Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Rankka kertomus tulevaisuudesta, joka nostaa suurennuslasin alle nykyisen länsimaisen yhteiskuntarakenteen. Kirjan kolme erilaista yhteiskuntarakennetta - Maailmankodin Utopia, läheisen Saarivaltion jälkikapitalismi ja menneisyyden kapitalismi - korostavat toistensa piirteitä ja järjettömyyksia. Juoni pyörii viiden päähenkilön mietintöjen ja hyökkäävien robottihyönteisten mysteerin selvittämisen ympärillä. Samalla esitellään Maailmankodin huikeita mahdollisuuksia ja vapautta. Kirja on mielestäni huikean mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta minua se ei koukuttanut. Koin lukemisen hyvin raskaaksi, eikä juoni temmannut mukaansa. Alku varsinkin oli hyvin vaikea. Luettuani tämän minulle jäi kaipuu päästä Maailmankotiin: Paikkaan missä ei tarvitse suorittaa, esittää tai elää erillään luonnosta.
Kansi ja takakannen teksti antoivat ymmärtää, että jotain jännittävää olisi luvassa. No, suurimman osan aikaa kirja tuntui olevan puuduttavaa odottelua ja raastavaa henkilödraamaa, jolla ei loppupeleissä ole juuri merkitystä. Yksikään henkilö ei ollut mielestäni kovin pidettävä. Mitään kunnon vastauksia mysteereihin ei myöskään löydy. Voi toki olla, että pääpaino oli enemmän chick litissä kuin urbaanifantasiassa, joten ehkä en ole vain kohderyhmää. Pointsit siitä, että kyse on yliopisto-opiskelijoista, joihin en ole suomalaisissa nuortenkirjoissa törmännyt. Kirja oli myös nopea lukea ja ihan okei viihdettä.
Seikkailu huipentuu kun keskushenkilömme päätyvät samaan paikkaan päättämään teoillaan maailman kohtalosta. Viimein saadaan tietää mikä tämä homma ylipäätään on ollut tässä sarjassa. Tai no saadaan ja saadaan. Menee lopussa niin abstaktiksi etten pysynyt ihan mukana, mutta suurpiirteisesti ymmärsin mitä tapahtui. Juoni on hyvin rakennettu, se soljuu hyvin eteenpäin ja lopussa on sellaista kunnollista lopun tuntua. Se hieman jäi harmittamaan, että sitä seleesien toista pulssia ei oikein avattu riittämiin. Mitä ovat ne eri sävyt ja miten ne suhtautuvat toisiinsa? Olisin kaivannut tutkielmaa aiheesta. :D Kaiken kaikkiaan sarja oli ihan mukavaa luettava. Sellainen ettei harmita että luin, mutta uudestaan tuskin tulen tähän tarttumaan.
Päähenkilömme matkustavat selvittämään lumousta ja Aleian olemusta toiselle mantereelle. Seuraa monenmoista säätöä ja meininkiä, mutta päätarina ei juurikaan etene. Käytännössä Aleia seurailee mitä muut puuhailevat ja odottelee josko joku ratkaisisi häneen liittyvän arvoituksen. Mukaan tulee paljon uusia henkilöitä, joita eri henkilöt kutsuvat eri nimillä. Sekavaa, jos sallitte sanoa. Kirjassa on odottava tunnelma, odotellaan ehkäpä sarjan viimeistä osaa. Siinä voidaan sitten paljastaa mistä tässä koko kertomuksessa on ollut kyse. Kirjan kansi on upea, mutta ei kyllä mitenkään kuvaa sisältöä. Toivoin romantiikkaa, mutta jäin ilman.
"Iltaruskon maasta" jäi ristiriitainen maku ja arvosanan antaminenkin oli vaikeaa. Ei riitä, että tarinan fantasiamaailma on omaperäinen ja rikas. Myös juonen pitäisi olla taidokas, ja valitettavasti se ei Jack Vancen "Iltaruskon maassa" sitä ole.
Ihon alaisten maailma ja tematiikka oli rakennettu mielestäni onnistuneesti. On kammottavaa ajatella, miten lähellä olemme maailmaa, jossa ihmiskehon muokkaus on arkipäivää. Kirjan juoni oli suhteellisen selkeä, mutta usean näkökulman ja kirjan lyhyyden puolesta henkilöt jäivät pintapuolisiksi ja etäisiksi. Itse olisin arvostanut selkeämpää lopetusta. Kirja töksähti hieman seinään eikä hahmojen kohtaloita selvennetty tarpeeksi. Mukavaa lisämaustetta kirjaan antoivat erilaiset blogitekstit, uutiset ja haastattelut.
Ehkä allegorioita arvostava lukija saa tästä enemmän irti, mutta omasta mielestäni uskonnollis-filosofiset pohdinnat ja keskustelut kirjassa olivat puuduttavan tylsiä. Kaksi tähteä murhamysteerille, joka oli ainoa asia miksi jaksoin lukea teoksen loppuun.
Taianomaisen miehen ja mystisen, muistinsa menettäneen tytön seikkailuja maagisessa maailmassa. Juoni on rikas ja hahmoille on kirjoitettu kunnon taustatarinat. Ikävä kyllä näitä tarinoita ei liiemmin avata kirjan aikana, niihin vain viitataan aika ajoin. Niinpä jäin hämmentyneeksi että mikähän tämä homma on, mutta kiinnostuneeksi kuulemaan lisää. Toisaalta taas en oikein saanut hahmoista otetta juuri tämän tietojen pihtaamisen takia. Minusta pikemminkin tuntui, että he vain ajautuvat ongelmasta seuraavaan sekavassa juonisotkussaan. Kyllä tämä varmasti tästä selkenee kun päästään sarjassa eteenpäin!
"Hiekka" tarttui sattumalta kirjastossa mukaani eikä Hugh Howey ollut minulle etukäteen tuttu, joten odotuksia ei ollut etukäteen. "Hiekan" perusidea heikan peittämästä dystopia-maailmasta on jollei omaperäinen, niin ainakin lukijan kiinnostuksen herättävä alkuasetelma. Tarinaa kuljetetaan neljän sisaruksen Vicin, Palmerin, Connerin ja Robin sekä heidän äitinsä kautta. Hahmoista Vic oli minusta kiinnostavin, kun taas pojat jäivät kertojanäkökulmista huolimatta jotenkin valjuiksi.
Musta peili muistuttaa Maja Lunden Ilmastokvartetti-sarjan kirjoja niin paljon, että vertailua on vaikea välttää tekemästä. Kolme näkökulmapäähenkilöä kolmelta eri aikakaudelta, joiden tarinat kietoutuvat maailmanlaajuisen ympäristöongelman ympärille. Siinä, missä Lunde on keskustellut hyönteiskadosta, veden riittävyydestä ja sukupuuttoaallosta, Emma Puikkonen käsittelee energiaa. Tarkemmin sanottuna öljyä ja onnistuu hätkähdyttämään osoittamalla kaikkia niitä arkipäiväisiä tavaroita ja toimintoja, jotka eivät olisi olemassa ilman raakaöljyn talteenottoa ja jalostamista. Ajankohtaisuudessaan niin kiinnostava aihe, että - yks kaks - ja tarina on jo imaissut lukijan maailmaansa.
Kokoelma positiivisia tulevaisuuksia esitteleviä novelleja. Kuten tällaisissa yleensäkin, osa novelleista miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Esim. kokoelman nimikkonovellista pidin. Sivun mittaiset kirjoitukset taas koin lähinnä hämmentäviksi tuokiokuviksi. Oli kuitenkin ihana lukea välillä tällaista utopistista settiä eikä aina vain maailmojen lopun jälkeistä dystopiaa.
Todetaan aluksi, että "oikea" arvosanani olisi oikeastaan 9 1/2.
Mottoni teokselle: "Koeteltu totuus on arvokkainta, mitä on."
Palaan Kärpästytön pariin yhä uudestaan. Merkittävä syy tähän on eräs loppupuolen katkelma, joka on kohdallani takuuitkettäjä. Tähän asiaan liittyen pidän myös pohjattomasti tavasta, jolla romaanissa käsitellään uskontoa, ja toisaalta sanan - tai tekstin - ja todellisuuden keskinäistä suhdetta. Onko sana todellisuuden muokkaaja vai vain todellisuuden kuva? Muuttuuko sana lihaksi, alkaako se muuttaa todellisuutta vain siksi, että se painetaan paperiin?
Hirviöiden sukua ei ollut yhtä vaikuttava lukukokemus kuin Elli Lepän debyyttirunokokoelma Seisaukset tasaukset, joka olikin tieteisrunoutta. Tämän kakkosteoksen enemmän folkloresta ammentavat runot eivät samalla tavalla kolahtaneet tai tuntuneet yhtä puhuttelevilta. En esimerkiksi suuremmin innostunut kansanperinteestä innoituksensa saaneista runoista. Kiinnostavin osa olivat ne runot, jotka oli otsikoitu nimellä "mykkä sisar" ja jotka avasivat ajatusta vaihdokkuudesta, siitä, että joukossamme on niitä, jotka ovat ottaneet toisen ihmisen paikan. Selittääkö tämä ajoittain pintaan pulpahtavia ulkopuolisuuden tunteita ja oloa, ettei kuulu joukkoon? Ovatko ihmisten maailmaan sopeutumattomat itse asiassa vaihdokkaita? Jännittävää pohdintaa.
Kiiralla on hieman elämänhallinta hukassa, mutta sitten kaikki muuttuu yhden yön seurauksena. Taka-alalle jäävät murheet opiskelumotivaation puuttumisesta, hankalasta äitisuhteesta ja sitoutumista vaativasta poikaystävästä. Uudet murheet sisältävät välttelevän, mutta ehkä sittenkin kiinnostuneen pojan, maailmojen väliin putoamisen ja mysteerin. Pidin tässä monipuolisesta juonesta, joka kyllä tosin tuntui ajoittain vievän hahmoja eikä toisin päin. Moderni kerronta ja listat miellyttivät myös. Olisin kaivannut selkeämpää loppuratkaisua, onkohan tästä toinen osa tulossa?
Ray Bradburyn "Paha saapuu portin taa" on vahva lukuelämys. Erityisesti minua viehätti teoksen syvällisyys, fantastisuuden tunnelma sekä Bradburyn upea kieli, jonka muotoilussa myös suomentaja Jertta Roosilla on suuri ansio. Teoksessa on paljon hyvin monitulkintaisia ja paikoitellen niin tajuntaa kieputtavia kohtia, että niiden ymmärtäminen vaatisi varmasti koko kirjan lukemista uudelleen. Myös päähenkilöt, 13-vuotiaat Will ja Jim sekä Willin isä, ovat jokainen persoonaltaan kiehtovia. Pojat on kuvattu uskottavasti ikäisikseen ja Willin isän syvää luotaavaa pohdintaa on kiinnostava seurata.
Ihmiset orjuutettu, lukutaito kielletty ja vain lukemista vihaava poika voi pelastaa kaikki. Siinäpä tämän kirjan keskeinen ajatus. Nyt on sen verran hämärä kirja, ettei tästä oikein tiedä mitä sanoisi. Tarinassa on käytetty varsin lennokkaasti mielikuvitusta, mutta tästä jää kyllä käteen melko sekava kuva. Kirja on satu, jossa kiroillaan ja sivutaan monia kirjallisuuden klassikkoteoksia. Kerronnassa lekitellään hieman erikoisimmilla ratkaisuilla, jotka varmistivat hämmennyksen ainakin minun mielessäni. Tällainen selkeyden ja järjestyksen ystävä kun olen, kirja oli minulle hieman liikaa. En kyllä epäile, etteikö luovemmasta menosta pitävä lukija innostuisi tästä. Kirjailija on selvästi taitava ammatissaan, se käy tästä kirjasta ilmi.
Influenssan pysyvästi muokkaaman maailman vastoinkäymiset jatkuvat jälleen. Superihmisiksi muuttuneet eivät enää tyydy lukittavaksi pois silmistä ja kohdeltavaksi koe-eläiminä. Nyt alkaa vastarinta. Tässä kirjassa luodaan mielenkiintoinen ja melkoisen ahdistava kuva muuttuneen maailman meiningistä. Kerronta äityy tässä sarjan osassa jopa enemmän haahuilevaksi ja taiteelliseksi. Kirjailijalla on jännä tapa sanoa jotain ensin niin, että lukijana en ymmärtänyt mistä puhutaan. Sitten asia selitettiin takauman tai jonkin muun hupaisan keinon avulla ymmärrettäväksi. Raskasta lukea tällainen. Siitä kuitenkin pidin, että edellisessä osassa auki jääneet juonenpätkät solmittiin yhteen nyt lopulta.
Näin David Lynchin leffaversion Dyynistä ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten ja suunnilleen yhtä kauan on tämä kirja ollut lukulistallani. Vasta Denis Villeneuven leffan (jota en ole vielä nähnyt) innoittamana tartuin nyt vihdoin tähän kirjaan.
Elämää sairastuneet ihmiset lopullisesti muuttavan influenssan keskellä. Kirjassa kerrotaan mitä tapahtuu niille, joita ei enää nähdä ihmisinä. Kuvailussa nostetaan esiin todella tarkkasilmäisiä havaintoja suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Mikä hauskinta, nämä huomiot eivät ole yhdeksässä vuodessa vanhentuneet. Ajoittain pysähdyttään turhan pitkiksi ajoiksi kuvailemaan, mikä hieman häiritsi lukukokemustani. Toinen minua häiritsevä seikka ovat aukot tarinassa, joita ei kaikkia täytetä. Ehkäpä seuraavassa osassa niistä sadaan selkoa? En osaa sanoa miten kirjaa olisi lukenut enen korona-aikaa. Nyt huomasin selkeästi tulkitsevani tekstiä koronalasien läpi.
Nopealukuinen ja taitavasti kerrottu tarina Aleksista, joka unelmoi peliammattilaisen urasta ja tapaa vampyyritytön. Sivuja ei kirjassa ole paljonkaan, mutta niille on onnistuneesti saatu vangittua jännittävä kertomus. Lukiessa ei tullut tunnetta, että se olisi tungettu liian pieneen tilaan. Kansi on kuitenkin hämmentävä, se ei varmastikaan houkuttele kohdeyleisöä (nähdäkseni pojat, jotka eivät tykkää lukea). Kokonaisuutena kiva kirja, joka sisältää sopivan eheän tarinan.
Suuri kertomus paimentolaiskansan selviytymisestä ja päähenkilön matkasta siksi, kuka hän on. Anache syntyy tyttönä muttei sitten ehkä olekaan sellainen, selviytyy luonnon henkien avulla mahdottomuuksista ja puhuu jumalattaren suulla. Kerronta maalailee onnistuneesti lukijan eteen arojen myrskyt ja vuoristopuron viileyden. Juoni on yllätyksellinen ja kiinnostava. Siitä huolimatta tätä lukiessa kertomus ei vain imaissut mukaansa. Kirjassa on kivasti viitteitä muihin kirjailijan teoksiin, koska tämä sijoittuu samaan maailmaan niiden kanssa. Tuli tunne kuin olisi lukenut sarjan osaa, vaikka tämä onkin itsenäinen teos.
Aivan kiva kirja, ajoittain tosin hieman sekava. Viikinkijumaluudet ovat kiva pohja tarinalle ja loppuratkaisu pääsi yllättämään. Kerronnasta en erityisemmin pitänyt, siitä se sekavuus taisi tähän tarinaan valua. Täytynee lukea joskus uudestaan, silloin uskon saavani tästä enemmän tolkkua.
Kertomus Arra-nimisen tytön vaikeasta elämästä. Tämä on todellinen vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen tarina. Hyvä, mutta raskas kertomus. Kokonaisuutena oikein hyvä kirja, lukijana minulle heräsi jo ensimmäisillä sivuilla kiinnostus päähenkilön tarinaan. Eläydyin mukaan varsinkin kirjan loppupuolella, kun Arra koki vääryyttä. Yllätyin positiivisesti, kun mukaan tuli hippunen romantiikkaakin. Juonesta tuli mieleeni Roald Dahlin Matilda-kirja.
Locke Lamoran valheet on tullut luettua useamman kerran, myös alkukielellä. Se on vauhdikkuudellaan ja nokkeluudellaan mieleen jäävä teos, joka yllättää ja hauskuttaa aina uudelleen. Vaikka maailmanrakennuksessa on paljon tuoreita elementtejä, jotka vaativat pitkiäkin selityksiä lukijalle, on nämä johdatukset saatu punottua juoneen kiitettävän hyvin, eikä kovin montaa "irrallista" esittelyä teoksessa ole. Hahmokaartia seuraa mielellään, ja muutenkin ihmiskuvat ovat keskeinen osa teoksen terävyyttä ja hauskuutta. Väkivaltakohtauksissa ei säästellä yksityiskohtia, mikä sopii kyllä teoksen luomaan maailmaan, mutta johon herkimpien lukijoiden tulee varautua henkisesti.