'Vaihtokaupat' on kelpoa tyttöjen viihdettä, kun aikaa ja vaivaa ei ole paksuihin kirjoihin. Kirjassa hellitään stereotypioita ja nokkimisjärjestystä, ja lyhyytensä vuoksi kirja jää hieman vaisuksi ja pintapuoliseksi. Se on kuitenkin hurmaava viihdyttävyydessään ja asioiden yksinkertaisuudessa. Aivoja ei ainakaan tarvitse vaivata tätä lukiessa. Teksti oli kuitenkin sujuvaa ja johdonmukaista, mutta tosin yllätyksiäkään ei ole odotettavissa lukijalle. Kirja muistutti niin paljon aloitusosaa kaikessa helppoudessaan ja mustavalkoisuudessaan, että jännittävä jatko olisi odotettavaa (ja kaivattavaa).

Kirja on kiinnostava ja mukaansatempaava, mutta juoni on osittain aika epäjohdonmukainen ja hyppelevä. Vaikka Emmalla on ollut huimia ideoita, totetutus on paikoittain kömpelöä. Henkilöt eivät tunnu olevan aivan mustavalkoisia, mutta heidän taustansa jää kovin heiveröiseksi. Maree ja hänen ystävänsä ovat kuin irrallaan kertomuksesta, joka on itsekin aika heikolla alustalla. Kirja on nopeasti luettava ja viihdyttävä, mutta kirjailijan kokemattomuus näkyi harmittavan usein. Kirjasta ei saa paljoa irti, mutta mukavaksi alkuruuaksi se kelpoo erinomaisesti. Kirja loppuu sen verran kutkuttavasti, että jatkokin täytyy lukea. :)

Päällisin puoli Ilki ihana on täydellinen opus rakkaudesta ja valinnoista. Se lunasti ensi sanoista lähtien suuret odotukseni, oli viehättävä ja huumaava. Kirjan tyyliä voisi jopa verrata Stephenie Meyeriin. Kirjan lukee yhdeltä istumalta, ja tarina pitää otteessaan loppuun saakka. Siitä huolimatta loppu oli pettymys. Loppuratkaisu oli aivan liian ennalta-arvattava, ja paljastuksetkin olisi voinut jättää hieman myöhemmäksi. Tarina rutistui harmikseni kasaan, vaikka oli kestänyt koossa jo niin pitkään. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ei sentään pitänyt aivan sataprosenttisesti paikkaansa. Hahmot ovat eläviä ja Ashiin on helppo samaistua. Ennen loppuratkaisua olin pitänyt jokaista henkilöä loistavana, moniulotteisena ja motivoituneina. Sitten Melissa pamauttaa suorastaan ääliömäisen ratkaisun! Keenan alistuu ja jopa ajattelee, että Ash teki oikean ratkaisun. Ikävää, että ainutlaatuiselta vaikuttanut kirja paljastui siirappiseksi. Jos nyt loppua ei huomioida, tämä on aivan erityinen muihin keijutarinoihin verrattuna. Ei kliseitä, suht uusi ideakin. Kuvailu on ihastuttavaa ja kaunista. Suosittelen tätä lämpimästi ainakin niille, jotka ovat rakastuneita Stephenie Meyerin kirjallisuuteen.

Kylmä tähti on loistava jatko-osa Korpinportin tarinaan. Kliseet ja ennalta-arvattavuus on vältetty huolelliseti, tarina suorastaan repii mukaansa ensisanoista alkaen. Kirja on melkein turhankin sujuva. Fontti on isoa ja nopeasti luettavaa, jännittävä juoni houkuttelee lukemaan koko kirjan siltä istumalta. Kirja on paikoittain hauska, ja sisältää nuorille suunnatussa näkökulmassa viitteitä köyhyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen - aivopesua kenties. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, ja jo heidän takiaan sarja on luettava päätökseen. Myös miljööt kuulostavat hienoilta ja taidolla valituilta. Sanat ovat elävän tuntuisia, vaikka lauseet ovat yksinkertaisia ja ytimekkäitä. Kirjailija on onnistunut luomaan elävän ympäristön, joka tuo Mattin elämän hetkeksi arkeesi. Kirja tuntuu silti ripauksen liian sujuvalta - erinomaisella kirjalla kun on usein rosoinen tarttumapinta. Tässä tätä tarttumapintaa oli ikään kuin hiottu lempeämpään muotoon. Loppujen lopuksi on kyse aikuiseksi kasvamisesta ongelmien kautta. Kiehtova ja hengästyttävä kertomus, jonka jatkoa ei malttaisi odottaa.

Kirjaa lukiessa huomasin, että Lenellä on pienoinen kaava kirjoilleen. Ulkokuoreltaan kova, syrjitty tai erikoisella tavalla lahjakas tyttö, johon on erityisen helppo samaistua. Vahvatahtoinen, ei niin nätti. Hänellä on kuitenkin liittolaisia. Ehkä pidin kirjasta juuri siksi, että Katiin oli niin helppo samaistua. Toisaalta kirja ei edusta ihan lempikirjallisuuttani: opus oli ohut, ärsyttävän keskeneräinen, yksinkertainen ja hieman liian kliseisesti etenevä. Kaikkien sorsimasta tytöstä paljastuu yllättäviä lahjoja, tadaa, ja kaikki on hyvin. Ainakin hetkellisesti. Kirja kuitenkin vei alusta alkaen mukaansa, puhui sivulle jäävien tyttöjen puolesta ja oli eräänlainen manifesti kiusaamista vastaan. Tarina on hyvin kirjoitettu, joskin melko näkökulmaton. Olisin kaivannut jonkinlaista vaihtelua Katin tulisieluiseen (ja itserakkaaseenkin) persoonaan. Epäilemättä Katista kuitenkin kasvaa armollinen bredinari? Oikein luettava ja sujuva.

Kirja vaikutti niin mielenkiintoiselta, että lainasin sen ja jaksoin innostua ensimmäiset 200 sivua. Aihe oli ajankohtainen ja idea varmasti hieno, mutta... No, ensinnäkin lukemiseeni tuli usean kuukauden tauko, sillä kirja ei todellakaan parantunut loppua kohti. Se vain lysähti kasaan, kun juonessa ei tapahtunut juuri mitään, ainakaan yllätyksellistä. Kirja oli kannesta kanteen ennalta-arvattavaa kidutusta. Jokainen lausekin oli tehty tietyn, sietämättömän selkeän kaavan mukaisesti. Lopulta ryhdistäydyin, ja luin kirjan loppuun. Sinänsä kirjan rakenne on sujuva: vähän tekstiä sivulla, kolmas osa kirjasta tyhjiä sivuja tai nuotteja (jotka olivat ihan toimiva idea, mutta jos ajatellaan ilmeistä vaivaa, kovin monelle niistä tuskin oli suurempaa iloa). Toteutus on kovin tökeröä, ja aina-niin-iloiset keijut saivat hälytyskellon soimaan. En tiedä, minkä ikäisille tämä on suunnattu, mutta jonkinlaisesta yrityksestä tehdä kirja useille ikäluokille sopivaksi huolimatta, tunsin oloni erittäin aliarvostetuksi. Voi rakas Kate, ei kaikkea tarvitse eikä kuulu selittää, tai yrittää selittää. Ne hyvät puolet? Irlannin historian ja kulttuurin esitteleminen on tavallaan ihan herkkua, mutta kiinnostavamminkin olisi asian voinut esittää. Ajatus eräänlaisesta portista meidän maailmasta ikuisen nuoruuden maahan on toki kiehtova, mutta tuore? Ei todellakaan. Jostain syystä juuri mikään kirjassa ei iskenyt minuun. Henkilöt ovat tylsiä ja stereotypian mukaisia, he jäävät vähemmälle osalle soittamisen rinnalle, ja epälahjakkaana muusikkona voin sanoa tämän olevan taas yksi pitkä miinus. Loppuratkaisukin oli hattaraa. Ei tälläistä kirjaa kannata suositella juuri kenellekään - sataprosenttisesti kaavamaista ja yllätöksetöntä.

Satuin näkemään kirjasta tehdyn leffaversion, ja nähdessäni kirjaston hyllyllä opuksen, jokin kloksahti sisälläni. Pidin leffasta ylimääräisestä huumorista huolimatta hyvin paljon, niinpä kirja jäi hieman latteaksi pettymykseksi. Vertaan väkisinkin kirjaa ja elokuvaa, ja lopputulokseni mukaan filmissä tapahtui enemmän ja nekin tapahtumat oli kuvattu mielenkiintoisesti. Ei niin, kirja oli hyvä. Oikein hyvä. Nopeasti luettava ja herkullinen, sadunomainen ja kauniin romanttinen. Olisin kaivannut kirjan juonelta jotain samaa kuin elokuvassa oli: niin yllätyksellisiä tapahtumia, että alkoi nauraa ääneen. Idea on kuitenkin sievä ja tarina tunteellinen! Uli jäi kovin kummalliseksi henkilöksi paljastuttuaan aikamoiseksi diivaksi, jos niin voi sanoa. Noidat olivat ihanan juonittelevia, periaatteessa kaikki oli kohdallaan. Kirjan loppu oli kuitenkin parempi kuin elokuvan, joskin muun kirjan tapaan sadulle ominainen. Miellyttävä lukukokemus, jonka ei voi kuvitella jättävän ketään kylmäksi.

No, ihan taattua Goosebumps-kamaa: kirjailija saa lukijan tuntemaan myötähäpeää kömpelön päähenkilön vuoksi ja lukaisemaan kirjan reippaassa puolessa tunnissa. Teki mieli ruveta kiljumaan: "Tätäkö väitätte kirjaksi?", mutta pienestä sivumäärästä ja olemattomasta kuvailusta huolimatta kirja ei ollut aivan surkea. Loppuratkaisu oli tuttuun tapaan sarkastisen oivaltava, mutta lauserakenne häiritsevän lyhyt ja yksinkertainen. Kirjan kuitenkin imaisi hetkessä ja innolla, teoksesta saattoi jopa nauttia. Päähenkilö nyt oli taas yksi niistä nuorista ja tyhjäpäisistä Stinen stereotypioista, mutta jos se ei häritse, niin... Kun kaipaat jotain kaikkea muuta kuin syvällistä ja filosofista, voit ahmaista tämän pieneksi välipalaksi.

Alkuun oli normaaliakin hankalampi päästä, mutta viimeistään sivulla 100 tarina on temmannut mukaansa. Juonellisesti kirja ei ollut lainkaan pettymys, imaisi mukaansa ja juonittele aika kutkuttavasti. Viimeiset sivut täytyi lukea salaa koulussa. Kirjan idea oli jo ajatustasoltaan vaativampi ja ajatuksia herättävä: kun oikein alkaa miettiä, on vaikea ymmärtää, miten menneisyys muuttaa tulevaisuutta. Sinänsä kirja oli jännittävä, mutta se sisälsi lyhyitä joskin tylsiä jaksoja, jotka laimensivat vaikutusta. Kuvailua oli ehkä liikaakin. En tahdo ymmärtää kirjailijan yksipuolista käsitystä kirjan henkilöistä. Vihaan ah-niin-puhtoisia-lapsukaisia, kuten Septimusta ja Jennaa. Ei ihmiset voi olla noin yksinkertaisia! Ja miksi pyllyssä kuningatar Etheldredda on niin... ehdottoman ilkeä? Tarinassa olisi enemmän syvyyttä, jos henkilöt olisivat hieman inhimillisempiä. Ainoana inhimillisenä mieleeni tulee portinvartija Gringe, joka ärsyyntyy Heapien jatkuvasta ongelmien aiheutuksesta. Eikä hänkään erityisen monitasoinen henkilöhahmo ole. Samaistuminen on lähes mahdotonta, kun ei löydä samaistumisen kohdetta. Noh, jotkut lauseet olivat häritsevän pitkiä, mikä teki joistain kappaleista kovin raskaslukuisia. Huumori oli paikallaan tuttuun tapaan, mikä on kirjan pluspuolia. Lohikäärmejuttu meni hieman yli, kirjan tekijä oli nähtävästi kiinnittänyt enemmän huomiota Tulipärskeen ruumiintoimintoihin kuin identiteettiin. Yhtä kaikki, kirja oli ihan luettava, jopa oikein mainio. Suosittelen, vaikkei varsinkaan ensimmäinen osa olisi iskenyt sinuun. :)

Yritän aina korostaa, etten ole Potter-fani, mutta valitettavasti joidenkin kirjojen kahdeksannet lukerrat luovat ristiriitaisia vaikutteita... Noh, kirjaan oli ahdettu aika lailla, mutta toisaalta jotkut tapahtumat tuntuivat ikäänkuin kerääntyneen loppuosaan täytteeksi. Jäi myös tunne, että Rowling oli veivannut päässään hirnyrkkien metsästystä niin paljon, että itse ne tapahtumat olivat menettäneet makunsa. Pottereissa on se hyvä puoli, ettei useammat lukukerrat pilaa niitä. Kolmannen lukukerran jälkeen olen kuitenkin jo alkanut arvostella kirjaa: sinänsähän kirja oli hyvä, mutta jotenkin en lämmennyt alku -ja keskiosalle lainkaan. Pidin kyllä kirjan aikuisemmasta ilmapiiristä ja tutusta huumorista. Kumminkin, kirja ei missään nimessä ansaitsisi viittä tähteä, jos loppu olisi samaa rataa muun kirjan kanssa. Loppu oli päätä huimaavaa, ja olin itkuparkushokissa kuukausia ensimmäisen lukukerran jälkeen. Pysäyttävä, itkettävä, ajatuksia herättävä... Ennen kaikkea Rowlingin tapa ajatella rakkaudesta, ihana! Omasta mielestäni kirjan huippu oli paljastus, miksi Dumbledore luotti Kalkarokseen. Odotin tätä ihan alusta asti, enkä pettynyt. Tylypahkan sota oli myös upeasti luotu, eritoten Harryn asenne... Tässä vaiheessa itkin vaikuttavuuden vuoksi. Itse kaksintaisteluloppu oli hieman ennalta-arvattava, mutta oli kai ihan oikein säästää paljastukset loppuun saakka. Eniten tulin pohtineeksi kuolemaa kirjan vuoksi, mutta teoksesta saattoi löytää vaikka kuinka arvokkaita ajatuksia, jos haluaa. :) Älkää lyökö, vaikka toistan samaa kuin muut ja kirjasta tekemäni kymmenes arvostelu on tälläinen... Pahin kömmähdys oli aivan viimeiset sanat: kaikki oli hyvin. Ikään kuin hieno loppu pitäisi pilata jollain kliseellä. Jäi myös vaivaamaan, mikä Harrysta tuli ammatiltaan. Ehkä se vielä selviää. :D

Odotin kirjalta jotain naiivia ja tylsää aikuisten viihdykettä, mutta yhtä kaikki takateksti herätti kiinnostukseni. Huomaamattani löysin kirjasta paljon samaistumisen aihetta ja hämmästyttävää todentuntua. Ei mitään traagisia loppuja, vaan hyvin todentuntuinen kuvaus yhdistellen kuvitelmaa ja todellisuutta. Kirjailijan mahtava idea ei edes ole luoda hurjia fantasiaverkostoja, vaan rakentaa teos todellisuuden pohjalle. Olen varma, että jokainen voi löytää kirjasta jotain - miten monesti sinuakin on luultu hulluksi, miten monesti tunnet itsesi ulkopuoliseksi ja todellisuudesta irralliseksi? Kirja oli monitasoinen ja henkevä, ajatuksia viljelevä. Pennyn Osastolla viettämä aika oli rankan tuntuista ja ihmeellisen todellista. Itse pystyin ikäni ansiosta samaistumaan Pennyyn hyvin, mikä voi olla jolle kulle ongelma. Kuitenkin, tämä on harvinainen aarre! Idea on aivan uskomaton ja kirjojen tulkinta huima. En ole vähään aikaan lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Suosittelen lämpimästi, joskin epäilen, sopiiko kirjan nuoren tytön näkökulma aivan kaikille...

Kirjan alku ei ollut järin innostava, mutta riittävän houkutteleva kiirehtimään lukemisen kanssa. Vaikka kirja oli kaiken kaikkiaan nautinto, trilogian lopetukseksi se oli hienoinen pettymys. Kirjan suunnittelu on mennyt hieman mönkään, kun kaikki toiminta on keskivaiheilla ja loppupuoli kirjasta on pelkkää lopettamisen yritystä. Vaikka kirja jätti ihan sopivasti kutkuttavia salaperäisyyksiä ja aukkoja, lopetuksen ei tulisi kestää sataa sivua. Tuntui, että kirjailija yritti epätoivoisesti lopettaa trilogian kunnialla, mutta viimeiset sanat venyivät ja venyivät ja lopusta tuli kovin imelä ja liian iloinen. Oli suunnattoman turhauttavaa, kun Faron ja Sapphin suuhteessa ei sitten tainnutkaan olla mitään erikoista, vaikka sitä oli vihjailtu läpi kirjojen - tai vain kuvittelin. Ja mitä ihmettä, viimeiset sanat "Mitäköhän tulevaisuus tuo tulleessaan?" tai jotain sellaista, kliseistä! Noh, ainakin kirjassa sai nauttia Sapphin ihanan mustasukkaisista ja naiveistakin huomioista, loistavan elävästä kuvailusta ja ihanista ideoista. Mitään maailman järisyttävää trilogia ei tuonut elämääni, mutta yhtä kaikki oikein luettava.

Voi, tämä oli aivan ihana kirja, ehdottomasti paras lukemani tämän vuoden puolella. Hieman ennalta-arvattava juoni, joka tuntui aluksi tavanomaiselta fantasialta, mutta muuttui tiukasti otteessa pitäväksi ja jännittäväksi eloonjäämiskamppailuksi. Kirjassa kerrottiin asioita useiden näkökulmien kautta, mikä oli välillä suorastaan kidutusta - ruveta nyt kertomaan jostain takapajulan kuninkaasta kun juoni on jännittävimmillään. Vaikka liiallista kuvausta oli vältetty henkilöissä, heidät oppi tuntemaan heidän tekojensa perusteella yhtä hyvin kuin omat kaverit. Oli kivuliasta irrottoutua tästä maailmasta. Olisin niin mielelläni lukenut vielä lisää, vaikka se olisi epäilyksettä pilannut koko hienon tunnelman. Mielessäni kummittelee ajatus, että kenties teoksesta tehtiin ihan tahallaan koukuttava, mutta sillä ei ole väliä. Loppujen lopuksi kaikki oli hyvin, ja liian onnellinen loppu ärsytti. Kiitos tämän kirjan, hissan kokeeni meni päin prinkkalaa ja minä opin vaikka mitä hienoa. Vaikka kirjaan oli sujautettu opetuksia ehkä ihan tarkoituksella, ne toivat ihanasti tärkeitä asioita esiin. Kertauksen vuoksi: mukaansatempaava, seikkailuhenkinen kirja, jossa henkilöiden kohtalot kietoutuvat yhteen ja tarinaa etenee tarmokkaasti ja jännittävästi. Suosittelen kaikille fantasian ystäville, vaikket olisi pitänyt "Univieraiden kivestä".

Kirja tempasi mukavasti mukaansa ja oli suorastaan herkullisen helppo- ja nopealukuinen. Kirjan alku oli hieman tökerö - taas orpoja! Takakannen tekstissä myös sanotaan, että lapset pakenivat orpokodista, vaikkeivat nuoret vielä olleet sinne menneetkään. Ristiriitoja oli enemmänkin: kenties laulut ovat aina hieman liioittelevia, mutta miksi laulussa liioitellaan vampiraatteja niin paljon? Loppujen lopuksihan vampiraatit olivat aika mukavia Sidoriaa lukuunottamatta. Kirjan piti tapahtua tulevaisuudessa, mutta ehkä kirjalija oli unohtanut tämän, kun siihen ei kerran viitattu sanallakaan minun nähdäkseni. Luvut oli kerrottu suurimmaksi osin Gracen ja Connorin näkökulmista, mutta ratkaisu ei ollut erityisen toimiva - Connorin tarina tuntui pelkältä turhalta sivukertomukselta, kun taas Gracen seikkailu tempasi heti mukaansa (Lorcanilla taisi olla näppinsä pelissä siinä, ihana henkilö). Juoni oli sujuva, mutta toivottoman ennalta-arvattava. Teksti oli sujuvaa ja soljuvaa, kirjoitustyyli miellyttävää (vaikka henkilöistä olisin kaivannut enemmän tietoa) ja muutenkin kaikki tapahtui helposti. Kumminkin ihan mukavaa luettavaa, ja loppu jäi niin häiritsevästi kesken, että jatko-osat tulee takuulla luettua.

Tämä ei juurikaan hävinnyt aiemmin lukemalleni Oppipoika Alvinille, ainakaan tyyliltään, mutta sisällöltä olisin kaivannut samanlaista kipinää kuin kolmososalla oli. Huomasi selvästi, että kirjailijakin oli tarkoittanut tämän pelkäksi pohjustukseksi - kirja oli oikeastaan kuvausta Al Juniorista, loppu vain hieman viittasi tulevaan. Kirjailijan tyyliä ei kumminkin voi kuin ihmetellä. Hän saa tekstin kuin tekstin elämään, huolimatta paikoittaisista, tylsistä jaksoista. Kirjan alku oli erittäin hyvä ja houkutteleva, ja eirtyisemmän juonen puutteesta huolimatta kirja oli hyvin lukijanläheinen. Kirja ei ollut mikään paras taidonnäyte Orsonilta, mutta suosittelen tätä välttämätöntä aloitusosaa kaikille, jotka eivät jo ole lukeneet sitä.

Jouduin aikalailla arpomaan arvosanan kanssa: koko kirja oli yhtä hullunmyllyä. Siinä ei ollut yhtenäistä juonta tai edes samanlaista krijoitustyyliä. Oikeastaan, kirja oli huonoimpia lukemiani kenties koskaan. Toisaalta, kirja sisälsi niin mielettömiä ja omperäisiä ideoita, ettei kirja ansaitse tyhjää tähtirivistöä. En kuitenkaan ymmärrä tuota esittelyn hehkutusta. Itse en todellakaan päässyt vauhtiin, vaan jouduin pakottamaan itseni loppuun saakka. Ja kun sain kirjan lopulta loppuun, olo ei ollut sen viisaampi - vain helpottunut, kun rääkki oli viimein loppu. En mielelläni suosittelisi tätä kenellekään, mutta satunnaisesti kirjassa oli niin sielukkaita, jopa kypsiä kohtia, jotka ansaitsevat tulla luetuiksi. Suurimman osan aikaa kirja oli todella naivi, venytetystä puhumattakaan. Ainakin tämä sopii hyväksi nukkumaanmenokirjaksi. Ikävää, ettei kirjan huimat ideat päässeet oikeuksiinsa ainakaan minun näkökulmastani, sillä kirjasta tosiaan olisi klassikoksi anid Blytonin rinnalle. Tai ehkä en nauttinut kirjasta, kun olen niin tuon ikähaarukan yläpuolella.

Ei epäilystäkään, etteikö Libba Brayn opus olisi parhaita lukemiani kirjoja pitkään aikaan, jopa elämäni aikana. Kirjassa oli juuri sellaista magiaa, jota tyttöfantasia kaipaa - ehkä pikkuisen kliseistä, mutta loistavaa kuvailua ja tunteiden kerrontaa. Lukemisen tarkoitushan on opettajani mukaan herättää ihmisessä ajatuksia, ja tämä onnistuu siinä loistavasti. Entä jos kaikki onkin vain illuusiota, päätämme itse siitä, mikä on totta, ja mikä ei? Kirjailija toi ajatuksiaan loistavasti esille ja loi maailman, johon tahtoo uppoutua ikiajoiksi. Kirjailijan henkilöhahmot olivat aika pintariipaisuja, joten toivottavasti jatko-osat kertovat enemmän. Myös ympäristön kuvailu olisi voinut olla laajempaa, eniten häiritsi, miten nopeasti ratkaisevat kohdat soljuivat ohi. Kirjan romanttinen sivujuoni oli kutkuttava, mutta tuntui hieman ylimääräiseltä, kun Kartik jäi niin salamyyhkäiseksi ja taustalle. Tässäkin asiassa luotan paljon jatko-osiin. Juoni pelasti paljon, eikä puutteisiin kiinnittänyt sen enempää huomiota. Kaiken kaikkiaan kirja oli loistava esimerkki tyttöfatsusta ja hieman erilaisesta magian valtakunnasta. Kirja oli loistava lukunautinto ja toivon muidenkin löytävän tämän! Plussaa nimestä, joka kertoo hyvin kirjan ideasta, ettei kaikki ole ihan miltä näyttää.

Satuin löytämään Oppipoika Alvinin kotoani, ja aloin lukea. Aluksi kirja ei temmannut mukaan, mutta lopulta olin myyty: en ole lukenut mitään näin hyvää sitten Stephenie Meyerin (mistä ei ole kauaa). Kirja oli monin tavoin synkkä, erittäin syvällinen ja tavattoman kiehtova. Kuinka henkilöiden kohtalot olivat sidoksissa, miten hienovaraista ja tarkkaa fantasiapuoli kirjasta oli... Kirja onnistui kuvaamaaan tunteita hyvin: miksei Alvinia ymmärretty, miksi hän oli vihainen... Olisin voinut vaikka karjua vihasta Calvinia kohtaan, miten mies voikaan olla niin itserakas ja ääliö ja k***pää! Kirjailija oli kyllä ollut liiankin melodramaattinen Cavilin kanssa: kenties hahmon takana olikin tavoite tehdä jotain vihastuttavaa ihan tarkoituksella. Kirja käsitteli niin synkkiä historian häpeäpilkkuja, että kirjaa lukiessa tunsi tahtomattakin myötähäpeää ihmiskunnan puolesta. Ehkä kirja oli liian raskasta luettavaa: kertomus saavuttamattomasta rakkaudesta ja mahdottomasta taistelusta. Kuitenkin, jatkuvasti tiesi kirjailijan olevan oivalluksissaan niin oikeassa kuin vain voi. Tässä ei ollut varsinaista juonta joka toimisi itsenäisenä teoksena, itse aion lukea muut osatkin. Teoksen henkilöt olivat todentuntuisia, heidän kuvauksissaan oli hurjasti syvyyttä! Tämä kirja on niin kaukana tämän päivän kliseisistä ja mitäänsanomattomista fantasioista, että huh! Kirja antoi liiankin kanssa ajateltavaa ja tunteita: miten väärit orjat o(li)vatkaan, miten hirveää tuo kaikki rasismi ja yliuskonnollisuus onkaan. Tuli monta kertaa pehempi fiilis kuin mantsan tunnilla, jolloin opettaja kertoi Amerikan joidenkin osavaltioiden epäreilusta ja ankarasta uskonnosta. Kirjaa lukiessa silmiä kirveli koko ajan, mutta jo siksi tämä oli ainutlaatuinen lukukokemus. Ei ehkä aivan täydellinen, mutta suosittelen yhtä kaikki kaikille, tätä hieman tavallista moniulotteisempaa kirjaa. Teos yhdisti erilaisia ulottavuuksia ja maailmoja taitavasti, loi verkkoja pitkin ja poikin juonta. Vielä kerran, suosittelen!

Puhun nyt yleisesti Stinen kirjoista. Olen lukenut viimeisintä lukuunottamatta kaikki suomennetut kirjat, ja... huhhuh! Miten yhdellä ihmisellä voi olla mielikuvitusta sataan kirjaan, joissa on mahtava idea? Ideoita miehellä tosiaan on. Henkilökohtaisesti pidän ehkä eniten tästä sekä Varjotytöstä. Nämä kirjat ovat hieman erilaisia muihin verrattuna, näissä on salakäytäviä ja salaisuuksia. Vaikka Stine on kirjoittanut monta aivan mieletöntä kirjaa, ne eivät löydä paikkaansa lempikirjoihini tuskin koskaan. Kuvailu on suorastaan hälyttävää bestseller-kirjailijalta. Näistä ideoista voisi saada jokaisesta pitkän ja upean opuksen, mutta Stine kirjoittaa kai mieluummin paljon ohuita ja mitäänsanomattomia kirjoja kuin panostaisi todella kuvailuun ja kerrontaan, ja saisi näin jotain syvyyttä kirjoihin, muutakin kuin "Häntä pelotti ja vilutti todella paljon." Stinen kirjoissa on usein paljon käänteitä ja yllättävä loppuratkaisu, mutta välillä kirjat etenevät tietyn kaavan mukaan: ensin ilmestyy haamu, joka olikin sitten ilkeä sisko, sitten tulee taas haamu mutta päästään pakoon ja sitten kun haamu taas tulee niin keksitään joku keino hävittää se. Monesti kirjat kyllä onnistuvat pelottelemaan totaalisesti, enkä oikein voi muuta kuin ihailla Ärällän mielikuvitusta. Kirjojen taso vaihtelee aikalailla, mutta vanhimmat suomennokset ovat mielestäni olleet parhaimpia. Suosittelen tämän ja Varjotytön lukemista kaikille nuortenkauhufantasian ystäville.

Muinainen pimeys on ollut ylipäätäänkin mielenkiintoinen ja outo sarja. Välillä tuntui, kuin kirjailija olisi ladellut pelkkiä faktoja tekstiin, siitä tuli sellainen olo kuin lukisi jotain historian oppikirjan "opettavaista tarinaa entisajan elämästä". Tämä osa oli kumminkin aika hyvä, paras nyt ilmestyneistä. Aluksi pelkäsin tarttua kirjaan, koska aiemmat osat ovat olleet niin pinnallisia ja tekaistuja. Tämä kuitenkin yllätti melko positiivisesti. Kirjan lopussa käsiteltiin jo aika hyvin Torakin tunteita, ja loppuratkaisu oli mukaansatempaava ja suht yllättävä. Muuten juoni oli hiukan väkisin väännetty, Susin "katoaminen" tuntui kovin kliseiseltä, ja paikoittain juoni oli liian ennalta-arvattava. Hätkähdyttäviä tapahtumia oli liian vähän, aluksi kirja tarpoi venyttäen eteenpäin mukamas kiinnostavasti. Kaikesta kritiikistä huolimatta pidin kirjasta: siinä alkoi jo olla sarjan vaatimaa energiaa ja tunnetiloja, joihin samaistua. Ja olihan tiedoista hyötyä tulevaa äikän susikirjoitelmaa varten. Kirjassa on upeaa hengellisyyttä: sielut kuulostavat kovin kiehtovilta. Ja onhan tuon ajan elämäntavoissa oma viehätyksensä. Ja yksi plusasia joka kiinnitti huomioni, oli sanat. Vaikea sanoa onko rikas sanavarasto peräisin kirjailijalta vai suomentajalta, mutta ihailtavaa silti. Suosittelen aiemmat osat lukeneille lämpimästi!

Hieman kliseinen, moderni fantasiakauhukirja. Tyyli muistutti jonkin verran Neil Gaimania. Nauroin aikalailla kirjan huumorille: oli sarkastista ja alapäähuumoria, mahtavia vitsejä ja paljon viisastelua. Huumori ei ole yleensä asioita jotka nostaisivat kirjan arvosanaa, eikä tämäkään ollut poikkeus. Jotenkin kirja oli liiankin tuulesta tempaistu, ei mitenkään todellinen, eikä juonikaan kummoinen. Todella paljon kliseitä, eikä oikein mitään pureskeltavaa. Silti oli kaikenlaisia hyviä ideoita: paperimiehiä ja surmakirveitä, vampyyreja ja ties mitä. Näistä olisi saanut aivan loistavan kirjan, mutta nyt tämä oli vähän hengetön ja lapsellinen. Pari vuotta sitten olisin varmaan ottanut tämän lempikirjakseni, joten ahmimisikäisille kirja sopii mainiosti. Ihan mukava välipala magian ja valtakamppailujen ystäville, mutta kuoren alla ei ole paljoa.

Tämä on oudoimpia lukemiani kirjoja: ei voi olla varma onko kaikki vain Emman kuvitelmaa vai todellisuutta. En juurikaan pitänyt kirjailijan hyppivästä ja herkästä tyylistä, mutta kirja oli ilman muuta kiehtova toisine puolineen ja ja olenteineen (kyllä, kirjoitin olenteet aivan oikein). Kirja oli ohut ja nopeasti luettava, mutta ei kuitenkaan kevyttä luettavaa. Jotakin syvällisempää siinä oli. En tiedä kannattaako tätä suositella kenellekään: kirjan luki, mutta ei se paljoa antanut tai edes ollut hirveän nautinnollista luettavaa.

Lydian salaisuus oli aika keskinkertainen kirja. Ei juurikaan moitittavaa, mutta ei niin paljoa ylistettävääkään. Sellainen "ihan kiva". Kirjailijalla on loistava huumorintaju ja kerronta sujuu, kuvailu on ihastuttavaa. Vaikka aikamatkailu on käsitelty aihe, jaksaa kirja innostaa - oli tavattoman mielenkiintoista lukea kirjailijan henkilökuvauksia kuuluisista taiteilijoista. Jotenkin tuntui, että kirjailija tunsi jonkun tytön joka oli kuin Lydia. Tai on. Tämä täytyi lukea yhdeltä istumalta, ja siinä olikin aika tapahtumarikasta ja ajatuksia antavaa sisältöä. Toisaalta tuntui että kirjailija piti lukijaa aika tyhmänä. Eikä kysymyksiin kuulunut vastauksia - se ei kyllä haitannut, vaan kuului jotenkin kirjan maailmaan. Kaiken kaikkiaan todella kiehtova ja kiinnostava - ja aika outokin (Mona Lisalla ilmavaivoja?) Suosittelen, jos taide kiinnostaa ja olet seikkailuihminen ja riittävän joustava lukemaan ruotsalaisesta 12-vuotiaasta.

Yhden lukukerran jälkeen on hankala arvioida kirjaa kriittisellä silmällä. Tiedän vain etten ole ikinä lukenut mitään näin ihanaa. Jos viisi pistettä on maksimi, antaisin vaikka kuusikymmentä! Kirjassa oli vauhdikkaita juonenkäänteitä, kutkuttavaa takaa-ajoa, voimakkaita, vapisuttavia tunteita, ihanaa läheisyyttä... Haikeutta, surua ja rakkautta. Tämä on parempikin kuin odotin. Menetin yöuneni tämän takia, kun vapisin peiton alla miettien kuumeisesti ja innoissani mitä tulee tapahtumaan. Toisaalta harmitti: en halunnut kirjan loppuvan ikinä. Bellaan oli niin helppo samaistua - itkin kun Bella suri, nauroin kun hänkin nauroi ja hymyilin kun Bella oli onnellinen. Kirjan oivallukset eivät välttämättä olleet suuria, mutta kuka sellaisesta välittää kun lukee jotain näin mahtavaa ja kaunista? Sanoma oli kyllä aika selkeä: tosirakkaus voittaa kaikki esteet. Kirjailijan pohdintoja ja hassuja sanavalintoja oli hauska lukea. Kirja piti mukanaan silloinkin kun ei lukenut, eikä kirjan maailmaa jätä hevillä unten maillakaan tai kirjan loputtua. Itse en enää pysty odottamaan Eclipsen suomennosta - tosin pelottaa kun neljättä osaa on odotettava englanniksi ainakin ensi syksyyn. Sudet olivat loistava veto. Jokaiselle lukijalle tuli varmaan epäilyksiä niistä, mutta oikeaa henkilöllisyyttä oli vaikea arvata. Ne loivat uutta syvyyttä kirjaan. Bellalta ei kyllä ongelmia puutu... :) Tämä kirja on pakollinen kaikille Houkutuksen lukijoille. Suosittelen kumminkin kaikille muillekin Houkutuksen lukemista. Asteikolla 4-10 tämä on ainakin 17.

Näin aluksi plussaa kirjan kannesta. Kerrankin oikein raikas ja hieno, vaikkei tämä juuri kuvannutkaan kirjan tapahtumia. En kuvitellutkaan antavani kuin kolme tähteä. Alku antoi aika tylsän vaikutelman. Tapahtumat saattoivat tapahtua välillä parilla lauseella vaikka kyseessä olisi merkittäväkin tapahtuma kirjan tapahtumien kannalta, ja välillä tapahtumat etenivät madellen ja käyttäen sivukaupalla kerrontaa jostain turhanpäiväisestä. Henkilöitäkin tuli alkuun kuin vettä juoksuttamalla, niistä ei tahtonut pysyä laskuissa eikä heitä esitelty ajoissa. Pelkäsin jatkuvasti missanneeni jotain olennaista. Kirjan yhä jatkuessa venyttäen asiaa alkoi tuntua, että kirjailija kuvitteli lukijan olevan yhtä ääliö kuin kirjan päähenkilökin, Silver. Lyödäänkö vetoa että harva 11-vuotias on tuollainen tollo? Juonikin vaikutti aika tohjolta ja oudolta. Puolivälin jälkeen käsitykseni muuttui. Kirjailija oli ehnyt muutaman nokkelan oivalluksen juonessa, vaikka idea onkin aina perinteinen. Loppua kohti kirja kuitenkin silpoi perinteisen käsityksen sopivan pieniksi paloiksi. Ei tämä silti mikään mestariteos ollut. Se mistä tuo lisätähti tuli, on mikäpä muukaan kuin - rakkaus. Aina se ei sovi kirjan kuvioihin, eikä aivan tässäkään, mutta se esiintyi niin kauniisti, että hymyilytti. Myös se että Silver aikuistui, paransi kirjaa huomattavasti. Henkilöiden kuvaukseen ei hirveästi oltu tärvelty aikaa, mutta ne olivat onnistuneita. Rokabyessä ja Abel Darkwaterissa ja hieman Masonissakin kirjailija sortui ylilyönteihin, mutta Rokabye ja Abel olivat juuri niin vastenmielisiä kuin heidän kuuluikin olla. Alunoperin ajattelin että kirja on hyvin omaperäinen, mutta sitten muistin, että aikahan on aika käsitelty aihe. Ja hankala. Mutta johan Momo tutustutti siihen. Aihetta oli käsitelty hyvin, ja antoi pohdittavaa. On siis hankala sanoa onko tämä nyt pienemmille vai vanhemmille lukijoille. Pienemmät eivät ymmärtäisi kirjassa käsiteltyjä laajoja asioita, kuten rakkautta ja aikaa. Kirjassa myös kritisoitiin selvästi joitain asioita, kun uskonnostakin puhuttiin niin rehevällä kielenkäytöllä. Juonesta en sano kuin sen melkoisen yksinkertaisuuden. Tai ei ehkä sittenkään; se vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa tämä on eräänlainen taideteos jossa laaja juoni on latistettu. Kirjassa oli kivoja yksityiskohtia kuten heittilöt ja "bensiiniponit". Tämä on siis hankala krija, kuten voitte päätellä. Yksi paha miinus on, ettei kirja mielestäni selittänyt lainkaan niitä aikamyrskyjä. Kirjassa esitettiin pelkkiä aavistuksia niistä, ja äikänopettajani avulla tiedän, ettei se ole oikein. Ilmeisesti päätelmät piti miettiä itse - siis ilmeisesti ne johtuivat joko siitä että Ajanottaja oli hukassa tai siitä että aika rakoili tai siitä, että Regalia Manson oli järjestänyt asian. Vaikea sanoa. Tämä on mielenkiintoinen ja vaikea kirja, joka vaatii lapsenmielisyyttä ja pohdiskelua. Toivon että teiltä kaikilta löytyy sitä. :)

Tälle olisin antanut vaikka viisi tähteä. Tätä lukiessa uppouduin hyvin kirjan jännittävään maailmaan, jossa myös vampyyrin oppipoika, puolivampyyri Darren Shan elää. Tässä maailmassa olen jo ollut, ja tulen takuulla myös olemaan. En antanut viittä pistettä, koska juoni ei antanut myötä. Se ei kätkenyt mitään jekkua tai oivallusta, eikä muutenkaan ollut niin kummoinen. Mutta neljä tähteä tulee siitä, miten hyvin maailma, sen henkilöt ja Darren on kuvattu, ja miten hyvin kirjailija on kuvannut Darrenin tunteet. Miten hyvin kirja piti otteessaan ja jännitti viimeiseen saakka. Loistoa tosin himmensi se, että olin jo lukenut tulevia osia. Kirja on hyytävän jännittävä, ja ällöttävä, ainakin jos inhoat verta, piikkejä ja verikokeita kuten minä. Olen aina tykännyt vampyyrikirjoista, ja tämä on lajinsa parhaimmistoa. Darrenin kamppailu kahden elämän välillä oli niin koskettavaa, että olin itkeä. Mutta erittäin hyvä: en enää toitota tunteista vaan teoista: vaikka vampyyreja ei pitäisi olla olemassa verivampyyrilepakoita lukuunottamatta, niin tämä oli melkein kuin totta - ja suojeluyhdistyksineen ja kaikkineen mukana todella oli ripaus totuutta. Kirjan sanoma saattoi olla, että hyvätkin teot voivat olla huonoja, ja huonot hyviä. Tai sinne päin. Fantastinen kirja kaikille vampyyrien ystäville!

Siitä on jo aikaa kun olen lukenut tämän, mutta minulla on ihana muisto tässä. Ja koska tämä löytyy hyllystäni pokkarina, voisin kuvitella lukevani tämän uudelleenkin. En ole aivan varma mistä löysin kirjan: siitäkö että luin lumoavan pätkän kirjasta vanhasta äidinkielen oppikirjasta vai siitä että se löytyi lukukilpailun listasta. Kyse on siis siitä että Bastian siirtyy Fantaasiaan ja saa tehtävän pelastaa sen kuningatar kuten jo niin monet lapset ovat saaneet tehdä. Samalla hän kuitenkin saa riipuksen joka toteuttaa hänen unelmansa, mutta syöksee samalla syvemmälle toivottomuuteen. Samaan aikaan Fantaasiassa pahuus ottaa valtaa... (Suokaa anteeksi jos muistan jotain väärin..) Tämä muistuttaa kieltämättä epäilyttävän paljon Taru Sormusten Herraa: idea on sama ja totta puhuen molempia kirjoja yhdistävät pienet katkelmat, jotka ovat yhtä epäkiinnsotavaa ja tarpeetonta mössöä, mutta onneksi molemmissa kirjoissa on juoni siinä välissä - ihana juoni. Ja seuraa paljastus: niin paljon kuin TSH:ta ja eritoten sen filmejä, niin tämä on paljon parempi! Siinä missä TSH on mustavalkoinen ja jättää henkilöt varjoon tunteitensa kanssa, tämä kuvaa päähenkilön tunteita niin hyvin, että kuvittelin oikeasti välillä olevani Bastian. Vaikka tarina oli aika perinteinen, se oli todella absurdi. Siltikin nautin niin satujen, fantasian ja filosofian herkullisesta yhdistelmästä, mukana ripaus seikkailua. Tietenkin romantiikka olisi ollut plussaa... Minusta tämä on syvällinen ja ajatuksia herättävä, ja juuri siksi se säilyy mielessä pitkään. Sen sijaan että kyse olisi pelkästään pahuuden voittamisesta, Bastianin on kohdattava itsensä pelkoinensa ja totuuksineen, voitettava itsensä. Se tekee tästä kirjasta erityislaatuisen ja hurmaavaan, ei tätä voi unohtaa. Tässä on tietysti se ongelma, että näin TSH:ssakin oli, mutta tässä se todella näkyy, mitä päähenkilö kokee. Tai melkein kuin minä. Päähenkilöön oli helppo samaistua, ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta tarina on hyvin kiehtova ja mukaansatempaava. Suosittelen aivan kaikille! Nauttikaa. -10

Äskettäin ahmin tämä kirjan noin seitsemännen kerran. Tämä on sarjan parhaita osia (seiska on aivan paras!) ja juoni vain on niin hyvä! Muistan yhä miten vapisin kun ehka 8-vuotiaana äiti luki ääneen tätä. Ja olihan se sen arvoista. Vaikka tietenkin tämä menettää aina hieman ihanuuttaan kun lukee uudelleen ja uudelleen. Mutta Potterit kestävät lukemisen erinomaisesta. Tässä kirjassa on loistavia hahmoja, fantastinen juoni ja paljon yksityiskohtia, jotka ovat meheviä ja juuri ne mahdollistavat potterien uudelleen lukemisen. Enemmän synkkyyttä taikamaailmaan - sitä parempi! Tämä on seesteinen ja puhtaasti kirjoitettu, eikä asiat ole aivan lennosta tekaistuja. :) Puhumattakaan millaista syvyyttä Rowling osaa tuoda kirjoihin! Joulutanssiaiset on kiva pikkulisä tyttöjuttuineen S.Y.L.K.Y.:stä puhumattakaan. Kolmiverhoturnaijaiset ovat tietenkin se pääasia (vai onkohan se Voldemortin paluu?) ja Rowling on tietysti kuvaillut ne erittäin onnistuneesti. Epäreilua kuinka joku osaakin kirjoittaa! Jos et vielä ole lukenut tätä, niin nyt ihmeessä kirjastoon tai kirjakauppaan tai naapurille tai mistä nyt saatkaan tämän yleissivistyksen kulmakiven! Lienee tarpeetonta mainitakaan että olen hulluna pottereihin. :)

Ne (tytöt) jotka eivät ole vielä löytäneet tätä kirjaa, "kuunnelkaa" tarkasti! Takakannen teksti antaa aika epämääräisen ja lattean mielikuvan kirjasta, koska minusta se ei kuvaa olennaisesti kirjaa. Takakannessa painotettiiin liikaakiin tuota tyttö-juttua, vaikka se olikin suuri osa kirjaa. Ja minusta on aivan loistavaa, että joku (ei niin että Kirsten olisi ensimmäinen) kirjoittaa rohkeasti siitä, että naisetkin pystyvät vaikka mihin, ennakkoluuloista huolimatta. Älkää käsittäkö väärin, kirjan tytöt eivät ole mitään feministejä, vaan Kiki on oikeastaan aikamoinen pakkaus! Kuinka moni 14-vuotias taitaa taistelulajit paremmin kuin aikuinen ammattitaistelija? Itse kiinnitin rivien väliseen tekstiin aika paljon huomiota: kirjassa kritisoitiin selvästi joitain asioita ja puhuttiin myös iän iänikuisesta merkityksestä. Tärkeintä oli kuitenkin juoni, joka oli loistava! Tai ainakin aika. Mitään kovin häikäisevää megakäännettä kirjailija ei ollut luonut, mutta melko tyrmistyttävän huipennuksen hän oli silti taiteillut, kun ajatellaan miten ei-ennalta-arvattava se oli. Kirjan mielenkiintoisin henkilö oli ehdottomasti Kiki Strike, salaperäinen mutta fiksu ja sanavalmis tyttö, joka kätkee suuren salaisuuden historiastaan. Aluksi hän vaikuttaa tunteettomalta, määräilevältä ja omahyväiseltä, mutta vähitellen jää murtuu... Joko sanoin, ettei tämä kirja ollut lainkaan mitä odotin? Perushyvä (ja hieman parempi) se kuitenkin oli, johdatteli selkeästi lukijaa tekstin mukaisesti, mutta ei jättänyt juuri mitään pohdittavaa jälkeensä. Kylmäksi tämä ei kuitenkaan jätä, ja tämä tempaa heti mukaansa. Itse kaipaan kovasti jatkoa sarjaan, koska seikkailu jäi aika auki ja päähenkilöistä olisi kiva tietää enemmän. Eka osa jätti henkilöt varjoon ja unohti liiaksikin heidän kuvailun, varsinkin tunteiden kuvailun. Siitä pieni miinus. Mitenkään mullistava kirja ei ollut, mutta suosittelen silti nuorehkoille ja seikkailumielisille lukijoille syväti! Kyllä tämä varmaan on tarkoitettu lähinnä naispuolisille lukijoille, mutta miksei joku poikakin tätä lukisi?

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat toki pirteitä ja hauskoja kirjoja, mutta tämä... en olisi uskonut, että Sarah ylittää itsensä ja luo häämmentävn maagisen trilogian päätöksen! Istahdin pöydän ääreen lukemaan - ja voitte kuvitella miten kipeät paikkani olivat kun sain muutaman tunnin ahminnan jälkeen tämän luettua. Rachel vaikuttaa pinnalliselta ja ulospäin suhtautuneelta tytöltä, mutta aina elämässä on jotain naristavaa: tukka ei asetu aloilleen, Liana juottaa hänen uudet kaverinsa Rachelin vihollisiksi, Liana pilaa suhteen Rafiin, ja vieläpä Liana estää Rafia ja Rachelia suutelemasta! Kaiken lisäksi pikkusisko Miri alkaa saada Rachelin itsekeskeisyydestä tarpeekseen. Alkaa näyttää siltä ettei loma menekään aivan suunnitelmien mukaisesti, ja syypäänä on ilmiselvästi Liana! Miri kuitenkin rakastaa Lianaa, ja syykin selviää pian... Miri haluaa Lianan mukaan Sveitsiin neiti Rallyn sisäoppilaitokseen, mutta eihän Rachel vois itä sallia! Mitä ihmettä Liana oikein haluaa Rachelilta, kun hänen oma elämänsä vaikuttaa niin täydelliseltä? Kirjan loppuhuipennus on uskomaton, vaikka loppu on hieman lattea. Miltähän tuntuisi vaihtaa paikkaa vihollisensa kanssa? Nii-in. Ja kyllä, voi ihanuus, Raf ja Rachel viimein suutelevat... Nautin niin tämän lukemisesta etten voinut lopettaa. Suosittelen syvästi kaikille, vaikka, no, onhan tämä aika lailla tyttöjen kirja.. Mitähän vielä? No lukekaa itse ja selvittäkää. Ilmeisesti tämä ei siis olekaan kirjan viimeinen osa, olin kai vain saanut jostain sen käsityksen... Kiitos elskubelskulle tästä hyvästä uutisesta!

Mietin pitkään, antaisinko kolme vai neljä tähteä. Päädyin kolmeen. Kirjan kerronto oli yllättävän puhdasta, mutta liiankin... rytmissä kulkevaa. Kaikki meni ohi liiankin soljuvasti. Mikään ei oikein jaksanut yllättää tai hätkäyttää, ja se on paha se. Mutta kirja tempasi nopeasti mukaansa, ja lukijanläheinen kerronta vei mukanaan. Lukeminen oli nautittavaa ja mukavaa. Kirja sisälsi hauskoja yksityiskohtia, kuten Auliksen kaksoisolento-pakkomielteen sekä vaikutteita James Bondista! Kirja yhdisti kolkon nykyajan ja jännittävän aikanytkähdyksen. Eikä Malla ole ainut joka sen kokee. Lisäksi Mallan yritys sopeutua vuoteen 2003 on kuvattu erittäin todenmukaisesti, siitä plussaa! Huolimatta kirjailijan suomalaisuudesta, tämä oli piristävä ja raikas, vaikkakin melko ennalta-arvattava. Nimet olivat ihania! Itse aion tutustua kirjailijan muihinkin teoksiin, ja suosittelen tätä kaikille - no, joita kiinnostaa.

Sain tämän joululahjaksi ollessani noin 8-vuotias. Silloin tämä tuntui todella hauskalta ja mukaansatempaavalta kirjalta, ja kai se sellainen on yhä. Kirja on nuorimmille lukijoille suunnattu, mutta miksei vähän vanhempikin siitä nauttisi. Tämä on niin nopeaa luettavaa, että voit nauttia sen välipalaksi ja nauttia Mahyn mielikuvituksesta. Mutta vakavasti otettavaksi fantasiaromaaniksi tätä ei voisi kuvitella. Kuitenkin ajatus haamuista on mielenkiintoinen, ja perinteisyydessään tarina toimii oikein hyvin.

Miksihän tartuin koskaan tähän kirjaan? En voi koskaan unohtaa kirjastonhoitajan ilmettä, kun hän ojensi kirjan minulle. Hän taisi luulla minua useita vuosia nuoremmaksi. En tainnut viisastua tämän lukemisesta paljoa. Mitään ei juuri lähtenyt irti, sinänsä ihan mielenkiintoinen ja hauska kirja. Ja Camaron kirjoittamaan minulla ei ole paljoa lisättävää. Tuli aika lapsellinen olo tätä lukiessa, mutta kyllähän tämän lukee, jos viitsii. :)

En olisi varmaan koskaan osannut tarttua tähän kirjaan, ellen olisi saanut sitä palkinnoksi. Itse asiassa kirja on yllättävän hyvä. Olen aina ollut hieman nirso suomalaisia kirjailijoita kohtaan, mutta tämä on "sellainen ihan kiva". Juoni on "ihan kiva", ei kyllä mitenkään yllättävä. Pintaa syvemmälle kirja ei ulotu, mutta henkilöt ovat aika normaaleja ja normaalin fiksuja, mistä plussaa. Tarina on luettava ja jopa välillä viihdyttävä. Se kuinka henkilöt muodostivat suhteita ja pitivät läheistä verkotoa, oli taidokasta. Kirja sopii parhaiten nuorille lukijoille, ala-astelaisille ja ehkä vanhemmillekin, jos leikkimielisyyttä riittää. Vanhempia lukijoita kirjan sävy "ja sitten taphtui niin" voi ärsyttää. Vaikka kirjasta tuo sävy löytyy, se on piilotettu kuoren alle toisinaan esiin tulevana sivumakuna.

Minulle oli suositeltu Replicoita jo jonkin aikaa, joten tartuin toimeen ja lainasin tämän. Ja kai se, että olen lukenut kaikki mahdolliset Replicat, kertoo kirjasta jotain. Ymmärsin tarinan ihan hyvin vaikken ollut lukenut aiempia osia. Replicat eivät ole mitään huippulukemista, lyhyitä, kevytmielisiä mutta sujuvaa ja nopeasta, mielellään luettavaa tekstiä. Tämä kyseinen kirja sisältää oikein onnistuneen juonen, ja on oikeastaan hauska. Mutta miksi 2 pistettä? Kun ei tämä niin hyvä ollut. Hyvä kirja edellyttää syvyyttä ja sulavuutta, niitä ei mielestäni tästä kirjasta löydy. Suosittelen silti niille, jotka ovat muistakin Replicoista pitäneet. Jos olet tyttö ja tykkäät scifimäisestä tyylistä - suosittelen!

Varoitus: jos et pidä kirjoista joita lukiessa itket, et pidä tästä. Avain lopettaa kunnialla loistavan Aikavartio-trilogian. Henkilöt asettuvat paikoilleen ja heistä paljastuu yllättäviä puolia. Loppu on niin uskomaton kuin olla voi. Lempihahmokseni nousee Rochelle, jonka voimat paljastuvat hurjiksi ja tunteet kuohuvat. Hän on ihanan sympaattinen ja tuntee olonsa voimiensa vuoksi yksinäiseksi ja hyljityksi. Rochellen tietämättä joku tajuaa lopulta rakastavansa häntä... Avain on ehdottomasti trilogian paras kirja. Koska sarjan taso on muutenkin korkea, tämä on erityisen loistava. Kirjailija on luonut huiman lopetuksen kirjalle sisällyttäen siihen muhkean määrän tunteita, paljon yllättäviä juonenkäänteitä ja jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, jota itse kuvaisin "maailman kauneuden vangitsemiseksi kansien väliin". Harva tähän pystyy, mutta Marianne Curley tuntuu pystyvän. Lopputaistelu on mukaansatempaavaa luettavaa: täpärät pelastumiset, viime hetken petturit ja haikea loppu saavat kylmiä väreitä aikaan. Tätä ei voi lukea itkemättä! Vielä viimeisen taistelun jälkeenki tapahtuu: sen kuoleman jälkeen on lukijakin on vihan vallassa, toisaalta loppu oli tavattoman kaunis surullisuutensa vuoksi. Vaikea kuvitella mitään kauniimpaa ja surullisempaa. Kirja oli tavattoman monipuolinen mutta tarinalleen uskollinen. Tämän juoniverkoston lukeminen vaatii yhtäjaksoisen lukemisen, nenäliinoja ja pohdiskelavan asenteen. Mutta suosittelen ihan kaikille (itkunkin uhalla).

Chitra jatkaa kirjaansa sujuvasti siitä minne jäätiin -sujuvammin kuin voisi luulla. Nyt Anandin hahmo saa syvyyttä ja muuttuu kiinnostavammaksi ja itsenäisemmäksi. Varsinaisia huippujuonenkäänteitä ei kirjassa ole, mutta kirja pitää hyvin ottessaan ja on sarjan ensimmäistä osaa parempi. Kirjailija on silti luonut taas satumaisia ja ihmeellisiä tapahtumia,jotka saavat silmät selälleen. Jos odotat jotain mullistavaa ja ovelasti juoniteltua, tämä ei ehkä ole etsimäsi, mutta ehkä lähellä sitä. Miinusta tulee liialliseksikin menevästä kuvailusta ja turhan päättäväisestä tyylistä. Sinänsä kirjassa ei kuitenkaan ole paljoa moittimisen sijaa. Sopii kaikille, jotka pitävät fantasiasta ja hyvä voittaa yleensä pahan-tyyppisistä kirjoista. Myös seikkailun ystäville tämä sopii mainiosti.

Varjo jättää Magiaa-edeltäjänsä varjoon. Tässä kirjassa oli paljon enemmän huimia ja lupaavia juonenkäänteitä, jotka saivat ahmimaan kirjan nautinnolla. Toisin kuin Magiaa, Varjo ei perustu yhtä paljon juoneen, vaan saa sopivia sivukäänteitä mm. ihmissuhteiden puolelta. Kirjailija on onnistunut ylittämään itsensä tätä kirjoittaessaan, se piti ottessaan koko ajan, ja loppua kohti ei kirjaa voinut laskea käsistä hetkeksikään. Moitittavaa ei juuri ole, vaikka kuvailu on mielestäni kirjailijalla aika suppeaa. Tämä on taianomainen, vauhdikas ja humoristinen kirja, jota suosittelen kaikille fantasian ystäville. Imelyydestäänkin kirjialija on päässyt hyvin eroon.