Bellandran kristalli on ollut suosikkikirjojani niin kauan kuin olen fantasiaa lukenut. Nykyään jo nuortenfantasiassa tuppaa olemaan seksiä ja kuumia suhteita, mutta Hanley on ihailtavasti onnistunut luomaan kiehtovan fantasiatarinan, jossa puhutaan rohkeudesta, velvollisuudesta ja rakkaudesta niin, että sitä suosittelisin lukemisesta pitäville ala-asteikäisillekin. Tarina on kiehtova ja kaunis, päähenkilöihin samaistuin helposti, vaikka asetelma aika klassinen onkin. Kaunis prinsessa, hänen unelmien prinssinsä, vallankaappaus ja hieman taikuutta mukaan. Jännitystä kirjasta ei puutu, ja se onnistuu olemaan omaperäinen ja kiehtomaan minua vielä vanhempanakin, lukukertoja en voi enää edes laskea. Ehdottomasti suosittelen kaikille, jotka haluavat annoksen hyvää, perinteistä fantasiaa!

SPOILAA! o-o-o-o-o Vähän turhan mahtipontista höttöä, mutta idea on hieno. Pointseja joidenkin kohtien toteutuksesta sekä siitä etten arvannut loppuratkaisua. Tämä on vähän kuin Da Vinci -koodia sekoitettuna Eddingsiin. (Jep, vertaan sitä Ruusun nimen sijaan Eddingsiin.) Päähenkilön isänpuoleisella suvulla on taikavoimia, äiti murhattu, ja kas vain, poika on perinyt mahtavimmat voimat joita kukaan on koskaan nähnyt! Vau! Ja sitten tulevat pahikset, jotka haluavat hallita maailmaa, ja juostaan räjäyttelemässä taloja ja murhaamassa ihmisiä jotka voivat ehkä tietää jotain. Läheinen on petturi ja sitten lennetään toiseen maahan ratkaisua varten. Rakkaus voittaa ja pääpari päätyy yhteen. Odotetaanko toista kirjaa siitä, miten pääparin poika kohtaa jotain vielä mahtavampaa? ;D No, mutta oli tässä muutakin. Idea oli hyvä, kuten sanoin. Kirja piti paikoin otteessaan, tosin paikoin (alussa enimmäkseen) silmät alkoivat lipsua rivien yli ja lähinnä selasin tekstiä. Mutta ideasta kaksi tähteä ja viihdyttävyydestä puoli. Ja vielä yksi neljäsosa siitä, että Tanskalainen eli ei äidinkieleltään englantia puhuva on kerrankin kirjoittanut jotain hienoa, joka kelpaa Euroopanmarkkinoille jopa "sensaatio"-tittelillä. Ja se tekee pyöristettynä kolme tähteä.

Tämän olisi ehkä pitänyt vielä jatkua. Tai siis, en olisi ajatellutkaan tätä päätösosaksi, ellen olisi lukenut niin muualta. Jotenkin tarinan langat kiskaistiin äkkinäisesti yhteen kuten se, miten tarina Simonin osalta loppui... pah. Toinen pahasti kesken jäänyt "lanka" on Katin ja erään perheen pojan välit. ;) Se nyt oli suurin syy, kun sitä juonta kuitenkin mielenkiinnolla seurasin ja olisin olettanut suuremmassa osassa olevan, mutta tuntui että viimeisillä kahdellakymmenellä sivulla asiasta ei mainita ollenkaan. Se on hieman harmi. Mutta muuten vauhtia riittää, löysin taas muutaman hauskan hahmon ja pidin heistä. Tarina eteni ihan hyvin, eikä muutenkaan suurempaa valittamista. Mietin kolmen ja neljän välillä, mutta annoin neljä. Mutta heikko nelonen, ei vahva. Lue jos on luppoaikaa eikä ole parempaa. Selkeää nuorille suunnattua, tosin en huomannut tässä mitään erityistä "hevoshulluutta", kuten yllä oleva tekstinloppu mainostaa; "hurmannut hevoshullut". Ihan normaalia, hah. ^^

Hmm. Minulla olisi pitkälti samaa sanottavaa mitä Taika sanoi arvostelussaan. Turha sitä kuitenkaan toistaa. :) Lukekaa se. Mutta muutakin. Houkutus jatko-osineen on juuri sellaista kevyempää viihdettä, jota lukee omaksi ilokseen ja saadakseen viihdytystä. Vieras on aikuisempi, hitaammin etenevä ja pohdiskelevampi kuin se toinen sarja. Tälläisistä kirjoista joko pitää tai ei pidä, luulisin. Jotkut jotka tarttuvat tähän vain, koska ajattelevat löytävänsä toisen Houkutuksen, saattavat pettyä, kyllästyä tai/ja jättää kesken, koska eivät jaksa lukea tälläistä. Mutta olen sitä mieltä, että ennakkoluulojen jättäminen kannattaa. Vaikka inhoaisit Houkutusta ja sen jatko-osia, vaikka inhoaisit Stephenie Meyeriä (tai juuri sen vuoksi), lue tämä kirja jos vain uskot jaksavasi. Se on parempi kuin minä aluksi odotin, totaalisen erilainen kuin kirjailijan muut teokset. Erityisesti minä pidän tässä hahmoista. Tausta, yhteiskunta ja muut miljöö-asiat ovat sivussa, kerronta ja tarina keskittyvät henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin, ja siinä tapauksessa henkilöistä pitäminenhän on suuri plussa. :p Turha ruveta erittelemään hahmoja ja heidän ominasuuksiaan (lukekaa itse ;p), mutta tekisi mieli tehdä hahmoluetteloa ja lisäillä sydämiä useammankin henkilön perään. Minä siis pidin tästä. Pidin, paljon. kansikuva nyt on hieman outo, mutta ei sillä väliä, älkää antako vaikuttaa paitsi positiivisesti. (Sehän on kyllä oikeasti epäilyttävä, minusta ainakin.) Mietin viittä vai neljää tähteä, mutta tämä on posi-posi-positiivinen nelonen, neljä puoli ehkä suorastaan.

Takakannen sisäliepeeseen on kirjoitettu tietoa kirjailijasta. Yksi siinä esiintyvä sanapari on "viatonta vallattomuutta", ja se kuvaa tätä kirjaa ihailtavan hyvin. Omaperäinen ja sydämellinen road trip - siinä vasta kuvaus. Ja tottahan se on, sydämellinen, vapaa, elämäniloinen... tästä ei paljon syvällisyyttä löydy, mutta kepeydellään tämä korvaa suuren osan siitä mitä tältä voisi pyytää enemmän. Juoni menee eteenpäin ihan mukavasti, hahmot ovat oikeasti todella hienoja. Beaumontin suvun erityislahjat ovat erikoisempia, eivät klassisia ja tavallisesta päästä. Esimerkiksi se isoäiti, joka pyydystää radioaaltoja ilmasta ja säilöö niitä lasipurkkeihin, joita aina välillä raotetaan varovasti ja kuunnellaan mitä sisällä on. Tai isoisä, joka luo uusia paikkoja. Siis paikkoja, vaikka parinsadan neliön tontin tuohon takapihan viereen lahjaksi hääparille, ja naapurien talo onkin äkkiä kauempana kuin vielä hetki sitten... tai sitten tämä pää- ja kertojahenkilö Mississippi Beaumontin lahja, joka ei ole aivan noin jännä mutta tarpeeksi jännä kuitenkin. Siitä on saatu iloa ja surua irti, ja muutama kohtaus on aivan uskomattoman söpö. (Kuten, jos teillä on kirja lähellänne, niin lukekaa luvun 27 loppu! <3) Lester ja Lill, siinä on kaksi henkilöä joille onneksi käy hyvin. Hieman hämäriksi jäävät molemmat, mutta ei se oikeastaan haittaa. Samson on pieni ja sivuosassa, mutta kirja pitää hänet hienosti mukana pudottamatta pois kuitenkaan. Fish on hauska ja hieman ongelmissa oman lahjansa kanssa, ja Will Junior (jonka isä ei ole edes saman niminen, saati sitten senior?) on hauska ja aika söpö loppujen lopuksi. Ainakin sillä pojalla on tilannetajua. (Luvun 27 loppu, pyydän. ;) <3) Loppujen lopuksi, tämä kirja on söpö, viihdyttävä ja hyväntuulinen. Suosittelen lukemaan kun kaipaa piristystä tai ajankulua, en usko että kukaan tähän voi pettyäkään. :) Arvosanaksi annoin neljä plus, mutta se taipui neloseen tuolla risingin hassulla asteikolla. Muistakaa kuitenkin, että tuo on positiivinen nelonen. ;) Ja lukekaa Lahja.

En odottanut tältä kirjalta suuria, mutta yllätyin. Kerrassaan tyylikäs, katseen vangitseva kansikuva. Takakansiteksti mukiinmenevä, vaikka lopetus on hieman kuin Nora Robertsin seuraavan romaanin takakannesta, jossa sellaista on totuttu näkemään. Minä pidin tästä. Pidin, ja paljon. Alku on kiehtova, ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen olin koukussa. Vampyyrit ja heidän jahtaajansa elävät samassa maailmassa ihmisten kanssa, mutta omaperäisyyksiäkin löytyi useita. J.R. Wardin vampyyrit ovat vahvoja ja nopeita. Heillä on terävät kulmahampaat, mutta ihmisten verta he eivät juo. Tai heidän ei tarvitsisi, koska se ei ravitse heitä yhtä paljon kuin heidän oma verensä. Vastakkaista sukupuolta olevan vampyyrin veri. Ruumisarkussa ei nuku kukaan, valkosipuli ei tee mitään... mutta auringonvalo tappaa. Wrath on viimeinen puhdaverinen vampyyri, ja mitä puhtaampaa veri on, sitä voimakkaampaa se on. Siksi päähenkilö Bethin isä pyytää juuri Wrathia auttamaan Bethiä siirtymävaiheessa vampyyriksi. Silloin Bethillä on suuremmat mahdollisuudet jäädä henkiin. Ja niin käykin, sillä miten muuten olisi mahdollisuus täyttää takakannen lupailut romantiikasta ja rakkaudesta? ;) Beth on kaukana Twilightin Bellan kaltaisesta eteerisestä olennosta joka taipuu vampyyrin tahtoon ja odottaa suojelua. Päinvastoin. :) Hän sopeutuu Wrathin avulla vampyyriuteensa, ja hänen ihmisperimästään on etuakin; auringonvalo ei polta häntä ja hän voi olla päivälläkin ulkona. Kirjassa on Wrathin ja Bethin lisäksi muita henkilöitä, joiden tarinoita kerrotaan yhtä lailla. Toinen romanttissävytteinen juonilinja alkaa kulkea erään Bethin ystävän kohdalla, ja se yllätti ainakin minut. Muutenkin hahmoista löytyy mielenkiintoisia tyyppejä; varsinkin Mustan Tikarin Veljeskunnan muut jäsenet Wrathin lisäksi. En odottanut sitä, mutta jos/kun seuraava osa tulee niin tuurilla voi pompata jopa odotetuimmaksi kirjakseni, jos jatko on yhtä tyylikäs kuin alku. :D Ainiin, HUOMIO. Yhdestä asiasta on kyllä mainittava. Kirjassa on useita seksikohtauksia, ja väkivaltaakin esiintyy, samoin kuin ronskia huumoria ja paljon puhekielen värikkäitä ilmaisuja. Jos jokin näistä häiritsee liikaa, ei kannata. Muuten suosittelen lämpimästi! :)

Luin Hämähäkkijumalan eilen. Se oli hyvä, pidin siitä. Joissain ratkaisuissa oli ehkä hypätty matalamman aidan yli kuin olisin toivonut (mm. [spoiler]loppuparitukset, meinaan siis Spider+Rosie & Charlie+Daisy.) [/spoiler] Mutta, siinä oli hyviäkin osia, joten kävin napsauttamassa risingin tietokantaan sen 4 tähteä. Pidin Spideristä, lintunaisesta ja Anansista itsestään. Pidin naisesta, joka murhattiin ja Rosiestakin hiukan. Daisy vaikutti alussa (yöpyminen) hyvältä, mutta ei ollutkaan niin hyvä hahmo kuin olisin luullut, valitettavan ohut lopussa. Ne vanhat rouvat olivat myös ihan ovelia. Tarina Spiderin synnystä oli kiehtova. On se jännää. Spider ja Charlie olivat ihan hienoja. Tosin en aivan ymmärtänyt Charlieta enkä tykästynyt niinkuin Spideriin. Charlienkin loppu tuntui pikaiselta, ohuehkolta. Oikeastaan tyydyn sanomaan, että alku oli hieno, keskiosa aika hyvä mutta loppu lässähti. :/ Odotin jotain hieman hienompaa. Oli se kuitenkin lukemisen väärti. Suosittelen.

Minä pidin ensimmäisestä osasta tätä sarjaa. Toinen oli huonompi, ja kolmas vieläkin huonompi. Neljäs jatkaa taatusti samaa laskusuuntaa, olisin taatusti sanonut jos sitä olisi minulta kysytty. Mutta nyt, luettuani tämän voin sanoa että en sanoisi ihan niin enää. Tässä oli taas onnistuttu paremmin kuin kahdessa ensimmäisessä, sanoisinko että yhtä hyvin kuin ensimmäisessä osassa. Yksinkertaista nuortenfantasiaa vailla sen suurempia merkityksiä tai syvyyksiä. Dinnikaksoset ovat taas menossa. Faustina oli mukava, uusi tuttavuus (ainakin näin isossa roolissa), samoin Dybbukin roolihahmo muuttui paljonkin kirjan aikana. Nimrod jäi ohueksi, tai ainakin ohuemmaksi kuin muut hahmot (tosin ei häntä ole koskaan voinut erityisesti vastakkaisesta kehua; mutta ei se ole tässä sarjassa pääpointti.) Ajankululukemista, ei niin innostavaa, kiehtovaa tai viihdyttävää kuin ehkä monet muut, mutta ihan hieno silti. :) Tarina saa suuren plussan siitä että onnistui taas parantamaan tasoaan kahden huonomman jälkeen. Siitä aplodit kirjailijalle. ;)

Minä pidin tästä. (Harvoinhan tulee vastaan kirjoja, joista en pidä mutta sehän ei tässä nyt ole pointti, vaan se että tämä oli niin hyvä kirja että annoin jopa neljä tähteä. Olisin antanut kolme ja kolmeneljäsosaa, tai ehkä jopa kolme ja puoli, mutta kun ei voi niin hyväsydämisyyttäni nostan neljään mutta pidätän pienen varauksen siihen.) Noidan loitsu on nuorille suunnattu, helppotajuinen kirja. Juoni on selkeä, mutta ei liian yksinkertainen. Hahmot toimivat, vaikka mitään suurempia syvyyksiä on turhaa hakea. Mutta minusta on parempi, että hahmot toimivat ilman syvällisyyksiä kuin että hahmot eivät toimisi mutta syvyyttä ja salattuja mielenkiemuroita olisi senkin edestä. Rachel, päähenkilö on isosisko. Eric, pikkuveli seuraa perässä sinne minne Rachel nyt sattuu joutumaan. Rachelilla - isommalla - on salattuja voimia, pikkuisemmalla ei. Olisi ehkä kiinnostavampaa lukea siitä, miten isosisko käyttäytyy ja toimii, kun pikkuveljellä olisi voimia ja hänellä ei, mutta kuten jo alussa sanoin, kirja ei käsittele mitään sen syvällisempiä ulottuvuuksia, joten meidän on tyytyminen tähän perinteisempään asetelmaan. Se kuitenkin toimii, ja pitää silti mielenkiintoa yllä tässä maailmassa, jonne Rachel veljineen joutuu. Ja millainen maailma se onkaan! Kiinnostava, omaperäinen maailma omaperäisine asukkeineen ja tapahtumineen. Larpskendia (juu, se on iillä vaikka esittelyn tekstissä onkin vahingossa Larpskendya) on mukiinmenevä perus-maailmanpelastajavelho, mutta onneksi hän ei ole pääosassa. Pääosassa lasten lisäksi on Dragwena, julma noita kymmenine hampaineen ja suuhygieniahämähäkkeineen. (Vetää melkein omalla tavallaan vertoja tingelistangeleille, huomauttaisin niille jotka ymmärtävät viittauksen.) Dragwena on pahis, mutta plussaa kirjalle napsahtaa siitä, että paha ei ole paha vain siksi että on paha, vaan taustalla on syy, tai useampikin. Morpeth on söpö, se sankarien apuri jonka apu on korvaamaton mutta joka on varsin pienessä roolisssa. Trilogian ensimmäisenä osana hieno. Esittelytekstistä saattaa saada käsityksen, että kyse on taas jostain ennustuksesta, jonka erehtymättömyys on taattu, ja niinhän se tavallaan onkin. Kuitenkin... minusta sarja paranee loppua kohti, ja tämä on kuitenkin ihan hyvää luettavaa. Joten, en nyt väliinkään käskisi jättää. ;) Jos kiinnostaa ja on aikaa, lukekaa. Ette te siinä menetä mitään. Näin lopuksi toivon etten riko tekijänoikeuslakia tai mitään (auttaisiko tähän sitaattioikeus?) kun haluan poimia esille kuvauksen Dragwenasta. Se löytyy sivulta 8. "Noita muuttui taas omaksi itsekseen: hänellä oli verenpunainen iho, tatuoidut silmät, neljät hampaat - kahdet luikeroisen käärmesuun ulkopuolella, kahdet sen sisäpuolella. Morpeth näki miten hampaat näykkivät toisiaan taistellessaan parhaasta syömisasemasta. Kitojen lomassa kipitti jokunen punasilmäinen panssarihämähäkki, joka puhdisti viimeisen aterian tähteitä hampaiden välistä."

En ole tätä varsinaista romaania lukenut, mutta sitä lukematta voin sanoa tarinan olevan hyvä. Tarinasta ensin. Hahmot tuppasivat alussa olemaan hieman epäselviä, varsinkin nimet menivät sekaisin. Mutta ei se oikeastaan haitannut, ne kyllä selvenivät kun luki eteenpäin. Eniten kiehtoi lopussa selvinnyt "kierto", miten kiehtovaa onkaan kuvitella asioiden kiertävän samaa rataa uudelleen ja uudelleen, aina uusi tuho ja sivilisaation jäänteet kerätään ja luodaan uusi, ehkä parempi kuin edellinen. Piirrosjälki oli hienoa, se kertoi oman osansa ja selvensi mukavasti tekstiä. Pientä miinusta siitä, että tapahtumapaikkojen muutokset olisivat saaneet olla näkyvämpiä, tai sitten kyse oli vain alkuhämmennyksestä. Alussahan tarina oikeastaan pomppii paikasta ja kertojasta toiseen. Ihan hieno sovitus kirjasta sarjakuvaksi. :) Pointti selviää romaania lukemattakin, ja tarina vakuuttaa. Ehkä olisin sarjakuvaversiosta hieman poistanut tieteellistä asiatekstiä ja sentyylisiä pätkiä. Ne eivät kuitenkaan tule niin suuresti esille kuin kirjassa oletan niiden olevan. Tietenkin syy-seuraus -suhteet pitää tulla esille myös sarjakuvassa ja ne asiatekstit ovat juonen kannalta tärkeitä jotta lukija ymmärtää mitä ja miksi näin, mutta kuitenkin... Hieno sarjakuva joka tapauksessa.

"Artyt on vaan niin ihania." Aivan, ja vielä kiinnostaviakin kaupan päälle! Tässä Artemis Fowlien ensimmäisessä osassa juoni on vain minusta niin nerokas. Varsinkin lopetusta voi kutsua yllättäväksi ainakin sillä tapaa, että (tietenkin päähenkilö pelastuu lopussa, mutta) se tapa, jolla kaikki ratkesi Artemiksen osalta, oli vähintäänkin yllättävä. Koko ajan ajattelin, että ei se mene niin pitkälle, ei ne mene niin radikaaleihin toimiin, mutta sitten kun kaikki tapahtui... ^^ Historiaa. :p Kirjassa on toimintaa, ja sitä hienoa huumoria, mikä on minusta tunnusomaista Colferin teoksille. Hienovaraista tai silmilletunkevaa, mutta silti ylensä toimivaa eikä koskaan ilkeää. Ironiaa ja sanoilla leikittelyä löytyy myös, ja kuulin että Artemis olisi vieläkin itsetietoisempi ja ärsyttävämpi tyyppi englanniksi. Täytyy mahdollisuuksien mukaan kokeilla. Ei sillä etteivätkö suomennokset olisi erinomaisia, huonolla suomennoksella tämä olisi pahimmassa tapauksessa saanut neljä tähteä viiden sijasta. Henkilökemia toimii ja hyvin. Hahmot ovat mielenkiintoisia, hauskoja ja omaperäisiä. Foaly ja Butler yksinä esimerkkeinä, unohtamatta tietenkään itsetietoista lapsinero Fowlia ja muita keijuja kuten Julius Rootia ja Hollya ja ihmisiä kuten Artemiksen vanhempia... jokaisessa hahmossa on jotain mielenkiintoista, eikä ohuita hahmoja oikeastaan ole, siinä merkityksessä missä sitä olen tottunut käyttämään joidenkin muiden kirjojen kohdalla. Tiivistettynä; hauskaa, nopeaa, viihdyttävää ja kevyttä lukemista. Suosittelen ehdottoman taatusti. ^^

Ihan hyvää fantasiaahan tämä on, tosin ei yltänyt läheskään suosikkeihini. :) Perustasoa, aika ennalta-arvattavaa, mutta mikäs siinä. Toisessa kirjassa Charlemagne (mikä on todella hieno nimi) on pääosassa. Hän on Oskanin ja ensimmäisen kirjan sankarittaren Thirrinin poika. (Luonnollisesti.) Tarina on erilainen, hieman syvempi ja tavallaan isompi, laajempi. Paksumpikin. ;) Kasvutarina, ja päähenkilö on kerrankin vammainen. Ei kaikkivoiva überhyvä miekkailijasoturi, vaan kampurajalkainen pikkupoika. Tosin välttämätöntä kehitystä tapahtuu, mutta alkuasetelma ei ole tavallisimpia, toisin kuin ensimmäisessä osassa. :) Pointseja siitä. Tarinana kuitenkin hieno, neljän tähden arvoinen. Parempi kuin aloitusosa. Se, mikä sarjassa kuitenkin eniten feilaa, (edelleen toisessa osassa, samaa sanoin jo ensimmäisestä) on pahikset. Scipio Bellorum kätyreineen on jotenkin perin epäuskottavaa perusfantasiavastusta; motiivi maailmanvalloitus ja perusluonteenpiirre ilkeys. Ei mitenkään omaperäistä, ei kiinnostavaa. :/ Mutta luettavaa näissä silti on, ja jos vähänkään jaksaa niin lukekaa. :p

Minä sitten kerta kaikkiaan pidän tästä kirjasta. Paljon, paljon, paljon. ^^ Kirjan aihe on omaperäinen, juoni samoin. Tapahtumat yllättävät, säilyttäen silti tasapainon maagisten tapahtumien ja realistisen kuvauksen välillä. Nykypäivään sijoittuvalla fantasiatarinalla on aina olemassa se heikkous, että kirjailija sortuu joko liialliseen fantasiointiin, tapahtumista tulee liian yliluonnollisia ja se tasapainoksi tavoiteltu realismi talloutuu korkeafantasiaa muistuttavien elementtijärkäleiden alle. Niin ei kuitenkaan ole tässä, mikä on loistava asia. Syy-seuraus -suhteet ovat myös kohdallaan. Kirja onnistuu sisällyttämään kaikenmoisia selviä fantasiaelementtejä - selvimpänä ehkä aikamatka keskiajalle - hylkäämättä silti realismin tunnetta. (Curleyn toisessa suomennetussa kirjasarjassa, Aikavartio-trilogiassa tätä samaa on tavoiteltu - menestyksekkäästi siinäkin - mutta ei kuitenkaan läheskään niin hyvin kuin tässä. Hahmoista. Kate on söpö, älykäs, yli-innokas... ja noita. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi noita ja ylpeä siitä. Se heijastuu hänen kertojaosuuksissaan, ja samoin lukijalle ilmaistaan hyvin hänen turhautumisensa Jarrodiin pojan epäuskoisuuden ja jääräpäisyyden edessä. Jarrodhan on se tarinan miespäähenkilö, hyvännäköinen - luonnollisesti - koulun uusi poika. Tosin hieman erilainen kuin muut, minkä Kate saa pian huomata. Jarrodin itsepäisyys alkoi ärsyttää minuakin, tosin se oli kuvattu sen verran vakuuttavasti että onnistuin tukahduttamaan haluni hakata kirjaa nyrkillä. :p Keskiajan tapahtumat olivat mielenkiintoisia, ja koko kertomus siitä, pystyykö Jarrod kantamaan vastuunsa ja astumaan tuntemattomaan saa arvaamattomia käänteitä. Takakannen teksti on toisaalta hyvä paljastaessaan niin vähän, mutta sen sanon että koko keskiaikajakso on huimasti mielenkiintoisempi kuin aluksi luulin. Ylensä en pidä aikamatkailukirjoista, mutta tämä oli kyllä loistava. Ylimääräiset plussapointsit vielä romanttisesta sävystä, se on selvääkin selvempi mitä pidemmälle edetään. Se on kuitenkin tavallaan toissijainen, ja kaiken lisäksi hyvin, hyvin söpösti kuvattu. n__n Minulla on tämä itselläni, enkä epäröinyt ollenkaan satsatessani hieman saadakseni tämän omaan hyllyyni käden ulottuville milloin ikinä haluan. On sitä tullut luettua uudelleenkin. Lukekaa, suosittelen. Jos ette pitäneet, olen kiinnostunut kuulemaan, miksi. ^^

***SPOILAA ensimmäistä ja hieman tätä toistakin kirjaa*** Minä todella pidän tästä Stravaganza-trilogiasta. ^^ Ensimmäiseen osaan tutustuneille on helpompaa (paljonkin helpompaa) hahmottaa ihmisten välisiä suhteita ja Talian maailmaa ja valtasuhteita kokonaisuutena. Kyllähän niitä hieman kirjan alussa kerrataan, mutta en ihan itsenäisenä tätä suosittelisi kuitenkaan. Lukekaa tämä sarja järjestyksessä. Kuitenkin, kirjasta. Siinä missä ensimmäisessä kirjassa (Naamioiden kaupunki) joku arvostelun postannut sanoi kaiken tapahtuvan hieman liian helposti, tässä tuntuu mutkia riittävän. Hevostapahtumaan keskittyvänä tätä voisi ehkä nimittää heppakirjaksi, mutta se on harhaanjohtavaa. Täyttä fantasiaa, eikä hevosista kiinnostuneisuus vaikuta vähänkään siihen, pitääkö tästä vai ei. ;) Ensimmäisen kirjan tapahtumiin palataan, ja Lucienin perhe esiintyy edelleen juonessa. Lucien on nyt toisessa maailmassa pysyvästi ja aika onnellinenkin. Uuden stravagantin henkilöllisyys on suuri yllätys hänelle, mutta vielä suurempi stravagantti Georgialle itselleen. Lähes kaikki ensimmäisen osan hahmot ovat edelleen mukana; nuori herttuatar Arianna, Silvia, Rodolfo, Dethridge... Myös uusia hahmoja on mukana kivasti. (Falco<3) Vaikeuksia kirjassa siis riittää, ihan joka paikassa. Di Chimicien juonittelu ensimmäisessä kirjassa oli vähäistä verrattuna tähän, ja samalla tutustutaan valtasukuun entistä syvemmin. Varsinkin nuorimmat kaksi, Gaetano ja Falco ovat mukana juonessa ja vaikuttavat hyvinkin ratkaisevasti tapahtumiin. tässä kirjassa tulee paljon enemmän esille se, miten riipaisevaa on menettää läheinen, seurata vierestä miten toinen kuihtuu pois. Juoni on välillä jopa hieman vaikeasti seurattava, asioita tapahtuu lakkaamatta, mutta minuun kirja iski niin täysillä että annoin kaikesta huolimatta viisi tähteä. Loistava kirja. Loppu yllätti ainakin kahden henkilöhahmon osalta, vaikka ei niinkään monen muun. Suosittelen ehdottomasti koko trilogiaa. ^^

Tätä kirjaa kun muista syistä mietin, niin ajattelin voivani postata samantien arvostelua tännekin. :) Päädyin antamaan kirjalle lukemisen jälkeen kolme tähteä, mikä on n. 3,5 tähden keskiarvolla hieman alakanttiin risingin tietokannan keskiarvosta. Hmm. Ensinnäkin se avoin loppuratkaisu olisi minusta voinut olla toimivampi. Jotenkin se oli hiukan kuin hiomaton, mahdollisesti harkittukin ratkaisu, mutta olisin kaivannut siihen loppuun sen maagisen ja niin vaikean "jotain enemmän". Ansiot ei aivan riittänyt neljään tähteen. Ja neljää tähteähän minä pitkään harkitsin, koska en voinut kolmea ja puolta antaa. Annoin kuitenkin loppujen lopuksi sen kolme, enkä yhtään nyt tähän hätään muista miksi. Pitäisi kai lukaista uudelleen, ja katsoa muuttuuko mielipide. Luin sen nimittäin kirjan ilmestyttyä lähes hetimmiten, kai silloin syyslomalla -07. Ymmärrän kuitenkin, miksi sille on voitu antaa neljä, tai mahdollisesti enemmänkin. Kirjallisesti se oli kohtalaisen sujuva teos, kaunista kieltä mukavassa miljöössä. Päähenkilö oli kohtalaisen mukava, ei erityisen ärsyttävä, ihan kiehtova siis sinällään. Hänen lahjansa toi osan tarinan ideaa, ja oli keskeisenä. Tuuletkin livat mielenkiintoisia. Tähän vielä selityksen yirtys. Se mitä olisin vähintään kaivannut enemmän on eräänlainen "verkottuminen/punoutuminen" vai miksi sitä kukakin kutsuu. Se on sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa kuten todellisuudessakin, se ei ole ollenkaan sama kuin matka paikasta A paikkaan B. Se on sitä, mitenn kirjailija sijoittaa tarinaan koukkuja, jotka pitävät lukijan otteessaan, koska lukija haluaa tietää. Viidennessä tuulessa niitä koukkuja ei minuun juuri tarttunut, ja siksi se avonainen loppu tavallaan sopi ja tavallaan oli niin huono. Tavallaan se sopi, koska ei jäänyt ollenkaan niin paljon ärsyttämään, että en saanut tietää mitä sitten tapahtui. Mutta toisaalta se oli myös se, että ajatuksissa pyöri: "Hei, tämä on kiva kirja, suomalaista hyvää fantasiaa, pakkohan tässä on olla joku koukku joka saa minut pitämään tästä kirjasta enemmän." Jotenkin se avoinainen loppu jätti minut ajattelemaan, että jos siellä lopussa olisi ollut se koukku, joka olisi tehnyt tarinalle pienen jännityksen kohoamisen ja luultavasti saanut minut antamaan tarinalle sen yhden tähden enemmän. Jos siellä olisi ollut loppu, ja lopussa koukku. Tietenkään loppu ilman koukkua ei olisi muuttanut mitään. Joten ehkä oli parempi, jos ei ollut koukullista loppua, jättää se auki, ja ainakin minut sen todennäköisyyden varaan, että siellä olisi voinut olla se koukku. Parempi ehkä niin. Punoutumisen puuttumuksella en tarkoita sitä, ettäkö kirjassa ei olisi mutkia ja sellaista mutkikkuutta ollut. Päinvastoin, henkinen kasvu oli yksi kantava teema, ja fyysistä matkustustakin siinä tapahtui päähenkilön mukana. Mutta jotenkin se tuntui silti enemmän A->B -kirjalta kuin sellaiselta hallitulta kirjalta, joka on ihan todella punoutunut (sillä minun kierolla tavallani, jonka ehkä toivottavasti joku ymmärtää edes osan tästä ajattuksesta mikä minulla oli takana). Se on siis sellaista, mitä esimerkiksi Martin tai monet kehutut kirjailijat saavat teoksiinsa. Se on yksi tärkeä asia, mikä lukijoihin uppoaa. Se on sitä, että jokainen pieni asia lopulta merkitsee omalla tavallaan jotain, oli se merkitys sitten pieni tai suuri. Ei ole merkityksettömiä asioita tai ohimeneviä henkilöitä vaan Kaikella On Tarkoitus (mitä esim. aluksi mainiosti menestynyt Lost taisi käyttää sloganinnaan.) Eikä näiden mietteiden ole missään nimessä tarkoitus säikäyttää ketään lukemasta tätä nimenomaista kirjaa, koska se on aivan upea teos, jollaisia pitäisi olla enemmänkin suomalaisilta kirjailijoilta. Todellakin lukemisen arvoinen!

Ihan loistava. :) Minä tosiaan pidin tästä ja paljon. Alku veti heti mukaansa, ja jotenkin se kaikki omanlaisuus ja mielenkiinnon herättävät hahmot ja ennen kaikkea tapahtumat, joita ei voinut arvata etukäteen olivat se koukku, joka sai lukemaan tämän yhdeltä istumalta. Tiivistunnelmainen, hämäävän ohut kirja. Ohut kyllä, mutta sisällöllisesti ja tasollisesti hyvinkin paksu. Miinus siitä, että tuntui kyllä loppuvan kesken. Mutta toisaalta, loppu sai haluamaan lisää ja siksi on jatko-osat keksitty. ;) Corwin... on erikoinen hahmo. Samoin hänen sisaruksensa, mielenkiintoisia omalla tavallaan. Erityistä on myös heidän keskinäiset välinsä ja pyrkimyksensä, jotka on esitetty samalla selvästi ja epäselvästi, yksinkertaisen taidokkaasti. Mitähän muuta... niin, maailma; Amber ja kaikki muut. Jotenkin se kaikki "taikuus", mitä heille on normaalia. Se spiraali(?)/reitti, jota oli käveltävä. Pelikortit. Maalaukset. Kaikki. Annoin viisi tähteä. :)

Taikavaras on ihan viihdyttävää fantasiaa. Varas päähenkilönä ei ole mitenkään uutta, mutta tarinasta löytyi positiivisia puoliakin, sekä juonesta että muista tapahtumista. Maailma jäi hieman toispuoliseksi, samoin osa henkilöistä. Toisaalta taikuuden olemus oli kuvattu minusta oivaltavasti. Ei välttämättä uudenlaisesti, mutta kohtalaisen oivaltavasti ja mukavalla tavalla. Henkilöistä Conn oli päähenkilö, ja kohtalaisen uskottava siinä. Pihlavakin kelpasi, mutta jotenkin Ikimyksen sisin jää aikalailla piiloon. Pahan ja hyvän jako on selkeä, pahta ovat pahoja ja hyvät hyviä. Tarinan kerronta oli mukavasti jätetty osin ikimyksen päiäkirjasivujen varaan. Ne oli toteutettu hienosti, siitä suuri plussa. Nuortenfantasiaa, mutta ei läheskään surkeinta osastoa. :)

Voi spoilata hiukan. Varoitus ja anteeksi. Kirja oli minusta parempikin kuin edeltäjänsä. hahmot syvenivät mukavasti, ja kirja tuntui keskittyvän erityisesti Connoriin. Connorin ihastus merirosvoakatemiaan ja merirosvouteen ylensä luo sisarusten välille juovan, joka estää Gracea kertomasta kaikkea Connorille, kuten ennen. Sitä osoittaa varsinkin Connorin reaktio Gracen pakoyritykseen. Gracen kuvaus on sikäli onnistunut, että tekstistä kuultaa läpi ahdistusta, jota Grace varmaan tuntee. Li on se jolle hän päätyy purkamaan tunteitaan, ja juuri sen takia loppu osaa yllättääkin. Ja loppuahn se on kirjan parasta antia. Connor saa viitteen tulevaisuudestaan, ja uskoo vihtoin omiin kykyihinsä. Lisäksi kirjan aikana kasvanut etäisyys siskosten välillä ei sinänsä lakkaa, mutta selvää henkistä kasvua ja ymmärrystä on havaittavissa. Lisäksi Gracen urhea teko lopussa... söpöä. ^^ Hieno jatko-osa. Todella.

Kuninkaan lohikäärmeen minä lisäsin lukulistalleni heti, kun kuulin että se suomennetaan. Se vaikutti hyvältä, ja sitä se todella onkin. Se on älyttömän hieno teos, se maailma yhdistettyinä lohikäärmeisiin on suoraan sanottuna paras oman lajinsa edustaja. Nelson ja Bonaparte sotivat toisiaan vastaan, molemmilla on omat lohikäärmensä ilmavoimissa ja lohikäärmeitä on muillakin valtioilla. Yksi hienoimmista asioista tässä tarinassa ja sen maailmassa ja hahmoissa on se, miten elävän tuntuisia ne ovat. Erityisesti niinkin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin hahmojen suhtautuminen lohikäärmeisiin oli ihastuttavaa. Lawrencen ennakkoluulot ilmavoimia kohtaan murtuivat, kun hän ymmärsi lohikäärmeen ja sen lentäjän suhteen syvyyden. Jokainen hahmo tiesi lohikäärmeet, ja se oli osaltaan auttamassa sitä, että tuntui kuin lohikäärmeet olisivat aina olleet osa meidän maailmaamme. Päähekilö Will Lawrence on hyvä mies, koskettavakin. Loistava hahmo. Temeraire (<3) taas... Sen identiteettiongelmia, muiden joukkoon sovittautumista, kasvamista, oppimista ja sen kehittymistä lukiessa tuli täysin luonnollinen olo. "Niin sen kuuluukin olla." Muut hahmot olivat myös hienoja, yhtään selvästi ohutta henkilöä ei ollut. Joitakin nimiä sekoitti, mutta ei se haitannut ollenkaan. ^^ Ja lopuksi haluan vielä sanoa komppaavani täysin ylempänä mainittua Terry Brooksin kommenttia kirjasta. ”Juuri kun luulet lukeneesi kaikki mahdolliset lohikäärmetarinat, Naomi Novik osoittaa, että olet väärässä.” – Terry Brooks Suoraan sanottuna... rakastan tätä kirjaa. Lukekaa ihmeessä, kaikki.

Erittäin mukava kirja. Ei mikään ihmeellisen ihana, mutta valloittava, kaikenikäisille suunnattu keskitasoa parempi kirja. ^^ Päähenkilö, Stephen, on toisinaan hyvinkin aikuismainen. Ainoa todella mietityttävä, ärsyttävä epäkohta kirjassa oli se, kuinka asianajaja luovutti koko perinnön hänelle, ilman huoltajan määräämistä tai mitään sen kaltaista. Se on kaksitoistavuotiaalle vähän liian vaativa juttu, vaikka kyllä poika näytti selviävän mainiosti. Vaikka ilman kartanon salaisuutta olisi kyllä tainnut tulla tukalat paikat. ;) Toisin kuin Sunday Telegraph, minä en luonnehtisi tätä mestariteoksiksi, mutta positiiviseksi yllätykseksi kuitenkin.

Miten mukava kirja. ^^ Minä olin kieltämättä hiukan kyynisellä tuulella tämän suhteen, idea kuulosti hyvältä, mutta jostain syystä lukeminen ei vain innostanut, ennen kuin eräs ystäväni suorastaan tökkäsi tämän käteeni ja käski lukea. :) En ole enää niin skeptinen sarjan suhteen luettuani putkeen sekä Houkutuksen että Uudenkuun. Kunhan ottaa huomioon, että sarja on nuortenkirjallisuutta, ei aikuisten. Ja plussaa vielä siitäkin, että tälläiset helppolukuiset, ei tarivtse ajatella - kirjat ovat mainioita kahdessa jutussa: 1) voi heittää aivot narikkaan ja rentoutua 2) ne houkuttelevat uusia ihmisiä kirjojen pariin, koska niihin on helppo samaistua, ja varsinkon tälläinen suosittu fantasiakirja, jossa on vampyyreitä vetoaa varmasti moniin vähemmän lukeviin. Se on hienoa, että ihmiset innostuvat lukemaan (ja vielä fantasiaa!). Henkilöistä voisi näin yleisesti sanoa niiden onnistuneen mainiosti. Kaikilla on oma persoonallisuutensa, joka korostuu tietyissä tilanteissa. Bella on tarkoituksellisesti hyvin kömpelö ja ujo, mutta ei se ainakaan minua kovasti häirinnyt, kuten ei myöskään se, miten Edwardia kehuttiin koko ajan. Tuleepahan leffan tekijöille enemmän paineita Edwardin (ja Bellankin) esittäjän ulkonäön suhteen. En ota kantaa Robert Pattinsonin valintaan, herra kun näyttää olevan muuntautumiskykyinen. :) Mutta asiaan. Kirjana houkutus on (omassa lajissaan) erinomainen, ja kaikki palkinnot ja listasijoitukset ovat täysin ansaittuja. Joku on josku sanonut, että kirjat menettävät osan kun ne käännetään, mutta jos tässä tapauksessa on käynyt niin, voin vain haaveilla, kuinka ihana olisi lukea houkutus alkuperäiskielellä. Tämä kirja osaa lumota ja vetää mukanaan maailmaansa. Ehdotonta nykyaikaisten nuorille suunnattua vampyyritarinoiden aatelia. (Ja helppo on tuokin sanoa, koska tarjonta on tunnetusti suuri. ;) )

Tämä kirja on laatua. :) Se on apikoin jopa samantasoinen kuin edeltäjänsä, mutta nyt aihepiiri on hiukan erilainen. Enää ei pelastetan valtakuntaa, vaan etsitään omaa paikkaa muiden joukossa suuressa maailmassa. Lirael on henkilöhahmona ehkä yhtä mielenkiintoinen kuin Sabriel, mutta aika erilainen. Sabrielilla oli päämäärä, Liraelin tie heittelehtii milloin mihinkin. Koira, uusi henkilöhahmo, on aivan ihana.^^ Sabrielin voi lukea itsenäiseksi teokseksi, mutta lirael jää selvästi kesken. Ennemminkin sarjan voisi jakaa 1+2, eli Sabriel itsenäisenä ja Lirael ja Abhorsen kaksiosaisena. Mutta, Sabriel on kuitenkin jälkimmäisissä kirjoissa hyvin ohuehko henkilöhahmo, jos ei ole lukenut hänen kirjaansa. Sameth, nuori prinssi. Hän jää hiukan etäiseksi niiltä osilta, joista tahtoisin tietää enemmän (kuten hänen maagiset lahjansa ja kykynsä) ja suorastaan pursuaa muunlaista asiaa. Hiukan ärsyttävää, mutta se menee ohi. Ja niin, siinä missä Calyreilla oli pienenpieni rooli Sabrielissa, saadaan nyt tutustua heihin ha heidän "kulttuuriinsa" lähemmin. JA se on mielenkiintoista. :) Hyvin mielenkiintoista. Lirael on selvä väliosa, muttei suinkaan tasollisesti muiden alapuolella. Mielnkiintoista tässä on se, että suomessa Liraelia on liikkeellä kaksilla erilaisilla kansilla. :) Toinen on kuten kuvassa näkyy ja toinen on muuten samanlainen, mutta kaikki etukannen teksti puuttuu, siinä on pelkkä kiltamerkki. :) Vau.

No, henkilökohtaisesti pidän paljon tästä sarjasta. Liekö se sitten poikkeuksellisen kiinnostavan taustan ansiota (ja tässä tarkoitan erityisesti Korppikartanoa paikkana, mutta vielä sitäkin enemmän Yönsiipien historiaa ja sensellaista). Henkilöhahmona Devon March ei nyt ole mikään poikkeuksellinen, nuoria poikia, joilla on taikavoimia tupsahtelee esiin vähän sieltä ja täältä. Devon onnistuu kuitenkin poikkeamaan massasta, ei paljoa, mutta omalla tavallaan hiukan. (Lieneekö taas sen taustatarinan ansiota, jota taidan päätyä ihastelemaan vähän liiaksikin... ^^ ) Toisetkin henkilöhahmot ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Isabel pahiksena on aika tutunomainen, mutta sitten kun pääsemme merkittäviin sivuhenkilöihin, homma alkaa kiinnostaa. Rolfe Montaigne ei saavuta samaa karmivaa asennetta, kuin ensimmäisessä kirjassa, mutta samalla hänestä paljastuu erilainen puoli, joka alkaa harmistua omaan pätemättömyyteensä tehtävässä, jonka on itselleen ottanut. Rouva Crandall on yhtä jykevä ja ankara kuin aina, tosin hänenkin pehmeämpi puolensa alkaa päästä esiin. Mutta vain hetkiksi, ja varsinkin yllättävän surullisen lopun luulisi joko kovettavan häntä entisestään, tai sitten avaavan kaikki (tai lähes kaikki) sulut. Cecily jää harmittavan sivulliseksi koko kirjan mittakaavalla. Tosin se veli ja sisko-kysymys jää yhä taustalle heilumaan. Uusi taloudenhoitaja on myös yllättävä persoona. Värikäs henkilö, joka keittelee salaperäisiä keitoksia keskiyöllä. Upeaa. Ja Marcus alkaa kiinnostaa aina vain enemmän. Ja se pentagrammi... :) Mukava kirja, todella. Taso laskee ensimmäiseen kirjaan verrattuna, mutta ei se minusta haittaa. Ei tämä ole huono, ei suinkaan. !SPOILEREITA! Kysymyksiä ja uusia juonenkäänteitä on aivan liikaa, jotta tämän saisi jättää sikseen. Kolmas osa on kuulemma ollut tulossa ja melkein neljä vuotta (siis englanniksi), muttei ole vieläkäänilmestynyt. Odotus voi siis venyä. Mutta kolmannen kirjan, engl. Bloodmoon, prologi on ollut luettavissa internetistä, mistä minäkin sen joskus luin. Kiinnostavaa tekstiä, sen perusteella luulisi tason palaavan ensimmäisen kirjan tasolle. Kolmannessa kirjassa palataan tarkemmin Jackson Muiriin, hänen vaimoonsa Emilyyn ja tämän itsemurhaan Pirunkalliolta halloweeninä. JA tietenkin joukkoon sekoitetaan yllätys: Rolfen rakas isäpappa. Mutta, tämä kannattaa lukea. Kyllä vain...

Minä taas pidin tästä kirjasta. Nuo kaksi tarinaa ovat mukavaa luettavaa. Haltija kertoo siitä, miten Hollysta tuli ensimmäinen naispuolinen komisario, ja samalla se on tarina siitä, miten hän voitti julius Rootin. Lisäksi se valottaa mukavasti Tiedustelujaoksen toimintaa ja sen menneisyyttä. Huumoriakin oli mahdutettu mukaan. Ehdottomasti tämän kirjan parhaimmistoa. Seitsemäs kääpiö on taas kertomus Artemiksesta, Mulchista ja eräästä jalokivestä, joka on tietyn värinen, ja sillä värillä on tietty merkitys. Ei niin hyvä tarina kuin Haltija, mutta ovela ja hauska kumminkin. PAljastavat syvähaastattelut eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, muutamaa vastausta lukuunottamatta. Ja nekin yleensä aukeavat kokonaan vain henkilöitä tunteville. Maahiskielen aakkoset on metka juttu, niiden avulla voi purkaa hauskoja viestejä varsinaisten kirjojen alareunoista. ;) ikuisuuskoodissakin on oma salakielensä, mutta sekin aukeaa päättelemällä, ja huomaamalla, että sama omistuskirjoitus on kirjoitettu kahdella eri tavalla. Ne viestit ovat muuten hauskoja. Tunnista menninkäiset, keijut ja hiidet voisi olla hyödyllinen, jos noita mainittuja olentoja edes näkisi jossain. Mutta muuten se on ihan mukava perustieto-opas Colferin kirjojen lajeihin. Ja Foaly upeimmat keksinnöt ovat täyttä sivuntäytettä, mutta eipä tarvitse enää kuvitella päässä, miltä ne näyttävät. Hyvä opas Artemis Fowleista kiinnostuneille.

Korpinporttikin tuli nyt uutena luettua. :) Tämä on jotenkin realistisempaa (nuorten)fantasiaa kuin mitä olen aikaisemmin lukenut. Se onnistuu käsittelemään nuorisorikollisuutta, varsinkin Mattin tarinaa varsin aidontuntuisella tavalla, ja iso osa kirjasta on todella upeaa tekstiä. Mutta loppuosasta on sitten hiukan erilaista sanottavaa. Loppua kohden kirja muuttuu aina vain hiukan enemmän tusinafantasian tapaiseksi. Ei tyyliltään, ei todellakaan, vaan juoneltaan. Alun merkittävä omaperäisyys ja uudenlainen kertojanäkökulma jäävät hieman taka-alalle Korpinportin siirtyessä yhä tärkeämpään asemaan. Mattin suhde tähän Richardiin jää myös melkein kokonaan arvoitukseksi. Okei, he tulevat toimeen, mutta entä sitten? Siitä ei puhuta mitään. Hieman outoa. Plussaa annan mainiosta kertoja-/päähenkilöstä. Tälläiseen en olekaan vielä törmännyt. Ehdottomasti mielenkiintoisimpia uusia henkilöitä vähään aikaan. Nimen perusteella luulen, että sarjasta tulee vähintään viisiosainen. Mietinpä vain, jatkuuko homma Mattin kertoman kautta, vai tuleeko toinen viidestä asialle tällä kertaa... Ehdotonta luettavaa nuorille (ja miksei vanhemmillekin) fantasian ystäville.

Tuulihevonen jatkaa ansiollisesti Mosaiikkilinnussa alkanutta tarinaa. Juoni rönsyilee edelleen, ja aikamoisia yllätyksiäkin tarjoillaan pariin otteeseen. Muutamat ensimmäisessä osassa esitellyt kiintoisat hahmot jäivät nyt aivan vähäiselle huomiolle, mutta joitakin ensimmäisen kirjan vähäpätöisiä henkilöitä esiteltiin nyt entistä tarkemmin. Jäin vähän miettimään Adulkarin luonteenlaatua; hänestä ei oikein saa selvää. Unna taas on yhtä rakastettava hahmo kuin ennen, vaikka esiintyykin nyt vähäisemmässä, mutta paljon tärkeämmässä osassa kuin ennen. Erityisesti hevosajon aikainen tempaus nauratti, miten kekseliästä! Ei voi sanoa, että meno olisi hiljentynyt hiukkaakaan ensimmäisen osan vauhdista, pikemminkin kiihtynyt ennestään. Tämä saa minut toivomaan, että joskus sarjan päättyessä hän jatkaisi kirjoittamista edelleen, sillä lahjakkuutta häneltä löytyy. Mainiota.

Yönsiiven velhot koukuttaa lukijansa pahimmanlaisesti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Juoni on pehmeän tummasävyinen, jännittävä ja arvoituksellinen. Kirjoitus on sujuvaa ja selvää, ja juoni monimutkainen ja arvoituksia täynnä. Päähenkilönä on (kliseisesti) nuori poika, tarinan sankari, joka vasta opettelee tuntemaan menneisyyttään ja voimiaan. Mutta siihen ne kliseet sitten loppuvatkin. Tämä kirja on omaperäisellä juonella ja loistavalla miljööllä varustettu paketti hyytävän jännittävää (kauhu)fantasiaa. Yksinkertaisesti loistava teos.

Kirja oli mukavaa luettavaa näin kylmänä talvi-iltana. Ihan hyvää fantasiaahan tämä on, tosin ei yltänyt läheskään suosikkeihini. :) Perustasoa, aika ennalta-arvattavaa, mutta mikäs siinä. Tämä sarjan ensimmäinen osa on mukava, siinä oli tietynlaista raikkautta. Alku oli kohtuullisen houkutteleva, siinä keskitasoa, mutta lopun omaperäisyys nosti pisteitä. Oskan on hieno tyyppi, kiinnostava. Hänen noituutensa on kirjan kiinnostavimpia kohtia, mikä pätee myös toisen kirjan kohdalla. Se, mikä sarjassa kuitenkin eniten feilaa, on pahikset. Scipio Bellorum kätyreineen on jotenkin perin epäuskottavaa perusfantasiavastusta; motiivi maailmanvalloitus ja perusluonteenpiirre ilkeys. Ei mitenkään omaperäistä, ei kiinnostavaa. :/ Tarina on luonteva, ja sisältää monia mahtavia kohtauksia, mutta valitettavasti kokonaisuus ei nouse samalle tasolle. Siksi kolme (ja kuvitelkaa siihen vielä yksi hieno puolikas) tähteä neljän asemasta. Lisäksi tämä on aika selkeästi suunnattu nuorille lukijoille. Mutta luettavaa näissä silti on, ja jos vähänkään jaksaa niin lukekaa. :p

Tämän kirjan arvostelin viiden tähden arvoiseksi ihan siitä syystä, että tämä ylitti edeltäjänsä kirkkaasti. Mustamestari on hyvä hahmo, paha vain että hänen ilmestymisensä myötä Dinan mahdollinen Käärmeen lahja vie Dinaa koko ajan lähemmäs "kaikkivoipa sankari, jonka taikavoimat ovat maailman mahtavimmat"-tyyliä. Lopputuloksen saa tietää vasta neljänmnessä kirjassa, mutta olen varma, että Kaaberbol keksii jotain parempaa. Saurus oli ihana. Jostain syystä tämä kirja nosti Davinia tärkeäksi hahmoksi ja karkoitti Nikon jonnekin kauas kärjestä. Miksi? Oletin asian olevan toisinpäin. kaikesta huolimatta, tässä kirjassa oli toimintaa ja jännitystä hyvin yhteen kudottuna. Mainiots nuortenfantasiaa.

Yleisesti ottaen minä pidän kirjoista, mutta tämä ei oikein iskenyt. Idea kyllä, mutta toteutus... Takakannen teksti antaa mielestäni liian hyvän kuvan kirjasta. Aihevalintana loistava, tästähän olisi saanut vaikka mitä. Tämä kirja oli kuitenkin mielstäni lähes floppi. Toteutus oli huono. Monta tylsää kohtaa, lukemisesta ei nauttinut. Loppu oli myös pettymys, mitä/miksi ihmeessä ne "pahikset" jätetään vain rauhaan. Sen verran vahvoja inhon tunteita tämä kirja kyllä heitä (pahiksia) kohtaan herätti, että jonkun muun kohtalon olisin heille suonut. No, kirjailijan valinta sekin. Tällä kertaa ei kuitenkaan onnistunut saamaan minua tyytyväiseksi lukukokemukseen. Silti; ohut scifikirja, sopii nuorille. Joku kai tykkää, joten... :) Miksi ei jos iskee?

Mielenkiintoinen scifi-teos. Luulisin tämän olevan suunnattu hieman nuoremmille scifin ystäville, sillä vähän vanhemmalle/lukeneemmalle yleisölle en usko tässä olevan mitään erityistä. Juoni on yksinkertainen, mutta mielenkiintoinen, vaikka aikamatkailu aiheena onkin koluttu aikalailla läpikotaisin.

Peilipuu on mukavaa luettavaa, muttei kuitenkaan erityisen mieleenjäävä lukukuokemus. Plussaa on kuitenkin vanha idea (poika tapaa tytön, rakastuu, vaikeuksia, onnellinen loppu) muokattuna uudeksi ja paikoin yllättäväksi kudelmaksi. Mielenkiintoista kirjassa on myös nimet. Tyyliltään omaperäisiä, mielenkiintoisia sanahirviöitä on kirjassa pilvin pimein. (Esimerkkeinä gwyddenir, bleidd, lostlouarnir, mersvenith...) Toisen planeetan tapainen erikoinen ympäristö tulee helpommin käsiteltäväksi paikoitellen vaihtuvan kertojan avulla, ja varsinkin Gwentmaidin osuudet ovat mielenkiintoista luettavaa. Tätä kirjaa on muuten ihan luvattoman vaikea löytää mistään päin Kainuuta. (Mutta piristykseksi: muun suomen tilanteesta minulla ei ole hajuakaan.) ^^

Avaruuspeli on kirjana mielenkiintoinen, ehdottomasti scifistä ammentava seikkailu. Nori päähenkilö tapaa lomallaan seurueen, joka ei todellakaan ole sitä mieltä näyttää. Lopputulos on mielikuvituksellinen seikkailu, ja varsinkin loppu hykerryttää. Erittäin omaperäinen teos uudenlaisella idealla. Mainio.

Noidan veli on mielenkiintoinen teos, josta riittää iloa useammalle lukukerrallekin. Päähenkilö Kissa on mielenkiintoinen hahmo, ja hänen sisarensa on aivan oma luknsa. Yksikään päähenkilöistä ei ole ihan se miltä näyttää. Tässä kirjassa ei todellakaan kannata alussa edes yrittää arvata hyviksiä tai pahiksia, paitsi Eric nyt on hyvis. ^^ Chrestomancikin on HYVIN mielenkiintoinen henkilö. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen jokaiselle kirjallisuuden ystävälle. Samoin kuten Fanfan, minäkin toivon että muutkin osat suomennettaisiin. Jos muut osat yltävät samalle tasolle, tämä sarja jos joku todella ansaitsisi sen.