Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Pääsinpä vihdoin lukemaan Roger Zelaznyn "Amberin yhdeksän prinssiä" ja kyllä kannatti. Alusta saakka tarina imaiseen mukaansa. Se on hyvin erilaista fantasiaa kuin oikeastaan mikään aikaisemmin lukemani. Idea toisiaan vastaan juonittelevista Amberin valtakunnan prinsseistä ja prinsessoista on huikaisevan toimiva. Juuri tuo juonipeli ja liittolaisuuksien solminen ja rikkominen on todella onnistuneesti toteutettu. Samoin Amber ja monet varjomaailman sen ympärillä ovat vaikuttavia ja todentuntuisia kaikessa ihmeellisyydessäänkin.
Lue lisää ...
Päähenkilö prinssi Corwin on kiinnostava ja Zelaszny tekee hänestä uskottavan. Vaikka moni Amberin prinssi ja prinsessa jääkin tässä ensimmäisessä osassa vasta sivumaininnaksi, alkaa lukija väkisin miettiä myös heidän kohtalojaan.
Jos jokin häiritsi niin se, että toisinaan tarinasta jäi hieman komiikkaan viittaava sivumaku. Ihan aina en ole vakuuttunut siitä, onko Zelazny tosissaan tarinaa kirjoittaessaan ja siksi kaikkiin tapahtumiinkaan ei pysty suhtautumaan sataprosenttisella vakavuudella. Tämä saattoi toki olla vain oma tunnelmani, totuudeksi en sitä väitä.
Joka tapauksessa tarina on niin hyvä, että muutamat ei niin loistokkaat kohdat ja pari epäloogisuutta on helppo antaa anteeksi. On harmi, ettei Amberin kronikoita ole suomennettu kuin kaksi ensimmäistä osaa, koska tämä kirja on ehdottomasti fantasiakirjallisuuden aatelia.
Lasihelmipeli oli kyllä vaikea pala. En päässyt tarinaan tai maailmaan sisälle kunnolla missään vaiheessa. Töin ja tuskin pääsin loppuun asti. Viimeiset satakunta sivua meni silmäilevää pikalukutahtia, kun en enää jaksanut syventyä. Halusin vain, että voin selkä suorassa kertoa lukeneeni tämän kirjan, jos joku joskus kysyy.
Lue lisää ...
Tarina ei tosiaan ollut erityisen mukaansatempaava. Miljöö ja henkilöhahmojen kavalkadi ovat huomattavan patriarkaalisia ja yksiulotteisia, eikä esimerkiksi naisten olemassaoloon viitata kuin ohimennen. Päähenkilö Josef Knechtiin en samaistunut juuri ollenkaan, itse asiassa identiteettinsä kanssa tuskaileva Plinio Designori ja syvälle lasihelmipelin syövereihin uppoutunut Fritz Tegularius ovat paljon kiinnostavampia hahmoja.
Enkä yli 500 sivun jälkeenkään tiedä, mikä se lasihelmipeli oikeastaan on.
Ongelmia on myös kielenkäytössä. Ei siis hahmojen vaan tarinan kertojan kielessä. Erityisellä tavalla uuvuttivat ja hermoja raastoivat ylipitkät virkkeet ja muotopuolet lauserakenteet. Syy voi olla joko Hermann Hessessä itsessään tai suomentajassa.
Käytännössä kaikki neljä tähteä ovat muutamien ajatuksia liikauttaneiden keskustelujen ansiota, jotka Josef kirjassa kävi tovereidensa kanssa. Mutta se siitä. Harvasta kirjasta joudun näin sanomaan, mutta Lasihelmipelin lukeminen ei ollut siihen käyttämäni ajan arvoinen.
Oman lukukokemuksen perusteella annan kaksi tähteä, mutta uskoisin että kohderyhmälle tämä voisi olla 2,5-3 tähden kirja. Tarina oli ihan mukiinmenevä jos ajattelee nuorempia lukijoita, mutta en osaa sanoa, ovatko juonenkäänteet sitten sellaisia, joita he eivät osaa arvata. Itselleni kaikki oli aika selvää. Varaa olisi ollut parempaan, jos tarinankulkua olisi hieman hidastanut. Jäi myös tunne muutamasta juoniaukosta/virheestä, mutta luin välillä huonosti keskittyen, joten voin olla väärässä.
Lue lisää ...
Luin tämän vain suomeksi, ja kieli oli hyvin töksähtelevää ja omassa versiossani oli jonkin verran kielioppivirheitä sekä muita kirjoitusvirheitä - näitä tulee toki aina. Eniten ärsytti jatkuvat ja kuvausarvoltaan tyhjät kuin-vertaukset, joita oli välillä useita per sivu. Asioita voi kuvata muullakin tavoin. Vertaukset saivat itseni näkemään punaista, ja söivät lukukokemusta huimasti.
Kansi on kylläkin todella kaunis, ja konsepti taikaesineistä kiehtova. Luen luultavasti toisen osan, mutta aika lailla vain sen takia, että olen huono jättämään kirjoja/sarjoja kesken. Toivottavasti siihen panostetaan hieman enemmän. Muutama editointikierros lisää ei olisi pahitteeksi.
Olen lueskellut Dragonlance Kronikoita muutamaankin otteeseen. Syyshämärän lohikäärmeet olikin ensikosketukseni fantasiakirjallisuuteen aikoinaan ja siinä mielessä ehkäpä jonkinlaisella erikois-sijalla sydämessäni.
Itse tarina kulkee sekalaisen ystävä joukkion johdolla kuvitteellisen, maagisen ja historialtaan rikkaan Krynnin halki, ja hyvinkin viattomaan sävyyn lähes alusta loppuun, ja siinä mielessä se onkin melkoisen kepeää ja harmitonta luettavaa. Klassinen hyvä vastaan paha taistelu joka kuten odottaa saattaa, ei mene ihan ilman mutkia ja ongelmia. Vaikka toisaalta tarina ei myöskään tarjoa mitään kovinkaan syvällisiä viisauksia, tai muita suuria ihmeellisyyksiä, ellei sitten vain “fantasian ihmeellisyyksiä”
Lue lisää ...
Kronikoiden kansitaide ja runous on kuitenkin jollakin tavalla melko kaunista ja elävöittää paljon kirjan maailman mystillistä olemusta. Maailma kaikenkaikkiaan onkin melko mielenkiintoinen, ja moniulotteinen. Tarinan henkilötkin jossain määrin, vaikka tarinan luojat eivät mielestäni aina tee oikeutta näille päähenkilöille ja heidän kohtaloilleen.
Minusta kun tuntuu, että joistakin hahmoista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti, jos heidän tarinansa luontiin olisi vain käytetty enemmän vaivaa aikaa ja ajatusta. Kirjoittajan kokemattomuuskin näkynee näissä alkuteoksissa vielä, vaikka sarja sinäänsä voi olla ihan miellyttäväkin lukukokemus puutteistaan huolimatta, jopa niille, joilla ei nostalgia kytköksiä kyseiseen saagaan, sillä olihan se aikoinaan jonkinlainen kokemus meillekkin.
David Gemmellin "Legenda" on puhdasta sankarifantasiaa, jossa soturit ovat urheita ja taistelukuvauksiin uppoudutaan kunnolla. Tarinan juonessa on tahattomasti jotain hyvin ajankohtaista: barbaarisena hyökkäävä arokansa ja sankarilliseen puolutukseen ryhmittäytyvä heikommin varustettu valtakunta. Järin yllätyksellinen juoni ei ole, mutta Dros Delnochin kaupungin epätoivoisen puolustustaistelun kuvauksessa on silti oma koukuttava tenhonsa eikä loppupuolella kirjaa tahdo päästää käsistään. Näistä kehuista huolimatta joissain kohdin juoni on kummallisen kömpelö ja epäjohdonmukainen. Asioita myös selitetään joko liikaa tai liian vähän.
Lue lisää ...
Henkilökuvaukseen on pyritty panostamaan, mutta kenties hahmoja on silti liikaa - ainakaan heistä monienkaan kohtaloista en lukijana jaksanut kiinnostua. Poikkeuksena tästä on Druss, jonka hahmo ottaa tilan tarinassa juuri niin voimallisena kuin kuvittelen Gemmellin hänet halunneen kuvata. Hieman häiritsi se, että näkökulmaluvuissa saatetaan yhtäkkiä pompata yhden tai kahden kappaleen ajaksi kokonaan toiseen näkökulmahahmoon.
Dialogia tarinassa on yllättävän paljon. Toisinaan se on hyvää, mutta valitettavan usein aika kökköä ja turhalta tuntuvaa.
Ihan mielellään "Legendan" luki, mutta fantasiakirjallisuuden parhaiden klassikoiden joukkoon se ei valitettavasti yllä.
Vuosiin paras scifi/dystopiakirja ja vielä Suomalainen. Se ettei suomalaiset isot kustantajat tähän kirjaan kustannussopimusta ole kilvan halunneet, kertoo valitettavasti paljon. En tarkoita, että Osuuskumma mikään huono kustantaja on, päinvastoin! Ostakaa, lukekaa, ette pety.
Pitkään pohdiskelin, antaako kasin vai ysin arvosanaksi. Lopulta päädyin yhdeksikköön, koska "Tarina vailla loppua" on niin omaperäinen, ettei sitä ole helppoa verrata muihin fantasiakirjallisuuden klassikoihin. Jopa voisin sanoa, että en ole koskaan vastaavanlaista kirjaa lukenut, vaikka onhan toki olemassa jo Narniasta alkaen paljon muitakin kertomuksia, joissa sukelletaan meidän maailmastamme satumaailmaan seikkailemaan.
Lue lisää ...
"Tarina vailla loppua" on ihastuttava satu Fantaasiaksi kutsutusta satujen maailmasta, jota rikkaampaa saa hakea. Fantaasian asukkaat ja paikat ovat erikoisia ja mielikuvituksellisia. Juoni on alkuun melko suoraviivainen, mutta kirjan edetessä loppupuoliskolle se rikastuu ja lukija onnistutaan yllättämään.
Kirja on enemmän lapsille ja nuorille kuin aikuisille kirjoitettu. Jäin miettimään, miten vaikuttava "Tarina vailla loppua" olisikaan, jos se olisi kirjoitettu selkeästi aikuisille ja olisi paljon tummasävyisempi. Nyt ajoittainen lapsenomaisuus häiritsi. Pientä miinusta myös siitä, että kirjan päähenkilöt, Bastian ja etenkin Atréju, vaikuttivat ihan liian kypsiltä ja syvällisiltä kymmenvuotiaiksi. Muutama ikävuosi heille lisää olisi ollut uskottavampi ratkaisu.
Sarjan päätösosa teki sen, mitä siltä odotinkin: Tarjosi jännitystä, solmi irtonaiset juonenpätkät ja toi katharsis-tunteen. Piirtojälki oli edelleen hyvää ja sen avulla saatiin välitettyä tunteita. Tosin pikkuisen turhan pitkä tämä oli. Onneksi sarjassa ei ole neljättä osaa, se olisi varmasti jo niin paksu ettei käsissä pysyisi! Kokonaisuutena aivan hyvä sarja, joka kertoo mielenkiintoisen tarinan.
Sarjan toinen osa ja nyt alettiin viimein päästä asiaan. Juoni alkaa selkeytyä, kun tärkeiden seikkojen pihtaamisesta luovutaan. Liljakin muuttuu pikku hiljaa siedettävämmäksi päähenkilöksi. Erityisen hyvin tässä osassa on mielestäni onnistuttu kuvaamaan mitä eri paikoissa tapahtuu samanaikaisesti. Ihan alkoi jännittää miten maailmalle käy!
Tämä sarjan ensimmäinen osa tuntuu olevan vain pohjustusta tuleville kirjoille. Tästä huolimatta juoni ja piirtojälki ovat selkeitä, mikä teki lukukokemuksesta nopean ja ihan mukavan. Värikuvina olisi varmasti upea tämä kuvitus! Kirja herätti ja jätti kuitenkin niin paljon kysymyksiä, etten voinut sanoa olevani tyytyväinen päästyäni loppuun. Jotenkin aluksi ajattelin tämän olevan suunnattu lapsille, koska piirtojälki ja päähenkilö antoivat sellaista osviittaa. Hätkähdinkin hieman ensimmäisen kirosanan tultua vastaan. =)
Ei tälle voi ikävä kyllä antaa viittä tähteä enempää. Arvosta suuresti Ursula Le Guinin osaamista ja olen hänen scifi-kirjoistaan pitänyt. Maameren tarinoita luin joskus lapsena (ihan liian nuorena) eikä oikein mitään jäänyt mieleen. Nyt päätin tarttua niihin uudestaan. Valitettavasti petyin.
Lue lisää ...
Juoni oli tylsä ja yllätyksetön. Ged on päähenkilönä täysin epäsamaistuttava, ikävä ja itsekeskeinen tyyppi. Muista henkilöistä ei oikein voi sanoa mitään, koska heitä ei tuoda kunnolla mukaan tarinaan. He jäävät täysin paperinmakuisiksi statisteiksi, joista ei jaksa kiinnostua. Ehkä ainoastaan Ogion-velho on tästä poikkeus. Henkilöitten lisäksi myös tapahtumat pelkistyvät monelta osin "name droppailuksi": maameren saarien ja paikkojen nimiä kerrotaan lukijalle hengästyttävällä tahdilla, mutta eipä niistä oikein enempää jää käteen. Lopulta kaikki on yhtä sekasotkua päässä. Edes velhokoulusta ei saa oikein mitään irti (kun vertaa vaikka miten ihastuttavan rikas kuva Tylypahkasta tulee).
Sitten niihin plussiin. Maameren maailma historioineen on laaja ja vaikuttava. Le Guin osaa kirjoittaa - sitä ei voi kiistää. Tarina kieli on kauniin vanhanaikaista, suomentaja on tässä pannut parastaan. Välillä lauseet ovat niin kauniin runollisia, että ne taikovat muutoin tylsään juoneen fantastisuuden tunnelmaa.
"Koneita ja korsetteja" oli ennakko-odotuksiani parempi novellikokoelma. Steampunk on novellien läpileikkaava teema, mutta jokaisessa sitä käsitellään hieman eri tavalla ja erilaisten juonien kautta, joten aihepiiriin ei ehdi kyllästyä. Toisista novelleista pidin enemmän kuin toisista ja joissakin on hieman epätasaisuutta - kenties pieni hiominen olisi voinut voinut niissä olla paikallaan. Osassa novelleista tarinan juoni ja henkilöt jäävät jossain määrin Steampunk-outouden ja aihepiirillä kikkailun jalkoihin, mutta huonoksi en silti mitään tarinoista väitä.
Lue lisää ...
Suosikkini oli novelleista viimeinen, Anni Nupposen "Joka ratasta pyörittää" (mielukuvituksekas tarina maailmasta, jossa ihmisten päähän on asennettu elämää pidentävä rataskoneisto). Ehdottoman oivaltava ja tunnelmaltaan koukuttava novelli. Muita suosikkejani olivat Magdalena Hain "Vaskimorsian" ja Shimo Suntilan "Kruunun vihollinen", joista jälkimmäisen maailmassa voisi olla aineksia pidempäänkin tarinaan. Heikki Nevalan "Hevostuhatjalkainen" oli myös outoudessaan ja Suomi-teemaisuudessan kutkuttava.
Kyllä tällaisia suomalaisten tekijöiden novellikokoelmia kannattaa välillä lukea, vaikka ennakkoasenne vähän varautunut minulla olikin.
Tässä olisi ollut ainekset paljon parempaankin. Nyt tämä oli todella hämmentävä keitos. Kuuntelin kuitenkin loppuun ja paikoin jopa tykkäsin.
Merkillinen kirja, joka vaati keskittymistä, sillä siinä oli paljon keskeisiä henkilöhahmoja ja päällekkäisiä aikajanoja. Alkuun tarina hämmensi ja tuntui sekavalta, mutta loppua kohden palat alkoivat loksahdella kohdilleen. Todella uniikki ja omalaatuinen, jopa sekopäinen murhamysteeritarina.
Mielenkiintoinen mustalla huumorilla sävytetty historiallinen tarina apteekkarin tyttärestä. Tykkäsin Tarkiaisen ensimmäisestä teoksesta, joten odotukset olivat korkealla. Tämä lunasti ne täysin ja oli jopa edeltäjäänsäkin parempi.
Ei ihan mun pala kakkua. Paikoittain karmiva, mutta loppujen lopuksi tää oli lähinnä vaan puuduttava kirja.
Raastava ja epätoivoinen kertomus, joka oli vain pakko kuunnella loppuun. Kyyneleet nousivat pariinkiin kertaan silmiin, niin kipeä tämä oli.
Sain tovi sitten päätökseen 4,5 vuoden urakan eli Stephen Kingin Musta torni -sarjan luettua. Toivon, ettette pahastu, kun arvioin samalla kertaa koko sarjan.
Ensimmäisestä osasta Revolverimies kaikki lähti liikkeelle. Fantasiaelementeillä ryyditetty länkkäri ei vielä tehnyt suurempaa vaikutusta. Pieni kirja, jonka kirjoittamisen King aloitti parikymppisenä Sormusten herra -päissään. Varsinkin loppu oli kuitenkin niin mielikuvitusta kutkuttava, että sen luettuani pistin kakkososan välittömästi lukulistalle. Pakko oli saada tietää lisää.
Lue lisää ...
Toisen osan alkuvaiheista lähtien kävi selväksi, että sarja saisi aivan pian paljon lisätasoja ykkösosaan verrattuna. Kolme korttia pakasta -kirjassa King alkaa leikitellä multiversumi-ideoillaan ja käsitellä maailmojen keskinäisiä sekasotkuja. Tämä kolahti tajuntaani ja kovaa. Melkein tuplasti Revolverimiestä pidemmän kirjan lopun häämöttäessä huomasin uppoutuneeni tarinaan niin syvälle, että olin jo melkein varma, etten pääsisi takaisin pintaan millään muulla keinolla kuin lukemalla sarjan loppuun saakka.
Kolmannesta osasta tuli pitkäksi aikaa suosikkini sarjan osien joukossa. Tässä jotenkin Kingin jäljittelemätön tarinankerrontatyyli ja taito pitää lukijan mielenkiinto yllä fantastisilla juonenkäänteillä lumoaa, olkoonkin että tarina ei ole mikään kaunis fantasiasatu vaan synkkä ja ahdistava ja sairas. Joutomaa on arvoituksellisempi ja jännitteisempi kuin kaksi aiempaa osaa. Murhanhimoisuudestaan ja mekaanisesta sydämestään huolimatta Blaine-juna on
(piina)
yksi sarjan hienoimmista sivuhahmoista. Ja cliffhanger tässä on säälimätön.
Kahden huimaavan hyvän osan jälkeen Velho oli kiistatta pettymys. Olin saanut ennakkotietoa, että kyseessä olisi hidastempoinen ja jaaritteleva osa, ja kyllähän lähes tuhannen sivun mitta mietitytti, mutta yllätyin, ettei tarina oikein missään vaiheessa temmannut minua mukaansa. Tarpeettoman pitkä se ainakin on, jos ei nyt suorastaan tarpeeton. Se sijoittuu melkein yksinomaan Rolandin Mejisin-aikoihin, jotka eivät mielestäni olisi kaivanneet näin pitkällistä läpikäyntiä.
Pahinta tässä on se, että nelososan jälkeen luin Tuulen avaimen, joka kronologisesti sijoittuu Velhon ja Callan susien väliseen aikaan siitä huolimatta, että on hemmottelulahjana pitkän linjan Musta torni -fanieille julkaistu vasta vuonna 2012. Tuulen avain on parempi kuin Velho mutta lähinnä pituutensa vuoksi. Se ei palvele sarjaa erityisen uskollisesti eikä juonen puolesta jäänyt kummemmin mieleen. Tämän vuoksi olin tässä kohtaa aika lailla tympääntynyt koko sarjaan.
Kesken en silti tietenkään jättänyt. Jaksoin luottaa siihen, että kakkos- ja kolmososaan loihdittu lumous vielä löytäisi minut jäljellä olevien osien aikana. Niin kuin löysikin. Callan sudet ei aivan yltänyt Kolmen kortin tai Joutomaan tasolle, mutta yhtä kaikki se palautti innostukseni sarjaa kohtaan. Samalla palasivat aito jännitys ja tunteet, jotka Velhossa olivat jääneet vajavaisiksi. Jälleen kirjan lopun tapahtumat vyöryivät päälleni sellaisella voimalla, että otti aikansa, ennen kuin tajusin hautautuneeni kaulaani myöten kivulloisen maan mutiin. Aah, miten rentouttava kylpy...
Jo kakkososan tasohyppely oli ollut aika häkellyttävää. Kuudes osa lisäsi tasoja entisestään. Aika ajoin vaikutti siltä kuin juoni alkaisi pahemman kerran karata sai Kingin hyppysistä, vaikka ei kai se missään vaiheessa kovin tiukasti niissä pysynytkään. Susannan laulun jälkimmäisen puoliskon aikana en meinannut pystyä ajattelemaan muuta kuin kysymystä: missä vaiheessa kirjailija on niin meritoitunut, että voi tehdä itsestään kirjansa henkilöhahmon ilman, että sitä pidetään itseriittoisena? No, King vastaa tähän itse Mustan tornin päätösosassa.
Ja millainen päätösosa se olikaan. Siis, hyvä tavaton, Musta torni on vielä pidempi kuin Velho, mutta ällistyttävää kyllä ei käynyt missään vaiheessa pitkäveteiseksi. Jännittäviä, välillä suorastaan hätkähdyttäviä kohtauksia ehjänä ja tiiviinä helminauhana. En pysty sanomaan, että helmistä yksikään olisi tarpeeton, niin kuin ei tornia kannattelevista säteistäkään yksikään ole tarpeeton. Ei ole helppoa viimeistellä tuhansien sivujen mittaista kirjasarjaa, King tietää sen itse varmasti paremmin kuin hyvin, mutta Musta torni on kyllä lähes täydellinen lopetus Rolandin tarinalle. 10/10 tähteä. Aivan lopuksi King toden totta myöntää, ettei ollut enää aikoihin pystynyt kontrolloimaan sarjan kehittymistä. Stephen King -nimisen hahmon tuominen mukaan tarinaan esimerkiksi ei ollut ollut hänen oma ideansa. Hattu pois päästä, että hän koskaan sai moisella tekniikalla Mustan tornin rakennustyön maaliin.
Mustan tornin osille Risingiin antamieni arvosanojen keskiarvo on 7,6. Viimeisen osan ansiosta antaisin koko sarjalle arvosanan 8/10. Vaikka sarja on suosittu, mielestäni se on silti hieman aliarvostettu Kingin tuotannossa. Melkein kaikki tietävät Hohdon ja Sen ja jopa pienoisromaani Rita Hayworthin, mitä selittänee se, että moni on tutustunut niihin nähtyään ensin niiden pohjalta tehdyt elokuvat. En ole nähnyt Musta torni -elokuvaa, mutta olen kuullut sen olevan epälojaali alkuteokselle. Joka tapauksessa yritys ahtaa monituhatsivuinen tarina reiluun pariin tuntiin on suuruudenhullu. Siksi onkin sääli, ettei kirjasarjaan perustuva TV-sarja näillä näkymin toteudu. Toivoisin kaikkien fantasian, scifin, jännityksen, kauhun ja miksei klassikkolänkkärienkin ystävien kohtaavan Roland Deschainin ja antavan tälle mahdollisuuden purkaa sydämensä.
Viimeinkin ensimmäinen puolisko tästä sarjan viimeisestä osasta ilmestyi suomeksi! Kirjassa päähenkilömme kasvattavat joukkojaan ympäri maailmaa epäilemättä eeppistä lopetusta varten. On draamaa, toivottomuutta ja yllättäviä käänteitä. Juurikin siis sitä, mitä lukijana tältä odotin. Kirjassa on mielestäni kuitenkin keskitytty liikaa sotajuonittelujen ja strategioiden kuvailuun, puhumattakaan itse taisteluista. Romantiikkaa oli ripaus, mutta olisin kaipaillut sitä lisää näiden rankkojen aiheiden vastapainoksi. Kirja toi hyvin paljon mieleen keskimmäisen Taru sormusten herrasta -elokuvan tunnelmaltaan, juoneltaan ja taistelukohtauksiltaan.
Kalevalasta insipaationsa saanutta elämää muinaissuomalaisessa fantasiamaailmassa. Kaksi kylää on tehnyt muinoin yhdessä Sammon, mutta nyt vain toinen kylä hyötyy sen kehräämistä lauluista. Niinpä toisen kylän soturit tulevat havittelemaan omaa osuuttaan. Pidin tässä kirjassa erityisesti erilaisten kulttuurien kohtaamisesta. Kirjailija on hyvin saanut esiin sen, miten yhteisö koostuu aina yksilöistä, jotka eivät välttämättä ajattele samoin kaikesta. Joku voi olla avoimempi muutokselle kuin toinen ja joskus oma paikka löytyy yllättävästä suunnasta. Kieli on kirjassa melko runollista ja kerronta mietiskelevää. Ei siis aivan minun mieleeni. Monista näkökulmahenkilöistä huolimatta juoni on kuitenkin selkeästi ymmärrettävissä ja ajoittain koskettava. Vaikka tarina sijoittuu muinaiseen aikaan, kirja käsittelee tänä päivänäkin täysin relevantteja teemoja.
Ensimmäinen kirja oli parempi. Siinä oli enemmän tapahtumia, kuin tässä kirjassa mutta ihan hyvä tämäkin oli :)
Hyvä kirja :) Olisi kivaa, jos tästä kirjasta tulisi jatkoa.
Inna puntaroi tulevaisuuden Suomessa sitä, onko tärkeämpää todella elää vaiko olla turvassa? Suomesta on tullut suurimmalta osin elinkelvoton ja ihmiset asuvat ahtaasti etelään rakennetussa kuplakaupungissa. Seikkailu alkaa, kun Inna päätyy epäonnisten sattumien vuoksi pois turva-alueelta. Tarina on kirjassa mielenkiintoinen ja kerronta kulkee mukavasti. Kirja ei kuitenkaan ole erityisen tasalaatuinen. Esim. päähenkilö kertoo tarinaa yleensä hyvin neutraalein sanankääntein, mutta sitten yhtäkkiä hän saattaa kertoa menevänsä kuselle. Uskontoa ei myöskään käsitellä mitenkään, mutta sitten päähenkilö vain yhtäkkiä alkaa mietiskellä Jeesusta ja lähestulkoon rukoilla. Hämmennyin myös välillä, kun päähenkilö ei muistanut mikä on tämä historiallinen rakennus, joka tunnettiin muinoin liiterinä, mutta seuraavaksi hän saattoi tunnistaa kuusiriusta rakennetun pirtin ja kuvailla sitä lukijalle vailla ongelmia. Tällaiset seikat vaivasivat hieman, mutta ei nyt aivan valtavasti. Olisinkin toivonut kirjalle hieman lisää pituutta, jotta kaikkia siinä esiteltyjä teemoja olisi ehditty käsitellä enemmän ja mielenkiintoiseen maailmaan olisi päässyt tutustumaan lisää.
Kevyttä kauhua ja suuria tunteita loskaisessa Helsingissä. Seelan ja Hurmeen tarina jatkuu, tällä kertaa Hurme toimii myös kertojana. Kirjassa selvitellään murhaajaa ja säädetään muita tämän pariskunnan arkeen kuuluvia asioita. Pidin kirjasta hieman enemmän kuin sarjan ensimmäisestä osasta. Tarina kulki jouhevammin ja juoni oli uskottava. Harmittavasti kirja ei kuitenkaan koskaan imaissut mukaansa ja loppuratkaisu oli melko arvattava. Innostuin tätä lukiessa larppaamisesta, vähänkö kuulostaa hauskalta puuhalta (siis jos ei nyt huomioida kaikkea mitä Seelalle & kamuille niissä kävi, vaan ihan tapahtumana).
























