Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

 Kokoelma novelleja, jotka monet on aiemminkin suomennettu. Koin kokonaisuuden melko keskinkertaiseksi.  _^(30.9.2021)

 Älä riko pintaa on novellikokoelma, jonka tarinat sijoittuvat samaan maailmaan. Kaiken kaikkiaan tarinat olivat keskihyviä, useat synkän puoleisia. Pidin kolmea tarinaa erinomaisina.  Ei poikasi ole kuollut ja Älä riko pintaa viehätti synkkyydellään ja kauhu fiiliksellään sekä Talviyön tarina tunnelmallaan ja hyvällä lopetuksellaan. _^(22.9.2021)

 Tarina kertoo retkikunnasta, joka matkaa Kongoon timanttien perään. Tarina oli tylsä ja tuntui aikansa eläneeltä. _^(17.9.2021)

 Tapahtumat sijoittuvat nimeämättömälle saarelle. Tuntemattoman syyn seurauksena maailmasta katoaa asioita täydellisesti niin, että kadonneet asiat eivät jää edes ihmisten muistoihin. Kuitenkin on poikkeusyksilöitä, jotka muistavat ja sehän ei käy päinsä tässä yhteiskunnassa. Näitä ihmisiä etsii salainen poliisi, muistinmetsästäjät.

Tarinasta sai väkisinkin mielikuvan natsi-Saksan juutalaisvainosta.  Tarinan muistavat ihmiset ovat verrattavissa juutalaisiin ja salainen poliisi Gestapoon. Tarina oli liian hidastempoinen ja sisällöltään suppea, eikä tässä mitassa kovin hyvin toiminut. Kuitenkin aivan loppupuolella mentiin eri sfääreihin, joten siitä plussaa. _^(4.9.2021)

 Kirja(sarja) on ollut suurmenestys 90-luvulla ja myöhemminkin, mutta vasta nyt tulin lukeneeksi ensimmäisen osan ja onneksi luin. On aletiometri, jonka avulla pystytään näkemään totuuksia. On daimonit – ihmisten eläinhahmoiset sielunkumppanit. On Tomu ja rinnakkaiset maailmat. On noitia ja puhuvia karhuja. Etenkin daimoni idea oli ihastuttava (tuli heti mieleen myöhemmin kirjoitettu Zoo City – Lauren Beukes on varmaankin saanut vaikutteita kirjaansa tästä). _^(28.8.2021)

 Kirjan löytyminen uudelleen ja sen julkaiseminen nykylukijoille on jotenkin ihanaa. Tämä kauhukokoelma julkaistiin alun perin vuonna 1930 ja tuskin oli silloinkaan mikään myyntimenestys, mutta vääryys on sen täydellinen poisjääminen spekulatiivisen fiktion tai kauhukirjallisuuden listauksista vuosikymmeniksi. Kyse kun ei ole mistään rajatapauksesta vaan tarinat ovat selvästi kauhutarinoita. Kirja on ollut täydellisesti unohduksissa, kunnes Boris Hurtta (jo edesmennyt hänkin) löysi kirjan sattumalta ja kertoi löydöstään Portin numerossa 2/2007.

Tarinoiden kerronta on hienosti toteutettu niin, että niiden tunnelma on aistittavissa ja mielikuvat tulevat melkein visuaalisesti tajuntaan. Osassa tarinoista on painajaisunen omainen surrealistinen tunnelma sisällön kuitenkaan olematta sekava. Tarinat ja niiden vanhanaikainen kerronta tapa eivät varmastikaan ole kaikkien makuun, mutta minulle nämä tarinat upposivat vallan mainiosti. _^(11.8.2021)

 Scifijännäri, joka ei nyt niin kovin jännittävä ollut, eikä muutenkaan erityisen onnistunut romaani kriisistä ja siitä selviytymisestä. Ainoastaan aihe kuvitteellinen pandemia tekee kirjan ”erikoiseksi” ja toden tuntuiseksi tässä pandemiasta kärsivässä maailmassa. Ei mitään olisi menettänyt, jos olisi jäänyt lukematta. _^(7.8.2021)

 Tarinan minäkertoja Leo Kall on keksinyt totuus seerumin, jonka avulla Valtio voi saada kiinni toisinajattelijat rangaistavaksi ennen heidän mahdollisia ”rikollisia” tekojaan. Kallokaiini kuuluu samaan kategoriaan kuin erinomaiset teokset Vuonna 1984 (Orwell) ja Me (Samjatin). Se ei ihan yltänyt edellä mainittujen tasolle omassa asteikossani, mutta hyvä se oli silti. _^(1.8.2021)

 Kirjan alku lähti hyvin käyntiin, lukeminen oli sujuvaa ja kiinnostavaakin, mutta sitten alkoi toiminta vyörymään ja pitkälliset taistelukohtaukset eivät liiemmin jaksaneet innostaa. Muutenkin tarinassa on paljon muista scifi kirjoista tuttua juttua, joten kovin omaperäinen tarina ei ole. En kokenut myöskään minkäänlaista ihmeen tuntua lukiessani tarinaa. _^(30.7.2021)

 Kirja kertoo perheestä, johon kuuluu kaksi naista ja heidän kummankin synnyttämät lapset. Lapsilla on sama biologinen isä, joka ei kuulu perheeseen, mutta on säännöllisesti yhteydessä lapsiinsa ja lasten vanhempiin. Naiset ovat hankkineet lapset yhteistuumin kuitenkin niin, että kumpikin on omalle lapselleen äiti ja toista vanhempaa lapsi kutsuu etunimellä. Tämä jako tuo haitallisia jännitteitä perheen sisällä.

Tarina etenee hitaanlaisesti, mutta kuusivuotiaan lapsen, Sissin, hahmo on niin kiinnostava, että hitaus ei häirinnyt. Hahmot muutenkin ovat hyvin luotuja, vaikka sateenkaariperheen pää, Essi, on melkoisen ärsyttävä persoona. _^(15.7.2021)

 Tarina on verkkainen ja aika paljon myös toistava. Koska tarina oli aika pitkä, ehdin vähän jo menettää kiinnostuksen loppua kohti mentäessä. _^(29.6.2021)

 Olin lukenut Machenilta aiemmin vain muutamat suomennetut novellit, joista osa oli hyviä ja osa keskivertoja. En odottanut mitään tältä kokoelmalta, mutta koska kauhu genrenä kiinnostaa ja Machen on yksi genren esikuvista, oli itsestäänselvyys, että luen kokoelman. Kokoelman tarinat eivät oikeastaan ole kauhua vaan kirjan nimen mukaisesti mystisiä kertomuksia. _^(16.6.2021)

 Kirjan päägenre mielestäni on kauhu. Tosi tarinat ja myytit sekä reaalimaailma ovat pohjana epätodellisiin tarinoihin. Tarinat eivät ole vain pelkästään kauhuefektin aikaan saaminen vaan niissä on perustana reaalimaailman epäkohdat ja ilmiöt. Useissa tarinoissa keskiössä on huono parisuhde tai tyttöporukan itsekeskeisyys. Keskeisessä asemassa on köyhälistö, slummit ja laitapuolen asukkaat. Mielenterveys ongelma teema on paljon edustettuna.

Joukkoon mahtuu makaabereita, häiritseviä ja vainoharhaisia tarinoita. Mukavia tarinoita ei joukosta löydy.  _^(13.6.2021)

 Kirjassa on maagisia hahmoja, joilla on erityiskykyjä. He ovat muutenkin erityisiä, kirjassa käsitelläänkin erilaisuutta ja sen hyväksymistä. Tarina on soveltuva kaiken ikäisille - lapsesta aikuiseen. Kirja oli makuuni vähän liian herttainen ja sisältöön nähden liian pitkä. _^(31.5.2021)

 Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1942 ja 1994 pääosin Ilomantsin korpeen ja Karjalan metsiin.

Jatkosodan aikaisia vuoden 1942 tapahtumia kuvataan Neuvostoarmeijan näkövinkkelistä. Samaan seutuun sijoittuvassa vuoden 1994 tapahtumissa, jonka keskiössä on tamperelaisnuorisoa, tuli mukavasti esiin ysäri ajan henkeä ja ilmiöitä. _^(28.5.2021)

 Novellikokoelma oli tekeillä kirjailijan vielä eläessä, mutta ei ehditty julkaista ennen kirjailijan kuolemaa viime vuonna.

Pidin enemmän kirjailijan romaani mittaisista teoksista. Kaikissa niissä, niin kuin tässäkin kokoelmassa tyylilaji on maaginen realismi ja tunnelmallinen Barcelona näyttelee isoa roolia– tuntuu, että romaanimitassa tunnelma puoli välittyi syvällisemmin kuin näissä lyhyissä tarinoissa. Kuitenkin tämän kokoelman parhaat löytyivät sen lyhyimmistä tarinoista Joululegenda ja Alicia, aamunkoitteessa. _^(20.5.2021)

 Kirjan teemana on matka todellisuuksien välillä. Elämän ja kuoleman rajalla on välitila, josta pääsee takaisin elämään rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen. Päähenkilöllä on rajattomasti mahdollisuuksia aloittaa elämä toisessa maailmankaikkeudessa, missä omilla valinnoillaan elämä lähtee menemään eri uomiin, kuin aiemmassa elämässä.  Ihan OK, keskihyvä kirja. (_^5.5.2021)

 Kirjassa on neljä saman arvoista näkökulma hahmoa: Palkkatappaja, prostituoitu, maankiertäjä ja homo. Aluksi hahmot esiintyivät erikseen vuoron perään, kunnes kohtasivat, jolloin kerronta tapahtui hahmojen yhteisten kokemusten kautta. Hahmot joutuivat tahoillaan helvettiin. Kirja on lyhyt ja toiminta täytteinen. Toiminnan kuvailusta sai hyvin visuaalisen tunteen, ihan kuin olisi leffaa katsonut. Tarina ei kuitenkaan ollut täysosuma omaan mieltymykseeni. _^(1.5.2021)

Tässä Lintuhäkin jatko-osassa Malorie ja lapset joutuvat lähtemään jälleen liikekannalle, tosin omasta valinnastaan. Aikaa on kulunut viime kirjan ja prologin tapahtumista 10 vuotta, joten lapset ovat jo teini-ikäisiä. (Se kun lapsia alituisesti kutsuttiin teineiksi paikoissa, mihin termi ei mielestäni istunut, häiritsi melkoisesti läpi kirjan.)

Kirjan alkupuoli tuntuu perustuvan aisteihin enemmän kuin Lintuhäkki – Malorien mielen täyttää pelko ja vainoharha.  Etenkin alkupuolikkaassa juonen eteneminen on vähäistä, jälkimmäisessä puolikkaassa alkaa vasta tapahtumaan. Loppu tuntui hätäisesti kyhätyltä ikään kuin kirjan määrämitta olisi tullut täyteen ennen aikojaan. (24.4.2021)

Kirke on hyvin toteutettu kirja ja Millerin versiota Kirken tarinasta oli mukava lukea. Vanhaan tarustoon on saatu tavallaan nykyaikainen lähestymistapa säilyttäen kuitenkin vanhan ajan lumoa. Tarinassa jumalten salit heräävät eloon. Toisaalta kirjassa tuodaan esiin kuolemattomien jumalien itseriittoisuus ja julmuus, jota voi peilata myös nykyaikaan. Kirjassa esiintyy sisarus vihaa ja oman edun tavoittelua, kiusaamista sekä vanhempien välinpitämättömyyttä ja hyljeksintää. Naisen asema ja hyväksikäyttö tuodaan myös esiin tarinassa. (_^18.4.2021)

Kirjan alku ja loppupuoli oli vetävää kerrontaa, mutta siinä välissä ajoittain uuvuttavaa, ei niin kiinnostavaa tarinointia. Pääparia kiinnostavampi hahmo oli Akhilleen jumalatar äiti Thetis. (24.3.2021)

Tarina seuraa orjatyttö Coran pakomatkaa puuvilla plantaaseilta ja vastoinkäymisiä matkan varrelta. Maanalainen rautatie on pakoreitti orjille - tässä kirjassa oikea rautatie, eikä vain kuvainnollinen termi pakoverkostosta.

Kirja oli vain OK tasoa, kun vertaan pariin muuhun orjuus aiheiseen kirjaan, jotka olen lukenut. Välillä kerronta oli rasittavaa eikä tarina päässyt ihon alle kuten Octavia E. Butlerin Kindred ja Toni Morrisonin Beloved. (22.3.2021)

Ikirouta on laivoista koostuva tutkimuskeskus Siperiassa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jäiselle Jenisein lahdelle Pohjoiselle napapiirille.

Tarinassa liikutaan ajassa - pääasiassa vuodesta 2080 vuoteen 2028 ja takaisinkin päin, mutta liikutaan myös myöhemmästä tulevaisuudesta aikaisempaan menneisyyteen. Tietoisuus siirtyy menneisyydessä olevaan yksilöön. Paradokseiltakaan ei vältytä. Pidin paljon ja lopetuskin oli onnistunut. (10.3.2021)

Kirja käsittelee Isomäen tapaan ilmastonmuutosta. Kasvihuoneilmiön ympärille kirjailija on keksinyt mukiinmenevän ja kimurantinkin juonen, jossa mukana myös vieras äly. Tarinassa on totuutta ja valistusta ympäristö asioissa, mutta suuressa juonikuviossa tarina toki on epäuskottava. Fiktiivisen teoksen juonen epäuskottavuus ei häirinnyt lainkaan, mutta henkilöiden epäuskottava asema mm. maailmanpolitiikan keskushahmoina oli häiritsevä sekä muutenkin henkilöiden käyttäytyminen ei ollut luonnollista tietyissä tilanteissa. (28.2.2021)

Tarinan päähenkilö on minä kertoja, murrosikäinen tyttö. Tytön kasvutarinan lisäksi, kirja kertoo perhe suhteista, perheväkivallasta ja lapsen mielen järkkymisestä. Tarina sisältää raakuuksia ja ei ole mieltä lämmittävää luettavaa. Tarina ei muutenkaan liipannut erityisesti omaa mieltymystäni, mutta se oli sopivan mittainen ja lyhyyden vuoksi sen lukikin varsin sujuvasti. (27.2.2021)