Siirros oli lähes yhtä huikea lukuelämys kuin Siilokin. Tottakai maailman uutuudenviehätys oli karissut, mutta yllättävän paljon kirja toi Siilon maailmaan myös lisää. Siirroksen ensimmäinen puolisko rakensi karmaisevan uskottavaa taustatarinaa siilojen syntymiselle, ja vähittäinen eteneminen halki vuosisatojen piti otteessaan. Häiritsemään jäi yksi merkittävä seikka: Miksi vain Siilo 1:n asukkaat syväjäädytettiin ja laitettiin vuoroihin, ja muita ei? Ehkä tämä asia aukenee lisää trilogian päätösosassa. Minusta kirjan suomenkielinen nimi on myös hämäävä; jos Shiftin olisi kääntänyt "Vuoroksi", se kuvastaisi kirjan juonta paljon paremmin. Toki Siirros sointuu paremmin yhteen Siilon kanssa. Kirjan puolivälissä käsiteltiin enimmäkseen Siilo 18:n historiaa Suuren kapinan aikoihin. Tämän osuuden päähenkilö Mission jäi liian etäiseksi, eivätkä hänen käänteensä oikein jaksaneet kiinnostaa. Vuorotellen kuvattiin Siilo 1:n tapahtumia, jotka ovat paljon olennaisempia jatkon kannalta. Kuitenkin nimenomaan kirjan puolivälissä Siilo 1:n ja 18:n tarinalinjat eivät oikein onnistuneet tarpeeksi kohtaamaan. Toki Missionin juonikaari taustoittaa mukavasti Siilo 18:n jatkovaiheita. Viimeinen kolmannes kirjasta olikin sitten hyytävää menoa. Sekä päähenkilö Donaldin katkera muuttuminen ihmisenä että erityisesti Siilo 17:n päähenkilön, Jimmyn/Solon musertava selviytymis- ja kehitystarina orvosta pikkupojasta hulluuden rajoilla keikkuvaksi nuoreksi mieheksi olivat synkeän koukuttavaa luettavaa. Juuri koko kirjan lukeneena ei voi muuta kuin todeta, että pakkohan se Kohtalokin on pikaisesti hankkia! Kirjan keskiosan lievästä jähmeydestä ja tyhjäkäynnistä johtuen annan Siirrokselle tähtiä pyöreät 4.

Tämä kirja oli paljon "draamallisempi" ja vähemmän kryptistä scifi-sanastoa sisältävä kuin trilogian aiemmat osat. Tai sitten kyse oli vain siitä, että olin jo ehtinyt tottua Rajaniemen outoon kvanttijargoniin. Niin tai näin, Kausaalienkeli on vauhdikas ja mukaansatempaava tarina, joka solmii aiempien osien langanpätkät yllättävästikin yhteen. Ainoa pieni miinus tulee mielestäni siitä, että vähitellen ihan kaikki tuntuu olevan tässä kvanttiuniversumissa mahdollista, mikä saa aikaan vaikutelman, että henkilöillä on aina jokin ulospääsy mahdottomista tilanteista. Ilmeisesti kvanttifysiikasta pitäisi ymmärtää enemmän tajutakseen tapahtumien logiikan tai epätodennäköisyyden.

Tämä kirja on aivan killeri! Hengästyttävä. Upea. Ready Player One käynnistyy hupaisana nörttifantasiana, jossa fanitetaan 80-luvun pop-kulttuuria tietokonepeleineen, elokuvineen jne. Samaan aikaan tarina on myös selvä dystopia, sillä suurin osa maailman ihmisistä viettää lähes kaiken aikansa ennennäkemättömässä virtuaalitodellisuudessa OASISissa, joka yhdistää nykyisen sosiaalisen median ja kaikki mahdolliset tietokonepelit yhdeksi moniaistiseksi kokonaisuudeksi. Näin siksi, että todellinen Maapallo on muuttunut surulliseksi, energia- ja talouskriisin raunioittamaksi paikaksi. Tarinan ilkeä, häikäilemätön ja lähes kaikkivoipa organisaatio IOI yrittää voittaa OASISin luojan, edesmenneen miljardööri James Hallidayn järjestämän kilpailun OASISin hallinnasta. IOI:n tavoitteena on mädättää kaikille ilmainen virtuaalitodellisuus kaupallisuudella ja maksullisuudella. Tämähän ei sovi kirjan päähenkilöille Wade Wattsille ja hänen kavereilleen, joille OASIS merkitsee ainoaa pakopaikkaa julmalta maailmalta - paikkaa, jossa kaikki voivat olla mitä tahansa haluavat. Tarinasta suurin osa tapahtuu virtuaalimaailmassa, mikä saa sen tuntumaan todellisemmalta kuin todellinen maailma. Tämä oivallus on myös kirjan surullinen pointti, ja heijastelee kutkuttavasti nykyhetken somen ja muun virtuaalisuuden kehittymistä. IOI:n lähes rajaton valvonta- ja vakoiluvalta puolestaan tuo mieleen Edward Snowdenin paljastukset NSA:n vakoilumahdollisuuksista. Iso Veli todellakin valvoo virtuaalimaailmaa. Ready Player One on ensiksikin vauhdikas ja mukaansa tempaava jännäri tietokonepeleineen ja 80-luvun elokuva-, musiikki-, ym. popkulttuuritrivioineen. On melko koomista, miten alkeellisista 70-80 -lukujen tietokonepeleistä rakennetaan ikään kuin kovinkin korkeakulttuurista kaanonia. Mutta ennen kaikkea Ready Player One herättelee tosissaan pohtimaan riippuvuuttamme yhä kehittyvistä virtuaaliympäristöistä. Tarinan loppu muistuttaa koskettavalla tavalla, mikä on todellisten ihmissuhteiden ja ylipäätään todellisen maailman merkitys. Toivottavasti tästä valmistuu pian HYVÄ elokuva!

Pidin Kvanttivarkaan jatko-osasta paljon. Jos kirjasta haluaa saada mahdollisimman paljon irti, kannattaa lukea pohjustukseksi Kvanttivaras juuri ennen Fraktaaliruhtinasta. Rajaniemi ei todellakaan selittele liikoja eikä aliarvioi lukijoitaan. Fraktaaliruhtinas vaatii rutkasti kärsivällisyyttä, mutta mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä enemmän kokemus palkitsee. Luvut ovat lyhyitä ja fontti isoa, joten kirjaa lukee kyllä nopeasti eteenpäin. Rajaniemen teksti on hyvin kiteytettyä ja tiivistä, ja se sisältää samalla valtavan määrän outoja scifi-käsitteitä, joita ei selitetä, vaan ne on vain hyväksyttävä ja ymmärrettävä omalla tavallaan. Kuitenkin, kun lukija on ehtinyt noin puoleen väliin kirjaa, asioista on muotoutunut selittämättömän ehyt logiikka, ja teos on pakko ahmia loppuun. Erilaiset juonikuviot limittyvät ja yhdistyvät toisiinsa nerokkaasti, ja juuri kirjan puolivälin tienoilla paljastuu niin riemastuttava yllätys, että en paljastakaan siitä sen enempää... Haastavuudellaan ja kryptisyydellään Rajaniemen trilogia tuo jossain määrin mieleen Hal Duncanin Vellum- teoskaksikon, mutta siinä missä Duncanin teksti rönsyilee runsaana, Rajaniemi keskittää sanottavansa. Tapahtumien kosminen mittakaava ja yltiöpäinen scifistisyys saavat kuitenkin samalla tavoin haukkomaan henkeä. Suosittelen Rajaniemen trilogiaa esim. Alastair Reynoldsin ja Hal Duncanin ystäville, jotka eivät kavahda älyllisiä haasteita. Ja kuten eräässä toisessa arvostelussa todettiin, kirjan käsitteet varmasti aukeavat toisella tavalla fysiikkaa ym. luonnontieteitä opiskelleille. Itse en lukeudu heihin.

Tätä kirjaa lukiessa tuli hyvin ristiriitainen olo. Olin lukenut Simmonsilta aiemmin loistavan, ylistetyn Hyperion-sarjan ja vähemmän loistavan Kalin laulun (varhaisteos), joten osasin odottaa paljon Simmonsin kertojantaidoilta. Periaatteessa en niihin pettynytkään. Flashback on taitavasti kirjoitettu dystopistinen dekkari lähitulevaisuudesta. Sen jännitys taittuu uusille kierroksille, mitä pidemmälle kirjaa lukee. Kirjan loppupuolisko on lähes pakko ahmia. Joissakin arvioissa juonta ja henkilöhahmoja on moitittu kliseisiksi ja kuluneiksi. Kenties näin onkin, mutta toisaalta, jos pitää realistisen oloisista, lähitulevaisuuteen sijoittuvista neo noir -dekkareista Richard Morganin hengessä, ei pitäisi pettyä pahasti. Scifiä Flashbackissä ei ole nimeksikään, vaan tapahtuma-aikaa lukuunottamatta kirja voidaan laskea valtavirtakirjallisuudeksi. Suurin syy ristiriitaiseen tunnetilaan on kirjan armoton maailmankuva, jota voidaan luonnehtia mm. sanoilla kyyninen, nihilistinen, antisosialistinen, anti-obamalainen, anti-islamistinen, rasistinen, sanalla sanoen äärioikeistolainen. Se niputtaa koko islamin aggressiivisen ekspansiiviseksi uskonnoksi, joka pyrkii syrjäyttämään muut uskonnot koko maailmasta. Muslimin synonyymi kirjassa näyttää olevan itsemurhapommittaja. Islamin uhka häilyy koko tarinan yllä, mutta suoranaisesti muslimit eivät ole tarinan pahiksia. Myös japanilaiset on stereotypisoitu ylpeiksi, kunniaa ylikorostaviksi nykysamuraiksi ja -shoguneiksi, joiden vallanjano vetää vertoja muslimimaailmalle. Kaiken pahan alku ja juuri on Obama, jonka pahamaineinen terveydenhoitouudistus on romahduttanut koko USA:n, syösten koko talouden kunnon republikaanien mielestä perikatoon. Tätä Yhdysvaltojen taloudellista ja kulttuurista ahdinkoa sitten surkutellaan kirjassa tämän tästä, ja tarinan maltillisetkin henkilöhahmot katuvat aiempaa hyväuskoisuuttaan. Monikulttuurisuus ja demokraatit/liberaalit ovat lähes kirosanoja. Ellei Simmons olisi niinkin taitava kirjoittaja, olisin lopettanut lukemisen muutaman kymmenen ensimmäisen sivun jälkeen. Jos pystyy jatkamaan lukemista tarpeeksi objektiivisesti, antamatta kiihkoilevan suvaitsemattoman maailmankuvan häiritä, kokemus jopa palkitsee itsensä. Toisenlaisella maailmankuvalla varustettuna arvioisin kirjan jopa neljän-viiden tähden arvoiseksi. On loppujen lopuksi vaikea sanoa, kuuluuko Flashbackin maailmankuvassa kirjailijan oma ääni, vai olisiko teos jopa ovelasti kirjoitettu antistatement sisältöään kohtaan. Näin jälkeenpäin epäilen kylläkin. Kirjailija itse kiittää loppusanoissa agenttiaan, kustannustoimittajaansa ja kustantajaansa siitä, että nämä ymmärsivät, mistä Flashback OIKEASTI kertoo. Tämä toteamus on omiaan hämmentämään kirjan herättämiä tuntoja lisää. Itseäni Flashback ei ainakaan saanut muuttumaan tippaakaan oikeistolaisemmaksi tai monikulttuurisuuden vastaiseksi. Flashbackiä kannattaa siis lukea viileän objektiivisesti ja kriittisesti. Kirjan ansiot ovat aivan muualla kuin poliittisesti epäkorrektissa näkökulmassaan. Itse juonta en katso tarpeelliseksi avata yhtään enempää tuon yleisen esittelytekstin lisäksi. Mielestäni olennaisempaa on tuoda julki, minkälaiseen ajatusmaailmaan Flashbackiä lukiessaan joutuu törmäämään.

Musta mies on kirkkaasti paras tänä vuonna lukemani scifi-kirja ja samalla yksi parhaista lukemistani kirjoista ylipäätään. Jo Morganin Muuntohiili viehätti suorasukaisella tyylillään, tyylikkäällä väkivallallaan ja nasevalla dialogillaan, mutta Musta mies teki vielä suuremman vaikutuksen. Morganin tutut em. elementit ovat yhä paikoillaan, mutta juoni on kiehtovampi ja samalla tarpeeksi ymmärrettävä ja tiivis. Väkivalta, seksi ja kiroilu kuuluvat Morganin tyyliin niin luonnollisena osana, ettei niitä tule yhtään kyseenalaistaneeksi. Erityisesti väkivaltakohtaukset ovat niin väistämättömiä juonen kannalta, etteivät ne vaikuta vähääkään päälleliimatuilta. Mustaa miestä on helppo jatkaa, vaikka lukemisessa olisi ollut viikonkin tauko. Sen tarina tempaa heti uudelleen mukaansa. Pidän tätä hyvän kirjan kriteerinä. Vaikka dystopia 2100-luvun maailmasta voisi äkkiseltään kuulostaa kliseiseltä, Mustassa miehessä ei ole mitään kliseistä. Sinänsä kiehtova Mars-ulottuvuus kirjassa jätetään kuitenkin salaperäiseen kaukaisuuteensa ja tarinassa pysytään visusti Maan pinnalla, vaikka Marsin tapahtumilla onkin tärkeä osuus tarinassa. Tämä on ollut järkevä rajaus. Hienointa on se, kuinka Morgan osaa kuvata inhimillisiä tunteita laidasta laitaan, eläimellisestä raivosta aina kunniantuntoon ja rakkauteen. Varsinkin viimeksi mainittu saa kirjan loppupuolella koskettavat, kostonjanon ja katkeruuden maustamat mittasuhteet. Vaikka päähenkilö on väkivaltainen, geneettisesti paranneltu ihmiskunnan hylkiö, niin häntä on helppo sympatiseerata ja hänen kostonjanoaan ymmärtää. Päähenkilö Carl Marsalis on kuin yhdistelmä sarjakuvien mutantteja ja Batmania. Sen sijaan on jopa pelottavan helppo yhtyä kirjan näkemykseen vallan juovuttamista, korruptoituneista ja mistään piittaamattomista \"tavallisista ihmisistä\". Olisiko maailma sittenkin parempi paikka, jos emme olisi kymmeniä tuhansia vuosia sitten \"jalostuneet\" hierarkioita pokkuroiviksi laumasieluiksi (tai märehtijöiksi, kuten variantit kolmetoista tavallisia ihmisiä pilkkaavat)? Morgan saa sosiopaattisen yksinäisen suden vaikuttamaan kirjan tervehenkisimmältä henkilöltä, unohtamatta naispäähenkilö Sevgi Ertekiniä. Ylipäätään kaikki hahmot ovat uskottavia. Hieno kirja!

Hienoa, Hannu! Toivoa sopii, että Kvanttivaras yllättävänkin luettuna kirjana vetäisi ennakkoluuloisia suomalaisia myös muun laadukkaan scifikirjallisuuden äärelle. Nythän on varmaan niin, että juuri tekijän suomalaisuus on saanut monet tarttumaan kirjaan. Itse sain teoksen luettua tänään loppuun. Pidin paljon, ja yhtäläisyydet esim. Alastair Reynoldsin suvereeniin tyyliin olivat ilmeisiä, vailla plagioinnin häivää kuitenkin. Reynoldsin teknojargoniin tottuneena tieteellinen sanastokaan ei päässyt paljoa hämäämään. Välillä tuli kieltämättä sellainen tunne, että riisuttuna kaikista scifistisistä keksinnöistä ja sanastosta Kvanttivaras olisi loppujen lopuksi jopa melko perinteinen seikkailukertomus. Yllättäviä käänteitä ja paljastuksia - Reynoldsin tavoin - piisasi jopa niin paljon, että kun lukemisen hajautti kahden viikon ajalle, niin välillä meinasi tipahtaa kärryiltä. Kokonaisuus oli joka tapauksessa varsin nautittava ja tarpeeksi ymmärrettävä. Jään odottamaan jatkoa innolla!

Moorcockin karnevalistinen tieteiskomedia muuttui kuin vaivihkaa aidosti koskettavaksi rakkaustarinaksi ja moraliteetiksi. Koko trilogia ja etenkin päätösosa käsittelee ajattomia aiheita: ihmiskunnan moraalinormeja eri aikakausina, tunteita ja niiden ilmaisun sidoksia ympäröivään yhteiskuntaan. Pystyykö kaikkivoipa ja kuolematon tulevaisuuden ihminen tuntemaan lainkaan aitoja tunteita, jos hän ei ymmärrä, mitä on menettäminen? Tämän sai ainakin Jherek Carnelian oppia kasvaessaan selkeästi trilogian aikana. Sekä Carnelianin että toisen päähenkilön, rouva Amelia Underwoodin, hahmokehitys oli kirjojen parasta ja pysäyttävintä antia, vaikka välillä mentiinkin aika parodisessa kieli poskella -meiningissä säädyttömine avaruusolentoineen ja Ajan Lopun hervottomine hahmogallerioineen (eikä vähiten nimien ansiosta)... Aikamatkustuspohdiskelut menivät nykyajan näkökulmasta melko lennokkaisiin ja jopa lapsellisiin sfääreihin, ja lati-alienien yliampuvuus oli mielestäni turha miinus, mutta kokonaisuutena osa toimi loistavana huipennuksena trilogialle.

Moorcockin trilogian ensimmäinen osa oli oivallinen muistutus siitä, että hyvän scifikirjan ei tarvitse olla 600-sivuinen. Moorcock osaa tiivistämisen taidon ja sanoo silti kaiken tarpeellisen. Kirjan huumori ja mielikuvitus tuovat mieleen helposti jopa Douglas Adamsin tyylin, mutta Moorcockilla on siinä määrin painavaa sanomaa, ettei Viimeisten aikojen valtiaat missään nimessä mikään parodia ole. Loppua kohden se päinvastoin saa hyvin tummiakin sävyjä. Päähenkilö Jherek Carnelian on \"viaton hölmö\", jonka kohtalosta aidosti kiinnostuu ja johon herää myötätunto. Loppuratkaisu osoittaa vähitellen, että hän oppii kantapään kautta aitoja ihmisten tunteita niin hyvässä kuin pahassa, eli Viimeisten aikojen valtiaita voi pitää kasvutarinana, joskin kieli poskessa kirjoitettuna sellaisena. Carnelianista löytää helposti yhtymäkohtia jopa Dostojevskin Idioottiin, ja uskoisinkin, että Moorcock on kyllä Dostojevskinsä lukenut. Tartunpa välittömästi trilogian toiseen osaan! ***½

Star Wars kirjaversiona ei tuo mitään uutta tai syventävää aiheeseen, jos on nähnyt alkuperäiset elokuvat. Kyllä tämä kertakäyttöviihteenä menee ja ehkä ensimmäisenä kosketuksena scifin maailmaan, jos ei avaruusoopperoita ole aikaisemmin lukenut (itse luin tämän yli kymmenen vuotta sitten eikä paljoakaan lukukokemusta ollut sitä ennen). Kuitenkin jopa kategoria scifi tuntuu liioittelulta Star Warsin yhteydessä, parempi määritelmä lienee \"scifistinen fantasia\". Jos trilogian kirjaversiota arvostellaan puhtaasti kirjallisin ansioin, niin todella kauas jää alan todellisista mestareista (Reynolds, Simmons, Vinge). Kuulunee silti scifidiggarin yleissivistykseen...

On ensin luettava Duncanin massiivinen eepos Vellum, jotta voi lukea tämän! Tyylilajien iloinen sekoittelu ja samojen hahmojen kehittely jatkuu samaan tyyliin kuin ensimmäisessä osassakin. Kirja keskittyy edeltäjäänsä enemmän Jack Carterin/Jack Flashin ja Josef Pechorinin/Joye Narcosiksen välisen vastavoimasuhteen käsittelyyn, mutta vuoroon pääsevät kyllä muutkin hahmot, joista Seamus Finnanista ja Phreedomista pidän henkilökohtaisesti eniten. Gay-asennetta ja -maailmantuskaa riittää vähän liiankin kanssa. Ykkösosan lukeneille ei tule yllätyksenä, että edelleen käyvät kapinalliset \"unkinit\" ristiretkeään \"enkeleitä\" vastaan, ja eri aikakausina (Vellumin poimuina) heillä on erilaiset ilmentymät lähtien aina sumerien ja muinaisten kreikkalaisten jumalista nykyajan melkein tavis-ihmisiin. Kirja ansaitsee Vellumin tavoin yhtenäisen, pitkäjänteisen lukusyventymisen, pienissä paloissa tähän opukseen ei kannata tarttua (kuten minä tein), vähentää näin huomattavasti lukunautintoa. Kirja jakautuu selkeästi kahteen osaan, joista ensimmäisessä hahmot on etupäässä istutettu surrealistiseen commedia dell\'arte -versioon Euripideen Bakkantit-näytelmästä ja jälkimmäisessä liikutaan Vanhan Testamentin myyteissä Sodomassa ja Gomorrassa. Pidin jostain syystä enemmän jälkimmäisestä, vaikka aivan loppu mielestäni hieman lässähti. Muinaisten myyttien, uskontojen ja 1900-luvun historian tunteminen avaavat tätä teoskaksikkoa merkittävästi. Duncanilla on ilmeisen suvereeni kyky kirjoittaa millä tahansa tyylillä sekä sekoitella ja yhdistellä aineksia kutkuttavasti toisiinsa. Siksi Musteen lukee lopulta pelkällä sitkeydellä läpi, vaikka se ehdottomasti kannattaa pyhittää esim. pitkähkön loma-ajan lukunautinnoksi.