Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Takakansi ja omistuskirjoitus lupailevat koskettavaa tarinaa, joka itkettää lukijaa hyvinkin vuolaasti. Vaan kun ei. Kirja ei pidä sisällään kerta kaikkiaan mitään, mikä todella itkettäisi. Äärimmäisen herkkä tunneihminen parhaimmillaankin kokee myötätuntoa hahmoja kohtaan, mutta eipä niissäkään oikeasti juuri kiintymisen varaa ole. Hahmot ovat melko luonteettomia eikä heistä saa minkäänlaista mielikuvaa päähänsä. Pääpari on hyvin epäsopiva ja juuri mitään ei jää tapahtumista mieleen, vain satunnaista sääliä herättävää muistelua ja voivottelua. Harmi. Joskin lisäpisteitä on kerätty vaihtelevalla kertojalla.
Ensiksi haluan tästä sanoa, että tämän luki tosi nopeasti. Muutama hassu päivä niin että heilahti. Kirjoitustyyli on erittäin selkeää ja sopii nuoremmille lukijoille ja niille, jotka kokevat vaikeaksi lukea pitkään samaa vanhaa tarinaa. Juoni etenee nopeasti ja loogisesti. Oikeastaan kirja on hyvinkin kliseinen ja yllätyksetön, ja Amanda ainakin ensimmäisillä sivuilla nolo ja epärealistinen. Kuitenkin jokin tässä on viehättänyt niinkin paljon, että olen vaivautunut lukemaan koko sarjan kaikki osat useaan kertaan. Vielä kun vain ymmärtäisin, että mikä se viehätys on.
Vai että tällainen rantautui sitten Suomeen. Hopeasokerimestari ja musta keiju (lyhennän nyt Hopea) on hyvin keskinkertainen manga. Aihe on sellainen, minkä olisin joskus ihan pikkupirpanana keksinyt, mutta toisaalta, sehän perustuukin romaanisarjaan. Se seikka tosin vetää mielen vähän maahan, mangatkun käsittelevät vain romaanien ensimmäisen osan tapahtumia, joten ei voi tietää, miten hahmille lopulta käy. Piirrostyylistä on itseni vaikea sanoa, pidänkö vai en. Se on samalla jotenkin laadutonta, mutta ei niin nololla tavalla, etteikö sitä voisi luokitella "persoonalliseksi". En siis kohottele kulmiani, mikäli joku sitä syvästi rakastaa. Ja kun katsoo joitain omiakin piirroksia niin kannattaisi minunkin joskus varmaan laittaa suu suppuun. Mutta, tämä arvio on siis vain oman makuni mukaan, joten...
Yleensä vierastan kaikkea kotimaista kirjallisuutta klassikot poislukien, mutta tämän sain tavallaan lahjaksi, ja jotenkin se vain päätyi etelänmatkalle lukemiseksi (kieltämättä vähän erikoinen valinta), mutta loppuun sai nykäistyä. Minun kirjaani muuten koristaa tekijäkaksikon nimmarit! Mutta oli muuten todella upea teos! Kauniita kuvia, tarinoita, ns. hahmoprofiileja, lajiesittelyjä, keijuhoroskooppi (minä olin hörviäinen), kansainvälisten taiteilijioiden ja tekijöiden versioiden esittelyjä ym. ym... Suomalaista mytologiaa parhaimmillaan, totisesti. Kirja on aidosti puoleensavetävä, koukuttava eikä pidä sisällään ollenkaa mitään pitkäveteistä, vaikka kertookin hyvin laajasti. Selkeää tekstiä ja lukee jännityksellä siinä missä hyvää romaaniakin. Jos kiinnostaa, niin Aallolla ja Hjeltillä on kummallakin myös muuta Suomen mytologiaa, enkeleitä jne. käsittelevää tuotantoa. He ovat työskennelleet sekä yhdessä että erikseen, ja yhteistuotannosta voin suositella Pientä taikakirjaa, mihin siis on koottu wanhaa suomalaista wiisautta ja taikuutta.
Punaiset tulppaanit on kuin taianomaisempi ja tuntemattomampi kaksoissisar kaikkien tuntemalle Houkutukselle. Ujo, epäsosiaalinen ja itsensä ulkopuoliseksi tunteva tyttö yrittää selvitä koulupäivästä toiseen, kunnes uusi, komea ja taiteellisesti lahjakas jätkä saapuu upealla autollaan uutena oppilaana, eikä kerro paljoa taustoistaan, mutta tuntee alusta asti outoa vetoa sankaritarta kohtaan. Kuulostaako tutulta? Ainoat erot Houkutuksen lähtöasetteluun ovat, että tällä kertaa sekä prinssi että prinsessa voidaan luokitella friikkilahkoon outoine kykyineen. Kirjan pahin piirre on sen kerrontatyyli: minä-kertoja, puhekieli ja preesens. Vetoaa varmasti johonkuhun, mutta minä en valitettavasti ollut se henkilö. Onneksi sentään totuin äkkiä. Mutta hei, jos Twilight on mielestäsi ylihehkutettu ja -spoilattu, mutta teema tuntuu vetoavalta, tarjolla on aina ihan kelpo vaihtoehtoja. Vinkvink.
Suurta Hämmennystä. Miten ihmeessä joku keksi tehdä romaanisarjan Monster High`sta? Ehkä parempi olla vertaamasta tätä alkuperaisiin hahmoihin, ettei mene ihan pätemisen puolelle. Asiaan siis: kirja tarjoaa täsmälleen sitä mitä lupaa ja mitä voi odottaa. Kiva, että tarina etenee kahdesta suunnasta jotka törmäävät hienovaraisesti toisiinsa. Hahmojen luonteet tulevat ilmi ja eroavat toisistaan ja vaikka heihin ei suoranaisesti kiinny, heistä kyllä oppii pitämään. Kannattaa antaa mahdollisuus, ei tämä riman alta mene. Tosin, yhdeltä osin kirja on kyllä naurettava: joka ikisessä lauseessa tunnutaan varsinkin alussa mainittavan jollakin tavalla esiintyvän hahmon päivän asu. Tyyliin: "Hän pyörähti ympäri, niin, että hänen raidallinen hameensa heilahti ja alkoi pyöritellä Rolexiaan ranteensa ympäri". Ei näin, Harrison, ei jooko joka lauseessa, ei.
Ostin kirjan ihan omaksi ilokseni. Ulkoasussa viehätti lievä goottivivahde, joka minunlaiselleni (kröhöm: wannabe-)gootille menee aina. Luin kirjan melko nopeasti, se kun oli melko ohut ja teksti helppoa ja sujuvaa, muttei sentään lapsellista. Teos sopii erinomaisesti kaikenikäisille kyseisen genren ystäville. Pidin siitä, että jokainen hahmo oli enemmän tai vähemmän persoonallinen, joskaan ei mitään aivan uutta ja uskomatonta. Lukemisesta tulee hyvälle tuulelle, vaikka loppuratkaisu tuntuu jotenkin vajaalta. Periaatteessa onnellinen, mutta jotain jää kumminkin hampaan koloon kaivelemaan ja mielen sopukoihin kummitelemaan, en vain aivan ymmärrä että mitä. Ilman tätä lopun tyhjässä leijumista olisin voinut antaa paremman arvosanan. Jos Marr päättäisi palata takaisin Aislinnin & Con pariin, olisin kyllä ilomielin leikissä mukana. Lukekaa ihmeessä, jos tippaakaan huvittaa.
Ostin kirjan kirpparilta koska oli melko halpa, teki äkkiä hirveästi mieli uutta painolastia kirjahyllyyn ja samasta pöydästä löytyi pari muutakin teosta mukaan. Olen lukenut koko trilogian ja täytyy sanoa, että tämä oli kenties paras. Joskaan ei millään tavalla häävi. Olisin varmaan rakastunut tähän pienempänä, mutta nyt päällimmäisenä jäi minulta mieleen lähinnä ärsyttävä ja naiivi päähenkilö, joka luuli olevansa jotenkin erityinen ja erilainen. Olikin, mutta ei kai sitä tarvitse erityisesti mainostaa. Alku- ja loppupuolisko olivat täysin eri paria ja kirjoitustyyli muistutti aloittelevan kirjailijan tekelettä. Vai mitä luulette: voiko joka ainoan kappaleen päättää yksittäiseen, lyhyeen ja yhdenrivinvaltaavaan ns. tehostelauseeseen aina takakannen juonikuvausta myöten? Barbie girl- päähenkilön lisäksi toki kirjasta löytyy myös "iiiiiiiiiiiiiiiiki-ihana", kaikessa traagisuudessaan ja kiltteydessään lähinnä imelä miespäähenkilö Lend, nutturapäinen toimistotäti Raquel ja niin hirvittävän pelottava ja psykopaattinen ex-poikaystävä Reth. Voisi jopa toimia, ellei olisi pikkasen liian nähty. Jos kaipaa helposti samaistuttavia ja moderneja hahmoja, etsi jostain muualta. Jos taas "lapsekas" kerronta, kliseiset hahmot ja helppolukuisuus ovat se juttu niin kukapa estää? Kyllä sitä huonompaakin vihdettä löytyy markkinoilta.
Mielestäni kirja oli nopea tempoinen ja piteli minut näpeissään loppuun saakka. Locke Lamora oli henkilönä mielenkiintoinen ja samaistuttava, ehdottomasti kirjan moniuloitteisin henkilö. Kirjailija oli kuitenkin onnistunut luomaan monia herkullisia henkilöhahmoja jotka olivat varsin erilaisia toisiinsa verrattuna. Yllätyin kuitenkin siitä kuinka raaka kirja paikoitellen oli, sillä kirjoitustyyli toi vahvasti mieleen nuorille suunnatun fantasiakirjan. Kaiken kaikkiaan huikea tariana johon toivoisi lisää kirjoja.
Lapsille tarkoitettu Waltarin taidesatukokoelma on yhdistelmä vekkuleita ja paikoin ilkikurisiakin eläinsatuja, paljon maagisia olentoja, lohdutonta kaukokaipuuta, itäisiä puutarhoita ja kristillisiä legendoja. Satujen ja kertomusten tyylit ja pituudet vaihtelevat paljonkin - kolmesta sivusta moneen kymmeneen ja Waltarin tyttären lapsuushassutuksista fantasiakirjallisuuden rajamaille - mutta yhtenäisyyttä kokonaisuudelle antavat Samppa Lahdenperän kauniit ja satumaiset kuvitukset. Lapsena osa saduista oli minusta tylsiä tai liian surullisia, mutta näin aikuisiällä ne taas olivat astetta kiinnostavampia ja hölmöt eläinsadut jäivät vain huvittaviksi hassutuksiksi. Onkin ehkä perusteltua sanoa, että Kiinalainen kissa ei ole ainoastaan lastenkirja, vaan siinä on tarttumapintaa monenikäisille.
Näin aluksi on sanottava, että Rincewind-linja on minusta aina ollut kaikista heikoin Kiekkomaailma-sarjan juonilinja. Rincewind hahmona lähinnä toistaa itseään ja toimii Kiekkomaailman eri kolkkien esittelijänä siinä, missä muut hahmot kehittyvät. Tämänkin teoksen lähtökohta on tuttu jo monesta sarjan teoksesta: Rincewind pakenee jonnekin eksoottiseen paikkaan ja yrittää selvitä hengissä. Kaikeksi onneksi sivujuonessa saadaan seurata Näkymättömän Yliopiston velhokaartia, vaikka he eivät olekaan parhaimmillaan irrotettuna Ankh-Morporkista. Kokonaisuutena teoksen ainoaksi pihviksi jäi australialaisuuden käsittely satiirin voimin, mikä ei ainakaan näin australialaista kulttuuria vähänlaisesti tuntevana oikein riittänyt lämmittämään. Entistä huonommin kokonaisuus aukenee, jos ei ole ennen Pratchettia lukenut, joten tästä ei ainakaan kannata aloittaa.
Bartimeus-trilogian kolmas osa on ehkäpä mahtavin päätösosa, jonka olen nuorten fantasiassa lukenut: se johdattaa sarjan surullisenkauniiseen tuhosinfoniaan esiteltyään ensiksi ristiriitojen repimän maailmansa olevan hajoamispisteessä. Hahmonkehitys ei sarjassa ole kaikkiaan kovin syvää, mutta Nathanielin, Bartimeuksen ja Kittyn dynamiikka yksinkertaisesti toimii. Toiminta on entistä epätoivoisempaa "kaikki pelissä"-kamppailua alusta loppuun ja sarjan maailman yhteiskunnalliset kysymykset kärjistyvät mielenkiintoisella tavalla. Vaikka teosta - ja koko sarjaa - on aina vaivannut pieni ennalta-arvattavuus, Stroudin jouhea kirjoitustyyli, juonen menevä tahti ja toisaalta kauniit suvantokohdat ovat kokonaisuus, joka tekee Ptolemaioksen portista ja sen myötä koko Bartimeus-trilogiasta parhaan nuorten fantasiasarjan, jonka olen lukenut.
Golemin silmä jatkaa oikein ansiokkaasti Bartimeus-trilogiaa syventämällä ensimmäisessä osassa esiteltyä maailmaa entisestään. Uudella hahmolla otetaan täysin uusi näkökulma maailmaan, mikä on oikein onnistunut tapa tuoda ristiriitoja moniulotteisuutta tapahtumiin. Yhteiskunnallinen ote saa teoksen olevan nuortenkirjaksi harvinaisen viihdyttävää luettavaa näin aikuisenkin näkökulmasta. Lisäksi Nathanielin hahmonkehitys on teoksen alussa jo ottanut mielenkiintoisen harppauksen eteenpäin kohti antisankaria. Trilogian ensimmäisen osan tapaan toimintaa riittää. Kirjan sivumäärästäkin silti huomaa, että ensimmäisen osan ollessa sarjan maailmaan houkutteleva koukku on toinen osa puolestaan syväluotaavampi ja sivujuonia vilisevä perehdytysjakso, joka petaa suurta finaalia. Vaikka Golemin silmässä onkin pieniä sisäisen logiikan onnahduksia ja jonkin verran turhaa alleviivausta, on se kaikkiaan onnistunut tunnelmaa tihentävä kakkososa.
Teiniaikojen suosikkitrilogiani aloitusosa Samarkandin amuletti on vauhdikasta nuorten fantasiaa, joka sekä noudattaa että rikkoo fantasiakaavoja. Stroudin kieli on sujuvaa ja vauhdikasta, ja teoksen taikamaailmana toimiva vaihtoehtohistoriallinen Lontoo on kiehtova ympäristö, jossa on paljon potentiaalia erilaisiin kehityssuuntiin ja ristiriitoihin. Teoksen huumori iski minuun paremmin teini-ikäisenä, mutta hahmonrakennus toimii edelleen. Teoksen runsaita alaviitteitä on toisinaan moitittu, mutta minusta ne sopivat kokonaisuuteen oikein hyvin. Osansa on tietysti silläkin, että kertojana toimiva Bartimeus sekä hänen aisaparinsa Nathaniel olivat ja ovat edelleen minusta ihan kiinnostavia hahmoja, joiden tekemisiä oli mielenkiintoista seurata. Erityisesti moraaliset kysymykset, joita jo tässä osassa hienoisesti herätellään, antavat mukavasti syvyyttä toimintakohtausten keskellä.
Onnellinen prinssi on taidesaduksi luokiteltavissa oleva kokoelma Wilden yltäkylläisiä ja viimeisen päälle kauneudella kuorrutettuja satuja. Niissä on ikuista rakkautta, uhrautuvuutta jonka kauneus ja nuoruus pyhittää, suuria tunteita ja suuria kääntymyksiä - dramatiikkaa ei siis puutu. Osassa saduista on lisäksi vahva satiirinen vivahde, joka tekee niistä paikoin jopa piikitteleviä. Teos on luonnollisesti myös kirjoitusajankohtansa värittämä: esimerkiksi uskonnollisuus ja eri kulttuurien eksotisointi on hyvin suoraviivaista.
Tämä nuoruuteni suosikkikirjoihin kuuluva teos on rakkaudenosoitus kirjoille ja lukemiselle. Funken kauniit kuvitukset ja nuortenkirjaan hyvin sopiva tyyli antaa Mustesydämelle ja koko sen aloittamalle trilogialle hyvät lähtökohdat. Hahmoista suurin osa on melko tyypiteltyjä ja yllätyksettömiä, mutta muutama oikein viihdyttävä ja oikeasti kiinnostavakin hahmo mahtuu mukaan. Plussana suloinen taikaeläin Gwin. Harmillisesti teos ei kuitenkaan seikkailun näkökulmasta pääse koskaan vauhtiin: suurin osa tapahtumista on yhtä ees taas veulaamista, kun samat kuviot toistuvat hieman eri tavoin kerta toisensa jälkeen. Dialogikin tökkii ollessaan noin 30%:sesti pelkkää pahisten uhkailua. Lukija odottaa juonen "oikeasti" käynnistyvän hetkenä minä hyvänsä, mutta niin ei käy. Jatko-osat ehkä muuttavat asian, mutta sitä ei voi tämän teoksen ansioksi laskea. Paikoin välkähtelevä taianomaisuus ja seikkailun tuntu tasoittavat muuten melko yksitoikkoista sisältöä, mutta harmillisesti nekin ovat vain viitteitä toisiin kirjoihin.
Noituri-sarjan toinen osa jatkuu hyvin samaan tapaan kuin ensimmäinenkin: se on kokoelma erillisiä tarinoita, joissa Geralt seikkailee erilaisia hirviöitä ja moraalisia ongelmia vilisevässä maailmassa. Kohtalon miekassa tarinoiden rakenteet ovat entistä monipuolisempia ja filosofiset kysymyksenasettelut paremmin muotoiltuja, vaikkakin jonkin verran toisteisia. Seikkailua, taistelua ja eeppisyyttä on jälleen paljon, ja ne ovatkin temaattisten kysymysten lisäksi teoksen parasta antia. Geraltin hahmo ja hänen ihmissuhdekuvionsa jo ensimmäisessä osassa esiteltyjen hahmojen kanssa kehittyvät. Mutta kun pohjavireenä sarjan maailmassa on pohjaton kyynisyys, jossa millään ei ole mitään väliä, ei Geraltin tunteilla tai ihmissuhteillakaan tunnu olevan mitään väliä. Koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset jäävät yhdentekevän oloiseksi täytteeksi.
Narnian tarinat ovat jotain aivan legendaarisia. Tarinat ovat mielenkiintoisia ja siksi ne tempaavat mukaansa kerta toisensa jälkeen. Näiden tarinoiden parissa vietin teinivuosiani, koska sain isovanhemmiltani tämän yhteisniteen joululahjaksi 14-vuotiaana vuonna 2005.
Tosi hauskoja nämä Astetix-sarjakuvat. Sain tästä viikon parhaat naurut!
Mietin kovasti, antaisinko kirjalle 3,5 vai 4 tähteä, mutta päädyin ensimmäiseen sillä kokoelmasta jäi hieman keskeneräinen maku. Mitenkään huono se ei kuitenkaan ollut, enkä kadu kirjaan tarttumista.
Osassa tarinoita hylätyt rakennukset ja paikat jäivät ikävästi ikään kuin statistin osaan, tarinan mysteerin ja seikkailun liittyessä enemmän scifi- tai fantasiaelementtiin. Eli tuntui siltä, ettei moni kirjoittaja luottanut siihen että hylätyt paikat olisivat itsessään kiinnostavia, vaan ne toimivat lähinnä tapahtumapaikkoina jollekin fantastisemmalle. Olisin ehkä toivonut vielä enemmän painopistettä hylätylle, jokaisessa tarinassa olikin mukana (tai ainakin tuntui olevan) urbex-kokemuksia, joko omia tai muiden, ja mukana oli yksityiskohtaistakin tunnelmointia hylättyjen paikkojen tutkimisesta sekä niissä näkyvistä ja tuntuvista menneen elämän jäljistä ja muistoista. En ole itse koskaan ns harrastanut urbexia vaikka autiotaloissa olenkin käynyt, mutta netissä kuvia ja raportteja selatessa syntyvät tunnelmat jäivät nyt jotenkin vähemmälle.
Luin tämän kirjan vuosia sitten ensimmäisen kerran ja jo tuolloin oli tarkoitus jatkaa sarjan lukemista. En sitten näköjään koskaan jatkanut. Johtuen varmasti myös siitä, että itsellä oli pidempiaikainen lukujumi eikä tullut luettua kyllä yhtään mitään. Päätinkin sitten aloittaa tämän sarjan uudelleen kun en muistanut tästä ensimmäisestä kirjastakaan yhtikäs mitään. Noh, tämähän meni lupsakkaasti eteenpäin ja sain luettua tämän hyvinkin nopeassa ajassa kuten näköjään kaiken kirjallisuuden nykyisin. Koska vahvat naishahmot kolahtaa itseeni niin tietenkin Celaena oli kirjan parasta antia. Sen sijaan oikeastaan muut hahmot jäi itselle aika valjuiksi ja mitäänsanomattomaksi persooniksi. Olen nykyisin romantiikan ja kunnon säpinän nälkäinen, joten jos niitä tästä kirjasta etsii, aika laihaksi jää. Kirjan parasta antia oli oikeastaan itse päähenkilö ja kaikki muu oli tylsää. Juoni oli mielenkiintoinen ja eteenpäin soljuva, että sinänsä tylsää ei noin muuten tämän kirjan kanssa tullut. Jokohan sitä voisi nyt lunastaa sen lupauksen, että luen myös jatko-osan, ja ehkä sitä seuraavankin?