Yleisesti klassikon aseman saavuttaneita teoksia arvioitaessa on aina enemmän tai vähemmän tulenaroilla poluilla, oli sitten kyseessä mikä taiteenlaji hyvänsä. Epäilemättä tässäkin tapauksessa on kyse yleisesti klassikoksi tunnustetusta merkkipaalusta, tarkemmin määriteltynä vampyyrikirjallisuuden sellaisesta, mutta myös yleisesti kauhukirjallisuuden. Olisi kai epätarkoituksenmukaista ruveta selostamaan juonesta sen enempää (kun en muutenkaan arvioissani pahemmin käsittele sitä), joten keskitytään puhtaasti kirjan herättämiin tuntemuksiin. Heti ensimmäiseksi huomio kiinnittyy proosalliseen ilmaisuun, josta käy hyvin vahvasti ilmi romaani kirjoitusajankohta - myöhäisviktoriaaninen aikakausi ja "ajan henki". Erityisen räikeästi kiinnitin itse huomiota naisen asemaan ja ennen kaikkea sen heikkoon verrattavuuteen miehiin nähden. "Mutta kuinka Mina-rouva voisi kestää sellaista, kun se meiltä maailmaa nähneillä miehilläkin ottaa koville" jne. Jotenkin tuohon tapaan, en nyt muista sanatarkasti enkä jaksa alkaa selaamaan, mutta pointti varmaan menee perille. Ratkaisu, jossa koko teoksen kerrontatyyli on jaettu päähenkilöidensä päiväkirjakirjamerkintöjen muotoon, on eittämättä mielenkiintoinen. Verkas kerrontatahti myös saattaa kenties tuntua ajoittain puuduttavalta joidenkin lukijoiden mieleen, mutta minua se ei haitannut missään kohdin. Kuvaukset luonnosta ja maisemista tekivät erityisen suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen, aivan kuin olisi ollut itse henkilökohtaisesti ollut keskellä Karpaattien jylhää vuoristoa. Juuri romaanin ensimmäinen jakso onkin ehkä kaikkein voimmakkaimmin tunteita herättävää ja tunnelmaltaan kirjan parasta antia. Ajan romantiikka ja seksuaalisuus luovat osaltaan tunnusomaisen latauksensa. Jos minulta kysytään, on tämä ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainnut, ei vain maineellaan vaan myös kerronnallisilla avuillaan ja erityisellä tunnelmaltaan. Romaani on laadultaan varsin mainio, muttei missään nimessä täydellinen. Joka tapauksessa ainakin minä nautin useaan otteeseen kirjan ainutlaatuisesta tunnelmasta, enkä voi olla suosittelematta sitä, mutta pitää myös osata asennoitua ja henkisesti oikein valmistautua kohtaamaan kirjan omanlaisensa tyyli, jota kuvailin arvion alussa.

"Tie ja tarina ovat olleet pitkiä.." Niin tottavie on, justiinsa niin ja sanon kiitoksia. Aloitin oman vaellukseni kohti  Mustaa Tornia lähes neljä kuukautta sitten kesällä, heinäkuun alussa ja nyt marraskuun kolmantena päivänä vuonna 2017, tässä maailmassa ja tässä ajassa, minä sen päätän. Kaikki kahdeksan osaa (Tuulen avain mukaan lukien), yhteensä  lähemmäs 4800 sivua, ovat nyt luettu. Mitä tulee tähän viimeiseen osaan, Grande Finaleen, sen juonesta ja tapahtumista kertominen ilman edes jonkinasteista spoilaamista, olisi ainakin omasta mielestäni lähes mahdotonta, joten jätän sen kokonaan sikseen. Sen toki voi sanoa, että matkan viimeinen taival sisältää kohtalokkaita hetkiä, dramatiikkaa ja koskettavuutta enemmän kuin koskaan aiemmin tällä taipaleella, mikä onkin viimeisen osan arvolle soveliasta ja ehkä odotettuakin.

Tällainen "Opus Magnum", jollainen Musta torni ehdottomasti on Stephen Kingille, on kiistatta ainakin todella kunnianhimoinen ja väkisinkin mahtipontinen projekti, urakka, jollaiseen ei aivan jokainen ryhtyisi koskaan. Kuten suurin osa kirjailijan tuotantoon edes jonkin verran kattavasti perehtyneet ovat tulleet huomaamaan monet kerrat, ei kyse edes ole pelkästään vain tästä seitsenosaisesta (+1) kirjasarjasta itsenään, vaan suurimmasta osasta koko hänen tuotantoaan ja elämäntyötään. Kuten mies itse toteaakin, lähestulkoon kaikki hänen kynästään lähtenyt on kietoutunut/linkittynyt enemmän tai vähemmän Mustan tornin ympärille hänen tiedostamattaan jo "Salem's Lot":sta ja tiedostaen ainakin "Uneton yö"-romaanista lähtien. Juuri tätä kyseistä kirjasarjaa puhtaasti kriittisesti arvioiden, nopea laskutoimitus antaa antamieni arvosanojen keskiarvoksi tasan 4, mutta en olisi todellakaan täysin tyytyväinen jos sen "julistaisin" omaksi lopulliseksi arviokseni koko sarjasta. 4½ olkoon tuomio sen osalta, ei siis aivan täydellinen, mutta kokonaisuutena arvioiden aivan tarpeeksi erinomainen ollakseen tuon arvosanan arvoinen.

Ainakin omalta kohdaltani voin sanoa kirjaimellisesti Tornin vetovoiman kasvaneen askel askeleelta (ja pyörä pyörältä) mitä lähemmäksi se tuli ja kuten huomattavasti loppua kohden tiivistynyt lukutahtikin omalta osaltaan kertoo, sitä vangitsevammaksi matka kävi, eikä siitä irtautuminen olisi ollut missään tapauksessa mahdollista. Eikö juuri se olekin yksi hyvin merkittävä peruste antamalleni arvosanalla, sillä tuollaiseen riippuvuuteen eivät keskinkertaiset tai edes "ihan hyvät" tarinat pysty. Vaikkei sai King tietenkään ikimaailmassa tätä lue, niin joka tapauksessa sanon kiitoksia, justiinsa niin, kommala-kom-kom.

Roland ja hänen ka-tet:insa on yhä vahvasti koossa, mutta ensimmäistä kertaa sitten muodostumisensa jälkeen se joutuu fyysisesti hajalleen. Toisin sanoen eri paikkoihin eri ajoissa. Ja eri maailmoissa. Kuten kirjan ninestä ja takakansitekstistäkin käy ilmi (huomautan vain siksi, että tarkoituksella koitan välttää spoilausta arvioissani), kietoutuvat tämän osan tapahtumat vahvasti enemmän tai vähemmän Susannahiin ja hänen (sekä myös jonkin hänessä olevan) merkityksensä koko kohtalokkaan retken kannalta kasvaa aivan uusiin mittasuhteisiin. Mutta ei hän suinkaan ole ainoa henkilö, jolle käy näin, eräs muuan kirjailija osoittautuu kiehtovalla tavalla dramaattisesti koko retken ja tarinan kannalta ratkaisevan tärkeäksi henkilöksi.. Ja juuri tämän takia ka-tet on joutunutkin hajaantumaan, sillä asioita on useita vielä hoidettavana, ennen kuin Tornille voidaan viimein saapua. Oikeastaan juuri tuollainen fiilis kirjasta vahvasti jääkin.. Siis tavallaan valmistelua ja eräänlaista tunnelman tiivistymistä ja nostatusta varsinaista finaalia, viimeistä osaa varten. Kirja onkin ehkä hieman yllättäen reilusti lyhyempi kuin osat IV ja V, mutta mistään "välipalasta" ei todellakaan voida puhua, oikeastaan päinvastoin, tämän kirjan tapahtumilla on dramaattisella tavalla ehkäpä jopa tähän asti ratkaisevin merkityksensä koko seikkailun kannalta, vaikka eppisyydessä ei kuitenkaan ylletä aivan Velhon tai Callan susien tasolle.

Kahden edellisen osan ollessa lähes yksinomaan pelkkää takaumaa, - eeppinen ja intensiivinen Velho, järkälemäinen eepos, sekä Kingin myöhemmin kirjoittama pienehkö lisäosa tarinalle, eräänlainen ylimääräinen välipala faneille - niin tässä viidennessä osassa palataan takaisin Säteen polulle ja tuolle Rolandin ja kumppanien muodostaman ka-tet:in yhä mahtipontisempiin mittasuhteisiin kasvavalle ja kaikkien kannalta jollain tapaa kohtalokkaalle matkalle kohti mystistä Mustaa tornia. Mutta kuten takakansitekstistäkin käy ilmi, tällä kertaa joukkiomme päätyy matkallaan pieneen rajaseudun kylään, Calla Bryn Sturgisiin, jonka asukkaat ovat pahassa pulassa ja joita auttamaan revolverimiehemme (ja tietenkin Oi-mäyriäinen) päätyvät matkallaan auttamaan. He siis keskeyttävät matkanteon joksikin aikaa ja asettuvat aloilleen, mikä saattaisi helposti kuulostaa siltä, että tällä episodilla nyt ei ole paljoakaan tekemistä itse pääjuonen ja Tornin etsinnän kanssa, vaan King on ideoiden puutteessa päätynyt pitkittämään tarinaa yhdellä keksimällä keksityllä "väliosalla", jolla ei juuri ole tekemistä Mustan tornin kanssa. Mutta mitä vielä. Melko nopeasti käy harvinaisen selväksi, että myös tämän osan tapahtumilla ja henkilöillä (ja esineillä!) on oma merkittävä roolinsa koko kirjasarjan juonikuviossa. Myös aiempia tapahtumia kuvataan uusista näkökulmista, joka luo ennennäkemätöntä syvyyttä koko tarinaan. Mitä edemmäs kirjasarja etenee ja mitä lähemmäs huipennusta päästään, sitä tiiviimmäksi tunnelma käy, eikä tätäkään järkälettä kovinkaan helposti halua laskea käsistään, kun sen on kerran aloittanut. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka kiehtovasti King on saanut kiedottua erinäisiä tapahtumia, paikkoja ja henkilöitä omalla, persoonallisella tavallaan yhteen ja paketti pysyy silti hallitusti kasassa. Tornin lähestymisen saattaa melkein aistia, eikä matka suinkaan käy tästä helpommaksi saati yksinkertaisemmaksi - päinvastoin.

Koko sarjan seitsemine osineen oltua jo vuosia kirjoitettuna ja julkaistuna, King päätti kynäillä siihen vielä yhden lisänäytöksen. Tämä on teemaltaan hyvin pitkälti sarjan tapahtumien suhteen kronologisesti edellisosan (IV) kaltainen. Kyseessä on täysin erillinen, sarjan pääjuonesta riippumaton väliosa menneisyydestä, takaumaa Rolandin nuoruudesta, kuten Velhokin on. Mikä tästä tekee erilaisen kyseiseen opukseen verrattuna, on ensinnäkin kirjan paksuus, se on vain n. reilu kolmannes Velhosta. Toisekseen, tämän sisältämä tarina (tai oikeastaan kaksi tarinaa) ei tuo mitään niin merkittävää itse sarjan pääjuonikuvioon lisää. En siis toki tahtoisi sanoa, että kyseessä on turha teos, tokihan sen ilolla ottaa vastaan ja lukee, kun kerran herra King päätti tarjota vielä vähän lisää makeaa extraa sarjaan. Kirjan sisältämät, tavallaan sisäkkäiset pari tarinaa, ovat varsin mukavia luettavia sarjan faneille, mutta eivät yllä eeppisyydessään Velhon rinnalle. Joka tapauksessa, eihän tämäkään ole lainkaan hullumpi teos.

Tämä neljäs osa poikkeaa monellakin tapaa Musta torni-sarjan muista romaaneista (osat I-III ja V-VII). Ensinnäkin itse tarinan pääjuoni (Rolandin ja hänen ka-tet:insa eeppinen ja kohtalokas matka kohti Mustaa tornia) ei juurikaan etene, olkoonkin, että kyseessä on koko sarjan toiseksi paksuin osa hulppealla, lähes 900 sivun mittaisella kestollaan. Kyseessä onkin suuremmalti osin tarina menneisyydestä, Rolandin ja hänen ystäviensä nuoruudesta. Ensireaktioni suljettuani kirjan takakannen oli, kuinka yllättynyt olin kirjan mielenkiintoisuudesta. Kun ottaa huomioon, että kyseessä on n. 700 sivun osalta pelkkää takaumaa, olisi helposti kuviteltavissa, että sorruttaisiin (ainakin ajoittain) pitkäveteisyyteen tai junnaukseen, mutta mitä vielä. En muista ainuttakaan tylsyyden hetkeä, vaan luin koko teoksen alati kasvavan mielenkiinnon ja koukutuksen vallassa. Tämä on todellakin oleellinen osa Musta torni-sarjaa, eikä sen lukemisen jälkeen voisi kuvitella sitä ilman tätä. Niistä muista osista poikkeavista piirteistä ansaitsee tulla mainituksi myös ainakin Rolandin luonteen huomattava syveneminen. Edellisen osan arviossani mainitsin, kuinka siinä hänet esitetään siihen mennessä inhimillisimpempänä ja moniulotteisempana kuin aiemmissa osissa. Tämä vie tuonkin syvyyden aivan uudelle tasolle. Ennen kaikkea Rolandin lyhyt, mutta niin kovin intohimoinen ja kohtalokas rakkaussuhde Susan Delgadoon on hyvin intensiivistä luettavaa. Kaiken kaikkiaan tämä järkäle osoittautui kokonaisuutena varsinaiseksi laatueepokseksi, joka puolustaa paikkaansa sarjassa aivan välttämättömänä osana sitä.

Kolmannen osan kuluessa käy selväksi, että mitä pidemmälle matka etenee, sitä eeppisemmäksi tarina käy ja suuremmaksi mittasuhteet kasvavat. Myös tunnelma syvenee. Huomioitava piirre on myös Rolandissa yhä enemmissä määrin esiintyvät inhimmilliset piirteet. Joo, tokihan on ollut alusta lähtien tiedossa, että hän on pelkkä ihminen, mutta tähän saakka hahmo on esiintynyt varsin myyttisenä, luoksepääsemättömänä ja "kylmänä", tämä kirja tuo omalta osaltaan tarinamme keskushenkilöön mm. tunteellisuutta ja haavoittuvuutta. Itse juonen kulusta ja sen yksityiskohdista onkin tarkemmin turha puhua, minä en tykkää kirjoittaa spoilailevia arvosteluita. Anyway, selvästi sarjan vahvinta antia tähän mennessä, eikä päästä lukijaansa otteestaan - pakottava tunne, että tarinaa on yhä jatkettava seuraavaan osaan säilyy vahvana.

Matka jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Roland on saavuttanut ensimmäisen kirjan tavoitteensa ja oikeastaan vasta nyt varsinainen matka kohti Tornia voi kunnolla alkaa. Heti ensimmäiseksi on huomioitava pituus, kirja on kutakuinkin tuplat ensimmäisestä. Tässä osassa keskitytään pitkälti ka-tet:in kokoamiseen, siis toisin sanoen sen joukkion, jonka kohtalo on nivoutunut Rolandin tavoitteen ja Tornin ympärille. Myös kerronnallisessa tyylissä on havaittavissa muutoksia, sekä itse tarinan realistisuudessa. Siinä missä "Revolverimies" on kirjasarjan ensimmäiseksi kirjaksi uudelle lukijalle paikka paikoin vielä sangen korkealentoista (en sano, että se olisi huono asia), ollaan tässä osassa jo hyvin kärryillä. Nythän sitä paitsi liikuutaan paljon myös ns. "meidän maailmassamme", Kingin fantasiamaailman lisäksi. Kaiken kaikkiaan hoitaa osansa kunnialla ja pitää mielenkiinnon tarpeeksi tehokkaasti yllä, että pakottaa lukijaa jatkamaan sarjan lukemista, mutta eeppisyydessä ollaan silti yhä vasta alkutahdeissa.

Stephen Kingin Opus Magnum, part I. Mitä tästä voi sanoa.? Jos tätä pitäisi arvioida itsenäisenä kirjana, tarinana vailla jatkumoa, olisi se huomattavasti hankalampaa. Sellaisena tämä ei yksinkertaisesti toimisi. Mutta sinä, mihin tarkoitukseen tämä on tehtykin, siis suuren matkan ja seikkailun avauksesi, tämä toimii ja hoitaa tarkoituksensa kunnialla. Verrattain lyhyt verrattuna jälkimmäisiin osiin, mutta seikkailun tarkoitus tulee kyllä selville. Tyylikäs ja mielenkiintoinen aloitus matkalle kaiken kaikkiaan, mutta kritisoitaavaakin löytyy: kuten on oletettavissa, tähän tarttuva lukija useimmiten aloittaa Musta Torni-sarjan lukemisen ensimmäistä kertaa ja tällaisessa tilanteessa kirjan teksti on paikoin turhankin korkealentoista ja sekavaa, lähinnä liittyen käsitteistöön ja erilaisiin nimityksiin. Kysehän kuitenkin on Kingin itse luomasta fantasiamaailmasta ja paikoin lukijan on vaarana mennä jokseenkin sekaisin. Mutta ei tämäkään ongelma mielestäni liikaa vaivaa, matkaan päästään ilman sen suurempia kompasteluja, joskin kyseessä on sittenkin vain jonkinasteinen lämmittely, ikään kuin "harjoitusalusta", tulevalle eeppiselle seikkailulle.

Tuhti ja melko mielenkiintoinen sekoitus kreikkalaisen mytologian aineksia sekä Kingin oman fantasiamaailman elementtejä liitettynä toisaalta hyvinkin arkiseen ympäristöön ja "pelikentälle". Siinä sitä onkin sitten melkoinen keitos. Kytkökset "Musta Torni"-sarjaan ovat selkeät ja vahvat, joskaan niitä ei oikein voi sen tarkemmin selventää spoilailematta liikaa.. Joka tapauksessa linkittymät ovat varsin mielenkiintoiset ja lopussa paljastetaan tähän liittyen jopa osa koko kirjan tarkoitusta.. Paikoin hyvinkin kiehtovaa luettavaa, joskin joitakin suvaintokohtia olin havaitsevinani, en ole aivan vakuuttunut, riittävätkö romaanin tapahtumat aivan kitkatta kantamaan yli 700 sivuista pituuttaan.. Kuitenkin oikein hyvän tasoinen teos King-tuotannossa, vaikken pysty tätä mestariteokseksi asti arvostamaankaan.

Pitkälti olen pakotettu toistamaan itseäni, mitä tulee tämän Painajaisia ja unikuvia-kokonaisuuden toiseen osaan.  Tarkoitan siis niitä sanoja, joita kirjoitin ensimmäisen osan arviooni. Tämän toisen puoliskon tarinat noudattavat hyvin paljon sitä samaa "tyypillistä Kingimäisyyttä", mitä tulee ensimmäiseenkin puoliskoon, niin tyyliltään kuin tasoltaankin. Silti, kuten näissä novellikokoelma-arvioissani olen tykännyt tehdä, niin tälläkin kertaa nostan jotain erikseen tarinoista esille ja tässä tapauksessa se on mielestäni "Umneyn viimeinen juttu", joka eroittuu eniten edukseen muuten hyvin tasaisesta, totutun vahavasta ja varmasta kynänjäljestä. Toisin sanoen, yleiskuvaltaan tuttua ja turvallista - jälleen kerran.

Painajaisia ja unikuvia-kokonaisuuden ensimmäinen osa on Kingille hyvin tyypillistä, tasaisen vahvaa novellijälkeä, kuitenkaan mitään erityisiä kohokohtia, mutta toisaalta taas myöskään varsinaisia floppeja sisältämättä. Jos kuitenkin pakko olisi hieman eritellä tarinoita ja nostaa esille joitain, jäi itselleni paras maku "Siellä on muuten helvetin hyvä bändi"-, sekä toisaalta "Dolanin Cadillac"-novelleista. Vaikea näitä on, tai toisaalta turhakin ruveta sen enempää järjestelemään, jälleen yksi perusvarmaa kauraa oleva nippu novelleja, Kingille hyvin tavanomaisella tyylillä.

Kuten kirjan nimestä ja esittelytekstistäkin käy ilmi, tämä kirja on oikeastaan yksi tunnustustarina - ei sen enempää eikä vähempää. Ainakin itse olen sitä mieltä, että 273 sivun pituus ei ole yhtään liiaksi, vaikka kirja ei käytännössä muuta olekaan kuin yhden ihmisen tarina, joka kattaa yhden kuulustelun ajan. Mutta niistä tapahtumista kertomisessa meneekin sitten tovi jos toinenkin.. Mitään varsinaista kauhua tai yliluonnollisuutta tältä on turha hakea, niitä ei löydy. Muuten kuin edellisessä arvostelussa mainitsemani linkittymä romaanin "Julma Leikki" kanssa.. Kirjojen juonet ovat keskenään täysin erillään toisistaan, mutta näitä jänniä linkittymiä King on tykännyt ennenkin viljellä.. Mitä sitten muuta tästä osaisi sanoa.. Ei nyt ehkä voisi sanoa, että tämän luettua tuntisi niinkään liikutusta.. Mutta ehkä jonkinasteista myötätuntoa tai jos se kalskahtaa jonkun mielestä liian vahvalta sanalta, niin ainakin ymmärrystä. Siis nimenomaan päähenkilöä kohtaan. Kaikesta huolimatta mitä on tapahtunut.. Paljon muuta ei oikein osaa kertoa, ettei spoilaisi.

Tämän romaanin tunnelmasta tulee paljolti mieleen Piina - ahdistavuutta todella löytyy. Ja kuten Piinassakin, kaikki ahdistus ja kauhu kumpuaa sinänsä ihan "tavallisista" asioista (lue: ei yliluonnollisuuden häivääkään). Kyllä ymmärrätte, sitä on vaan hieman vaikea ilmaista.. Tässä on nimenomaan kyse yhden ihmisen suunnattomista kauhun hetkistä tilanteessa, jolle hän ei itse käytännössä voi mitään. Kamppailua elämästä ja kuolemasta ja kuvausta siitä mitä ihmismielessä oikein tapahtuu niillä hetkillä, kun joutuu tällaiseen äärimmäiseen ja pakokauhun omaiseen, epätodelliseen tilanteeseen. Oikeastaan ainoa ns. "yliluonnollinen" pikkuseikka, joka tästä on poimittavissa on vahvasti kytköksissä Kingin seuraavaksi tämän jälkeen ilmestyneeseen romaaniin "Doloreksen tunnustus".. Sinänsä jännä yksityiskohta, jolla ei ole kummankaan kirjan juonen kulun kannalta mitään merkitystä, mutta silti maininnan arvoinen.. Näitä linkittymiähän King rakastaa viljellä. Anyway, tämä oikeastaan hieman yllätti minut positiivisesti, en oikein osannut odottaa juuri mitään

Tieteiskauhukertomus Kingiltä part X.. Njoop, niitä on tältä herralta kyllä niin kovin useita tullut. Tälle jos pitäisi hakea jonkinmoisia verrokkikappaleita, niin mieleen tulevat Carrie ja toisaalta Kosketus.. En näissä arvosteluissani halua minkäänlaisia spoilereita antaa, mutta samankaltaisuutta näihin on havaittavissa. Minkä tasoinen tämä romaani sitten on, no jos käyttäisi sanaa "mukiinmenevä". Sinänsä ihan kelpo kertomus, mutta ei tämä alkuunkaan pärjää Kingin katalogissa niille kunnon huippuvedoille.. Niin, ei huono tosiaan, mutta ei oikein erityisen mainiokaan.. Siis "ihan jees". Eiköhän se kiteytä tarpeeksi. Kingin tuotannon taso on niin hurjan tasokas, että siinä tämä jää auttamatta parempiensa jalkoihin, vaikka ihan hyvä onkin.

Jälleen yksi melkoinen mötkäle Kingin kynästä.. Eipä mitään, niihin on totuttu. Pieni suklaapuoti tribute..? Meh.. Ehkä ei aivan. Mutta kieltämättä alkuasetelmasta tuli vahvasti se mieleen, siksi haluan mainita. Mutta ei kuitenkaan aivan niin viatonta ole meininki sitten lopulta.. Joskin alussahan se siltä saattaa vaikuttaakin. Itse asiassa juuri sitä seikkaahan siinä korostetaankin. Tai tarkemmin sanottuna tämä tarinamme päähenkilö tahtoo asiakkailleen korostaa. Mutta kun kertomuksen arkkitehti on King, voimme arvata, että pikkuhiljaa homma muuttuu vähemmän viattomaksi.. tällä kertaa likaiseksi ja suorastaan sotaiseksi. En löytänyt tästä paljonkaan aidon kauhun elementtejä, mutta eihän se ollenkaan poikkeuksellista ole, mr. King kirjoittaa mitä tahtoo. Muuten tämä vaikuttaa tyyliltään oikein perus-Kingiltä. Yliluonnollisuutta toki on, se "korvatkoon" kauhuelementtien puuttumisen. Oikein hyvä tarina, mutta en pysty arvostamaan aivan herran parhaimpien tasolle.. siltikin oikein hyvä.

Kingin tarina kovia kokevista kirjailijoista, part X. Joo, tuttuakin tutumpi on lähtöasetelma, mitä tulee itse tarinan päähenkilöön. Mutta aika lailla siihen se sitten jääkin.. Kaikki King-fanithan tietävät, että hän kirjoitti aikanaan kirjailijanimellä, pseudonyymillä, nimeltä Richard Bachman. Syiksi tämän \"toisen minän\" käyttöön King on maininnut mm. kiivaan julkaisutahdin. Todelliset syyt toki löytyvät vain herran omasta päästään, mutta olivat ne loppujen lopuksi mitä olivatkaan, niin aikansa kynäiltyään kahdella nimellä, tuli sitten lopulta Bachmanin todellinen henkilöllisyys selville. Tämän sanottiinkin sitten \"kuolleen\" äkisti vuonna 1985. Tätä seikkaa vasten peilaten tämä romaani vaikuttaa aivan kuin eräänlaiselta Kingin löyhästi omaelämänkerralliselta painajaiseltaan. Kiehtovilla ja mystisillä yliluonnollisilla aineksilla höystettynä. Lisäksi on mainittava tietty raakuus, eräät kohtaukset ja niiden yksityiskohtainen kuvaaminen on suoranaista gorea. Mukavaa kontrastia tarinan henkimaailmalliseen puoleen. Tämä on kyllä laaturomaani. Ei Kingin terävintä kärkeä, mutta todella vahvaa ylempää keskitasoa, mikä tämän herran tapauksessa on jo hyvin paljon.

No niin, nyt on sitten kerrankin arvosteluvuorossa puhdasta scifiä. Niistä aineksista, joista tämän romaanin lähtökohta on koottu, on todettava.. Että jonkin asteinen pettymys on kyseessä. Kuten sanomastani voikin päätellä, vaikutti tämä romaani perus lähtökohdaltaan varsin mielenkiintoiselta. Mutta loppujen lopuksi tuli sellainen olo, että tässä ikään kuin kasvatettiin pikkuhiljaa jännitettä ja juonta loppua kohden ja sitten..  Sitä ei sitten oikein tullutkaan. Vai tuliko..? Jaa-a, nämä ovat puhtaasti tulkintakysymyksiä. En sitten tiedä, minkälaista eeppistä loppuratkaisua olin odottanut, mutta totuus on se, että laimeaksi jäi ja ottaen huomioon kirjan paksuuden (yli 700 sivua), en pysty olemaan täysin tyytyväinen. Ei tämä huono teos ole ollenkaan, mutta silti osoitus siitä, että runsas sivumäärä Kingin teoksissa ei todellakaan automaattisesti ole mikään mestariteoksen takuuleima. Tässä teoksessa on hyvät puolensa, mutta en pysty arvostamaan sitä Kingin katalogissa kovin korkealle. Juonen lähtökohdista ja aineksista (ja etenkin tuolla sivumäärällä) olisi pystynyt saamaan vaikuttavammankin tarinan aikaan.

Tätä lukiessa on jännä miettiä mitkäköhän kohdat ja luvut saattavat olla Kingin, mitkä taas herra Straubin käsialaa. Asialla ei sinänsä ole merkitystä itse kirjan laatuun, mutta tuskin lienen ainoa, joka sitä on pohtinut. Ainakin minusta ovat onnistuneet varsin mutkattomasti kiteyttämään tyylinsä yhteen, eikä mitään sen ihmeempiä notkahduksia tai merkittäviä tyylin muutoksia ole havaittavissa suuntaan tai toiseen. Mitä itse tarinaan tulee, niin tuskin edes tarvitsee mainita, että Musta Tornihan tästä tulee useammin kuin kerran mieleen. Tarina on kylläkin aivan oma kokonaisuutensa, mutta sen huomaa kyllä, milloin King on ruvennut väsäämään fantasiaa. Muutamissa kohdissa tuli aivan aavistuksen verran korni olo, mutta ei missään nimessä häiritsevyydeksi asti, kyllä tämä toimii kestonsa varran varsin mukavana fantasiaseikkailuna. En sitten tiedä mihin tätä varsinaisesti vertaisi joidenkin muiden kirjailijoiden tuotantoon viitaten tai kenet ottaisi kohderyhmäksi, jolle suositella, parempi kun vain tutustuu itse kirjaan ja tekee omat johtopäätöksensä. Sopiva sekoitus todellista maailmaa ja elämää sekä aivan täyttä satua ja keksittyä maailmaa, laadukasta fantasiaseikkailua.

Halloween tarinan keskeisenä elementtinä on luonnollisesti mitä kutkuttavin. Siitä saisi varmasti aikaiseksi yhden jos toisenkin mainion kauhutarinan myös nuorille - tämä ei valitettavasti kuulu niihin. En tiedä mitä kirjalta odotin, mutta tämä oli melkoista jahkailua oikeastaan yhden kysymyksen ympärillä. Lopun pienoinen lopputwistin poikanen pelastaa vähäsen. Saattaisi edellä mainitusta päätellä, että pidän kirjaa aivan surkeana.. ei nyt sentään, mutta paljon paljon mielenkiintoisemmankin näistä aineksista olisi Stine varmaankin saanut nuorisolle aikaan.

Sanoinkuvaamattoman julma pahuus, joka ruumiillistuu juuri Siksi, jona sinä uskot Sen näkeväsi.. Sinä ja sinun alitajuntasi.. lapsuuden suurin pelkosi. Jos Se tahtoo, Se voi näyttäytyä naarashämähäkkinä, tai kuten Sillä useimmiten on ollut tapana, klovnina, pellenä.. Pennywise... Bob Gray... SE. Yliluonnollinen, sadistisen paha olento. Ehkäpä Stephen Kingin koko tuotannon hirmuisin pahis, peto vailla vertaa. Kenempä mielestä viattomia lapsia kylmäverisesti ja raa'asti murhaava olio ei olisi kauhuskenaarioista mitä järkyttävin, ällöttävin, kamalin. Tiiliskivimäisen paksu romaani, jonka kantavana voimana on lapsen mieli, lapsuuden pahimmat pelot.. Mutta myös ystävyys, periksiantamaton sellainen ja ennen kaikkea siitä kumpuava voima.. Oikeastaan on melko vaikea kiteyttää kovin tiivisti tämän romaanin sisältöä mihinkään tiettyyn teemaan, sen juoni on kyllä tietyllä tavalla yksinkertainen, mutta samalla myös moniulotteinen. Mitä tulee itse romaanin rakenteeseen, siihen että se hyppii kahden eri nykyhetken välillä, niin minusta se sopii oikein mainiosti.. Jos voisi ilmaista sen hieman kliseisesti, niin juuri niin tämä tarina "oli tarkoitettu" kerrottavaksi. Mutta ymmärrettävästi sen seikan suhteen mielipiteet jakautuvat. Juuri tällä hetkellä odotellaan romaanista tekeillä olevaa uutta filmatisointia, saa nähdä mitä sieltä tulee, onko Bill Skarsgårdista vertoja Tim Curryn esittämälle Pennywiselle ja kuinka leffa muuten onnistuu.. Oli kuinka hyvänsä, yksikään elokuvaversio ei tietenkään voi muuttaa sitä, mitä ajattelemme itse romaanista.. Minä ajattelen, että se on Kingin koko uran vaikuttavimpia teoksia. Parhaimpia. Kunnianhimoisilla kokonaisuuksilla on aina se vaara, että ne saattavat kompastua omaan "suuruuteensa". Mutta ainakaan minusta semmoisesta ei voida puhua tämän teoksen kohdalla. En oikein näe muuta vaihtoehtoa, kuin antaa täydet pisteet.. Klassikon asemassahan tämä on jo nyt, mutta uskoisin, että se tulee kestämään hyvin aikaa myös tulevaisuudessa.. Se.

Tämä on tyyliltään oikeastaan hieman yliluonnollisilla sekä poliittisilla aineksilla ladattu trilleri. Ei, politiikkaa vieroksuvien tai vihaavien ei kannata missään nimessä sen takia tätä sivuuttaa - tämä ei missään tapauksessa ole mikään kannanotto suuntaan tai toiseen. Mitään "sanomaa" ei ole, politiikka näkyy vain osittain puolueettomana tapahtumakenttänä, mutta pääpaino on ehdottomasti romaanin päähenkilössä, Johnnyssa, hänessä henkilönä. Mies, joka pienenä poikana luistellessaan kaatuu ja lyö kovasti päänsä - ja joka 17 vuotta myöhemmin joutuu auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena vaipuu koomaan neljäksi ja puoleksi vuodeksi. Koomasta herättyään hän huomaa itsellään olevan parapsykologisen kyvyn - eräänlaisen selvännäköisyyden taidon, joka ilmenee tosin vain kosketuksesta, joko ihmisistä itsestään tai heidän omistamistaan tavaroista. Romaanissa on myös tiettyä koskettavuutta, varsinkin niissä kohdissa joissa käsitellään menetettyä rakkautta, menetettyjä mahdollisuuksia.. Kirjan pääpaino tuntuu kuitenkin keskittyvän Johnnyn parapsykologiseen kykyyn ja siihen onko se lahja vai kirous ja tästä dilemmasta aiheutuviin seurauksiin.. Kyllä pidän tätä onnistuneena kirjana. En nostaisi minnekään Kingin laadukkaimpien teosten sarjaan, mutta oikein hyvä tarina tämä kaikkiaan on.

Noniin, tulipahan luettua. Huh. Melkoinen eepos. Ei siinä, ettenkö lukuihmisenä olisi tottunut pitkiin romaaneihin.. mutta kyllähän tämä silti pienet "päivittelyt" ansaitsee. Tuli mieleeni eräs arvostelu kyseisestä teoksesta, jonka olen lukenut.. "Olisi suotavaa, ettei kukaan tutustuisi Stephen Kingiin ensimmäistä kertaa Tukikohtaa lukemalla, koska kirjaa ei voi suositella kuin kaikkein sitkeänahkaisimmille King-faneille." Voin allekirjoittaa tuon puoliksi, mutta haluan silti tarkentaa. Tämä ei missään nimessä ole tyypillisintä Stephen Kingiä, tuota kauhun kuningasta. Kukaan ei varmastikaan suosittelisi tätä teosta ensimmäiseksi sellaiselle, joka haluaa tutustua Kingin tuotantoon. Ja niin, se "puoliksi".. tarkoittaa, että King-fanaatikoille tämä on tietysti pakkoluettavaa, mutta muuten pystyvät tätä toisetkin lähestymään, sellaiset joilla ei välttämättä ole muuten intressejä kyseisen herran tuotantoon.. Tämä on loppujen lopuksi kuitenkin melkoisen poikkeava tarina kyseisessä katalogissa. Dystopia käsitteenä on hyvä ottaa haltuun ennen kuin tähän kirjaan tarttuu. Ja vahva apokalyptinen pohjavire tässä on myös.. Olkoon sitten omien uskonasioidensa kanssa mitä mieltä tahansa. Mutta onhan tämä mestariteos. Ei jumaliste mikä eepos. Kuten takakansitekstissä luvattiin, tämä todellakin valvottaa. Reilu 1300 sivua saattaa tuntua arveluttavalta ja kyseenalaiselta, kantaako juoni ja mihin kaikkeen tyhjänpäiväiseen se King ne sivut on tuhlannut.. Mutta ei. En poistaisi sivuakaan. En tiedä onko tämä paras Stephen Kingin kirjoittama teos, mutta kärkipäätä se on silti aivan ehdottomasti.

Tieteiskauhu on aina oma lukunsa  - tyylilaji, joka ei välttämättä sovellu kaikille. Tai sitten toisaalta tarjoaa monenlaisille ihmisille kiehtovia elämyksiä. Monissa tapauksissa on vaarana, että tarinan sisältö kohdistuu vain tietylle "inside"-piirille - joskin tämä on seikka, joka mielestäni myös osin eroittaa ihan hyvän kirjailijan loistavasta. Ensiksi mainittu ryhmä saa tarinansa perille vain juuri tälle inside-porukalle ja lopuilla, ns. taviksilla meneekin sitten yli hilseen. On termejä, aihepiirejä, tapahtumia, jotka eivät mahdu kuin asiaan perehtyneille. Sitten toisaalta jälkimmäisen tyypin kirjailija osaa selostaa tarinansa tieteisnippelöintinsäkin tarpeeksi selkotapaan, jotta kuka tahansa lukija pystyy mahdollisista tietoaukoistaan huolimatta tarinan kärryillä. Tämä tarina kuuluu minusta johonkin tähän välimaastoon, mutta ehdottomasti kallellaan jälkimmäiseen. Siinä suhteessta Stewart on onnistunut hyvin. Mitä itse tarinan ideaan tulee, luulisi sen tempaisevaan monien mielet mukaan - älykäs eläin välikappaleena liikuntakyvyttömän toimissa, sellaisissa joihin hän ei muuten kykenisi ja oudolla ja riippuvaisella tavalla yhteydessä tämän mieleen (ja toisin päin).. On se tavallaan stiffiä. Mutta stiffiä ja perhanan kutkuttavaa. Tämä on minusta oikein onnistunut tieteiskauhuromaani. Tunnelmaa on ja jännite pysyy ja kasvaa sopivassa suhteessa tarinan edetessä. Ja uskon tämän myös herättävän paljon tunteita, mielipiteitä - voimakkaitakin. Vammaisuuden lisäksi kun yksi teoksen näkyviä teemoja ovat eläinkokeet - näkökulmia tarjotaan niin puolesta kuin vastaan. Tässä kohtaa tietysti täytyy muistaa, että kyse on 80-luvun romaanista.. Mutta se ei suinkaan tee arkoja aiheita yhtään sen vähemmän ajankohtaisemmiksi - ehkäpä nimenomaan juuri päinvastoin.

King osoittaa vahvuutensa myös pienien novellien kynäilijänä heti uransa alkutaipaleella. Yhtään varsinaista notkahdusta ei mahdu tämän kokoelman joukkoon. Kohokohta lienee varmaankin "Maissilapset". Nostaisin henkilökohtaisesti jalustalle myös "Yövuoron" ja "Taistelukentän". Myös "Joskus he tulevat takaisin" sekä "Peluri" ansaitsee tulla mainituksi. Niin ja vielä.. eh. Kohtahan luettelen tässä kaikki. Vaikea näitä olisikin mihinkään järjestykseen pistää, kun ovat niin tasaisen vahvoja, mutta myös siksi että monin paikoin keskenään hyvin erilaisia sisältäen erilaisia teemoja ja tyylillisiä ratkaisuja sekä tarjoten laajaa tunnekirjoa. Varsin laadukasta jälkeä.