Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Viihdyttävä mutta ei mikään juoneltaan tai hahmoiltaan päätä huimaava kirja. Samaa tasaista laatua kuin sarjan aiemmatkin osat. Lue koko arvostelu täältä: https://haaveenakirjailijanura.blogspot.com/2020/10/kirja-arvostelu-erin-hunter-myrsky.html
Elämä ja kuolema vaikutti aivan loppuratkaisuun asti äärimmäisen turhalta kirjalta. Houkutuksen toistoa, ainoastaan henkilöhahmojen nimet on vaihdettu. Päädyinkin oikolukemaan kirjan miltei kokonaan. Lopussa mielenkiintoni kuitenkin heräsi ja luin kirjan viimeiset sivut sanasta sanaan. Loppu oli hauska!
Todella kattava opas Twilightin maailmaan! Tämän lukemalla saa paljon uutta tietoa erityisesti henkilöiden taustatarinoista. Kirjassa oleva tarinan aikajana on myös kiva! Sain paremman kuvan siitä, millaisella aikajänteellä asiat tapahtuivat. Kuvituskin miellyttää, tykkäsin kun se on samantylistä Houkutuksen sarjakuvasovituksen kuvituksen kanssa. Tämä on hyvä kirja luettavaksi nimenomaan kun kaikki tarinan osat on jo luettu. Jos tästä aloittaisi tarinaan tutustumisen, saisi hyvin pian informaatioähkyn.
Pääsi yllättämään monipuolisuudellaan. Luulin aluksi että tarina kulkee Da Vinci-koodin tapaisen kulttijuttujen ja vanhojen kääröjen syövereissä, mutta kun sain selville, että tässä kuljettiin eri maailmojen välillä olin välittömästi koukussa.
Kirja on samaan aikaan kiinnostava ja ahdistava lukukokemus. Toisaalta on hauska kuulla uusia puolia itselle niin tutusta tarinasta, erityisesti Alicen näyt ja muiden ajatukset olivat tämän kirjan ehdotonta parhaimmistoa. Toisaalta Edwardin loputon pohdiskelu ja asioiden pyörittely ärsytti sekä Edwardin jatkuva Bellan tuijottelu hänen nukkuessaan oli kerrassaan karmeaa. Kirja tuntui liian pitkältä ja loppumattomalta, luulin etten koskaan saisi luettua sitä loppuun saakka.
Hieno tarina, mutta jotenkin vaan liian raskaasti kerrottu minun makuuni. Olisi mieli tehnyt jättää kesken, mutta olen ihan tyytyväinen, että tuli luettua loppuun. Vaatisi kyllä varmaan uuden lukemisen ja keskittymisen, että tajuaisi kaikki kirjan hienoudet.
Lue lisää ...
Tällä hetkellä lukupiirissä aiheena orjuus niin tullut monta tätä aihetta käsittelevää kirjaa nyt luettua ja toki voin jatkossakin lukea siitä aiheesta lisää, kun on alkanut kiinnostaa tämä enemmän.
Elina Pitkäkankaan "Kuura" (Myllylahti, 2016) on vuosien varrella minulle ehtinyt kehua yksi jos toinenkin lukija, eikä syyttä, sillä tämähän oli vetävästi kirjoitettua ja mukaansatempaavaa urbaania fantasiaa pienin kauhuvivahtein.
Lue lisää ...
Pitkäkangas on luonut onnistuneen vaihtoehtotodellisuuden, jossa ihmissusia on hiippaillut Suomen metsissä jo vuosikymmeniä. Hukkien läsnäoloon ollaan valmistauduttu kovat piipussa liikkuvin Jahti-partioin ja kaupunkia ympäröivin muurein. Ja millaisia ihmissudet ovatkaan? Kaikesta romanttisesta tauhkasta huolimatta ennen kaikkea hirviöitä, eikä kenelläkään ole hauskaa kun peto pääsee irti. Verta ja suolenpätkiä on luvassa. Hyvä. Niin sen kuuluukin olla!
Minusta "Kuuran" molemmat kertojahahmot olivat sangen vastenmielisiä tyyppejä, mikä oli itse asiassa aika virkistävää, kun ottaa huomioon millaiseen muottiin genrekirjallisuuden nuoret päähenkilöt on yleensä puristettu. Etenkin Inka rikkoo perinteisiä kaavoja oikein urakalla. Nähtäväksi jää, tapahtuuko sarjan edetessä jonkinlaista kasvamista ja aikuistumista.
Setämiehestä Aaronin ja Matleenan välinen suhde tuntui vähän kornilta, mutta kohderyhmästä tämmöinen maailmoja mullistavan rakkauden kuvaus on varmaan tosi ihanaa. Lihallisempaakaan rakkautta ei kirjassa ole unohdettu. Seksiä harrastetaan runsaasti ja touhu yltyy hetkittäin aika kiimaiseksi.
Lajityyppinsä edustajana "Kuura" on ehdottomasti sieltä paremmasta päästä.
Luin vuosia sitten aloittelevana lastenkirjastovirkailijana Cressida Cowellin Näin koulutat lohikäärmeesi -romaanin ja muistaakseni vinkkasinkin sitä hieman kolmosluokkalaisille, mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että en pitänyt siitä kamalan paljon. Se jäikin aika nopeasti muiden kirjojen varjoon ja putosi pois vinkkauspakista. Lievästi epäillen tartuin siis kirjailijan tuoreeseen Noitakuningas herää (Otava, 2020) -romaaniin, vaikka olin siitä kuullut kehuja kollegoiltani.
Lue lisää ...
Olisi pitänyt luottaa intuitioon. En nimittäin perustanut tästä ollenkaan, en sen enempää joutavanpäiväisestä juonesta, ärsyttävistä henkilöhahmoista kuin luontaantyöntävästä kuvituksesta. Sekametelisoppaan oli laitettu hirmuisesti aineksia ja toinen toistaan kummallisempia otuksia, mutta mitään etäisestikään jännittävää, omaperäistä tai kiinnostavaa niistä ei saatu luotua. Cowellin ja minun huumorintajut osoittautuivat olevan harvinaisen kaukana toisistaan: harvemmin sitä törmää hauskaksi tarkoitettuun lastenkirjaan, joka ei saa kertaakaan edes hymyilemään.
| Anu Holopaisen "Nuku, nuku leluseni" (Myllylahti, 2020) on neljäs osa Iik! -nimeä kantavassa sarjassa, jossa seurataan Sakun, Sussan ja heidän eläväisen pikkusiskonsa Siirin seikkailuja. Sarja on ollut sopivan pelottava alakoululaisten makuun ja siinä on samalla tehty kauhukulttuurin erilaisia piirteitä tutuksi. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, on tällä kertaa vuorossa muikea hatunnosto Stephen Kingin mestariteokselle. Lue lisää ... Loppukesän hellepäivinä sattuu nimittäin käymään niin, että vanhalle metsäki Anu Holopaisen "Nuku, nuku leluseni" (Myllylahti, 2020) on neljäs osa Iik! -nimeä kantavassa sarjassa, jossa seurataan Sakun, Sussan ja heidän eläväisen pikkusiskonsa Siirin seikkailuja. Sarja on ollut sopivan pelottava alakoululaisten makuun ja siinä on samalla tehty kauhukulttuurin erilaisia piirteitä tutuksi. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, on tällä kertaa vuorossa muikea hatunnosto Stephen Kingin mestariteokselle. Loppukesän hellepäivinä sattuu nimittäin käymään niin, että vanhalle metsäkirkolle (tuttu osasta Kilikorven vampyyri) etsiytyvä lapsikatras tulee haudanneeksi ketun raateleman naakan erikoiselta näyttävän kiven viereen. Naakka nousee tietysti haudasta ja tulee koputtelemaan ikkunaa, mutta miten mahtaa käydä, kun sisaruskatraan nuorimmainen päättää kokeilla kuinka mystinen maaperä vaikuttaa pehmoleluihin? Huonosti, tietysti. - Ja Pöpö kiipesi mun ikkunalle ja mä päästin sen sisään, Siiri jatkoi märisten. - Mutta se ei leikkinytkään mun kanssa, vaan kävi toisten lelujen kimppuun. (s. 53) "Nuku, nuku leluseni" on ehkä himpun verran miedompi tapaus kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Vaikka pehmolelut kimppuun käyvätkin, ei touhu ihan kauhean pelottavaksi käy, eli kirjaa voinee suositella huoletta pienemmillekin kauhun ystäville. | ||
Helppolukuisen seikkailun toinen osa oli miellyttävä lukukokemus tämäkin. Lyhyessä sivumäärässä saadaan kivasti tarinaa eteenpäin, kuvat ja suuri fontti mahdollistavat suorastaan lentämisen kirjan sivuilla. Juoni muuttuu hetki hetkeltä jännittävämmäksi ja kirja loppuu todella jännittävään paikkaan. Voi miksi loppuja kirjoja ei ole suomennettu?!
Suuri seikkailu helppolukuisessa paketissa. Kirjan sai luettua todella nopeasti lyhyen sivumäärän, suuren fontin ja kuvien takia. Tarina oli melko suoraviivainen, minkä toki aavisti jo etukäteen. Aivan mukava lukukokemus pitkien kertomusten lukemisen välissä. Mutta voi miksi tätä sarjaa on suomennettu vain kaksi osaa?!
Kirjan alku lähinnä ärsytti minua liiallisten korulauseiden johdosta. Kun tarina käynnistyi kunnolla ja alkoi tapahtua, myös mielenkiintoni alkoi heräillä. Kirjassa oli hieman liikaa leikkelyä ja repimistä minun makuuni eikä mysteerikään oikein innostanut. Tarina oli kuitenkin hyvin rakennettu ja sitä luki mielellään. Loppuratkaisu oli koskettava ja kauhea.
Kirja-arvioni videona: https://youtu.be/8TQxjKeyl-s
Arvostelu:
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa -- ihmiskunta loi itselleen toimivan ja täysin loogisen jumalan tekoälyn muodossa. Ihmiset eivät kuitenkaan pitäneet luomuksestaan, joten pyhä jihad aloitettiin koneita vastaan. Skynet yritti parhaansa pitää valtaansa yllä. Kylmästi ja loogisesti laskelmoiva kone ei loppupeleissä voinut mitään ihmisen primitiiviselle vihalle pedon päästyä irti. Puhdistuksen myötä ihmiset jättivät taakseen niin pöytäkoneet kuin sosiaalisen median applikaatiot ja murhattuaan jumalansa he päättivät, ettei kone tule koskaan korvaamaan ihmistä.
Frank Herbertin Dyyni on enemmän fantasia sci-fiä kuin puhdasta tähtivaeltajan avaruusmatkailua. Teknologia on hädin tuskin rustpunkkia tehokkaampaa. Yhteiskuntaa hallitsee keisari, jonka vasalleihin kuuluvat eri aatelissuvut. Vaikka olisitkin luolassa asuva Rautamies, et pystyisi rakentamaan romuista maailmankaikkeutta johtamaa galaktista Imperiumia. Tämän ongelman ratkaisemiseksi ihmiset ottivat menneistä esi-isistään mallia ja alkoivat käyttämään erilaisia huumausaineita, psykedeeleja, sieniä sekä rohtoja kehittääkseen mielenvoimaansa.
Näin tähtimatkailusta vastasivat Avaruuskilta, pöytäkoneet korvattiin teknoshamaani Mentatiteillä ja ihmiskunnan jalostuksesta taas vastasivat oraakkelimaiset Bene-Gesserit -- nuo seksikkäät gootit, joihin palaan piakkoin. Krangien, Superautistien ja rotuteorioiden myötä ihmiset pystyivät vapaasti orjuuttamaan linnunradan rautaisen nyrkkinsä alle, koska kukaan ei voinut sitä protestoida Twitterissä.
Dyynin saaga keskittyy jalon Atreudus aatelissuvun prinssi Paulin henkiseen matkaan. Prinssi-nimikkeen lisäksi Paul on kasvatettu taitavaksi taistelijaksi, data-analytiikan asiantuntijaksi, viisaaksi diplomaatiksi ja kaiken tämän lisäksi - hän sattuu myös olemaan ennustettu kansanvapauttaja profeetta. Rikkaan monipuolisesta ansioluettelosta lukija taitaa heti kysyä, mikä voisi olla tarinan aikana paljastuva juonenkäännös pikku-Paulista. Onko Paul sittenkin tyrannikuninkaan sadistinen lapsi, pelkuri, vapauttajan sijaan orjuuttaja tai ehkäpä jopa väärä profeetta…? Voin jo nyt sanoa, että tässä kirjasta ei mitään suuria juonenkäänteitä paljastu.
Missä Frank Herbert onnistuu kirjailijana? Mielestäni suurin syy Dyynin pitkäjänteiseen suosioon sci-fi kirjallisuudessa on juuri Dyynin-maailman rakentamisessa. Bene Gesserit ovat viehättäviä noitia, Sardukanit ovat spartalaisia sinnikkäämpiä sotilaita, hiekkaplaneetta Arrakis on asuinalueena armoton ja erämaan alkuperäiskansan fremenit timanttiakin kestävämpiä villejä. Nämä jalot jihadistit palvovat planeettansa jättimatoja, jotka he näkevät jumalina siinä missä muinaissuomalaiset näkivät karhun. Paulin johdolla villeistä fremeneistä tulee kuin Tiibetin soturimunkkeja, jotka pystyvät tuomaan rauhanuskonnon läpi galaksin nyrkkiensä mahdilla.
Paulin äiti Jessica on hahmona rikkaan monipuolinen, koska tietenkin päähahmon mammana hän joutuu suhtautumaan ristiriitaisesti oman kullannuppunsa rooliin tässä sankarintarinassa. Jessicalla on myös mielenkiintoinen historia kirjan muiden hahmojen kanssa ja näiden suhteiden myötä opit tuntemaan lisää Dyynin maailmaa, kuten juuri esimerkiksi Bene Gesseri-sisarkuntaa. Bene Gesserit ovat oraakkeleita sekä lumoojattaria, jotka pystyvät saamaan ihmisiä tahtonsa alle mielenloitsuilla!
Mielenkiintoinen asetelma ei kuitenkaan pelasta kirjaa siltä, että se on rakenteeltaan sangen tylsä. Tarinan voi helposti tiivistää yksinkertaiseksi loruksi nuoresta prinssistä, joka menettää isänsä lisäksi hänen synnyinoikeutensa. Hyvänä aatelisena ja vapaustaistelijana Paul voittaa kansansuosion puollelleen, nostaa lopulta vallankumouksen konnia vastaan, surmaa konnat ja saa vielä kuningaskunnan lisäksi prinsessan sekä jalkavaimon lämmittämään sängynpatjaansa. Paul on hahmona pikemmin Tähtien Sodan Rey Skywalker, joka osaa jo valmiiksi kaiken ja hallitsee tilanteen kuin tilanteen vaivatta – kuin Luke Skywalker, joka kasvaa viattomasta maalaispojasta kovia kokeneeksi sotasankariksi.
Tarinan konnat esitetään kirjan ensikättelyssä ja tiedät heti, että Paroni Harkonen ja Keisari Shaddam Corrinon ovat läpeensä pahoja. Paroni Harkonen on kuitenkin hyvin kirjoitettu päävastus, koska harvoin sitä pääsee lukemaan suunnittelevasta tyrannista, joka sentään ymmärtää omat heikkoutensa ja yrittää aina soveltaa tilanteet omaksi parhaakseen, vaikka kuinka vituiksi homma menisi. Hänellä ei ole omia jälkeläisiä, joten hän on valmis pistämään koko pelisuunnitelmansa ”rakkaan” serkkupoikansa varaan, kun yleensä taas tarinoiden konnat eivät osaa ajatella omaa napaansa pidemmälle -- ja uskokaa pois -- Paroni Harkosen napa on suuri ja turvonnut.
Vaikka moitinkin tarinanrakenteen suoraviivaisuutta niin pidin kirjasta suuresti. Paul Atreuduksen hahmokehitys pelkästä viattomasta prinssistä fremenien ennustetuksi profeetaksi oli ennennäkemätön lukukokemus ja koko kirjan huipentuma. Polkunsa myötä Paul avaa kolmannen silmänsä ja kokee maailmankaikkeuden uusin tavoin. Miksi hänen pitäisi vihata Harkonneja tai Corrinojeja, jotka loppupeleissä vain yrittävät selviytyä julmassa jumalattomassa maailmassa? Voisivatko aatelissuvut hieroa sovinnon jollain tapaa, jotta yhteiskunta säästyisi vielä suuremmalta verilöylyltä? Voisiko messias Paul pelastaa kaiken vai onko hän vain kaiken lopun alku? Olisivatko hänen lähimmät liittolaisensa, kuten hänen rakas äitinsä, loppupeleissä hänen puolellaan vai onko Bene Gessereilla jotain suurempia suunnitelmia messiaan varalle? Sisarkunta haluaa saavuttaa ihmiskunnan henkisen valaistumisen, jossa messias -- eli Paul -- toisi vapauden läpi maailmankaikkeuden.
Mielenkiintoisinta tässä messiaan kertomuksessa on se pieni seikka, että jumalat ovat ihmisten luomia. Ensin ihmiskunta loi jumalansa tietokoneesta, mutta Shodanista he eivät pitäneet. Vuosituhansien myötä Bene Gessereiden sisarkunta tekee oman yrityksensä.
Emokarhujen suunnitelmaan kuuluu niin rohtojen hyödyntäminen kuin aatelissukujen jalostaminen. Saadakseen vapaaehtoissotilaita heidän uskonkulttiin, he siittävät vapahtajamyytin alkuperäiskansa fremenien kulttuuriin.
Myytti, jonka synkkä tarkoitus oli luoda uskonlahkoiset fanaatikkosotilaat pyhää Jihadia varten…. Kaiken tämän suunnittelun ja valmistautumisen ansiosta he saattoivatkin onnistua luomaan ihka aidon jumalan……Vai vain jumalhahmon?
Mitä syvemmälle paneudun Dyynin maailmaan, sitä enemmän arvostan sen omalaatuisuutta. Tieteisromaanina Dyyni toimii suurena käyttöoppaana, miten kirjoittaa vaikuttava, monipuolinen sekä henkeäsalpaava maailma. Taru maailmasta, joka sai alkunsa tuhansia vuosia sitten ihmisten pyhästä jihadista koneita vastaan. Uusi kiinnostus jalostukseen ja alkemiaan mahdollisti ihmisen valloittamaan linnunradan ja siinä samalla luomaan oman jeesuksensa?
Jotkut väittävät, että Dyyni on kuin gooteille suunnattu Tähtien Sota tai tähtiin kirjoitettu Game of Thrones. Itse sanoisin, että se on tyypillinen sankarintarina, jonka ympärillä on teologiaan suunnattu henkinen matka, jota voisi hyvinkin verrata Jeesuksen viimeiseen kiusaukseen.
Satu tähtiä vaeltavasta Jeesuksesta, jonka tarina ja synty oli vain meidän ihmisten luoma. Näistä seikoista huolimatta, jos uskoo siihen, että jokaisen ihmisen sielussa on pala maailmankaikkeutta, ja Paul pystyy avaamaan kolmannen silmänsä. Eikö hän silloin ole vain aktivoinut jo valmiiksi sisällä olevan jumaluutensa…?
Vaikka ennuste oli ihmisten keksimä, ehkä kaiken takana oli suurempi tahto?
Muiden osien tyylille uskollinen kirja. Suorastaan rakastan tyyliä, jolla trilogian kirjat on kirjoitettu. Se on sopivan puhekielistä päähenkilön suusta kuultavaksi, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi liian kaukana kirjakielestä. Ehdin tätä kirjaa lukiessa kehitellä todella monia juonikuvioita, miten tarina olisi voinut mennä. Minulle jäi hämmentynyt olo erityisesti Isadellan ja Bastillen yhteydestä, koska se ei saanutkaan ajattelemaani selvitystä. Arg, ärsytti kun päähenkilö ei viitsinyt kuunnella mitä muut yrittivät puhua hänelle!
Riittävästi draamaa ja käänteitä sekä rutkasti huumoria sisältävä kirja. Kerrontatyyli todellakin uppoaa minuun. Usein nauroin ääneen hauskoja sutkautuksia. Juoni oli osin ennalta-arvattava, mutta onneksi yllättäviäkin juonikuvioita esiintyi.
Yllättävän monipuolinen tarina näin lyhyeen kirjaan. Kirja sisältää kiinnostavan tarinan kasvamisen haasteista tilanteessa, jossa päähenkilön lähtökohdat eivät ole aivan tavallisemmasta päästä. Kertojana on päähenkilö, kerronta on kivasti hänen hahmolleen sopivan tyylistä. Vampyyrihommat hämmensivät, niitä ei usein nää tarinassa näin sivuosassa!
Reipas seikkailukertomus höystettynä kansanperinneteemoilla vaihtoehtoisessa Suomessa. Juoni on hyvin rakennettu ja pitää kyllä otteessaan. Käänteitäkin riittää aivan sopivasti ja kerrontatyylissä on hauskaa puhekielisyyttä. Mikään ei ole varsinaisesti huonosti ja pidin kirjasta. Silti tämä ei yltänyt lempparilistalleni.
Sarja oli kivaa vaihtelua vaikka luen yleensä vain fantasiaa jota tässä sarjassa oli vain ripaus. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan, loppu tuntui loppuvan vähän lennosta ja jäi vähän olo tässäkö tämä nyt oli... Muuten tykkäsin kyllä kovasti ☺️
Mielenkiintoinen, mutta ei erityisen koukuttava kirja. Kirja on jaettu kolmeen osaan ja tuntuukin, kuin olisin lukenut juuri kolme kirjaa. Juoni pysyy arvoituksellisena loppuun saakka, enkä lopussakaan ollut ihan varma mihin tämä seikkailu päättyi. Olisin kaipaillut lisää mustavalkoisuutta: tässä hyvää ja pahaa ei voitu jakaa mielestäni tarpeeksi hyvin erilleen. Kirjan tunnelma toi mieleen Men in Black -elokuvat.
Huonoimpia vähään aikaan lukemiani kirjoja. Olen kahlannut läpi koko trilogian ja jokaisen kirjan jälkeen unohtanut kuinka huono se oli. Tämä viimeisin kuitenkin rikkoi minut.
Ensinnäkin, kirja on suurimmaksi osaksi taustatietoa. Turhaa sellaista vielä pitkälti. Kirjan keskivaiheilla on jopa kokonainen luento!!!
Lue lisää ...
Peliosiot ovat tylsiä, kuten kaikissa muissakin Sensored Reality-kirjoissa. Jos haluaa lukea hyvää pelikirjaa, niin suosittelen Devoted Souls - peliromaania. Näissä kirjoissa peliosiot tuntuivat lähinnä kirjailijoiden intoilulta historian eri aikakausista. Toimintaa on harmillisen vähän.
Kuvitteellisiin videopeleihin viitataan liikaa (ja näiden nimet ovat todella noloja) ja kirjassa on muutenkin aivan liikaa vertauskuvia.
Kirja on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, mutta kuvailu kirjoissa on pitkälti kaikkitietävää. Bug on kaikkitietävä sen lisäksi vielä että on mary sue. Tämän persoonallisuus on myös jotenkin... sekava. En saa koko hahmosta kiinni. Hahmo haiskahtaa keski-ikäisten miesten kirjoittamalta teinitytöltä. Sivuhahmot ovat hiukan parempia, vaikkakin hieman karikatyyrisiä. Jade varsinkin on hirvittävä klisee.
Dialogi on paikoin todella tönkköä - kuin puhujat eivät olisi ihmisiä lainkaan, vaan androideja - ja yrittää liiaksi olla nasevaa ja hauskaa. Hävetti ihan.
Tämä kirja ihan oikeasti sai minut hermoromahduksen partaalle. Niin paljon perusvirheitä rakenteessa, dialogissa, maailmanrakennuksen ilmaisemisessa... Kirjoittajat saattavat olla menestyneitä käsikirjoittajia, mutta kunnon romaanin kirjoittaminen vaatii heiltä vielä paljon opettelua.
Olipahan raju lukukokemus.
Olin kevään koronakaranteenissa, ja varasin kirjoja luetavakseni. Ensimmäiseksi aloin lukea tätä teosta, ja juutuin kirjaan koko kevääksi, sillä kirja oli todella nerokas, enkä ole näin moniselitteistä kirjaa ennen lukenut.
Lähinnä vertaisn kirjaa Stanley Kubrikin elokuvaan "Avaruusseikkailu 2001". Kubrikin elokuvahan alkaa ihmiskunnan kehittymisestä, kun ihminen keksii työkalujen käytön, ja jatkuu sitten avaruusaikaan. Kehityksen ajurina toimii suuri musta möykky, jota elokuvassa ei mitenkään selitetä. Tämä kirja alkaa tästä ajasta ja jatkuu sitten kaukaiseen tulevaisuuteen ajurinaan evoluutio. Toisen rinnastuksen voisin tehdä Kurt Vonnegutin teokseen "Galapagos", jossa ihmiskunta tuhoutuu, ja vain pieni ryhmä pelastuu Galpagos saarille, jossa ravintoa on saatavissa vain merestä. Ihmisestä kehityy vesieläin. Tässä kirjassa on löydetty paljon vaikuttavampi kehityskaari, joka avautui minulle vasta loppulauseissa.
Kun aloitin lukemiseni, menin heti kirjan tekijöiden rakentamaan ansaan, sillä he aloittavat tarinansa, tiedemiesmäisellä, mutta hyvin kansantajuisella johdannolla. He osoittavat, että ilmastonmuutos on vääjäämättömasti edessä, ja se etenee aivan niinkuin Soininvaara viime joulukuisessa glogissaan kuvaili.(tämä kirja ilmestyi tammikuussa!).
Tuo johdanto-osa sai minut luulemaan, että tämä on kirjan ydin, ja jäin pohtimaan kuukausikaupalla heidän esittämäänsä teoriaa ilmastonmuutoksesta. Yritin löytää virhettä heidän esityksestään, mutta se oli niin taitavasti esitetty, että en onnistunut. Eikä kukaan muukaan lähipiirissäni löytänyt siitä virhettä.
Luulin pitkään, että tämä on taas yksi niistä ilmastosaarnoista, joita nykyisin tulee tuutin täydeltä. Mutta kun pääsin kirjan loppuun, oivalsin kirjan nerokkuuden. Ihmiskunta joutuu tosin ilmastonmuutoksen myötä kaaoskseen, jolloin ihmiskiunta joutuu saranakohtaan, missä vallan kaappaavat fasistit. Fasismi on katketty mielenkiintoisella metaforalla, joka yllättää. Kirja siirtyy tulevaisuuteen, ja siirtyy aikatasolta toiselle kunnes ollaan ihmisyyden syvimmissä kysymyksissä. Hyvän ja pahan taistelu on tietenkin väistämätöntä, mutta tapa jolla se käydään ei ole kyllä ennalta arvattavissa.
Klassinen kummitustarina, josta olisin varmasti pitänyt paljon, jos lukisin mielelläni kauhua. Olen aika nössö, joten loppu alkoi olla minulle jo vähän liikaa. Juoni oli kuitenkin hyvin rakennettu ja jännittävä tunnelma pysyi yllä koko tarinan ajan.
En ole trilogian ensimmäisen osan fani, eikä tämäkään napannut. Hahmojen kehittelylle ei minun makuuni varata tarpeeksi aikaa tässä tarinassa. Kun he sitten hyvin pian kohtaavat loppumattomien haasteiden vuoren, minulle on aivan yksi ja sama kuinka siinä käy. Tämän kirjan tarina kaikkine koukeroineen jäi näin ollen minulle etäiseksi ja koin sen suorastaan tylsäksi. Kirja muistutti minua Aveyardin Hopea-sarjasta sekä Ahernin Viallisesta ja Täydellisestä.
Kirja oli kiva yllätys näin aikuisenakin luettuna, ja annan sille vähän ylimääräistä tähteä sen takia, että kirja on juuri sellainen mitä olisin lapsena tykännyt lukea. Jännittävä ja vetävä, ja siinä on mukana paljon elementtejä joista pidin pienenä, vaikka en tietenkään osaa arvioida miten nuorempi nykylukija tämän kokisi. (Tai sellainen, joka on lukenut vastaavia kirjoja minua enemmän.) Aikuislukijalle kirja voi olla vähemmän järisyttävä, mutta minua ei haitannut juurikaan ja lukaisin sen läpi kuin paraskin ahmimisikäinen.























