Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Lapsille tarkoitettu Waltarin taidesatukokoelma on yhdistelmä vekkuleita ja paikoin ilkikurisiakin eläinsatuja, paljon maagisia olentoja, lohdutonta kaukokaipuuta, itäisiä puutarhoita ja kristillisiä legendoja. Satujen ja kertomusten tyylit ja pituudet vaihtelevat paljonkin - kolmesta sivusta moneen kymmeneen ja Waltarin tyttären lapsuushassutuksista fantasiakirjallisuuden rajamaille - mutta yhtenäisyyttä kokonaisuudelle antavat Samppa Lahdenperän kauniit ja satumaiset kuvitukset. Lapsena osa saduista oli minusta tylsiä tai liian surullisia, mutta näin aikuisiällä ne taas olivat astetta kiinnostavampia ja hölmöt eläinsadut jäivät vain huvittaviksi hassutuksiksi. Onkin ehkä perusteltua sanoa, että Kiinalainen kissa ei ole ainoastaan lastenkirja, vaan siinä on tarttumapintaa monenikäisille.
Näin aluksi on sanottava, että Rincewind-linja on minusta aina ollut kaikista heikoin Kiekkomaailma-sarjan juonilinja. Rincewind hahmona lähinnä toistaa itseään ja toimii Kiekkomaailman eri kolkkien esittelijänä siinä, missä muut hahmot kehittyvät. Tämänkin teoksen lähtökohta on tuttu jo monesta sarjan teoksesta: Rincewind pakenee jonnekin eksoottiseen paikkaan ja yrittää selvitä hengissä. Kaikeksi onneksi sivujuonessa saadaan seurata Näkymättömän Yliopiston velhokaartia, vaikka he eivät olekaan parhaimmillaan irrotettuna Ankh-Morporkista. Kokonaisuutena teoksen ainoaksi pihviksi jäi australialaisuuden käsittely satiirin voimin, mikä ei ainakaan näin australialaista kulttuuria vähänlaisesti tuntevana oikein riittänyt lämmittämään. Entistä huonommin kokonaisuus aukenee, jos ei ole ennen Pratchettia lukenut, joten tästä ei ainakaan kannata aloittaa.
Bartimeus-trilogian kolmas osa on ehkäpä mahtavin päätösosa, jonka olen nuorten fantasiassa lukenut: se johdattaa sarjan surullisenkauniiseen tuhosinfoniaan esiteltyään ensiksi ristiriitojen repimän maailmansa olevan hajoamispisteessä. Hahmonkehitys ei sarjassa ole kaikkiaan kovin syvää, mutta Nathanielin, Bartimeuksen ja Kittyn dynamiikka yksinkertaisesti toimii. Toiminta on entistä epätoivoisempaa "kaikki pelissä"-kamppailua alusta loppuun ja sarjan maailman yhteiskunnalliset kysymykset kärjistyvät mielenkiintoisella tavalla. Vaikka teosta - ja koko sarjaa - on aina vaivannut pieni ennalta-arvattavuus, Stroudin jouhea kirjoitustyyli, juonen menevä tahti ja toisaalta kauniit suvantokohdat ovat kokonaisuus, joka tekee Ptolemaioksen portista ja sen myötä koko Bartimeus-trilogiasta parhaan nuorten fantasiasarjan, jonka olen lukenut.
Golemin silmä jatkaa oikein ansiokkaasti Bartimeus-trilogiaa syventämällä ensimmäisessä osassa esiteltyä maailmaa entisestään. Uudella hahmolla otetaan täysin uusi näkökulma maailmaan, mikä on oikein onnistunut tapa tuoda ristiriitoja moniulotteisuutta tapahtumiin. Yhteiskunnallinen ote saa teoksen olevan nuortenkirjaksi harvinaisen viihdyttävää luettavaa näin aikuisenkin näkökulmasta. Lisäksi Nathanielin hahmonkehitys on teoksen alussa jo ottanut mielenkiintoisen harppauksen eteenpäin kohti antisankaria. Trilogian ensimmäisen osan tapaan toimintaa riittää. Kirjan sivumäärästäkin silti huomaa, että ensimmäisen osan ollessa sarjan maailmaan houkutteleva koukku on toinen osa puolestaan syväluotaavampi ja sivujuonia vilisevä perehdytysjakso, joka petaa suurta finaalia. Vaikka Golemin silmässä onkin pieniä sisäisen logiikan onnahduksia ja jonkin verran turhaa alleviivausta, on se kaikkiaan onnistunut tunnelmaa tihentävä kakkososa.
Teiniaikojen suosikkitrilogiani aloitusosa Samarkandin amuletti on vauhdikasta nuorten fantasiaa, joka sekä noudattaa että rikkoo fantasiakaavoja. Stroudin kieli on sujuvaa ja vauhdikasta, ja teoksen taikamaailmana toimiva vaihtoehtohistoriallinen Lontoo on kiehtova ympäristö, jossa on paljon potentiaalia erilaisiin kehityssuuntiin ja ristiriitoihin. Teoksen huumori iski minuun paremmin teini-ikäisenä, mutta hahmonrakennus toimii edelleen. Teoksen runsaita alaviitteitä on toisinaan moitittu, mutta minusta ne sopivat kokonaisuuteen oikein hyvin. Osansa on tietysti silläkin, että kertojana toimiva Bartimeus sekä hänen aisaparinsa Nathaniel olivat ja ovat edelleen minusta ihan kiinnostavia hahmoja, joiden tekemisiä oli mielenkiintoista seurata. Erityisesti moraaliset kysymykset, joita jo tässä osassa hienoisesti herätellään, antavat mukavasti syvyyttä toimintakohtausten keskellä.
Onnellinen prinssi on taidesaduksi luokiteltavissa oleva kokoelma Wilden yltäkylläisiä ja viimeisen päälle kauneudella kuorrutettuja satuja. Niissä on ikuista rakkautta, uhrautuvuutta jonka kauneus ja nuoruus pyhittää, suuria tunteita ja suuria kääntymyksiä - dramatiikkaa ei siis puutu. Osassa saduista on lisäksi vahva satiirinen vivahde, joka tekee niistä paikoin jopa piikitteleviä. Teos on luonnollisesti myös kirjoitusajankohtansa värittämä: esimerkiksi uskonnollisuus ja eri kulttuurien eksotisointi on hyvin suoraviivaista.
Tämä nuoruuteni suosikkikirjoihin kuuluva teos on rakkaudenosoitus kirjoille ja lukemiselle. Funken kauniit kuvitukset ja nuortenkirjaan hyvin sopiva tyyli antaa Mustesydämelle ja koko sen aloittamalle trilogialle hyvät lähtökohdat. Hahmoista suurin osa on melko tyypiteltyjä ja yllätyksettömiä, mutta muutama oikein viihdyttävä ja oikeasti kiinnostavakin hahmo mahtuu mukaan. Plussana suloinen taikaeläin Gwin. Harmillisesti teos ei kuitenkaan seikkailun näkökulmasta pääse koskaan vauhtiin: suurin osa tapahtumista on yhtä ees taas veulaamista, kun samat kuviot toistuvat hieman eri tavoin kerta toisensa jälkeen. Dialogikin tökkii ollessaan noin 30%:sesti pelkkää pahisten uhkailua. Lukija odottaa juonen "oikeasti" käynnistyvän hetkenä minä hyvänsä, mutta niin ei käy. Jatko-osat ehkä muuttavat asian, mutta sitä ei voi tämän teoksen ansioksi laskea. Paikoin välkähtelevä taianomaisuus ja seikkailun tuntu tasoittavat muuten melko yksitoikkoista sisältöä, mutta harmillisesti nekin ovat vain viitteitä toisiin kirjoihin.
Noituri-sarjan toinen osa jatkuu hyvin samaan tapaan kuin ensimmäinenkin: se on kokoelma erillisiä tarinoita, joissa Geralt seikkailee erilaisia hirviöitä ja moraalisia ongelmia vilisevässä maailmassa. Kohtalon miekassa tarinoiden rakenteet ovat entistä monipuolisempia ja filosofiset kysymyksenasettelut paremmin muotoiltuja, vaikkakin jonkin verran toisteisia. Seikkailua, taistelua ja eeppisyyttä on jälleen paljon, ja ne ovatkin temaattisten kysymysten lisäksi teoksen parasta antia. Geraltin hahmo ja hänen ihmissuhdekuvionsa jo ensimmäisessä osassa esiteltyjen hahmojen kanssa kehittyvät. Mutta kun pohjavireenä sarjan maailmassa on pohjaton kyynisyys, jossa millään ei ole mitään väliä, ei Geraltin tunteilla tai ihmissuhteillakaan tunnu olevan mitään väliä. Koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset jäävät yhdentekevän oloiseksi täytteeksi.
Narnian tarinat ovat jotain aivan legendaarisia. Tarinat ovat mielenkiintoisia ja siksi ne tempaavat mukaansa kerta toisensa jälkeen. Näiden tarinoiden parissa vietin teinivuosiani, koska sain isovanhemmiltani tämän yhteisniteen joululahjaksi 14-vuotiaana vuonna 2005.
Tosi hauskoja nämä Astetix-sarjakuvat. Sain tästä viikon parhaat naurut!
Mietin kovasti, antaisinko kirjalle 3,5 vai 4 tähteä, mutta päädyin ensimmäiseen sillä kokoelmasta jäi hieman keskeneräinen maku. Mitenkään huono se ei kuitenkaan ollut, enkä kadu kirjaan tarttumista.
Osassa tarinoita hylätyt rakennukset ja paikat jäivät ikävästi ikään kuin statistin osaan, tarinan mysteerin ja seikkailun liittyessä enemmän scifi- tai fantasiaelementtiin. Eli tuntui siltä, ettei moni kirjoittaja luottanut siihen että hylätyt paikat olisivat itsessään kiinnostavia, vaan ne toimivat lähinnä tapahtumapaikkoina jollekin fantastisemmalle. Olisin ehkä toivonut vielä enemmän painopistettä hylätylle, jokaisessa tarinassa olikin mukana (tai ainakin tuntui olevan) urbex-kokemuksia, joko omia tai muiden, ja mukana oli yksityiskohtaistakin tunnelmointia hylättyjen paikkojen tutkimisesta sekä niissä näkyvistä ja tuntuvista menneen elämän jäljistä ja muistoista. En ole itse koskaan ns harrastanut urbexia vaikka autiotaloissa olenkin käynyt, mutta netissä kuvia ja raportteja selatessa syntyvät tunnelmat jäivät nyt jotenkin vähemmälle.
Luin tämän kirjan vuosia sitten ensimmäisen kerran ja jo tuolloin oli tarkoitus jatkaa sarjan lukemista. En sitten näköjään koskaan jatkanut. Johtuen varmasti myös siitä, että itsellä oli pidempiaikainen lukujumi eikä tullut luettua kyllä yhtään mitään. Päätinkin sitten aloittaa tämän sarjan uudelleen kun en muistanut tästä ensimmäisestä kirjastakaan yhtikäs mitään. Noh, tämähän meni lupsakkaasti eteenpäin ja sain luettua tämän hyvinkin nopeassa ajassa kuten näköjään kaiken kirjallisuuden nykyisin. Koska vahvat naishahmot kolahtaa itseeni niin tietenkin Celaena oli kirjan parasta antia. Sen sijaan oikeastaan muut hahmot jäi itselle aika valjuiksi ja mitäänsanomattomaksi persooniksi. Olen nykyisin romantiikan ja kunnon säpinän nälkäinen, joten jos niitä tästä kirjasta etsii, aika laihaksi jää. Kirjan parasta antia oli oikeastaan itse päähenkilö ja kaikki muu oli tylsää. Juoni oli mielenkiintoinen ja eteenpäin soljuva, että sinänsä tylsää ei noin muuten tämän kirjan kanssa tullut. Jokohan sitä voisi nyt lunastaa sen lupauksen, että luen myös jatko-osan, ja ehkä sitä seuraavankin?
Hyvä kirja, joka kannattaa lukea.
Okei, kristinusko nousee kirjassa esille aika vahvasti, mutta ilman sitä kirjan juoni ei välttämättä olisi niin tehokas.
Lopussa yhden henkilön kohtalo jää ikävä kyllä avoimeksi. Isompi harmi on se, että kirjan jatko-osaa ei ole käännetty Suomeksi. Osaan kyllä englantia, mutta sääliksi käy niitä, jotka ei osaa englantia tai osaavat sitä hyvin vähän.
Olin saanut itse kirjan etukannen kuvan ja takakannen tekstin perusteella sellaisen kuvan että kirja saattaisi olla hieman tylsemmän puoleinen. Kuitenkin kirjaa lukiessani sain pian huomata että käsitykseni ei osunut lainkaan oikeaan.
Noiturin seikkailut ovat sekoitus voimafantasiaa, seikkailutykitystä ja fantasia- ja satuperinteelle vinoilevaa leukailua. Viimeinen toivomus jakautuu useisiin erillisiin kertomuksiin, joissa haetaan uusia tulokulmia kansanperinteeseen sekä fantasian vakiutuneisiin hyvä-paha-akseleihin. Maailmanrakennus on sopivan taianomaista mutta jää lopulta turhan ohueksi, kuten myös päähenkilö ja ihmiskuva ylipäätään.
Maamies ja lohikäärme on ihastuttavaa satu-Tolkienia, jonka lempeän satiirinen ote Brittein saarten keskiakaan viihdyttää myös varttuneempaa lukijaa. Rakenteeltaan ja rytmitykseltään teos on puhdas lastensatu, jossa veikeät ja yksioikoiset hahmot seikkailevat fantasiamaailmassa. Tolkienin tapaan teoksessa on paljon huumoria, joka sykähdytti jo ensimmäisellä lukukerralla 13-vuotiaana.
Koin kirjan tyylin erittäin mielenkiintoiseksi. Se vaihtelee yksinkertaisesta ja koruttomasta rakenteesta mehevään ja rönsyilevään tekstiin. Realismi huutaa poissaolollaan, mutta tapahtumat, juonenkäänteet ja erinäiset tilanteet ovat sitäkin herkullisempia. Ei yhtä hyvä kuin Seitsemän elämääni, mutta hyvä yhtä kaikki.
Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Kerrontatyyli on erilainen kuin useimmissa kirjoissa, mikä mahdollisesti tuntuu ensin hieman oudolta ja sekavalta. Kun tyyliin tottuu, on kirja miellyttävää luettavaa.
Mielestäni kirja on hyvää ajanvietettä, joka pitää otteessaan, vaikkakaan ei yhtä vahvasti kuin jotkut kirjat. Juonessa esiintyy yllättäviä käänteitä, jotka saavat odottamaan tulevia tapahtumia entistä enemmän. Viittaukset tulevaan ovat hieman sekavia ja muutamat kohdat luin itse useampaan kertaan, jotta sain kiinni siitä, mistä kirjassa oikein puhutaankaan.
Hyvä kirja, joka sopii luettavaksi heti Velhon ja Leijonan jälkeen. Tarinassa on pari hieman hämmentävää kohtaa, mutta muuten en löydä siitä valittamisen aihetta.
Mukava kirja, jossa on paljon hyödyllistä tietoa Narnian tarinoista ja niiden taustasta.
Mielestäni tämä kirja on koko sarjan paras, sillä tässä käsitellään, enemmän kuin muissa osissa, henkilöiden omia tunteita ja toiveita. Tässä ei koko ajan räiskitä tainnutustaikoja sinne sun tänne. Ja uusi suojautumiawn opettaja on mitä parhain pahis;)
Minusta soturikissat ovat hyvä sarja 9-13 vuotisilla, muttei yhtään sen vanhemmille. Kirjja on loppujen lopuksi lapsellinen, mutta kuitenkin hyvää ajanvietettä. Tämä kirja on...se nyt vain on...
Potterit ovat lempisarjani, olivat jo ennen tätä kirjaa mutta aiai millaisen mestariteoksen on Rowling tehnyt. Huumoria on vähemmän ja synkistelyä enemmän kuin aikaisemmissa osissa mutta ei se vie poi hyvää kirjoitustapaa. Kun olin lukenut tämän viimeisen kirjan, oli pakko heti ottaa viisasten kivi käteen ja lukea uudestaan. Koko sarja. Nyt olen lukenut sarjan 7 kertaa eikä siihen koskaan kyllästy. Ensin luin sarjan kahdessa kuukaudessa, sitten kuukaudessa. Nykyään luen sen kahdrssa viikossa. Voi että mikä kirja!!!