Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Ruusun nimeä ei voi olla kehumatta. Uskomaton tunnelma ja syvällisyys yhdistyvät jännittävään juoneen. Econ valtava teologinen ja historiallinen tietämys pääsee oikeuksiinsa Ruusun nimessä, joka on raskaudestaan huolimatta niin vetävä teos, että sivuja on pakko kääntää eteenpäin. Samaten se on sellainen kirja, että hyvin harvalla kirjailijalla riittäisi sivistyneisyys vastaavanlaisen kirjoittamiseen.

Tämä teos on lapsesta asti vetänyt minua puoleeni ja palaan säännöllisin väliajoin selailemaan sitä, vaikken mikään super Tolkien-fani olekaan. Runolliset kuvaukset J.R.R. Tolkienin luoman maailman tapahtumista, olennoista ja paikoista ovat kiehtovaa luettavaa ja kirjan kaunis kuvitus hivelee mieltä. Juuri tällaisia hakuteoksia soisi olevan monista muistakin fantasiamaailmoista, joskaan niistä mikään tuskin pystyy syvällisyydessään vetämään vertoja Tolkienin luomuksille.

"Uinu, uinu, lemmikkini" on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Mielestäni sen ansiot ovat kuitenkin muualla kuin kauhukokemuksessa. King rakentaa henkilöhahmonsa uskottaviksi, tarinaa taustoitetaan mukavasti paloilla amerikkalaisesta kulttuurista ja kuvailu on niin elävää, että kirjan tapahtumat tulevat hyvin lähelle lukijaa. Juoni käynnistyy viivytellen, jopa laahaavan hitaasti, ja kauhuelementit antavat odottaa itseään pitkälle, vaikka tavallaan tietoisuus siitä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan on koko ajan läsnä. Ehkä kirja suola onkin tässä pahan odotuksessa eikä niinkään siinä, kun oikeasti alkaa tapahtua.

Jatko-osa säilyttää hyvin ensimmäisen osan tason, ehkä tämä on jopa pikkuisen parempi. Varjak Käpälä: Lainsuojaton on kuitenkin ensimmäistä osaa selvästi raaempi, joten kannattaa ehkä miettiä, voiko tätä ihan pienimmille lapsille lukea. Jälleen kiittelen mainiota kuvitusta ja onnituneita hahmoja.

Varjak Käpälä oli näin aikuisen näkökulmastakin mainio teos. Hauska ja samalla koskettava kertomus nuoren kissanpojan seikkailuista ja kasvusta. Hahmot on kirjoitettu hyvin, juoni etenee sopivasti suvantovaiheita ja jännitystä vuorotellen ja kirja on juuri sopivan pituinen suhteessa siihen, miten pitkälle tarina kantaa. Erityismaininnan saa kirjan kuvitus, joka toi tarinaan lisää eloa. Varja Käpälä -kirjat sopivat erinomaisesti vaikka ääneen luettavaksi lapselle. 

Ei oikein iskenyt. Maanalaisen maailman kuvaus tempaa kyllä mukaansa ja juonikin on kohtalaisen jouheva, mutta siihen se jää. On vaikea päästä perille, kenelle kirja on suunnattu; aikuisille se on liian lapsellinen ja varhaisteineille vähän liian raaka. Yleisesti kirjaa vaivaa epätasaisuus: onnistuneita kohtauksia seuraa keskinkertaiset esitykset eikä jännityskään ole useinkaan kovin jännittävää tai huumori hauskaa. Kirjan idea on hyvä, mutta syvällisemmällä otteella Gaiman olisi saanut tästä paremman, nyt se jää kevyeksi kirjaseksi, jonka ihan mielellään lukaiseen kesäpäivän ratoksi - ei sen enempää. 

Erikoinen kirja, jonka synkkyys oli minulle ehdottomasti liikaa. Juonessa oli kyllä yllätyksellisyyttä ja kirjottajalla on selvästi lahjoja, mutta tämä ei ollut minun tyylinen kirja. Luultavasti en olisi edes tarttunut tähän, jos olisin etukäteen tiennyt miten ahdistavaksi tarina kehittyi.

Surumielinen kuvaus rappeutuvasta maailmasta, jossa enää muutamat harvat yrittävät pitää yllä muistoa vanhasta, paremmasta ajasta. Teemestarin kirja on kansanvälisen tason huippuromaani, jonka juoni pitää otteessaan, kieli on runollista ja hahmot on rakennettu taitavasti. Spekulatiivisen fiktion alueella tämä on ehdottomasti yksi viime vuosien parhaista suomalaisista teoksista.

Jos pitäisi valita paras suomalainen fantasiakirja, äänestäisin luultavasti Leena Krohnin Tainaronia. Kirja on hämmentävä ja hämmästyttävä, ihan omanlainen taideteos, jossa monta eri tasoa. Se saa pohtimaan elämää monelta kantilta, on samaan aikaan lyyrisen kaunis ja niin omituinen, että tuntuu ettei kaikkea millään pysty tajuamaan. Juonen kuljettaminen päähenkilön kirjeitten kautta on minusta toimiva ratkaisu. Pidän myös siitä, että kaikkea ei paljasteta lukijalle, vaan paljon Tainaronin muuttuvasta kaupungista jää arvoitukseksi. Varmaankaan kaikki eivät innostu Tainaronin kaltaisista kirjoista, mutta minuun se iski kovaa. Kirjan kuvitus ansaitsee myös suuren kiitoksen.

Loukkupojan alku lupaa paljon ja idea ihmisistä vankina Loukku-nimisessä paikassa on erittäin mielenkiintoinen. Pidin myös Aaronin tarinan rinnalla kulkevasta Seitsemän pientä hiippalakkia -sadusta. Salaisuuksia riittää ja ne aukeavat Aaronille (ja lukijalle) sopivassa tahdissa. Valitettavasti tarina hukkaa kuitenkin itsensä kirjan edessä pidemmälle. Tomujen toiminta ei useinkaan vaikuta uskottavalta ja juonenkäänteet ovat monesti liian ennalta-arvattavissa. Lisäksi tuntuu, että ohuehkon kirjan juoneen on sotkettu vähän liikaa elementtejä, kuten ainakin tässä ensimmäisessä osassa etäiseksi jäävä Syvyys. Päähenkilö Aaron on samaistuttava ja kiinnostava persoona, mutta myös muutamiin muihin hahmoihin olisin mielelläni tutustunut enemmän ennen kuin heidät temmataan pois tarinasta.

Uniin piirretty polku on väkevä kuvaus elämästä muinaissuomalaisuutta onnistuneesti jäljittelevässä fantasiamaailmassa. Kirjassa on paljon hyviä ideoita ja etenkin maailmankuvaus on erittäin onnistunutta, mutta ihan lopullisesti tarina ei onnistunut minua koukuttamaan. Olisin kaivannut enemmän seikkailua ja jännitystä ja vähemmän unenomaista kuvailua, sinnä nyt tarina junnasi toisinaan paikallaan. Kirja olisi voinut toimia paremmin, jos se olisi ollut vähän lyhyempi.

Alkumetsä-sarja on ehdotonta fantasiakirjallisuuden aatelia. Sen taianomainen tunnelma on todella vangitseva ja lukija voi oikein tuntea, miten menneisyyden myytit heräävät eloon. Holdstock tuntee kelttimystiikan perinteen ja osaa kietoa sen loistavaksi juoneksi. Kovasti toivoisi, että joku suomalainen kirjailija saisi vastaavaa aikaan Kalevalan maailmasta. Alkumetsä-sarjan kaikki kirjat ovat hyviä, mutta eniten pidin kahdesta ensimmäisestä.

En suoraan sanottuna ymmärtänyt Huuhkajalaaksoa ollenkaan. Juoni oli harvinaisen sekava ja nuortenkirjaksi lapsellinen, hahmot todella ärsyttäviä eikä kirjan loppukaan ollut hyvä. Oli todella vaikea tajuta, miksi Huuhkajalaaksoa väitetään klassikoksi ja siitä on jopa tehty Britanniassa tv-sarja. Kirjan väitetty monitasoisuuskaan ei auennut minulle, vaan se oli pelkästään typerä. Oikein muuta kehuttavaa en keksi kuin, että kirja ei onneksi ollut liian pitkä.

Diana Wynne Jones on hauskalla tavalla kaapinut kirjaansa kaikki mahdolliset fantasian kliseet, mutta lopputulos on silti raikas. Kirja sopii vaikka kevyeksi kesälukemiseksi, joka tuo hymyn välillä huulille. Tätä ei selvästikään ole kirjoitettu liian vakavasti tai tarkoitettu suureksi, eeppiseksi spektaakkeliksi, mutta omassa kategoriassaan se on ihan onnistunut. Ihmismäisen älykkäät aarnikotkat toivat mukavaa vaihtelua olentogalleriaan ja monista hahmoista alkoi oikein pitää.

Lohikäärmeen varjossa on epätavallinen ja erikoinen fantasiakirja, joka teki minuun vaikutuksen. Kumpikaan kirjan tarinoista (Suomunhakkaajan kaunis tytär; Mies joka maalasi lohikäärme Griaulen) ei ole erityisen pitkä mutta tarinan kaareen nähden ne ovat juuri sopivan mittaisia. Tarinat ovat myös aika surullisia, mutta niiden raadollinen kauneus iskee lukijaan. Lucius Shepard on onnistunut kuvaamaan lohikäärme Griaulen mahtavuuden niin hyvin, ettei lukijakaan voi olla vaikuttumatta siitä. Suosittelen kirjaa erityisesti aikuisille fantasian ystäville, jotka haluavat vaihteeksi lukea jotain erilaista.

Olin kuullut Nokkosvallankumouksesta paljon ylistävää palautetta, mutta ihan se ei pystynyt tavoittamaan korkeita odotuksiani vaikka laadukas teos kyseessä onkin. Kirjan suurimmat kompastuskivet liittyvät mielestäni juoneen, joka ei onnistunut imaisemaan mukaansa kuin vasta ihan lopussa. Päähenkilöt Vaju ja Dharan on rakennettu hyvin, mutta muut hahmot jäivät enemmän ja vähemmän pelkiksi oudoiksi nimiksi, joita oli vaikea muistaa. Ehkä tämä johtui siitä, että sivuhahmoja on hyvin paljon eikä heille jää kovin paljon tilaa päähenkilöiltä. Vajun ja Dharanin vuorottelu kertojina on mielestäni toimiva ratkaisu ja luvut olivat sopivan mittaisia.

Viimeinen valtakunta kuuluu niihin kirjoihin, joita pidän todella laadukkaina, mutta jotka eivät kuitenkaan syystä tai toisesta täysin iskeneet minuun. Maailmankuvaus oli kiinnostavaa ja sopivasti asioita jätetään hämärän peittoon. Päähenkilö Vin oli ajoittaisesta ärsyttävyydestään huolimatta samaistuttava. Kenties suurin synti kirjassa oli pitkäveteisyys. Etenkin taikuuden harjoittelua koskevat kuvaukset olivat uuvuttavia. Loppuratkaisu oli onnistunut mutta aika odottamaton ja jäin pohtimaan, että miten Sanderson saa seuraavissa osissa rakennettua lukijan mukaansa tempaavan juonen.

Edellisestä osasta sanoin ettei se ollut järin kiinnostava. Taisin hieman liioitella, kyllä se idealtaan oli kiinnostava ja kivan seikkailullinen mutta valitettavasti hyvin huonosti kirjoitettu. Tämä on nyt sitten paremmin kirjoitettu mutta tällä kertaa oikeasti tylsempi. Tämä sarja jäi nyt minun osaltani nyt sitten tähän…

Jälleen lähtee Skotlannista kiertämään tappava virus (kuten Nora Robertsin fantasiatrilogiassakin, nyt tosin ilman fantasiaelementtejä), joka leviää ympäri maailman tappaen suuren osan väestöstä. Tällä kertaa taudin kohderyhmänä ovat miehet, joista kuolee 90%. Tarinaa kerrotaan useamman naisen näkökulmasta ja sairauden aiheuttama inhimillinen kärsimys on käsinkosketeltavasti nähtävissä. Kertomus on mielenkiintoinen kuvaus siitä, miten valtiot selviävät poikkeustilassa ja miten ihmiset ottavat siitä kyllä kaiken mahdollisen irti ajaakseen omaa etuaan. Ahdistava lukukokemus, joka olisi varmasti ollut aivan omaa luokkaansa, jos olisi lapsia. 

Teemestarin kirja yllätti minut kauneudellaan. Maailma, joka tarinan ympärille on rakennettu, on loistava ja tempaisee hyvin mukaansa, ja kirjan kaikki keskeiset hahmot ovat pidettäviä (muita sivuhahmoja lukuun ottamatta, mutta heidän roolinsa onkin olla epämukavia). Kirjan lopetus ei ollut minulle kaikista mieluisin, mutta se oli joka tapauksessa sopiva juoneen verrattuna. Olisin itse kaivannut siihen vähän enemmän toivoa, mutta hei, kaikkea ei voi aina saada.

Otin tämän ihan randomilla kirjastosta. Tämä oli mukava yllätys. Batman-maailmassa tämä tuntui aika raikkaalta tarinalta (tosin paljoa en ole niitä lukenut). Kuvitus näytti siistiltä. Loppu oli minulle hiukan sekava, pitää yrittää löytää muut osat luettaviksi.

Tässäpä hieman sekava ja melko tietokirjamainen kertomus. Henkilöhahmot intoutuvat selittämään tieteellisin termein asioita enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Jaarittelua ja itsereflektointia riittää sivu kaupalla. Muutama kiinnostava käänne tarinassa toki oli, mutta siihen se sitten jäikin. Sanoisinko, että ensimmäinen osa oli selkeästi parempi, eikä sekään kuitenkaan erityisen hyvä ollut... 

Suuri tasonnotkahdus ensimmäisestä kirjasta. Edellinenkään ei ollut mitään korkeakirjallisuutta (mutta se oli hyvin tehty omassa jutussaan ja viihdyttävä), mutta tässä ärsytti suunnattomasti lukijoiden aliarvioiminen ja alentaminen lapsen tasolle. Eikä tämä ollut mitenkään hyvin kirjoitettu eikä järin innostava tahi kiinnostava tarina. Suuri pettymys. Suomentajan lukuisat kirjoitusvirheet eivät myöskään parantaneet lukukokemusta.

Voiko tätä paremmaksi romanttinen, seksiä tihkuva fantasia enää tulla? Ei varmasti voi. Kiihkeästi ja pelonsekaisin tuntein jään odottelemaan seuraavan osan suomennosta.

Aloittaessani Rautasusi-kirjan oletin sen olevan aiemman Korpinkehät-sarjaa peilaava teos. Sain kuitenkin huomata piteleväni käsissäni kekseliäästi ja ajatuksella luotua tarinaa, joka ei toistanut vanhaa vaan loi uutta. Siri Pettersen imi kerronnallaan minut mukaan Juvan tarinaan ja mikä tarina se olikaan! Tapahtumia riitti ja pidin siitä, kuinka asioita annettiin lukijalle pikkuhiljaa eikä kaikkea paljastettu yhden luvun sisällä. Hahmot olivat kekseliäitä ja erityisesti tietty myöhemmin mukaan saapunut hahmo valloitti minut totaalisesti! Rautasusi oli parhaita nauttimiani kirjoja pitkään aikaan ja muistutti siitä, miksi rakastan lukemista niin kovasti. Kirjan sisäkansissa oleva kartta auttoi hahmottamaan tapahtumapaikkoja ja sai Rautasuden tuntumaan entistä todenmukaisemmalta. En malta millään odottaa seuraavaa osaa ja tulen varmasti lukemaan tämän Pettersen kovakantisen ihmeen uudelleen moneen otteeseen ennen seuraavan osan saamista käsiini.