Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kahdeksan (tai oikeastaan Musta kuningatar, jona sen luin) on mahtava kirja. Olisin tietysti voinut hankkia kirjan kokonaisen painoksen, mutta mielestäni Musta kuningatar on parempi nimi, joten ostin kirjan kahdessa osassa.
Kauheat lapset oli ensimmäinen romaani. jonka Nupposelta luin. Sattui mukavasti, olin juuri lukenut Nupposen novellin "Joka ratasta pyörittää" ja ajatellut, että voisin tuosta maailmasta lukea enemmänkin. Ja niinhän kävikin kun tartuin tähän kirjaan. Jotenkin on vaikea tarttua siihen, mikä Kauheissa lapsissa oli hyvää, se oli jotenkin kokonaisvaltainen kokemus. Pidin kuitenkin siitä, että ihmissuhteet eivät olleet kaikkein ilmeisimmät. Pidin maailmasta, niin omituinen ja ahdistava kuin se olikin. Ja museohan nyt oli huippu. Pohdinnat teknologiasta ja ihmisestä olivat mielenkiintoisia. Ihmisen mieleen puuttuminen on aihe joka on pelottava mutta tärkeä.
Kun Ihmeellisten asioiden museo julkaistiin suomeksi, se muistaakseni oli kirjakaupoissa luetteloitu fantasian puolelle. Sitä se ei kuitenkaan oikeastaan ole. Tiettyä mystistä hohtoa siinä on, mutta mielestäni se on mainstreamea. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö sitä kannattaisi lukea. Varsinkin jos on kiinnostunut New Yorkin historiasta.
Kertomus Josir Jalatvan eriskummallisesta elämästä on jälleen Enorannalta vahva näyte. Pidän kovasti kirjailijan tavasta kirjoittaa, kuvaus on vahvaa. Ei niinkään ympäröivän maailman tai tapahtumien kuvailu, vaan nimenomaan henkilöiden ja tunteiden kuvaus. Koko (tai ainakin melkein koko) tunteiden kirjo oli kirjassa läsnä. Tykkäsin myös siitä, miten erilaisille henkilöille annettiin tilaa olla juuri omanlaisiaan. Enoranta ymmärsi henkilöitään. Vahvana juonteena kirjassa oli rakkauden ja ruumiillisuuden pohtiminen. Pidin kyllä siitä, mutta välillä se teki kirjasta raskaan lukea. En usko, että kirja olisi kauheasti kärsinyt jos siitä olisi tullut jonkun verran lyhyempi. Asiaa kun vain tuli välillä vähän liikaa. Juonihan ei sinänsä kovin polveileva ole.
Joonaanmäen valaat on juuri sitä mitä luvataan. Eli ihana vanhanajan seikkailukertomus. Vanha aika tuo minulle tässä tapauksessa mieleen Jules Vernen. Väistämättä tulee lapsena luetut Vernet mieleen. Kuvitusta myöten. Mitään uuttahan kirja ei tuo genreen, paitsi juuri ehkä idean siitä, että vanhaan voi palata ja se tuntuu näin hyvin toteutettuna raikkaalta. Kirjassa on jonkinlaista viattomuutta, mikä niinikään tuntui mukavalta. Kovin syvällisiä ei pohdita mutta ajatuksen alkuja on. Henkilöistä on helppo pitää. Mukana on myös eräs kuuluisa kirjailija, jonka kohtalo aikoinaan jäi auki. Tässä kirjassa annetaan yksi vaihtoehto mitä olisi voinut/voisi tapahtua. Kirja sopii meille jotka osaavat suhtautua tyynesti kovinkin merkillisiin juonenkäänteisiin. Kirjan kieli on nautittavaa.
Uiiiih, ihana! Tykkään niin paljon ja tykkäsin jo pienenä! Niin nättejä kuvia, jännittäviä arvoituksia ja pieni Harpie-kirja on vain niin mahtavaa. Tämän sarjan kirjat löytyvät kaikki minun hyllystäni.
OOh, tässähän on jo hyvä lähtöasettelu! Oikein kelpoa etenemistä, mitä nyt vähän kummallinen lopun huippukohta.
Voi surku. Kummitukset katosivat ja tilalle tulivat KEIJUT. Minkä ihmeen takia? Huono idea, kun tätä kerta kauhuna myydään. Keijuille on oma aikansa ja paikkansa, mutta se ei ole The Dreamingin maailmassa. Rimanalitus.
Tämä on hyvin vahvaa tasoa aussimangaksi, tunnelma säilyy lähes yhtä hyvänä kuin ensimmäisessä osassa. Kans on liian värikäs, mutta ei kannata antaa sen hämätä. Oikein hyvää jälkeä!
Tässä on ihan sievä idea ja tarina, ihan nättiä katseltavaa. Mutta kuitenkin sitä mitä antaa ymmärtää.
Näin päällimmäisenä ei jääoikeastaan mitään mieleen. Ihan okei kirja, ei sinänsä, mitään vikaa, mutta tästä huomaa jo miten sarjan alkuperäinen formaatti alkaa hävitä sekalaisen mäiskinnän ja valintojenteon alle. Menee kohta jo vähän överiksi.
Tämä on sitä mitä edeltävätkin: erinomaista ja veikeää luettavaa ja hyvää huumoria. Suosittelen lämmöllä.
Hmh. Hiukkasen liikaa voivottelua ja ikävöintiä. Eikä oikeastaan yllätä millään tapaa, koska koko maailma on jo spoilannut tämän moneen kertaan. Muuten olisi varmaan ollut helpompi nauttia.
Sitä samaa vanhaa. Mitä tästä voi oikeastaan enää sanoa? Klassikko lähinnä hahmojen takia.
MAHTAVA!!!! Juuri näin jokainen maailman örkki ansaitsee tulla esitellyksi! Tosi vakuuttavaa ja huolellista työtä, siistiä jälkeä ja todella maittavaa silmänruokaa. Takakannen sisäpuolen "näytehyllykkö" on kertakaikkisen ihana! Tähän ei väsy ikinä.
Edellistäkin pöljempi. Jotenkin sitä joskus vain kokee olevansa täysin eri aaltopituudella kirjailijan kanssa ja nyt niin tuppaa käymään. Idea ja koko hoito on vain jotenkin niin naurettavaa, etteivät suht sympaattiset hahmotkaan pysty pelastamaan kaikkea. Harmi, Kreikan mytologia kun normaalisti on niin kiinnostavaa...
Tämä toinen osa oli minulle hieman pettymys. Kummassa ja kummemmassa ei ole jäljellä enää ykkösosan mystisyyttä. Idea on melko kiva, mutta toteutus jotenkin lapsellinen. Kyllä tämäkin menee, mutta ei yllä Pimennon päivien tasolle. Sivuhahmot ovat hiukan noloja ja Emily itse rasittavan ylimielinen. Ainakin kuvitusta on kiva katsella!
Yleisesti klassikon aseman saavuttaneita teoksia arvioitaessa on aina enemmän tai vähemmän tulenaroilla poluilla, oli sitten kyseessä mikä taiteenlaji hyvänsä. Epäilemättä tässäkin tapauksessa on kyse yleisesti klassikoksi tunnustetusta merkkipaalusta, tarkemmin määriteltynä vampyyrikirjallisuuden sellaisesta, mutta myös yleisesti kauhukirjallisuuden. Olisi kai epätarkoituksenmukaista ruveta selostamaan juonesta sen enempää (kun en muutenkaan arvioissani pahemmin käsittele sitä), joten keskitytään puhtaasti kirjan herättämiin tuntemuksiin. Heti ensimmäiseksi huomio kiinnittyy proosalliseen ilmaisuun, josta käy hyvin vahvasti ilmi romaani kirjoitusajankohta - myöhäisviktoriaaninen aikakausi ja "ajan henki". Erityisen räikeästi kiinnitin itse huomiota naisen asemaan ja ennen kaikkea sen heikkoon verrattavuuteen miehiin nähden. "Mutta kuinka Mina-rouva voisi kestää sellaista, kun se meiltä maailmaa nähneillä miehilläkin ottaa koville" jne. Jotenkin tuohon tapaan, en nyt muista sanatarkasti enkä jaksa alkaa selaamaan, mutta pointti varmaan menee perille. Ratkaisu, jossa koko teoksen kerrontatyyli on jaettu päähenkilöidensä päiväkirjakirjamerkintöjen muotoon, on eittämättä mielenkiintoinen. Verkas kerrontatahti myös saattaa kenties tuntua ajoittain puuduttavalta joidenkin lukijoiden mieleen, mutta minua se ei haitannut missään kohdin. Kuvaukset luonnosta ja maisemista tekivät erityisen suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen, aivan kuin olisi ollut itse henkilökohtaisesti ollut keskellä Karpaattien jylhää vuoristoa. Juuri romaanin ensimmäinen jakso onkin ehkä kaikkein voimmakkaimmin tunteita herättävää ja tunnelmaltaan kirjan parasta antia. Ajan romantiikka ja seksuaalisuus luovat osaltaan tunnusomaisen latauksensa. Jos minulta kysytään, on tämä ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainnut, ei vain maineellaan vaan myös kerronnallisilla avuillaan ja erityisellä tunnelmaltaan. Romaani on laadultaan varsin mainio, muttei missään nimessä täydellinen. Joka tapauksessa ainakin minä nautin useaan otteeseen kirjan ainutlaatuisesta tunnelmasta, enkä voi olla suosittelematta sitä, mutta pitää myös osata asennoitua ja henkisesti oikein valmistautua kohtaamaan kirjan omanlaisensa tyyli, jota kuvailin arvion alussa.