Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kirja on mahtava!

Celaena on ihana ja Maas kirjoittaa hyvin. Pidän erityisesti Chaolista, Noxista ja Nehemiasta. Salamurhaaja päähenkilönä... hienoa! Ja Endovier... hyrrr! Kuulostaa totisesti hirveältä paikalta! En ihmettele yhtään Celaenan rappeutunutta kuntoa sen jälkeen.

Oli vain pakko lukea yhdeltä istumalta.

Herkkää kuvailua, unelmointia paremmasta maailmasta ja pinnan alla kihisevää kapinaa. Nokkosvallankumous lumosi ainutlaatuisena ja traagisen kauniina kertomuksena rohkeudesta ja pahasti pieleen menneestä maailmasta. Dharan ja Vayu olivat rakastettavia päähenkilöitä, joista tunsin varsinkin jälkimmäiseen samaistuvani eniten. Tunsin kuin olisin kulkenut koko matkan Vayun saappaissa, kun taas Dharan kävi ehkä välillä hermoille. Heidän rakkautensa syveni loppua kohden, vaikka olisin toivonut siitä vielä hieman lisää syvyyttä. Kaikki henkilöistä olivat persoonallisia, lukuunottamatta muutamia jotka olisin voinut jättää ulos tarinasta, kuten Vayun siskon. Kokonaisuudessan upea tarina  ajankohtaisista uhista ja poikarakkaudesta (johon en ollut ennen törmännytkään). Lopun joukkomurha oli sydämen särkevää luettavaa..

Hyvä kirja, mutta ei aivan yllä edellisen romaanin, Infernon, tasolle juonenkäänteissään.

Lue koko arvostelu täältä: https://haaveenakirjailijanura.blogspot.fi/2017/10/kirja-arvostelu-dan-brown-alku.html

Keskiyön valtiatar on aivan mahtava kirja. Minulla oli todella suuret odotukset kirjaa kohtaan, koska Claren tapa kirjoittaa on aivan mainio. Mietin myös, että aikooko nainen tuoda tähän kirjaan edellisestä kirjasarjasta tuttuja hahmoja. Vastaus on kyllä, mikä oli erittäin hyvä veto. Oli kuitenkin loistavaa, etteivät tutut hahmot vieneet koko showta, vaan he olivat loppujen lopuksi todella pienessä roolissa.

Omituinen,hypnoottinen...

Ja yllättävän nopealukuinen, vaikka tekstiä piisaa melkein 900 sivun verran.

Tarina on kiehtova ja maaginen, eikä elokuva tee lainkaan oikeutta tarinan monipuolisuudelle ja ulottuvuuksille. Ei ehkä se helpposelkoisin kirja pomppivine vuosineen, tapahtumineen ja henkilöineen, mutta sangen antoisa kokemus lukijalle, jos tämän vain kestää.

Kirja tempaisi heti mukaansa, sillä jo alussa alkoi tapahtua.

Nautin siitä, kuinka luonnonläheinen tämä kirja oli.Puilla oli oma energiansa, klaaneilla oli omat tietäjät jotka osasivat ennustaa luista ja tähtien liikkeistä.Tarkemmin sanottuna koko metsä oli siellä asuville rakas koti,josta he saivat ravinnon ja varusteet. 

Olen tuntenut monen kuukauden ajan itseni ihan huonoksi lukutoukaksi. En ole aikoihin päässyt oikein kiinni lukemiseen ja monet muut asiat vieneet enemmän huomiota. Nyt kuitenkin sain lukaistua tämän tiiliskiven loppuun. En tiedä johtuiko omasta huonosta tämän hetkisestä lukumotivaatiosta vai mistä, mutta tuntui ettei tämä kirja lopu ikinä. Olen pitänyt alusta asti tästä tarinasta ja se onkin edennyt hyvään tahtiin. Ainakin tähän kirjaan asti. Minusta vähän tuntui, että tässä pyöriteltiin asioita vähän liikaa ja junnattiin paikoillaan. Tai ainakaan minun malttamattomalle sielulleni tämä ei meinannut upota millään. Hienoa oli, että tässä oli tarinaa eri hahmojen näkökulmasta. Se toi vähän vaihtelua kirjaan. Muutama jännempi ja toimeliaampikin juttu kirjaan oli saatu, mutta niitä olisi voinut olla enemmänkin. Ehkä tässä nyt pohjustettiin huolella Maren kokemuksia, jotta hänen päänsä sisään pääsisi jatkossa paremmin, tiedä häntä. Melko hidas ja tylsähkö, ehkä seuraavassa osassa on enemmän toimintaa luvassa.

Kahden edellisen osan ollessa lähes yksinomaan pelkkää takaumaa, - eeppinen ja intensiivinen Velho, järkälemäinen eepos, sekä Kingin myöhemmin kirjoittama pienehkö lisäosa tarinalle, eräänlainen ylimääräinen välipala faneille - niin tässä viidennessä osassa palataan takaisin Säteen polulle ja tuolle Rolandin ja kumppanien muodostaman ka-tet:in yhä mahtipontisempiin mittasuhteisiin kasvavalle ja kaikkien kannalta jollain tapaa kohtalokkaalle matkalle kohti mystistä Mustaa tornia. Mutta kuten takakansitekstistäkin käy ilmi, tällä kertaa joukkiomme päätyy matkallaan pieneen rajaseudun kylään, Calla Bryn Sturgisiin, jonka asukkaat ovat pahassa pulassa ja joita auttamaan revolverimiehemme (ja tietenkin Oi-mäyriäinen) päätyvät matkallaan auttamaan. He siis keskeyttävät matkanteon joksikin aikaa ja asettuvat aloilleen, mikä saattaisi helposti kuulostaa siltä, että tällä episodilla nyt ei ole paljoakaan tekemistä itse pääjuonen ja Tornin etsinnän kanssa, vaan King on ideoiden puutteessa päätynyt pitkittämään tarinaa yhdellä keksimällä keksityllä "väliosalla", jolla ei juuri ole tekemistä Mustan tornin kanssa. Mutta mitä vielä. Melko nopeasti käy harvinaisen selväksi, että myös tämän osan tapahtumilla ja henkilöillä (ja esineillä!) on oma merkittävä roolinsa koko kirjasarjan juonikuviossa. Myös aiempia tapahtumia kuvataan uusista näkökulmista, joka luo ennennäkemätöntä syvyyttä koko tarinaan. Mitä edemmäs kirjasarja etenee ja mitä lähemmäs huipennusta päästään, sitä tiiviimmäksi tunnelma käy, eikä tätäkään järkälettä kovinkaan helposti halua laskea käsistään, kun sen on kerran aloittanut. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka kiehtovasti King on saanut kiedottua erinäisiä tapahtumia, paikkoja ja henkilöitä omalla, persoonallisella tavallaan yhteen ja paketti pysyy silti hallitusti kasassa. Tornin lähestymisen saattaa melkein aistia, eikä matka suinkaan käy tästä helpommaksi saati yksinkertaisemmaksi - päinvastoin.

Enpä ole aikoihin lukenut mitään yhtä kaunista kuin Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä! Erityisesti vaikutuksen teki Surukauriin saaret, saarten kansa ja heidän uskomusjärjestelmänsä ja siihen liittyvä problematiikka. Jos näet kauriin vain vilahdukselta, vältyt suurilta suruilta. Mutta jos näet kauriin tarkemmin, ehkä jopa uppoat sen suuriin tummiin silmiin, saat elämässäsi kokea myös suurta surua. Vähän kuin elämä itse, useimmiten kaikelle suurelle ja kauniille antautuminen tuo mukanaan myös surua. 

Tämä nonsense-kirjallisuuden klassikko tuli luettua vihdoin näin aikuisiällä, mutta jätti lopulta kylmäksi. Teoksen maailman logiikka seuraa ikään kuin lapsen leikkiä: hahmot, tilanteet ja maailma ovat hetkessä ylösalaisin ja kielen tasolla pysyvä pyörittely on merkittävä osa sisältöä. Käsittääkseni teos pohjautuukin improvisoituun tarinaan, joka on kerrottu aidon Alice Liddellin ja hänen sisartensa iloksi.

Tapahtui eräänä päivänä on 70-luvun dystopiakirjallisuutta, joka kiinnostavasti ennakoi nykytapahtumia: siinä Iso-Britannia eroaa Euroopan yhteisöstä ja muodostaa sotilasliiton Yhdysvaltojen kanssa. Teos kuvaa miehitystilanteen ja vastarintaliikkeen tapaisia asioita yllättävän kevyesti ja huolettomasti - tekstissä on paljon pientä huumoria. Kaikista kiinnostavimmillaan teos on, jos sitä peilaa paitsi nykyhetkeen myös Iso-Britannian siirtomaamenneisyyteen. Tämä jää kuitenkin pitkälti lukijan tehtäväksi, sillä kirjan alkuperäistä nimeä lukuun ottamatta tätä yhteyttä ei tekstissä eksplisiittisesti luoda. Teoksen hahmot ovat viihteellisen romaanin hahmoiksi ihan mukiinmeneviä, eikä kukaan heistä kovin paljon ärsytä, vaikka he ovatkin karrikoituja.

Pidin kirja trilogiasta siitä, että jokainen kirja oli täysin uudenlainen tarina, vaikka kirjat jatkoivatkin saumattomasti toistensa tarinaa ja hahmot pysyivät jotakuinkin samoina. 

Alussa saattoi tuntua petetyltä, kun kirjan tarina ja maailma ei ollutkaan samanlainen kuin edeltäjässä, mutta mielestäni oli hyvä että maailma ja tarinat olivat niin erilaisia, vaikkakin yhtä ja samaa olivatkin :)

Tämä kirja oli mielekästä lukemista, vaikka olen sitä mieltä ettei kannen kuva kuvaa oikealla tavalla kannen sisältöä, josko edes niin olisi tarkoitus olla.

Kannesta itselleni tuli oletus ja mielikuva siitä että kirjan sisäinen maailma olisi paljon pelkistetympi, suljetumpi ja enemmän harmaan ja vaalean sävyjä sisältävä todellisuus, vaikka todellisuudessa kirjan miljöö muistutti paljonkin nykytilan maailmaan.

Hän sanoi nimekseen Aleia on suomalaisen steampunk-YA:n uusi tapaus. Kirja levittää lukijan eteen villiä länttä ja viktoriaanista kuvastoa hyödyntävän taikamaailman, jossa ihmiset elävät rinnan - joskin eripuraisesti - taikaa käyttävän seleesi-rodun kanssa. Kirjassa on tiivistahtinen seikkailujuoni ja se haeskelee muukalaisvihaa kritisoivia ja feministisiä teemoja. Näitä aiheita ei silti suoranaisesti käsitellä, vaan ne jäävät yksittäisten repliikkien tasolle. Dialogi ja hahmot ovat mukiinmeneviä, mutta suoranaisen moniulotteisiksi he eivät missään vaiheessa muodostu.

Koko sarjan seitsemine osineen oltua jo vuosia kirjoitettuna ja julkaistuna, King päätti kynäillä siihen vielä yhden lisänäytöksen. Tämä on teemaltaan hyvin pitkälti sarjan tapahtumien suhteen kronologisesti edellisosan (IV) kaltainen. Kyseessä on täysin erillinen, sarjan pääjuonesta riippumaton väliosa menneisyydestä, takaumaa Rolandin nuoruudesta, kuten Velhokin on. Mikä tästä tekee erilaisen kyseiseen opukseen verrattuna, on ensinnäkin kirjan paksuus, se on vain n. reilu kolmannes Velhosta. Toisekseen, tämän sisältämä tarina (tai oikeastaan kaksi tarinaa) ei tuo mitään niin merkittävää itse sarjan pääjuonikuvioon lisää. En siis toki tahtoisi sanoa, että kyseessä on turha teos, tokihan sen ilolla ottaa vastaan ja lukee, kun kerran herra King päätti tarjota vielä vähän lisää makeaa extraa sarjaan. Kirjan sisältämät, tavallaan sisäkkäiset pari tarinaa, ovat varsin mukavia luettavia sarjan faneille, mutta eivät yllä eeppisyydessään Velhon rinnalle. Joka tapauksessa, eihän tämäkään ole lainkaan hullumpi teos.

Olin ensin vähän skeptinen tähän neljänteen osaan kun tuntui, että varsinainen saaga oli jo ohi kolmen osan jälkeen ja tämä on jokin lämmittelyosa. Ehkä, mutta ihan hyvin siihen oli saatu puhallettua uutta hehkua erilaisen ajan kulumisen myötä maassa. Jos piti kolmesta ekasta tämä menee samalla myös ja ja ehkä jopa paikottain vähän parempi kun tietyt hetket 1-3 kirjoissa. Ei mitenkään maagista fantsua mutta kelpo ajanvietettä eikä liian vaikeaa. Paikoin ärsytti tietyt takaumat kun kolme ekaa oli niin tuoreessa muistissa.

Hyvä kirja. Pidin maailmasta ja siitä miten se koittuu nykypäivään muun maailman keskelle. Ehkä näin melkein 50:lle teinirakkautta oli vähän liiallisessa roolissa mutta toisaalta se perustelee hyvin päähenkilöiden motiivia läpi sarjan. Suosittelen, viihdyttävä, tuore ja jännittäväkin.

Narnian tarinat on kirjasarjojen klassikko, jonka jaksan lukea yhä uudelleen. 

Sain tämän yhteisniteen joululahjaksi isovanhemmiltani vuonna 2005, ja kirja on ollut monessa mukana.

Pidin kirjan juonesta ja koko ideasta todella paljon, mutta se ei iskenyt minuun niin kovasti dekkarimaisen kerrontansa takia. Odotin myös paljon kauhistuttavia kohtauksia, joita ei juurikaan kirjassa ollut, jopa vähän kuvottavia kohtauksia kylläkin tuli vastaan muutamia. Kirjassa vaan oli se jokin, joka ei minuun nyt tältä saumaa iskenyt. Ja sanottakoon nyt vielä, että kirja ei todellakaan sovellu niille nuoremmille lukijoille.

Roistoakatemia-sarjan toinen osa jatkaa Roi Hopposen tarinaa, jossa hän vahingossa joutuu opiskelemaan Poliisikoulun sijaan opinahjoon, jossa opetellaankin elämää lain väärällä puolella. Jo ensimmäinen osa tästä tamperelaisen kirjailija Tuuli Vuorman sarjasta tempaisi minut mukaansa tarinaan ja arvostelinkin kyseisen kirjan viiden tähden arvoiseksi. Ehkä kuitenkin olisi pitänyt antaa sille ensimmäiselle osalle neljä tähteä, sillä tämä toinen osa oli, jos mahdollista, vielä parempi.

Tämä neljäs osa poikkeaa monellakin tapaa Musta torni-sarjan muista romaaneista (osat I-III ja V-VII). Ensinnäkin itse tarinan pääjuoni (Rolandin ja hänen ka-tet:insa eeppinen ja kohtalokas matka kohti Mustaa tornia) ei juurikaan etene, olkoonkin, että kyseessä on koko sarjan toiseksi paksuin osa hulppealla, lähes 900 sivun mittaisella kestollaan. Kyseessä onkin suuremmalti osin tarina menneisyydestä, Rolandin ja hänen ystäviensä nuoruudesta. Ensireaktioni suljettuani kirjan takakannen oli, kuinka yllättynyt olin kirjan mielenkiintoisuudesta. Kun ottaa huomioon, että kyseessä on n. 700 sivun osalta pelkkää takaumaa, olisi helposti kuviteltavissa, että sorruttaisiin (ainakin ajoittain) pitkäveteisyyteen tai junnaukseen, mutta mitä vielä. En muista ainuttakaan tylsyyden hetkeä, vaan luin koko teoksen alati kasvavan mielenkiinnon ja koukutuksen vallassa. Tämä on todellakin oleellinen osa Musta torni-sarjaa, eikä sen lukemisen jälkeen voisi kuvitella sitä ilman tätä. Niistä muista osista poikkeavista piirteistä ansaitsee tulla mainituksi myös ainakin Rolandin luonteen huomattava syveneminen. Edellisen osan arviossani mainitsin, kuinka siinä hänet esitetään siihen mennessä inhimillisimpempänä ja moniulotteisempana kuin aiemmissa osissa. Tämä vie tuonkin syvyyden aivan uudelle tasolle. Ennen kaikkea Rolandin lyhyt, mutta niin kovin intohimoinen ja kohtalokas rakkaussuhde Susan Delgadoon on hyvin intensiivistä luettavaa. Kaiken kaikkiaan tämä järkäle osoittautui kokonaisuutena varsinaiseksi laatueepokseksi, joka puolustaa paikkaansa sarjassa aivan välttämättömänä osana sitä.