Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kiinnostavaa pohdintaa ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta. Kuunpäivän kirjeissä Emmi Itäranta ottaa kantaa maailman nykytilaan sellaisella väkevyydellä, joka kyllä pistää ajattelemaan. Aatteen palo polttaa lukijan sisuskaluja myöten.
Olen tähän asti syystä tai toisesta vältellyt Terry Prachettin kirjoja, joten "Magian väri" oli ensitutustumiseni Kiekkomaailmaan. Kirjassa oli ehdottomasti puolensa, mutta en silti voi sanoa vaikuttuneeni. Onhan se ihan humoristinen, joskaan ei mielestäni tarpeeksi hauska. Henkilöhahmot on hyvin kirjoitettuja ja kaikessa erikoisuudessaan Kiekkomaailma on varsin kiehtova paikka. Se mikä tökki eniten oli juoni. Etenkin kirjan ensimmäinen puolisko oli melko uuvuttavaa kahlattavaa enkä missään vaiheessa innostunut todella. Syy ei välttämättä ole yksistään Prachettissa vaan siinä, että "Magian väri" ei ollut aivan minun tyylinen kirja. Huono se ei silti missään nimessä ole. Jää nähtäväksi, luenko vielä Kiekkomaailma-kirjoja.
Hieman outo kirja, jossa pohdiskellaan kirjoja ja niiden lukemista. En nyt tiedä mitä tästä jäi käteen. Kirjassa oli paljon outoja asioita, jotka ohitettiin täysin normaaleina olankohautuksella. Oikeastaan koko juoni kulki kuin jossain kaukana, eikä kirja tuntunut kertovan juonestaan vaan jostain aivan muusta. Tätä on nyt hieman vaikea selittää, toivottavasti saat ajatuksesta kiinni. Kirjoitustyyli toi mieleeni Camus'n Sivullinen-kirjan, joka myös sisälsi tällaista haahuilua. Olen tarkemman kerronnan ja selkeämmän juonen ystävä, joten tämä kirja ei ollut minua varten.
Monipuolisesti spekulatiivisen fiktion kirjoittamista esittelevä ja siihen vinkkejä tarjoileva teos. Monet kirjoituksista keskittyvät novellien kirjoittamiseen, mutta kyllä niitä saa sovellettua romaaninkin luomisessa. Kokonaisuutena aivan hyvä teos, jossa on muutama todellista käytännön hyötyä tarjoileva kirjoitus. Harmillisesti osa tiedosta vaikuttaa hieman vanhentuneelta. Onhan kirjalla jo ikää nimittäin.
Aloitin tämän kirjan moneen otteeseen. Pidän Risto Isomäen kirjoista, mutta tämän kirjan alku oli jotenkin sellainen, ettei siitä saanut pidettyä kiinni. Mutta kun vaan "väkisin" luki eteenpäin, jossain vaiheessa ei tuntunut enää pakkopullalta. Ei ole paras Riston julkaisema kirja, eikä paras Lauri Nurmi -kirjasarjan kirja, mutta silti ihan luettavaa.
Omaan makuuni tarinaa kannattelevat hieman liian vahvasti fantasiakirjallisuuden kuluneet kliseet: päähenkilönä teinityttö, jonka vanhemmat ovat kuolleet ja joka löytää sisältään voimia, joiden avulla voi pelastaa maailman. Päähenkilö opettelee käyttämään voimiaan, aluksi huonolla menestyksellä. Mukana myös kolmiodraaman tynkää.
Hankin Aamunkoiton tornin omakseni heti sen ilmestyttyä. Kului kuukausia ja kirja odotti yhä avaamattomana yöpöydälläni. En tiennyt miksi en saanut aloitettua lukemista, kunnes lopulta tajusin syyn. Pelkäsin kirjaa. Pelkäsin, että ensimmäistä kertaa koskaan Sarah J. Maas tuottaisi tarinallaan minulle pettymyksen. Tiesin kirjan kertovan Chaolista ja olin huolissani siitä, että se ei tyydyttäisi tarinanhimoani. Viimein keräsin rohkeuteni ja raotin kansia varovasti. Ja jälleen kerran huomasin lumoutuvani ja ahmivani sivuja kuin nälkäkuoleman partaalla. Pelkoni tarinan suhteen oli aiherton ja kiinnyin niin uusiin kuin vanhoihinkin hahmoihin kirjan varrella. Aamunkoiton torni ei aivan yltänyt Taistelun myrskyjen rinnalle palkintokorokkeella, mutta se ei haitannut. Kiinnostava juoni ja yllättävät paljastukset saivat minut kaipaamaan lisää, enkä malta odottaa päätöstä sarjalle. Tämän kirjan myötä muistin, miksi rakastan lukemista ja erityisesti J. Maasin tarinoita.
Trilogian viimeinen osa täytti odotukseni. Tarjolla on jälleen yllättäviä käänteitä, pitkällistä suunnittelua ja juonittelua sekä suuria tunteita. Pidin erityisesti kirjan lopusta, joka ei sokerikuorruttanut paljon menetyksiä kokeneiden ihmisten elämää surunsa ja traumojensa kanssa. Romantiikkaakin on ihan mukavasti pitkin kirjaa, mistä pidän. Suunnittelua ja epäinhimillisen raskaita matkoja taas on hieman liikaa, ehdin kyllästyä lukiessa. Tämä on parempi kirja kuin sarjan toinen osa, mutta ei ensimmäisen osan veroinen kuitenkaan. Trilogialle kokonaisuutena ehkäpä 3/5 tähteä, turhia jaaritteluja trimmaamalla tästä olisi saatu parempi, idea kun on vallan loistava.
"Liskon häntä" on omaperäinen ja siksi mielenkiintoinen fantasiakirja, jossa on selviä vaikutteita beduiineista ja muista paimentolaisheimoista. Tarina on kirjoitettu kauniilla kielellä, jossa henkilöiden tuntemuksia kuvaillaan hyvin syvällisesti. Välillä juoni pääjääkin sivuosaan ja lukija nauttii kirjan ainutlaatuisesta tunnelmasta. Juoni kirjan suurin heikkous, koska ei tuntunut erityisen jännittävältä tai odottamattomalta. Toisaalta niin ei ehkä ole tarkoituskaan, ennen kaikkea pidin kirjasta sen tunnelman vuoksi.
Ilottomien ihmisten kylä on alkuasetelmaltaan virkistävän erilainen fantasiakirja. Leinonen onnistuu heti kirjan alusta asti herättämään lukijan kiinnostuksen päähenkilöön ja hänen kotikyläänsä. Aalo on hyvin samaistuttava hahmo, jolle lukijan on helppo toivoa parasta. Myös hänen kotikylänsä ja siihen liittyvät konfliktit tuodaan kiehtovalla tavalla läpi. Kirjan alkupuoliskolla rakennetaan hyvin tarinaa ja luodaan jännitystä. Lopulta jokin jää kuitenkin puuttumaan lopussa. Juoni ei täytä kaikkia lukijan odotuksia ja tuntuu, että puolivälin jälkeen tarina vähän lässähtää. Teknologisen kehityksen kuvaus on minusta myös välillä hieman epäuskottavaa.
Hauska, anarkistinen ja erittäin epäsovinnainen lastenkirja. Ainut mistä valittaisin on sen tupakanmyönteisyys, ei menisi enää nykyään läpi. Mutta en myöskään kannata ylilyövää sensuuria joten olkoon mitä on, vanha kirja kun on kyseessä.
Hyvin vähän on tullut runokirjoja luettua. Vain harvoin törmään runoteokseen, joka herättää mielenkiinnon tavalla, joka johtaa päätökseen lukea kyseinen teos.
Seisaukset tasaukset herätti. Jo pelkkä ajatus scifirunoudesta sykähdytti. Vau, onko sellaistakin? Kirjan nimi toi heti mieleen oman alani maantieteen, joten olin varsin nopeasti myyty. En voinut ohittaa tätä tapausta. Pakko oli vähintäänkin kokeilla.
Grishaversumi-trilogian toinen osa ei yllä ensimmäisen osan tasolle. Kirja on täynnä seikkailuja, epäselviä tunteita, poliittisia kuvioita ja ennen kaikkea odottamista. Vaikka tapahtuu kaikenlaista jatkuvasti, minulle jäi tunne, että kirjan pääteema on odottaminen ja valmistautuminen kolmanteen kirjaan. Tästä tuleekin voimakkaita täytekirjafiboja. Juonen tilanne vaikuttaa erittäin huonolta elämän kaikilla saroilla. Toivottavasti tähän tulee jokin valon pilkahdus (huomaa viittaus päähenkilön voimaan) sarjan viimeisessä osassa!
Aloitin tämän kirjan lukemisen innoissani ja olin varma, että saisin teoksen nopeasti luettua. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta intoni tarinaa kohtaan laski hyvin nopeasti. Nora Roberts osaa kertoa tarinoita kauniisti, mutta tällä kertaa petyin pahasti. Odotin fantasiaa ja tapahtumia, mutta sain romaanin täynnä kuvailua. Luin Heräämisen aikaa puoleenväliin, ennen kuin vastaan alkoi tulla oikeastaan mitään fantasiaan viittaavaakaan. Päädyin jättämään kirjan kesken, sillä koin sen liian pitkäveteiseksi ja innottomaksi. Tarina voisi kiinnostaa enemmän romantiikkaa kuin fantasiaa lukevia, sillä fantasian suurkuluttajana kirja ei pitänyt otteessaan vaan karkotti luotaan. En tule jatkamaan sarjaa seuraaviin osiin, vaikka joskus saisinkin Heräämisen ajan luettua. En koe kuuluvani kirjan kohderyhmään, joten joku perinteisistä rakkausromaaneista koukuttunut voisi saada kirjasta enemmän irti ja jopa lukea sen loppuun asti.
Korpinkehät-trilogia nousi yläasteen aikana suureksi suosikikseni, ja olenkin kiitellyt kyseistä sarjaa syvästi omien kirjoituksieni parantamisesta. Siri Pettersen kuitenkin yllätti minut jälleen uudella kirjallaan, ja huomasin rakastuvani hänen kirjoitustyyliinsä samalla tavalla kuin useampi vuosi sitten. Rautasusi nousi siis välittömästi uudeksi suosikiksi. Sen kyllä sanon, että jo kirjoitustyylistä huomaa Vardarin kohderyhmän olevan hitusen Korpinkehiä vanhempi (yllätyksenä oli lukea ensimmäistä kertaa vittu-kirosanaa fantasiakirjassa, mutta sehän nyt ei haitannut).
Kuunpäivän kirjeet on toinen Emmi Itärannan kirja joka minulla on tullut luetuksi. Koska Kuunpäivän kirjeet sijoittuu miljööltään tulevaisuuteen ja suurimmilta osin avaruuteen, huomasin mennessäni, etten normaalisti lukisi mitään sen kaltaista. Emmi Itärannan kirjoitustaito ja juonenrakennus kuitenkin veti minut jälleen mukaansa, ja huomasin ajattelevani kirjaa silloinkin, kun en sitä lukenut.
Tämä taitaa olla ensimmäinen kirjoitusopas, jonka olen lukenut. Mielestäni varsin selkeä teos. Kirjoittajat omaavat selkeästi paljon tietoa kirjoittamastaan aihepiiristä, mutta ovat ilokseni saaneet muotoiltua sanomansa ymmärrettävään muotoon. Teos sisältää muutamia käytännön vinkkejä, mutta pääosin keskitytään teoreettisen tiedon kartuttamiseen. Aivan hyvä näin, eikä tämän lukeminen ollut ajanhukkaa.
Loistava lopetus sarjalle, jota olen lukenut n.25 vuotta. Aloituksen muistan hyvin, koska ensimmäisen kirjan luin kun valvoin öitä ensimmäistä hyssytellessä :) Oli loistava silloin 27 vuotiaana ja nyt viimeinen 52 vuotiaan oli myös loistava. Saatan aloittaa lukemisen alusta, koska uusia yhtä hyviä ei juuri ole tullut vastaa.
Hieman keskimääräistä paremmin kirjoitettu kertomus tunteiden eri suuntiin repimästä teinitytöstä etsimässä voimiaan. Katsoin Netflix-sarjan ennen kirjan lukemista, minkä johdosta yllätyin lukiessani tätä. Kirjan juoni on paljon yksinkertaisempi kuin tv-sarjan ja siinä on sarjaan verraten yllättävän helppo pysyä mukana. Lukeminen oli helppoa ja mukavaa, suosittelen kirjaa leppoisaksi kesälukemiseksi! Juoni nyt ei ehkä ole erityisen leppoisa tosin, mutta jotenkin tästä jäi kiva mieli. Tekstistä on kuitenkin jäänyt huomattavan paljon välilyöntejä pois, se hieman häiritsi. Fantasiamaailma on kivasti rakennettu ja jännitys pysyy koossa onnistuneesti.
Mielestäni tämä toinen osa on Fionavarin kuvakudos -trilogian paras. Jännitys tiivistyy tarinan edetessä ja tapahtumat muuttuvat yhä eeppisemmiksi, kun vanhat legendat alkavat toteuttaa itseään ja meidän maailmastamme saapuneet viisi nuorta joutuvat kantamaan harteillaan koko ajan painavampaa vastuuta. Guy Gavriel Kay kirjoittaa uskomattoman kauniisti. Tässä kirjassa on pari niin kaunista, runollista ja surumielistä kohtaa, että tippa tulee väkisi silmään.
Melko perinteinen miesten maailmanpelastusseikkailu, Taru sormusten herrasta -henkisyys paistoi läpi. On hyvyys ja pahuus, joiden ikiaikainen taistelu vetää mukaansa pari tyyppiä ratkaisemaan maailman kohtalon. Pidin kirjassa siitä, miten eri "rodut" elivät rinnakkain, tosin melkoinen huonosti sopusoinnussa, mutta kuitenkin. Harmittavasti maailman avaaminen jäi hieman kesken mielestäni, olisin halunnut esim. kuulla lisää eri haltioista ja kartta olisi avannut maailman ulkonäköä ja näin selkeyttänyt. Kerronta tuntui jotenkin liian lavealla pensselillä maalaavalta. Suurimmaksi syyksi, miksi en oikein saanut tarinasta otetta, muodostuivat kymmenet kirjoitusvirheet, joita teksti sisälsi. Jokainen yhdyssanavirhe, puuttuva tai ylimääräinen kirjain ja välilyönti jne. pysäyttivät tarinan kuin seinään ja minulla kesti taas tovi päästä mukaan. Tarinassa oli kyllä potentiaalia, mutta sen editointi tuntui jääneen kesken.
"Paflagonian perilliset" on sekä ideansa että toteutuksensa puolesta hyvin omintakeinen kirja, minkä vuoksi se kiinnostukseni herätti. Päiväkirjamainen rakenne toimi tässä kirjassa hyvin, joskin juonen seuraaminen vaatii tarkkuutta. Kirja oli kummallisuudessaan viehättävä ja aika raadollinenkin tarina oli sopivan koukuttava. Loppu olisi ehkä voinut olla vähän jännittävämpi, sillä lukijana odotin jonkinlaista suureellisempaa lopetusta sen jälkeen kun jännitettä oli rakennettu pidemmän aikaan. Joka tapauksessa mielenkiintoinen teos, jossa sujuvasti yhdistellään oikeaa historiaa ja fantastisia elementtejä.
Ursula Le Guinilla on kyky taikoa kirjoihinsa uskomattoman tarkasti lukijalle välittyvä tunnelma, kenties se on myös "Rocannonin maailman" suurin vahvuus. Henkilöhahmot jäävät enemmän taustalle ja surumielinen tarina surumielisestä maailmasta pääsee oikeuksiinsa. Esikoisteokseksi "Rocannonin maailma" on todella kypsä ja syvällinen, se jättää lukija pohtimaan kirjan tarinaa vielä pitkäksi aikaa.
Enkelipeli on erittäin laadukas kirja, joskaan ei aivan yhtä hyvä kuin Tuulen varjo. Vaikka Tuulen varjossakin on paljon kauhuelementtejä, Enkelipeli on monin verroin karmaisevampi lukukokemus. Tuulen varjossa tapahtumat saivat lopulta selityksen, mutta Enkelipelissä Ruiz Zafon jättää lukijan osittain vaille vastauksia. Myös yliluonnollinen on Enkelipelissä vahvasti läsnä, mikä ehkä tekeekin siitä selkeämmin kauhukertomuksen. Lopulta kirjassa on hyvää juuri ne teemat, jotka tekevät Ruiz Zafonista niin verrattoman kirjailijan: tunnelma, Barcelonan ja sen historian kuvaus, kaunis kieli ja jännittävä juoni.
Jos mahdollista, pidin Foucaultin heilurista vielä enemmän kuin minut lumonneesta Ruusun nimestä. Foucaultin heiluri on hämmentävä matka eurooppalaisen historian ja salaliittojen syövereihin. Jälleen Umberto Econ suunnaton sivistyneisyys lyö kättä loistavan juonen kanssa eikä lukija voi muuta kuin hypätä matkalle mukaan. Huimaava loppukaan ei jätä lukijaa kylmäksi.