Kaj Roihio - kirjahylly

Ihmettelen, miten tämän kirjan jälkeen kenellekään on tullut aikoinaan yllätyksenä, että Oscar Wilde oli homoseksuaali. Dorian Grayn muotokuva ei suinkaan kätke kaappiin tai piilota päiväpeitteen alle kirjoittajansa mieltymyksiä. Mitään varsinaisia törkeyksiä on kuitenkin turha etsiä, viktoriaaninen Englanti oli kovin rajoittunut, mitä tuli minkäänlaisen seksuaalisuuden kuvaukseen. Niinpä Wilde tarjoilee loppumattomasti erilaisia nokkeluuksia viisastelevan alter egonsa Lordi Henryn suulla ja antaa nimihenkilönsä piehtaroida kyllikseen toinen toistaan ylellisemmissä esteettisissä nautinnoissa ennen kuin vajoaa lopulliseen rappioon, vanhuuteen, rumuuteen ja kuolemaan. Myöskään ihmisten välistä tasa-arvoa ei tavoitella edes välimerkin vertaa, Dorian Grayn muotokuva on pullollaan yläluokkaista tirskumista alemmilleen eikä rasismiltakaan säästytä Wilden kirjoittaessa itsestään antisemitistin. Mutta on tässä jotain hyvääkin. Wilde kirjoittaa dialogia hyvin ja parhaimmillaan onnistuu rakentamaan jonkinlaista jännitystä. Kaiken kaikkiaan klassikon asemaan noussut teos on loppujen lopuksi kömpelö ja itserakas kirjoitelma ja olisi luultavasti unohdettu nykyään ilman kirjoittajansa surullista loppua.

Lue lisää ...

Rabelais'n teos on parhaimmillaan oikein hauska, mutta mitään järkeä siinä ei oikeastaan ole. Nimihahmo ystäviensä kera ramppaa ympäri Ranskanmaata, syö niin paljon kuin ikinä vain pystyy, ryyppää siihen tynnyritolkulla viiniä päälle, ja ottaa hengiltä tai muuten vain törkeästi pahoinpitelee milloin kenetkin. Tällainen mässäilyn hekumointi saattaa toki pohjautua 1500-luvun niukkoihin oloihin. Sadot olivat välillä huonoja siinäkin osassa Eurooppaa eikä kukaan välttämättä ruvennut syömään sammankonreisiä tai etanoita siksi, että uskoi niiden oikeasti olevan hyvänmakuisia. Kun nälkä on tuttu ateriavieras, onhan se viihdyttävää edes lukea notkuvista pitopöydistä. Rabelais kirjoittaa kuten Gargantua ahmii, kaikkea sikin sokin, vain liikaa on tarpeeksi ja kohtuu on kirosana.

Tarinoinnin rakkautta on vuodatettu yltympäriinsä kaiken päälle kuin maustehuntu eikä kokille saa olla lähettämättä kiitoksia, muuten voi käydä hassusti. Jonkinlaisen oman aikansa hengen tästä kuitenkin pystyy aistimaan kaikesta liioittelusta huolimatta, yhteiskunnalliset rakenteet ja väestökerrostumat, vaikka kukaan sillä hetkellä tuskin ymmärsi elävänsä renessanssia. Kirjan tärkein anti on joka tapauksessa ja ennen kaikkea, että sen luettuaan tietää, mistä Pariisi on saanut nimensä.

Paholaisen piirisihteeri kirjoittelee veljenpojalleen, alemman luokan riivaajalle, miten ihmisiä voi parhaiten viekoitella pimeälle puolelle. Narnia-kirjasarjan luojan C. S. Lewisin kirjeromaani Paholaisen kirjeopisto on mainion humoristinen tarina pahuuden taistelusta hyvyyttä vastaan, ihmisten heikkouksista ja vahvuuksista sekä hirmuvallan armottomuudesta virheitä kohtaan. Lewis oli kristitty, Narnia-kirjat vilisevät kristittyä symboliikkaa, mutta Paholaisen kirjeopisto ei ole samankaltainen möhkäle ollenkaan, vaan tosiaankin vain sarja kirjeitä, jossa seurataan viattoman ihmissielun kiusaamista ja houkuttelua vääryyden vainioille. Mainio vastapaino kaikille ryppyotsaisille teoksille eksorsismista, puhumattakaan, että antaa kauniin muistutuksen ajasta, jolloin kirjeiden kirjoittaminen oli arvossa pidetty taito. Manaaja-elokuvat vaikuttavat olevan muotia taas, eiköhän perässä seuraa kirja tai pari.

Pettymys. Minkä luulin olevan perinteellinen englantilainen kummitusjuttu satoja vuosia vanhasta rakennuksesta olikin jaaritteleva kristillis-okkultistinen eksorkismitarina. Aiheessa sinällään ei ole mitään vikaa, mutta jos noin kaksi kolmasosaa kirjasta käsittelee pitkäpiimäisen yksityiskohtaisesti kiinteistökauppaa ja muutenkin kansien välissä vilahtelee täysin irrallisia ja tarpeettomia hahmoja, ei voi olla kovin innoissaan. Välillä tuli mieleen tohtori Tavernerin idioottimaiset salaisuudet ja se onkin jo aika synkkä tilanne. Kaiken muun hyvän lisäksi kirjoitustyyli muuttuu merkillisesti loppua kohden ja tuntuu kuin kirjoittaja olisi vaihtunut tai itsekin kyllästyneenä vetänyt pienet kännit, että jaksaisi viedä homman loppuun asti. Ei näin.

Goottilaisen kirjallisuuden perinteet elävät ja voivat edelleen hyvin länsimaiden ulkopuolellakin. Haruki Murakamin runsaudensarvi Komtuurin surma leikittelee vuosisataisella kirjallisella perinteellä luodessaan asetelman varsinaiselle kertomukselle. Autio suurikokoinen talo vuoristossa, erikoisia löytöjä sekä seinien sisä- että ulkopuolelta, arvoitus menneisyydessä ja salaperäinen musiikki, joka kantautuu pimeydestä öisin. Viittaukset Edgar Allan Poen tarinoihin tai Stephen Kingin Hohtoon eivät ole sattumaa, kun yksinäinen taidemaalari lähtee syrjäseudulle etsimään innoitusta ja hoivaamaan särkynyttä sydäntään. Vähitellen Komtuurin surma kasvaa yli osiensa summan, se punoutuu vastakkaisuuksista, rinnakkaisuuksista ja päällekkäisyyksistä koostuvaksi symmetriseksi, rakenteeltaan melkein jopa geometriseksi valveuneksi. Yksityiskohtainen materialismi yhtyy maagiseen realismiin, mystiikka, ideat ja metaforat härnäävät lukijaa enkä ainakaan itse usko, että kaikki avautui heti ensi lukemisella. Keskiraskasta kerrontaa kepeytetään säännöllisillä seksikohtauksilla, tuhmilla muistoilla tai vähintäänkin sänkyfantasioilla ja tulee täysin selväksi, miten Japanissa ollaan saatu aikaan yli sata miljoonaa asukasta. Välillä maalataan taulu tai pari, mutta vauvoja tehdään panemalla ja vaikka isästä ei joka kerta ole varmuutta, ei kai se aina ole niin turhan tarkkaa. Pääasia, että lapsista pidetään huolta. Komtuurin surma on kirjoittamisen voitto, ei sen voi sanoa kertovan mistään merkityksellisestä aivan erityisesti, mutta silti se tuntuu melkein omakohtaiselta, sitä on vaivatonta lukea ja on parhaimmillaan jopa kohtuullisen jännittävä. Ensimmäisistä lukemistani Haruki Murakamin teoksista en juurikaan pitänyt, mutta tämä oli kaikesta merkillisyydestään huolimatta tai ehkä siitä johtuen oikein hyvä. Juha Myllärin suomennos on malliesimerkki korkealaatuisesta käännöstyöstä.

Franz Kafkan Linna on hirveä kirja. Sen lukeminen on fyysisestikin raskas koettelemus, kirjasinkoko on karvan verran päälle millimetrin ja aukeama toisensa jälkeen ilman kappalejakoja saa silmät särkemään, kuin yrittäisi lukea tekstiiliä. Itse tarina on Kafkaa puhtaimmillaan, kapulakielistä luennoimmista ilman päätä tai häntää, virkkeen sisällä voi olla yli 20 lausetta, toinen toistaan ontompia virkakielen repaleita. Maanmittari K. harhautuu epäystävälliseen kylään, kuten kirjallisuudenhistoriassa moni hänen laillaan, mutta tämä ei ole Innsmouth kalaihmisineen, vaan Linnan varjossa kyyristelevä pikkupaikkakunta ja asukkaiden toiveet ja pelot kytkeytyvät tuohon Linnaan sekä salaperäiseen herra Klammiin, jota olisi hyvä päästä tapaamaan, mutta kun ei pääse. Siispä herra K. suistuu yhtä syvemmälle kylän salaperäiseen maailmaan, kaikkeen siihen ilkeyteen ja pikkumaisuuteen, mitä Itävalta-Unkarin byrokratiasta innoituksensa ammentava kirjailija voi romaanissaan laittaa esille. Linna on kuin latinalaisamerikkalaista maagista realismia tsekkiläisessä juoppohulluudessa kirjoitettuna, epämiellyttävää ja eksynyttä ja ennen kaikkea ahdistavaa. Voisi jatkua loputtomiin. Tämä löytyy aivan varmasti helvetin kirjahyllyiltä.

Angela Carterin kirja Sirkusyöt on kaikessa valtavassa mahdottomuudessaan täysin ainutkertainen lukukokemus, se marssii lukijan yli kuin päähenkilönsä, itseään enemmän oleva Fevvers, katedraalinen luonnonoikku, loppumaton nainen, jolla on oikeat höyhensiivet, mutta niin kaukana enkelistä kuin olla ja voi, feminiinisen serafin sijaan 1800-luvun lopun rivosuinen torimuija. Tämä naiseuden superlatiivi silmäilee miehiä povensa majesteettiselta parvekkeelta ja ennen pitkää burleski vaihtuu groteskiin ja loppujen lopuksi päätyy mystisen suomalais-ugrilaisen korpiheimon harhakuvastoon, niin todellinen kuin hän kaikesta huolimatta onkin. Sirkusyöt on riemukkaan järjetön farssi siinä missä kiivaan musiikin tahdissa polkupyörällä areenaa ympäri ajava karhu, mutta niin rehevän nerokkaasti kirjoitettu, että yksittäiset lauseetkin räjähtelevät värikkäästi kuin tyrmäystipat alkoholijuomassa. Sirkusyöt on taidemuotonsa riemuvoitto, se on hallusinogeeneillä kirjoitettu La Bombe Surprise, eikä tämä arvio ole yhtään sen vähempää tekijänsä bravuuri.