Kyynel

Lue lisää ...

Kirjallisuuden juhlapäivä keskiyön ilotulitukseen saakka.

Lue lisää ...

Rakenteellisesti Säätiö viehättää. Hyvin harvoin on tullut vastaan romaaneja, jotka käsittävät yli sadan vuoden ajanjakson ja useita erilaisia maailmoja vain noin 250 sivun kokoisessa paketissa. Ihmiset elävät ja kuolevat. Hallitukset vaihtuvat. Yritykset onnistuvat ja epäonnistuvat. Jopa uskonnot kokevat omat myllerryksensä. Mutta Säätiö pysyy, samaan aikaan estradilla ja kulisseissa.

Rakenteesta seuraa myös se isohko ongelma, että kokonaiskuvan muodostaminen on haastavaa. Useinhan fantasia- ja scifiromaanit ovat järkäleitä sen vuoksi, että niiden kuvaamat maailmat ovat lähes aina lukijalle aluksi totaalisen vieraita. Kirjailijan on tavalla tai toisella kyettävä näyttämään ja selittämään, miten luomansa maailmankaikkeus toimii. Säätiö kompuroi tässä suhteessa hieman, koska ainakin minulle planeettojen ja niitä hallinnoivien organisaatioiden sisäiset ja keskinäiset dynamiikat jäivät kertalukemalta varsin hämäriksi. Tästä seurasi se, että poliittiset ja taloudelliset debatit menivät paikoin turhauttavan korkealta tyvikasvuni yli.

Toinen harmituksen aihe olivat POV-hahmot: ehdin ensimmäisessä osassa jo kiintyä Gaaliin, kunnes yhtäkkiä hypättiin 50 vuotta ajassa eteenpäin seuraamaan Salvor Hardinia, joka osoittautui paljon vähemmän kiinnostavaksi tyypiksi. Tulevien osien POV-hahmojen samastuttavuus ja maanläheisyys olivat sitäkin alhaisemmalla tasolla, ja yhdistettynä isoihin loikkiin aikajanalla oli lähes mahdotonta välittää oikein kenenkään kohtalosta.

Paitsi Säätiön. Säätiö oli yksi ja monta. Säätiö edustaa kirjassa tieteen pitkää, kärsivällistä marssia hektisessä maailmassa. Säätiö ei unohda, vaikka rikkinäisen puhelimen tapaan koko muu Linnunrata unohtaisi, mitä varten se aikanaan perustettiin ja mitä varten se yhä jatkaa pyyteetöntä työtään.

Lue lisää ...

Fyysiset rajat muttei mielen rajoja. Päähenkilö on yhä se sama nainen, joka kerran eli kykenemättä kuvittelemaankaan elämää ilman ruokakauppoja, vesijohtoja, lämpöpattereita - ja muita ihmisiä. Seinän sisällä hänellä on seuranaan vain sekalainen joukko toisenlajisia eläimiä, jotka pitävät hänet elossa ja järjissään mutta jotka eivät korvaa ihmiskumppaneita. Koiraan, kissoihin ja nautoihin hän kuitenkin joutuu tyytymään, eikä se sinänsä ole vaikeaa. Vaikeampaa on lopullisuuden hyväksyminen.

Ja tietenkin sen hyväksyminen, että heidän kaikkien hengissä selviäminen on konkreettisessa mielessä yksin naisen käsissä. Koira, naudat ja jossain määrin jopa kissat nauttivat naisen tarjoamasta ruoasta, lämmöstä ja suojasta. Tässä luultavasti yksi iso syy, miksi Seinää on kutsuttu feministiseksi teokseksi. Se kommentoi naisten asemaa yhteiskunnan hoivaajina, kodin rakentajina ja ylläpitäjinä, eikä tämä ole nähdäkseni merkittävästi muuttunut kirjan julkaisun jälkeen. Sukupuoliroolit jumittavat tiukassa.

Toisaalta kirja ylläpitää myös sukupuolistereotypioita: nainen merkitsee turvaa, mies vaaraa. Tämä on kuitenkin pelkkä sivujuonne sen sijaan, että hallitsisi kerrontaa.

Teemoiltaan Seinä on hyvin kiinnostava etenkin ottaen huomioon sen julkaisuajankohdan ja -paikan yhä natsien rautakouran synnyttämistä vaurioista ja pitkästä miehitysajasta toipuvassa Itävallassa. Lukukokemus oli kuitenkin paikoin aika puuduttava, päähenkilön työskentelyä oman ja kumppaneidensa hengen pitimiksi kuvataan mielestäni hieman tarpeettoman moneen otteeseen vain pienillä keskinäisillä eroavaisuuksilla (Koska tämä loppuu? lukija ajatteli kerran jos toisenkin). Lisäksi kirja lupasi alkupuolella enemmän kuin lopulta antoi. Vaikuttava, ajaton ja ajatuksia herättävä mutta välistä jaaritteleva ja epäkiinnostavuuksiin jumittuva.