Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Olen kerännyt kaikki ologia-kirjat, mitä vain löytyy ja vähän oheistuotteita siihen kylkeen. Ne sopivat hyvin niille ihmisille, jotka eivät suostu hyvästelemään kurkistusluukkukirjoja lapsuudesta, vaan vievät mieltymyksensä kokonaan uudelle tasolle. Kaunis, vaikuttava ja mielenkiintoinen tietokirja kestää monet lukukerrat ja saa lukijansa uskomaan, että lohikäärmeitä todella on olemassa.
Kyllä tämä aika kirkkaasti nousee Maailman Mahtavimmaksi Mangaksi Kautta Aikojen. Kuvitus, huumori, hahmot ja niiden suhteet, itse juoni ja tarinankerrona...olen sanaton. Rakastan tätä ja saan itkupotkuraivarin jos tätä ei suomenneta loppuun. Jätän arvion aika lyhyeksi, kun muuten tästä tulee raamatun mttainen.
Pidin tästä kirjasta kovasti. Vaikutuin suuresti sitä, että Bujor oli 12 kun kirjoitti tämän (mutta en minä sen perusteella tätä arvioi). Vau! Pääkolmikko oli oikein kiva, erilaiset persoonat ja sitä rataa, tapahtumat mielikuvituksellisia ja viimeisteltyjä. Bujor on keksinyt tarinaansa asioita, jotka kertovat hyvästä mausta, luovuudesta ja kunnioituksesta omia hahmojaan kohtaan. Todella viehättävä, raikas, erilainen ja ahmittava kokonaisuus, joka kestää monta lukukertaa. Suosittelen.
Kaikki aiheesta. Mieletöntä, kun tämänkaltainen ilmiöksi noussut kirjasarja poikii elokuvan lisäksi vielä tällaisenkin. Jos olet sarjan tosifani, et voi elää ilman tätä. Itse tutustuin Eragonin tarinaan alunperin tämän teoksen kautta, mutta nautin tämän pläräämisestä silti. Mahtavia kuvia, pieniä juonikuvauksia ja paikkojen, historian sekä lajien esittelyjä. Hauskoja pikku yksityiskohtia, kuten lohikäärmeratsastajan merkki ja kangaskukkaversio mustasta päivänsinestä, Aryan lempikukasta. Mahtavaa! Hanki jos et vielä ole sitä tehnyt!
Se on sitä "parempaa yliluonnollista lässytysromaniikkaa". Ei niin imelä kuin olin pelännyt. Yleensä karttelen kaikkea 2000-luvun kirjallisuutta jota hehkutetaan liikaa, mutta kun nyt tuli koko sarja halvalla vastaan niin luin ihan omaksi huvikseni. Ymmärrän miks tämä on niin suosittu: se on se helppolukuisuus varmastikin. Lukeminen oli erittäin helppoa ja teksti ymmärrettävää, mutta jos nyt juone, hamojen ja idean puolesta puhutaan niin kysynpä vaan: miksei mikä tahansa muu vastaavanlainen kelvannut ihmiskunnalle? Ei tämä nyt sentään niin ylivoimaisen mahtava olut.
LOISTAVA!!!!!! Paolini osaa kertoa hahmoistaan hyvin vaikuttavalla tavalla. Eragon ja Saphira ovat suurenmoinen pari! Tykkään suuresti, kaikki on hiottu pilkuntarkasti aina paikkojen nimistä aseisiin ja tapahtumien kulusta oikeasti välittää eikä vain tee koko ajan mieli skipata sivuja. Vaikka kuulostaa alkuun vähän Sormusten herran apinoimiselta, niin ei se ole, ei hätää!
Sitä perus W.I.T.C.H.-keekoilua. Aikoinaan W.I.T.C.H. oli valtava hitti ja klassikko ja monen n. vuosien 1995-2005 välillä syntyneen nappulan suuri fanitusen kohde, minun nyt eritoten. Nykyään lapset eivät paljoa tästä tiedäkään... W.I.T.C.H: sta ei ole tehty kovin laadukasta kirjallisuutta, vaikka se loistaakin kuvallisen kerronnan muodossa. Välttämätön lisäys keräilijän hyllyyn! Sentään tarinan juoni ja huippukohta sopivat Cornylle kuin nenä päähän!
Moneen kertaan käytetty nimi saa taas uuden kantajan kaikkien tutulta R. L. Stineltä. Vampyyrisiskokset on perushyvä tai astetta parempi vakavamielinen teiniromaani, joka pitää sisällään muutaman ihanookoon hahmon ja muutaman melko nysän. Idea nyt ei ole millään muotoa uusi, katsoi sitä miten päin hyvänsä. Kirja on parempi kuin mitä odottaa saavansa, sopii luettavaksi niille, joilla ei ole parempaakaan tehtävää.
Herttaisia hahmoja joka iikka, hieno lähtöasettelu, repivää huumoria ja taidokkaasti toteutettu juonenkuljetus ja kuvitus. Tästä on klassikot tehty.
Keplo Leutokalma on suurenmoinen teos, joka on niitä harvoja, joissa päähenkilö on kaikista paras ja mieleenpainuvin. Keplo on hauska ja terävä, ja hänen taustatarinansa tekee vaikutuksen. Tämä olisi taatusti yksi lempikirjoistani, ellei sarjan julkaisua Suomessa olisi keskeytetty...nyyh. Voi kunpa joskus kaukaisessa tulevaisuudessa edes...
The Dreaming: melko kertaluettava kevyt kauhutarina, joka ei pelota lastakaan, mutta jonka jaksaa lukea loppuun asti. Tässä ekassa osassa on ihan nätti tunnelma, jonka jatkossa toivoisi pysyvän vähintäänkin ennallaan, tai mikä vielä parempaa, syvenevän. Taustat on tehty melko hyvin, vaikka hahmot eivät olekaan mitään missejä. Mutta ainakin heidät erottaa toisistaan, se kun ei kaikille sarjakuvapiirtäjille ole mikään itsestäänselvyys. Jatkon lukee kyllä mielellään.
Nimi Vampyyrit on melko tylsä valinta kirjalle, joka käsittelee melkein mitä vain, mikä liittyy millään tapaa vampyyreihin. Myös kansikuva on typerä: jäykkä, beige Twilight-potretti. Mutta pieleen menneestä ulkoasusta huolimatta erittäin laaja, kattava ja kaunis teos, joka miellyttää kaikenikäisiä ja -laisia vampyyri-intoilijoita, eikä vain niitä Stephenie Meyer-pöpejä(ei siis mitään teitä vastaan meyerlaiset). Sivuille on valittu monivuolinen valikoima kuvia ja tietoa on kerätty taitavasti ja erittäin laajalta säteeltä. Aihettä on lähestytty erittäin monesta suunnasta ja näkökannasta ja tarjoaa paljon pieniä, kivoja yllätyksiä ja bonuksia. Jokaiselle jotakin.
Syy sille, miksi vaivauduin tutustumaan tähän on se, että rakastan suuresti Kreikkaa ja mytologiaa. Mutta kuten "tyttöjen kirjakerho-kirjalta" voi odottaa, ei kirjoittaja varmaan tiennyt juuri mitään antiikin jumalista ja jumalattarista. Päähenkilö on yksinkertainen ja rasittava, ja kaikki sivuhenkilöt ovat kliseitä, joille on pyritty tuomaan persoonaa kuvailemalla tyyliä. Varsinaiset jumaluushommat on viskattu nurkkaan ja tilalle on vedetty kiusallista teinidraamaa. Ja mitä tulee Phoeben juoksuharrastukseen, se on totaalisen turha. Jos ihminen on sukua voiton jumalattarelle, pitääkö hänen harrastaa välttämättä yhtään mitään ollakseen kiinnostava tuttavuus?
Takakansi ja omistuskirjoitus lupailevat koskettavaa tarinaa, joka itkettää lukijaa hyvinkin vuolaasti. Vaan kun ei. Kirja ei pidä sisällään kerta kaikkiaan mitään, mikä todella itkettäisi. Äärimmäisen herkkä tunneihminen parhaimmillaankin kokee myötätuntoa hahmoja kohtaan, mutta eipä niissäkään oikeasti juuri kiintymisen varaa ole. Hahmot ovat melko luonteettomia eikä heistä saa minkäänlaista mielikuvaa päähänsä. Pääpari on hyvin epäsopiva ja juuri mitään ei jää tapahtumista mieleen, vain satunnaista sääliä herättävää muistelua ja voivottelua. Harmi. Joskin lisäpisteitä on kerätty vaihtelevalla kertojalla.
Ensiksi haluan tästä sanoa, että tämän luki tosi nopeasti. Muutama hassu päivä niin että heilahti. Kirjoitustyyli on erittäin selkeää ja sopii nuoremmille lukijoille ja niille, jotka kokevat vaikeaksi lukea pitkään samaa vanhaa tarinaa. Juoni etenee nopeasti ja loogisesti. Oikeastaan kirja on hyvinkin kliseinen ja yllätyksetön, ja Amanda ainakin ensimmäisillä sivuilla nolo ja epärealistinen. Kuitenkin jokin tässä on viehättänyt niinkin paljon, että olen vaivautunut lukemaan koko sarjan kaikki osat useaan kertaan. Vielä kun vain ymmärtäisin, että mikä se viehätys on.
Vai että tällainen rantautui sitten Suomeen. Hopeasokerimestari ja musta keiju (lyhennän nyt Hopea) on hyvin keskinkertainen manga. Aihe on sellainen, minkä olisin joskus ihan pikkupirpanana keksinyt, mutta toisaalta, sehän perustuukin romaanisarjaan. Se seikka tosin vetää mielen vähän maahan, mangatkun käsittelevät vain romaanien ensimmäisen osan tapahtumia, joten ei voi tietää, miten hahmille lopulta käy. Piirrostyylistä on itseni vaikea sanoa, pidänkö vai en. Se on samalla jotenkin laadutonta, mutta ei niin nololla tavalla, etteikö sitä voisi luokitella "persoonalliseksi". En siis kohottele kulmiani, mikäli joku sitä syvästi rakastaa. Ja kun katsoo joitain omiakin piirroksia niin kannattaisi minunkin joskus varmaan laittaa suu suppuun. Mutta, tämä arvio on siis vain oman makuni mukaan, joten...
Yleensä vierastan kaikkea kotimaista kirjallisuutta klassikot poislukien, mutta tämän sain tavallaan lahjaksi, ja jotenkin se vain päätyi etelänmatkalle lukemiseksi (kieltämättä vähän erikoinen valinta), mutta loppuun sai nykäistyä. Minun kirjaani muuten koristaa tekijäkaksikon nimmarit! Mutta oli muuten todella upea teos! Kauniita kuvia, tarinoita, ns. hahmoprofiileja, lajiesittelyjä, keijuhoroskooppi (minä olin hörviäinen), kansainvälisten taiteilijioiden ja tekijöiden versioiden esittelyjä ym. ym... Suomalaista mytologiaa parhaimmillaan, totisesti. Kirja on aidosti puoleensavetävä, koukuttava eikä pidä sisällään ollenkaa mitään pitkäveteistä, vaikka kertookin hyvin laajasti. Selkeää tekstiä ja lukee jännityksellä siinä missä hyvää romaaniakin. Jos kiinnostaa, niin Aallolla ja Hjeltillä on kummallakin myös muuta Suomen mytologiaa, enkeleitä jne. käsittelevää tuotantoa. He ovat työskennelleet sekä yhdessä että erikseen, ja yhteistuotannosta voin suositella Pientä taikakirjaa, mihin siis on koottu wanhaa suomalaista wiisautta ja taikuutta.
Punaiset tulppaanit on kuin taianomaisempi ja tuntemattomampi kaksoissisar kaikkien tuntemalle Houkutukselle. Ujo, epäsosiaalinen ja itsensä ulkopuoliseksi tunteva tyttö yrittää selvitä koulupäivästä toiseen, kunnes uusi, komea ja taiteellisesti lahjakas jätkä saapuu upealla autollaan uutena oppilaana, eikä kerro paljoa taustoistaan, mutta tuntee alusta asti outoa vetoa sankaritarta kohtaan. Kuulostaako tutulta? Ainoat erot Houkutuksen lähtöasetteluun ovat, että tällä kertaa sekä prinssi että prinsessa voidaan luokitella friikkilahkoon outoine kykyineen. Kirjan pahin piirre on sen kerrontatyyli: minä-kertoja, puhekieli ja preesens. Vetoaa varmasti johonkuhun, mutta minä en valitettavasti ollut se henkilö. Onneksi sentään totuin äkkiä. Mutta hei, jos Twilight on mielestäsi ylihehkutettu ja -spoilattu, mutta teema tuntuu vetoavalta, tarjolla on aina ihan kelpo vaihtoehtoja. Vinkvink.
Suurta Hämmennystä. Miten ihmeessä joku keksi tehdä romaanisarjan Monster High`sta? Ehkä parempi olla vertaamasta tätä alkuperaisiin hahmoihin, ettei mene ihan pätemisen puolelle. Asiaan siis: kirja tarjoaa täsmälleen sitä mitä lupaa ja mitä voi odottaa. Kiva, että tarina etenee kahdesta suunnasta jotka törmäävät hienovaraisesti toisiinsa. Hahmojen luonteet tulevat ilmi ja eroavat toisistaan ja vaikka heihin ei suoranaisesti kiinny, heistä kyllä oppii pitämään. Kannattaa antaa mahdollisuus, ei tämä riman alta mene. Tosin, yhdeltä osin kirja on kyllä naurettava: joka ikisessä lauseessa tunnutaan varsinkin alussa mainittavan jollakin tavalla esiintyvän hahmon päivän asu. Tyyliin: "Hän pyörähti ympäri, niin, että hänen raidallinen hameensa heilahti ja alkoi pyöritellä Rolexiaan ranteensa ympäri". Ei näin, Harrison, ei jooko joka lauseessa, ei.
Ostin kirjan ihan omaksi ilokseni. Ulkoasussa viehätti lievä goottivivahde, joka minunlaiselleni (kröhöm: wannabe-)gootille menee aina. Luin kirjan melko nopeasti, se kun oli melko ohut ja teksti helppoa ja sujuvaa, muttei sentään lapsellista. Teos sopii erinomaisesti kaikenikäisille kyseisen genren ystäville. Pidin siitä, että jokainen hahmo oli enemmän tai vähemmän persoonallinen, joskaan ei mitään aivan uutta ja uskomatonta. Lukemisesta tulee hyvälle tuulelle, vaikka loppuratkaisu tuntuu jotenkin vajaalta. Periaatteessa onnellinen, mutta jotain jää kumminkin hampaan koloon kaivelemaan ja mielen sopukoihin kummitelemaan, en vain aivan ymmärrä että mitä. Ilman tätä lopun tyhjässä leijumista olisin voinut antaa paremman arvosanan. Jos Marr päättäisi palata takaisin Aislinnin & Con pariin, olisin kyllä ilomielin leikissä mukana. Lukekaa ihmeessä, jos tippaakaan huvittaa.
Ostin kirjan kirpparilta koska oli melko halpa, teki äkkiä hirveästi mieli uutta painolastia kirjahyllyyn ja samasta pöydästä löytyi pari muutakin teosta mukaan. Olen lukenut koko trilogian ja täytyy sanoa, että tämä oli kenties paras. Joskaan ei millään tavalla häävi. Olisin varmaan rakastunut tähän pienempänä, mutta nyt päällimmäisenä jäi minulta mieleen lähinnä ärsyttävä ja naiivi päähenkilö, joka luuli olevansa jotenkin erityinen ja erilainen. Olikin, mutta ei kai sitä tarvitse erityisesti mainostaa. Alku- ja loppupuolisko olivat täysin eri paria ja kirjoitustyyli muistutti aloittelevan kirjailijan tekelettä. Vai mitä luulette: voiko joka ainoan kappaleen päättää yksittäiseen, lyhyeen ja yhdenrivinvaltaavaan ns. tehostelauseeseen aina takakannen juonikuvausta myöten? Barbie girl- päähenkilön lisäksi toki kirjasta löytyy myös "iiiiiiiiiiiiiiiiki-ihana", kaikessa traagisuudessaan ja kiltteydessään lähinnä imelä miespäähenkilö Lend, nutturapäinen toimistotäti Raquel ja niin hirvittävän pelottava ja psykopaattinen ex-poikaystävä Reth. Voisi jopa toimia, ellei olisi pikkasen liian nähty. Jos kaipaa helposti samaistuttavia ja moderneja hahmoja, etsi jostain muualta. Jos taas "lapsekas" kerronta, kliseiset hahmot ja helppolukuisuus ovat se juttu niin kukapa estää? Kyllä sitä huonompaakin vihdettä löytyy markkinoilta.
Mielestäni kirja oli nopea tempoinen ja piteli minut näpeissään loppuun saakka. Locke Lamora oli henkilönä mielenkiintoinen ja samaistuttava, ehdottomasti kirjan moniuloitteisin henkilö. Kirjailija oli kuitenkin onnistunut luomaan monia herkullisia henkilöhahmoja jotka olivat varsin erilaisia toisiinsa verrattuna. Yllätyin kuitenkin siitä kuinka raaka kirja paikoitellen oli, sillä kirjoitustyyli toi vahvasti mieleen nuorille suunnatun fantasiakirjan. Kaiken kaikkiaan huikea tariana johon toivoisi lisää kirjoja.
