Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Lapsellinen kielenkäyttö ja kahluusyvät hahmot kohtaavat pop-mytologian Assassins Creed -henkisessä kujanjuoksussa. Sopii yläastelaiselle sekä huumorin että sisällön syvällisyyden puolesta, mutta kärsii identiteettikriisistä. Nopealukuinen teos esittelee kiehtovia hahmojen aihioita, muttei päästä lukijaa tutustumaan heihin, koska kiirehtii jatkuvasti kohti seuraavaa "voi Marsyaan nyljetty pylly" -tyyppistä sadattelua kenen tahansa suusta, milloin tahansa, joskus monta kertaa sivua kohden.
Kotkasotureiden tarun kolmas osa jatkaa yhtä vauhdikasta menoa kuin kaksi edellistäkin osaa. Meno tuntui äityvän aiempaakin humoristisemmaksi erilaisten hämmästyttävien juonenkäänteiden kautta. Taistelutaitoja opitaan, opetetaan ja hyödynnetään samaan tahtiin kuin ennenkin. Teoksen sankarien taidot alkavat olla jo eeppisissä mitoissa, joten seuraavassa osassa luvassa olevaa finaalia odottaa jo mielenkiinnolla. Hahmokaarti on käynyt jo varsin tutuksi, mutta uusiakin tuttavuuksia esitellään.
Sarjassamme liian vähälle huomiolle jääneitä Suomalaisia hyviä romaaneita. Pirun hyvä peli, voisi mahdollisesti sanoa...
Voi kamala kun tämä toinekin osa tempaisi mukaansa. Onneksi kolmanteen osaan ei mene kauaa että pääsee jatkamaan elämää keijumaailmassa. Kirjailija on varsin taidokas punomaan ikäviä juonenkäänteitä, juuri kun odotan jotain oikeasti romanttista niin minua nakataan kivellä.. :/
Alussa kirjan päähenkilö nostatti verenpaineen kuinka
Kirja on ihan perushyvää Reynoldsia ja samantasoista kuin edllisetkin Prefkti sarjan kirjat. Edellisitä osista ei paljon enää muistanut, mutta onneksi kärryille pääsi ilman sitäkin. Alkupuoli veti paremmin, kun käytiin muutamissa mielenkiintoisissa maailmoissa ja kyllä tässäkin kirjassa sai paikoin ihailla Reynoldsin rikasta mielikuvitusta. Kirja on paksu, joten toimitapainotteisella loppupuolella iski jonkinasteinen marssiväsymys.
Niin ihanaa Maasia jälleen kerran. Seuravaa osaa odotan innolla ja jännityksellä. Maas on kirjailijana että häntä joko vihaa tai rakastaa. Kirjoissa on paljon samankaltaisuuksia mutta juonenkäänne tässä kirjassa sai ihon kananlihalle. Eräs sana toki kirjassa esiintyy aivan liikaa mutta se on onneksi toissijainen juttu ;)
Kotkasoturien toisessa osassa porhalletaan samaa tahtia kuin ensimmäisessäkin: teos alkaa ja päättyy kesken toimintakohtauksen. Kamppailemassa nähdään sekä vanhoja että uusia taistelijoita uusine kykyineen ja päästään tutustumaan uusiin - osin legendaarisiinkin - paikkoihin. Takakansitekstin kuvaamiin avioliittopähkäilyihinkin päästään, vaikka ei kyllä sillä tavalla kuin itse olisin odottanut.
Olen tykännyt kaikista Tarkiaisen aiemmista teoksista, joten tähänkin tartuin suurin odotuksin. Petyin. Kirjan ilmapiiri ei ollut niin leikkisä, mitä aiemmissa Vallattomat viettelijät -sarjan kirjoissa. Voi toki olla, että mielialani oli vain väärä tähän hetken tämän kirjan lukemiseen, mutta koin tämän Tarkiaisen kirjoista huonoimmaksi.
Romaani ihmisolentojen suhteesta luontoon ja siitä, miten luonnosta ei pääse eroon vaikka kuinka pyristelisi. Päähenkilönä on seurapiirien rakastama Katica, joka tekee jotain, millä on kauaskantoiset vaikutukset niin ihmisolentoihin kuin keuhkopuihinkin, mistä he ovat riippuvaisia.
Kirja vei mukanaan, piti lukea melkein läpi yön. Kiehtova ajatus, entä jos sisälläsi onkin myös toinen henkilö.
Kirja tuli minulle vastaan kirpputorilla eikä näytä saaneen täällä kovin hyviä arvioita.
Kirja on kuitenkin mielestäni kiehtova aikahyppy-teos. Tässä aikahyppy tehdään "taikatunnelin" kautta.
2000-luvun ihmiset lähtevät tutkimaan 1500-luvun elämää ja rahoittajien tavoitteena on tietenkin hyötyä rahallisesti hankkeesta. He pitävät 1500-luvun ihmisiä yksinkertaisina tolloina, joita voi lahjoa aspiriinilla.
Tarina kerrotaan kirjeiden muodossa. Kirjeet on kirjoittanut yksi salaperäiselle vuorelle matkanneesta retkikunnan jäsenestä. Paikoin kirjan tunnelma oli kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja trilogiassa ja mieleen tuli myös John Carpenterin loistava elokuva The Thing. Kyräilyä ja epäilyksiä toisia retkikuntalaisia kohtaan. Tämä asetelma oli kirjan parasta antia. Aivan täydellinen lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut. Ehkäpä tarinan kosmisuuden osuus loppupuolella olisi saanut olla vähäisempi.
1920-luvulta alkaen kehitellyt kansallispuvut, kotikaljaton maalaispöytä, modernit ripariläksyt ja valkeat albat sekä biologisesti hyvin uudet muurahaiskuningattaret esiintyvät kaikki samoilla sivuilla tässä pseudokeskiaikaisessa selostuksessa historiallisista tapahtumista. Päähenkilöllä ei ole luonnetta nimeksikään, eikä kahdeksan ensimmäisen luvun aikana satu yhtäkään hahmolle merkittävää juonenkäännettä. Historiallista infodumppia on sivukaupalla, mutta mikään siitä ei ole historiallisesti keskiaikaista. Valitettava pettymys, jonka jätin kesken. Odotin keskiaikafantasiaa historiallisella otteella, sain historiatonta ja fantasiatonta selostusta ajasta, joka ei ole keskiaikaa edes estetiikaltaan. Varakkaan, verovapaan, täysin latinantaitoisen monen aatelisveljen kotitilan vanhin tytär kitkee rikkaruohoja polvillaan harva se päivä vailla mitään selitystä.
Muuten todella hyvä kirja, mutta välillä vähän putosin kärryiltä, kun en tajunnut kaikkia viittauksia 80-luvun asioihin.
Aikaisemmista osista pidin, mutta tässä kohtaa sarja kääntyi omasta mielestäni alamäkeen. Tuntui, että Maas oli yhtäkkiä päättänyt, ettei pitänytkään sarjan alusta vaan halusi muuttaa kaiken siinä ja kääntää koko tarinan suunnan mielestäni hieman liian yhtäkkisellä ja pakotetulta tuntuvalla tavalla. Toisaalta jos aiemmat kirjat taas eivät miellyttäneet niin paljon, niin ehkä tämän jälkeen kirjasarja saattaa kääntyä jonkun muun mielestä kiinnostavammaksi. Ainakaan samalta tarinalta se ei enää tunnu kuin kahdessa ensimmäisessä kirjassa.
Tässä kirjassa en oikein vielä päässyt mukaan tarinaan, ja tuntui, että sen tapahtumille tuli tarkoitus vasta myöhemmissä osissa, missä viitattiin ensimmäiseen kirjaan. Jos aikoo lukea koko sarjan, niin kannattaa kuitenkin keskittyä huolella kirjan tapahtumiin, jotta pysyy paremmin kärryillä myös muissa kirjasarjan osissa.
Kirjassa häiritsi eniten se, että naiset esitettiin liian hyvinä ja miehet pahoina ja väkivaltaisina. Ehkä miehet käyttävätkin enemmän fyysistä väkivaltaa mutta naiset taas käyttävät henkistä väkivaltaa varsinkin naisporukoissa, mutta sellaista ei kirjassa oltu otettu lainkaan huomioon varmaankin, koska kirjoittajina oli kaksi miestä. Hahmot kyllä ovat yhtä moniuloitteisia kuin Stephen Kingin kirjoissa yleensäkin, eikä kirjaa arvaisi kahden ihmisen kirjoittamaksi vaan hyvin voisi uskoa vain Stephen Kingin kädenjäljeksi.
Omaan makuuni kirja on kirjoitustyyliltään vähän turhan runollinen. Loppu oli myös pettymys. Tuntui, että juuri kun tarina lähti kehittymään mielenkiintoiseen suuntaan, se jo yllättäen päättyikin, ja potentiaali kiinnostavalle tarinalle jäi käyttämättä. Kirjan maailma on tosin hyvin rakennettu ja sen kuvailu on onnistunutta.
Vahva suositus vaihtoehtoisen historian, maagisen realismin ja pohjoisen mytologian sekä tarustojen ystäville!
Erään kissan tutkimuksia kulkee kahdella aikatasolla: menneisyydessä 1910-luvulta 1970-luvulle ja nykypäivässä 2020-luvulla. Tykkäsin nykypäiväosuuksista paljon enemmän kuin menneisyyden kuvauksesta. En ole koskaan ollut innokas historiallisten romaanien ystävä, ne vain tuntuvat sisältävän liikaa perhe- ja rakkaussotkuja, ynnä muita aiheita, joista en ole kiinnostunut lukemaan. Tässä kirjassa menneisyyslukujen paras anti olivat pohdinnat sotien merkityksestä niitä seuranneille rauhan ajoille ja näinä aikoina eläville ihmisille. Ihmisistä itsestään en niin piitannut.
Kirjassa on virkistävän erilainen ympäristö, mihin olen fantasiassa tottunut. Tarinassa on Villin lännen ja steam punk aikakausien henkeä. Aateliarvon omaava entinen lainvalvoja Wax ja veijarimainen Wayne muodostavat kivasti seurattavan parivaljakon eikä muissakaan hahmoissa ole moittimista. Plussaa tulee kirjan sopivasta mitasta.
Erinomainen lastenkirja ja esiosa Tarulle sormusten herrasta. Jännittävä, hauska ja nopeatempoinen. Huomattavasti parempi kirjana kuin Peter Jacksonin elokuvasarja. Suosittelen kaikenikäisille.