampyyrin Jukka Sarastiksi - hauska ja silmiinpistävä yksityiskohta suomalaiselle - , olisin todella kiitollinen selityksestä!
Tämä osa trilogiasta oli pettymys. Tuntui kuin olisin lukenut jotain täysin eri kirjoittajan tekemää seikkailua. Tuntui että tässä yhdistellään useampaa eri teosta Nälkäpelin, Divergentin yms kesken ja kuin tähtäimenä olisi pelkästään valkokangas.. Kirja ei kuitenkaan ollut niin pettymys ettenkö lukisi viimeistä osaa.
Hyvä kirja. Edellinen osa oli kyllä hieman parempi. Kirja oli hieman ennalta arvattava, mutta yllättäviäkin kohtia oli kyllä.
Olin odottanut tällä kirjalla olevan enemmän jännitystä. Kirja oli muuten hyvä, mutta se tuntui tarvitsevansa vielä jotain.
Kirja alkaa jo tutuki tulleella tavalla. Lopetamme kirjat ja aloitamme kirjat Paulin ja Lucyn kanssa. Aluksi en voinut sietää näitä kohtia. Ymmärsin kyllä hämärästi, että kaikki oli juonen kannalta pakollista, mutta halusin aina vain lukea lisää Gideonin vuorosanoja ja naureskella Gwendolynin ihanille sarkastisille kommenteille. Tässä viimeisessä kirjassa olin jo itseasiassa todella kiinnostunut näistäkin pätkistä. Lucysta ja Paulista pääsimmekin kirjan varsinaiseen alkuun. Gwendolyn purkaa sydäntään ystävälleeen, sydän on murtunut, nenäliinat lattialla, kaikki klassinen. Monia tämä syvään epätoivoon valuminen varmasti ärsytti, mutta minä itseasiassa nautin siitä. Gwenin kommentit ja ihanan ja lutuisen Xemeriuksen päättömät puheet pitivät mielenkiintoni yllä. Lopulta noustiin surun syövereistä ja päästiin taas matkailemaan läpi ajan. Aikamatkustus teemaiset fantasiakirjat ovat ehkä minulle kaikken vaikeaselkoisimpia. Minun täytyy todella keskittyä, että pysyn kärryillä. Suureksi onnekseni en hämmentynyt paljoakaan tämän kirjan aikana. Gwenny matkustaa tapaamaan isoisäänsä pariin otteeseen, ja sitten tietenkin seikkaillaan Gideonin kanssa. Isoin tapahtuma oli kaiketi tanssiaiset, jotka jäivät minulle hieman hämärän peittoon, johtuen dramaattisista tapahtumista, mutta muistan nimistä ainoastaan Darth Vaderin. En vieläkään oikein muista oli kyseinen henkilö haamu,demoni, vai joku henkilö, jolle Gwendolyn antoi aika mahtavan lempinimen. Tanssiaisiin oli lisätty siis dramaattinen kohtaus josta jo aiemmin mainitsin, ja voin silmät kirkkaina sanoa, etten odottanut moista. Henkilöt pysyivät edelleen ihanan persoonallisina, ja sain nauraa useaan kertaan ties kenen kommenteille. Minua kiehtoo kovasti, ettei tässä sarjassa ole varsinaista pahista. Tietenkin meillä on Kreivi, mutta ei ketään mitenkään merkittävää henkilöä, joka pilaisi jokaisen elämän. Paljastus Kreivistä yllätti minut (yllätys, yllätys) ja olin aika hämmentynyt. Kelailin mielessäni tapahtumia ja yritin keksiä vihjeitä, mutta enpähän löytäny. Joten pisteet Gierille siitä. Paljastus Gwendolynin perheestä ei aiheuttanut minulle, suu auki ja silmät pyöreinä, reaktiota, mutta se oli kiinnostavaa. Olin oikeasti onnellinen Gwenin puolesta, enkä huutanut ja paiskonut kirjaa tyhmän juonen takia. Lopuksi voisin ottaa osaa rakkaus puoleen. Monet ovat sanoneet, että Gideon ja Gwendolyn rakastuivat liian nopeasti, mutta itselläni on täysin erinlainen mielipide. Mielestäni heidän tunteidensa kehittyminen ei mennyt liian nopeasti. Mitä he nyt ehtivät tuntea toisensa, puolitoista viikkoa? Monissa kirjoissa on rakastuminen tapahtunut nopeamminkin. Esimerkiksi Clary ja Jace Varjojen kaupungit sarjasta, tunsivat sellaiset 3 päivää, ja olivat umpirakastuneita. Entäs sitten Mustan tikarin veljeskunta sarja. Useat parit tunsivat toisensa päivän ja taas mentiin. Enkä viitsi edes mainita klassikoita, kuten Vampyyrinpäiväkirjat tai Yön talo kirjoja. En nyt väitä, että tällainen rakastuminen olisi luonnollista, mutta ei se ole minua ennenkään haitannut. Niille, jotka eivät pidä liiallisesta hempeydestä, en suosittele Smaragdinvihreää, mutta romantiikan nälkäisille kyllä!
Kolmas Percy Jackson luettu! Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan ennätys nopeudella, luulisin, että alle päivässä, mikä on iso saavutus näin kouluaikoina. Sitä huomaa päivän päätteeksi heti, kun kuoleman loukku (matematiikka) on ylitetty, että kello lähenee jo kymmentä ja, että olisi aika painua pehkuihin. Ja sitten makoilee vällyjen välissä ja kiroaa matematiikan läksyjä, koska niiden takia arvokas tunti ja puoli, joka oli tarkoitettu lukemiseen meni matematiikkaan. Nyt olen kuitenkin onnistunut aikatauluja muuttelemalla lukemaan päivässä kirjan, ja voi että olen ylpeä itsestäni. Nyt voisi kuitenkin voisin siirtyä itse kirjan pariin. Titaanien kirousta odotin kyllä kovastis sillä edellinen kirja jäi jännään kohtaan, joten odotin mielenkiinnolla mitä tässä osassa tapahtuisi. Kirja alkaa siitä, kun Percy ja kumppanit matkustavat Groverin hätäkutsun perään. He päätyvät koulun tanssiaisiin ja tapaavat kaksi uutta puoliveristä: Biancan ja Nicon (Riordan sitten vaan osaa keksiä ihania nimiä). Samalla reisulla he saivat esimakua tulevasta taistelusta. Seikkailut johtavat toiseen ja lopun taistelu on taas jännittävää luettavaa. Uhrauksilta ei vältytä, ja ennustus saa jälleen uudet mittakaavat. On ihan uskomatonta miten moniuloitteisesti Riordan osaa kirjoittaa. Titaanien kirous kirjassa alkaa ilmetä pientä rakkauden poikasta, ja päähenkilöiden varttuminen alkaa näkyä tekstissä. Mieleeni tulee pakostakin Harry Potterit. Rowling osasi Riordanin tavoin kasvaa henkilöittensä mukana, ja muuttaa kirjoitustyyliään vuosi vuodelta aina ikään sopivaksi. Percyn kasvamisen ja kehittymisen huomaa monesta asiasta. Ensinnäkin hän ei ole enää niin ujo ja pelokas kuin alussa. Lisäksi kymmenenvuotiaan Nicon tuleminen korosti Percyn ikää. Juoneen oli jälleen sujautettu hienosti lainauksia taruista ja jumalista. Kreikan jumalia (olikos se nyt Kreikka...?) oli lisätty hienosti juoneen. Minusta kaikkein hienointa on se, että Riordan valitsee sellaisia taruja, joita ihmset tuntee. Myönnän auliisti etten ihan kaikkia tunnistanut, mutta yli puolet kylläkin! Huumoriakaan ei tästä sarjasta puutu. Percyn ihana sarkastisuus iskee sydämmeen joka kerta, ja Annabethin "leväaivo" jota hän käyttää Percyn nimittämiseen, on suorastaan klassikko. Nimitys on niin ärsyttävä, että se on suorastaan nerokas! "Äiti näytti vähän loukkaantuneelta, ja minä olin siitä pahoillani, mutta minun oli jo pakko päästä autosta ulos. Jos äiti olisi kertonut vielä yhdenkin jutun siitä, miten söötiltä minä näytin kylpyammeessa kolmevuotiaana, olisin kaivautunut hankeen ja palelluttanut itseni hengiltä." Yllä oleva lause kuvastaa täydellisesti teinien ajatuksia, kun äiti kaivaa valokuva-albumin esille, kun talo on täynnä vieraita. Sanonpa vaan, että Percy Jacksonit ovat loistavia kirjoja ja tulevat olemaan myös niitä teoksia, joita voin lukea uudestaankin.
Aivan loistaa huumoria komeiden miesten kera, mikäs sen parempaa! Koko kirjasarja on tavallaan tämän ensimmäisen kirjan uusiksikirjoittamista erihahmojen näkökulmasta, mutta ei se haittaa. Suosittelen ihmeessä lukemaan jos tykkää eroottisista kirjoista :)
Mielestäni oli aika turha kirja, melkein sanoisin että rahastusta. En suosittele ainakaan ostamaan omaksi. Kannattaa keskittyä ennemmin "oikeisiin" kirjoihin :)
Tästä alkaa paras kirjasarja ikinä. Olen itkenyt ja nauranut Harry Pottereita lukien monet kerran, ja jaksan lukea ne uudestaan ja uudestaan. Olen todella kiitollinen että J.K Rowling loi tämän maailman meitä varten, koska nämä kirjat ovat pelastaneet päiväni moneen kertaan :)
North end 3,Karrelle polttava helle,on oli ihan positiivinen pakkaus kaikenlaista teinien pillityksistä oikeaan draamaan. Kirja kertoo Aasan selviytymisestä kuuman polttavassa kesässä tajuessaan että on raskaana. Aasaa kuvaillaan koskettavasti kyllä,mutta on hieman ärsyttävää,että ensin hän on toista mieltä ja sitten toista.Vaikka koko hänen elämänsä riippuisi yhdestä päätöksestä,täytyy senkin kanssa vääntää ja parkua.Siksi Aasa ei ollut enää oma itsensä tässä kirjassa ja se sai pieniä kiukkuja tulemaan. Oli toki hyviäkin kohtia kirjassa.Esimerkiksi kuumuuden kuvailu oli hienoa ja siitä pisteitä Lähtenemäelle:-) Huonompi kuin edelliset kirjat,mutta ei sentään ennalta arvattava (paitsi lopussa) toisin kuin muut kirjat.Loppu ratkaisu saa kyllä suun ympyrälle;tuntuisi että kirjailija haluaa vain päästä mistä aita on matalin "nopeasti kirja loppuun"-tyyliin :/ Ihan perus kirja suosittelen että luet ensimmäiset osat ja jätät tämän sitten varalle pieneksi välipalaksi raskaiden sarjojen väliin.
Kokoelma jossa on vaikeasti löydettävä ensimmäinen muumi kirja. Koko kirja oli muumi-fanille pelkkää nautintoa :D Sarjakuvat ja Kuinkas sitten kävikään teki kirjasta ainutlaatuisen. Toista osaa odotellessa :D
No nyt on jälleen saatu yksi trilogia päätökseen. Tämäkin osa pursusi toimintaa ja erikoisia tilanteita aivan kuten aiemmatkin ja välillä tuntui ettei pysy edes perässä kirjan tapahtumissa. Hiukan pisti silmään se kun kirjassa puhuttiin niin lyhyestä ajasta milloin Gwen oli saanut tietää olevansa aikamatkaaja ja tutustunut Gideoniin. Puhuttiin tyyliin viikoista joka tuntui kyllä vähän tyhmältä ottaen ainakin huomioon sen miten nopeasti rakkaus alkoi leiskua kansien välissä. Pidän todella paljon näistä kirjoista vaikkakin kaikki huumori ei tässä kirjassa enää jaksanut naurattaa. Aikamatkustus heitti minunkin pääni pyörälle ja loppupuolen paljastus Gwenistä oli kieltämättä aika ällistyttävä. Olisin kyllä halunnut tietää erään Gwenille ilmestyneen esineen kohtalosta koska se jäi lopussa auki, mutta ehkäpä annan anteeksi tällaisen pienen jutun koska loppu oli kuitenkin onnellinen ja mikäs sen parempaa. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille tätä trilogiaa!
Kirjasarja kasvaa päähenkilön mukana. Susikuningatar on Kerjäläisprinsessaa huomattavasti kypsempi kirja, josta myös kypsempi lukija nauttii erittäin paljon. Kirja ottaa tarinaan mielestäni rauhallinen, mutta määrätietoisen otteen. Aikaa on perehtyä Umbrovian menneisyyteen ja ihmissusien olemukseen sotimisen keskellä. Tässä kirjassa on paljon raakuutta, joka tuntui jopa raaemmalta mitä oikeati oli, kun otetaan huomioon, minkä ikäisillä esim. Kerjäläisprinsessa on vielä suunnattu, mutta yhtä lailla vaikuttavia kohtauksia, joiden aikana ei voinut muuta kuin olla ylpeä Gigin ja hänen kumppaniensa puolesta. Pidin siitä, kuinka Gigi on kykenevä vaikeisiin päätöksiin. Jää harmittamaan, että Gigin ja Henryn tarina loppuu tähän. Sen verran kysymyksiä kuitenkin jäi auki, että olisi mukava lukea samaan maailmaan sijoittuvia muita kirjoja.
Kirja oli hyvä. Ensimmäinen osa oli kyllä hieman parempi. Kirja piti lukea loppuun melkein heti, mutta valitettavasti tarina jäi aivan kesken. Jatkoa odotellessa.
Olin alunperin sivuuttamassa tämän koko kirjan, mutta tartuin siihen sitten kuitenkin, kun silmiini osui tuo "tyttöjen Taru Sormusten Herrasta" -kommentti. Nyt, luettuani teoksen esitän kysymyksen, että kuinka, miten ja missä? Minä ainkakaan en nähnyt, enkä tuntenut tekstissä Tolkienia lainkaan. En tiedä, ehkä etsin vääristä asioista... Toiset tykkää, toiset ei, minut tarina jätti jokseenkin kylmäksi ja hahmot tuntuivat ajoittain jopa epäluontevilta. Maresin ja luostarin tarina on kuitenkin kevyt ja kaunis (omalla tavallaan sillä tarinassa on synkempikin puoli) ja sopinee niillekin lukijoille, jotka fantasiaa eivät muuten lue. Tarinassa on oikeastaan enemmän elementtejä luostarielämästä liitettynä druidimaiseen elämäntapaan kuin perusfantasiaan. Ei aiheuta kohdallani jatkotoimenpiteitä.
Ihan hyvä kirja. Ei pääse suosikkilistalleni, mutta kyllä kirja ihan luettava oli.
Mielestäni kirja oli hyvä en väitä etteikö olisi mutta silti ei niin hyvä kuin muut riordanin kirjat. ennen olen lukenut innolla riordanin kirjoja mutta nyt en meinannut millään jaksaa lukea kirjaa vaikka ennen olen lukenut ne yhdeltä istumalta mutta nyt kirja oli aika ajoin niin tylsä etten vain jaksanut