Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Jännittävä juoni ja mielenkiintoisia hahmoja. Vaikka en pidäkään aikamatkustusta mitenkään mahdollisena, kirja oli silti hyvä.
Kirjassa oli hyvä ja kiinnostava juoni, sekä hyvin tehdyt hahmot. Kaikki eivät tietenkään kirjasta pidä mutta suosittelen :)
"Kaikki alkaa normaalin karhun elämästä..."
Pidin tästä kirjasta, sillä alkuun pystyi eläytymään hyvin. Oli mukavaa olla jääkarhun pentu, josta emo huolehtii. Kallik oli mielestäni alussa paljon luontevampi, kuin liityttyään joukkoon. Tunnelmat vaihtuivat kuiten äkkiä draamaan ja karhunpennut joutuivat selviytymään yksin, ilman emojaan. Toklon pentunäkökulma ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta pidin myös Lusan karhulinnapäivistä. Alkua kesti mukavan matkaa. (Juonipaljastukset alkavat tästä-->) Oli hyvä, ettei muutos tullut äkkiseltään. "Matka alkaa"- sopii niille, jotka pitävät eläimistä, ja haluaisivat kokea, millaista karhun elämä on, mutta hyväksyisivät myös fantasiakirjoihin kuuluvan pienen epärealistisuuden ja muotoaan muuttavan karhun. Tämän kirjan luettuaan, on aivan pakko päästä lukemaan muutkin osat. Rakastan sarjaa, sillä se luo minulle uuden maailman.
Tähän sopisi mieluummin kuvaukseksi kevyt scifi kuin fantasia, vaikka onhan tämä silti aika mahtava. Tykkään miljööstä ja kuvituksesta hirveästi ja kaikki ne top 13-listat, "valokuvat" ja kartat ovat aivan huippuja. Arvoitus on oikeasti mielenkiintoinen ja Pimennon päivät leikittelee laadukkailla ainesosilla mielipuolisella tavalla kauniisti. Tunnelma on salaperäinen ja sadunomainen, sekä sivuhahmokaarti sympaattinen ja helposti kiinnyttävä. Ainoa ongelma on Emily itse toisinaan - välillä hän on vain aivan liian erityinen ja ihmeellinen ja yliälykäs ja nokkela ja täydellinen ja kaikki muut niin noloja ja tyhmiä ja tavallisia. Oikeastaan olisi ollut parempi, jos Emilyn itsensä pönkittämisen ohella hän olisi vaihteeksi lausunut jotain mukavaa jostakusta muusta. Oikeasti: Attikol ja Molly eivät olleet niin kauheita kuin kaikki se mollaus antoi ymmärtää, eivät ainakaan juonen perusteella. Minä itse pidin heistä kummastakin. Ja Scheineristä. Ja Kutrista. Ja Jakeysta. Ja Umlautista. Ja kaikista. Mutta muuten todella mahtava teos jonka lukee monta kertaa. Myös hyvin helppolukuinen ja nuoremmille sopiva.
Emily ei aiemmin ole hirveästi päässyt esille, mutta nyt sekin hoidetaan - hienosti. Alkuasettelu on erittäin hyvä, vaikka se suuri paljastus jääkin vähän laimeaksi. Nyt Emilylle ja monelle muullekin lahjakkaalle kehittyy aimoannos lisäluonnetta, mikä luonnollisesti on hienoa. Sarja voisi minun puolestani jatkua vielä monta osaa!
Ihanaa, että Jenna sai oman kirjan! Hän on niin symppis. Vähän kliseinen, mutta silti ihan toimiva. Kirjan idea Jennan palanneesta isästä ja ongelmista kotona on todella hyvä, yhtä mukavaa ja kestävää luettavaa kuin Amandankin tarina. Loppuvaiheella tukee myös ihanasti ilmi lahjakkaiden luokan hyvä ryhmähenki. Äärettömän epäsopiva sanavalinta, mutta ymmärtänette yskän.
Väristys-trilogia ei muuten sykähdyttäisi minua ollenkaan niin paljon kuin mitä se tekee, ellei sillä olisi Colea ja Isabelia. He ovat alusta asti olleet mielestäni paljon kivempia kuin Grace ja Sam, jotka ovat yhä yhtä tylsiä ja masentavia kuin Väristyksessäkin. Haluaisin jo lukea Viettelyksen... Tilanne Väristyksen maailmassa alkaa käydä selvästi painostavammaksi, jos tykkää Väristystä jännittävämmästä sisällöstä, niin antaa palaa vaan.
Tämän kirjan suurin ongelma on se, että Haven alkaa saada aivan liian tärkeän roolin. Hän on roolissaan keikkunut jo tärkeän ja "turhan" välimaastossa, mutta loikkasi nyt suorilla päähenkilöiden piiriin. Harvoin kirjallisuudessa törmää sellaisiin päähenkilön ystäviin, jotka eivät sinänsä vaikuta juoneen, mutta heissä on silti luonnetta. Mielestäni heitä tulisi olla paljon enemmän, sillä he keventävät tunnelmaa sopivasti, eikä draaman määrä kasva massiivisiin mittasuhteisiin. Hyvässä tarinassa on aina joku, joka hetkeksi keskeyttää juonen niin, että lukija ehti hengähtämään. Onneksi on sentään Miles.
Nääh. Nyt alkaa Twilight nostaa päätään. Jude, Kuolemattomien Jacob, astuu näyttämölle! Hurraa, hän on töissä ennustusliikkeessä, hänellä on rastat ja tatuointi ja hänessä on jotain outoa, joka vetää Everiä puoleensa. Eijeijei, nyt aletaan eksyä pahan kerran harhateille. Tarina etenee täysin väärällä tavalla, se yrittää liikaa kalastella menestystä vanhoilla nikseillä. Antakaa kolmansien pyörien pyöriä jo matkoihinsa, jookos.
Tämä jää aavistuksen kehnommaksi kuin Punaiset tulppaanit. Tapahtumat muuttuvat loppua kohden hiukan lennokkaammiksi, mutta se ei ole mielestäni hyvä juttu. Kaikki se draama on pidemmän päälle lähinnä kiusallista ja Damen oikeastaan loistaa poissaolollaan koko kirjan ajan. Joo, sehän siinä oli ideakin, mutta olisiko silti voitu yrittää jotain? Roman on äärettömän epäluovaksi muovattu vihollinen ja Romy ja Rayne kuin jostain 2000-luvun shoujo-mangasta repäistyt. Toiminta menee lian korkealentoiseksi ja noloksi, mutta silti viimeinen luku on aivan liian onnellinen.
Nyt kyllä pääsi kirjailijan ote löystymään. Ei hälyyttävällä tavalla, mutta kuitenkin niin että sen huomaa. Tapahtumat eivät liittyneet enää oikeastaan millään tapaa aiempiin osiin ja loppu oli enemmän tai vähemmän pettymys. Päähenkilönä Lala ei oikein ongelmiensa ja ainaisen pahantuulisuutensa kanssa oikein säväyttänyt, eikä minua voinut vähempää kiinnostaa muotinäytös, poikaystävät tai uusi koulu. Kyllä tämän nt lukee, mutta olo on jokseenkin hämmentynyt. Mitä? Siinäkö kaikki? Olisi ehkä ollut parasta lopettaa tarina kolmanteen osaan.
Tämänkin luki mielellään! Vaikka Clawdeen ei ole hahmona yhtä kiinnostava kuin Melody tai Cleo, hänen perheensä nostaa pisteitä. Kirjallisuudessa rennot suurperheet vetoavat kehen tahana. Ja taatusti joku voi Clawdeenista pitääkin minua enemmän! Tapahtumat jatkuvat selkeästi ja nätisti edeltäjiin nähden. Lisäpisteitä Harrisonille ropisee myös ihmissutena olemisen oireiden realistisen oloisesta kuvailusta!
Jostain kumman syystä Monster High -romaanit kiehtovat minua suuresti. Mielenosoituksellinen vidovetoomus ikäänkuin symboloi tosielämän tasa-arvo-kysymyksiä, mikä on aina hieno aihe. Hahmot ovat yhä puoleensavetäviä ja persoonallisia, ja juoni paranee entisestään. Taustatarinat syvenevät hienosti ja jatko jaksaa kiinnostaa.
Ei. Tämä ei todellakaan toimi. Tämä on kuin joku kammottava irvikuva sille tavanomaiselle yliluonnolliselle romanttiselle lällänlierulle, mitä normaalisti luukutetaan. Jos olet genren kovakin fani, kannattaa hylätä tämä trilogia viimeistään ekan osan jälkeen niin et joudu kahlaamaan läpi läjää viimeistelemätöntä, luonnoksenomaista, lapsellista ja heitteleväntasoista tekstiä. Tässäkin on ihan liikaa niitä lyhyitä tehostelauseita ja alku ja loppu, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Varokaa kansalaiset! Valitkaa joku muu! Anteeksi kauheasti rva White, mutta teillä on vielä joitain asioita opeteltavana.
Tämä on suunnilleen ykkösen veroinen, tehokas ja tunnelmallinen. Tekijä osaa edelleen sovittaa lahjakaasti romaanin tapahtumat mangan muotoon ja hahmot ovat edelleen hyvin rakastettavia. Mukavaa tasapainoilua surullisen sympattisuuden ja verisen draaman välillä.
Tässä osassa tunnelma laski aavistuksen ensimmäisestä. Touhu alkoi olla sen verran sekavaa ja pitkäveteistä, ettei millään tuntunut olevan enää mitään väliä. Loppu jäi todella vajaaksi, ja jäi lopulta epäselväksi, että kuka nyt tykkää ja ei tykkää kenestä ja mitä tulevaisuudesaa tapahtuu. Ja tosiaan: mitä romaaneissa tapahtui ykkösosan jälkeen? Se taitaa jäädä mangan lukijoille ikuiseksi mysteeriksi.
Kuolion kultakurkku jatkaa sekoilua vanaan malliin tutuissa ympäristöissä vielä astetta epäloogisemmin ja hämmentävin elementein. Tässä pelataan pitkälle musiikkimaailman bisnesten keinoin, unohtamatta kuitenkaan varsinaista teemaa. Sympaattista ja verratonta luettavaa lapsille!
Tämä arvosana sopii hyvin kaikille W.I.T.C.H.-kirjoille. Eivät yllätä millään tapaa, ovat täsmälleen sitä mitä voi odottaa ja hahmot sekä ideat ovat takuuvarmasti tuttuja kaikille niille, jotka päättävät alkaa lukea. W.I.T.C.H.-kirjaksi tämä on ehkä, huomatkaa, ehkä, astetta parempi, mutta silti lukukokemukseen vaikuttaa lähinnä se, että tämä oli silloin joskus pienenä niiiiiiiiin iso juttu.
Olin tavallaan odottanut, että Coralinessa olisi ollut sellainen outo ja tietyllä tapaa pelottava tunnelma. Tiesin kyllä, että se on lastenkirja, mutta eihän se ole ennenkään estänyt kirjaa olemasta pelottava. Ei siihen vaadita muuta kuin tunnelma. Mutta tämä oli ikävä kyllä pettymys. Tuntui siltä, kuin tärkeät asiat olisivat alkaneet tapahtua vasta reilusti puolenvälin jälkeen, eikä varsinaista huippukohtaa löytynyt. Jos yhtään viitsii antaa mahdollisuuden, niin huomaa kyllä, että puolenälin jälkeen meno alkoi mennä huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, mutta silti olen vähän pettynyt.
Tämä on sarjassa sellainen kirja, joka on naurattanut minua pienestä pitäen. Olen lukenut tämän monta kertaa, ja edelleen toimii. Muihin sarjan osiin verraten vähän tylsä, mutten osaa perustella, että miksi. Ideahan on mahtava: diskossa käyvä vanha äijä, joka haluaa rakentaa arvettoman hirviön. Hienoa, että jokaista hahmoa jalostetaan ja syvennetään ikiomalla kirjalla 9-osaisessa kirjasarjassa!