Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Lue lisää ...

Kun romaani kuvaa tilannetta, jossa sananmukaisen "uhrin" "tahto murenee", joku "saadaan ansaan", "taistelee haluaan vastaan" ja hänet "voitetaan" juuri ennen "tuhoamista", (sivut 142-143) ja kun tilanteessa on käynnissä moneen kertaan korostettu yliluonnollinen voimakamppailu, jota "uhri" (toisen kerran) "ei kykene vastustamaan" (s. 145), minulla on käsittääkseni lukijana oikeus tulkita kohtaus raiskausallegoriaksi ihan näiden paperille painettujen sanojen valossa. Aika järkyttävää, että kirjailija kokee oikeudekseen puuttua siihen. Toivottavasti seuraava sanoihin huomiota kiinnittänyt lukija ei saa samanlaista noottia. Seksuaalinen pakottaminen ei ole sukupuolesta riippuvaa.

Alkuperäinen arvio:

Kieli on kaunista, todella kaunista! Silti järkytyin ja petyin Talventaiton hehkutuksesta sitä enemmän mitä pidemmälle luin. Tämä romaanihan häpeää itseään - se häpeää ihmiskehon ruumiillisuutta sen kaikissa muodoissa, se häpeää tarinankerronnan vaatimaa selittämistä; se häpeää olla autenttinen romanssi, se häpeää olla rehellistä fantasiaa, se häpeää jopa olla aito tragedia, jossa henkilöhahmojen omat härkäpäiset päätökset johtaisivat heidät hirveään loppuun. Jäljelle jää pelkkä tekotaiteellinen ei-mikään.

Vaikka on kiitettävää ja varmasti suuren työn takana, että nettifoorumilla jaettu jatkotarina on jalostettu romaanin mittaiseksi, alku OC-raapaleina fanfic-yleisölle näkyy ja valitettavan vahvasti. Ficcihenkinen ja melkein aforismikokoelman omainen tapa keskittää fiilistely kaiken muun kustannuksella ei kanna kokonaista romaania millään. Miksei suomifantasia voi kertoa kertomuksia, joihin lukijakin autetaan kärryille välittämään siitä, mitä tapahtuu? Miksi koko kenttä on allerginen minkään fantasiaelementtinsä rehdille esittelemiselle tai vähällekään viihteellisyydelle? Miksi nyt jo useammassa hehkutetussa kotimaisessa fantasiaromanssissa on viime vuosina ollut isossa osassa yliluonnollisella tasolla pitelemätön tarve raiskata rakkauden kohde, tämä yksi niistä? Sen lukumäärän soisi olevan nolla!

Talventaiton maailmassa elämä ilman pitelemättömän väkevää rakkaussuhdetta on vaillinaista epäelämää, mutta kaikki ruumiillinen ihmiseläimen kokema aistimellisuus ja ruumiillisuus on väärin, pahaa ja likaista ja pakko piilottaa kymmenen tason abstrahoinnin taakse tai kiteyttää juuri seksuaaliseen väkivaltaan.

Ruoka on pelkkä cottagecore-esteettinen koriste ja makuaisti pelkkä kuvakeino muille tunteille ja näyille, syödä tai juoda tai täyttyä ihmisen ei siitä pidä. Talvi on kamala, kuollut vuodenaika, kesä vielä sitäkin kamalampi, läpi paistaa joku ihme biiffi luonnon kiertokulkuun kuuluvaa parittelua ja eläimellistä elämää ja kuolemaa vastaan. Ruumiineritteet ja iho ja rasva ja takut ovat tälle romaanille jotakin epäluonnollista ja kuvottavaa, joka on olemassa vain silloin, kun ihmisyys ja ihmissuhde ja koko maailman tasapaino on mennyt pieleen. Raiskaaja ei ole oma itsensä raiskatessaan tai uhkaillessaan sillä toista ihmistä, syy on aina ja poikkeuksetta jonkin toisen entiteetin, ja todennäköisesti uhri itse sekä aiheutti että ansaitsi pahoinpitelyn. Ja raiskaajalla on siitä nyt tosi paha mieli, ettäs tiedät. Rakkaus on oikein ja hyvää vain silloin, kun se on täysin puhdistettu ja irrotettu ihmisruumiin kokemuksista ja toiminnoista jonnekin kuunkehrien ja vuoristopurojen ja kaukaa ihasteltujen kämmenselkien ja hartioiden kuvailuun. Nimi voisi olla "Megarepressio: romaani". Aivan käsittämätöntä. 

Mä tykkään maagisesta realismista ja pienestä surrealismista, Kissani Jugoslavia ja Sudenmorsian on upeita kirjoja. Pidän myös romanttisista tragedioista, luukutan oopperaa mielelläni. Mutta ei maaginen realismi, surrealismi, symbolismi ole ainoastaan sitä, että asioista hävettää puhua suoraan. Ei se ole sitä, että sivulla lukee "aika on kuin tervaa, muistan painajaiseni ja kurkkuuni valuvan kuolonsiirapin" ilman mitään konkretiapohjaa ikinä.

Ja mitä ihmettä on oltti? Mikä on olttimekko? En oo varmaan koskaan lukenut kirjaa, joka olisi saanut mut vahvemmin epäilemään omaa suomen kielen taitoani sitä lukiessa. Miksi tässä kirjassa on enemmän kryptisiä Yhdyssanakäsitteitä kuin niiden minkäänlaisia selityksiä?

Mä halusin että tää olisi hyvä. Kenelle tää on tarkotettu? Olen sekä fantasian että kaunokirjallisen ihmissuhdedraaman fani, ja tää ainoastaan turhautti ja ikävystytti lukea. Kielikuvat on kauniita, mutta se ei riitä!

Lue lisää ...

Kysyn edelleen: mitä sanottavaa kirjalla on? Koska selvästi on, ei tämä mikään viihderomaani ole. Mutta ei sanomisen halu vielä johda mihinkään, ellei lukija missään vaiheessa saa kiinni punaisesta langasta - tai tässä tapauksessa yhdestäkään kirjan monista punaisista langoista.

No, yhdestä langasta sentään sain lopulta kiinni. Siitä työlangasta, jota lähdin kirjasta etsimäänkin. Käytännössä kaikki kuusi tähteä, jotka Välityölle annan, tulevat työtä, työttömyyttä ja yhteiskunnassa elävän ihmisen elämänarvoa käsittelevistä puheenvuoroista. Parhaimmillaan ne tekivät järisyttävän suuren vaikutuksen. Harmi vain, että ne jäivät niin pieneen osaan yli 400 sivun kokonaisuudessa, kapeiksi malmisuoniksi vuorenseinämässä.

Lopettaakseni arvostelun positiivisen kautta haluan antaa Välityölle lisäpisteitä kielestä, joka on kuin muhkea laiskanlinna, jossa löhöillä kuuntelemassa humalaisten perheenjäsenten karaokelaulantaa kahdelta yöllä.

Lue lisää ...

Matkakertomukseksi Kaaren kertomus on lisäksi ällistyttävän innoton matkustamisesta tarinankerronnan keinona. Koko kirjassa ei ole kai yhtäkään tilannetta, johon päähenkilöt vaikuttaisivat alkuunpanijoina saati vastaajina. Uudet paikat ja kohtaamiset eivät myöskään haasta heitä kehittymään ihmisinä Kievareissa kyllä pysähdyttiin moneen kertaan turhaan, ihan vain toljottamaan taas uusia kuvottavia köyhiä kaljanlitkijöitä - joita myös Kaare ja kumppanit itse ovat. Juonipaljastuksia on mahdoton antaa, koska juonta tässä ei ole. Hahmot vain vaeltavat kohtauksesta toiseen haluttomina toimimaan mitenkään.

Takakannen "fantasiamaailma on saanut innoituksensa Suomen, Pohjolan ja Venäjän historiasta ja mytologiasta" tarkoittaa käytännössä, että kirjailija on katsonut kouluhistorian kirjaa ja nimennyt itämeren ympäristön seudut uudelleen. Moneen kertaan poltetusta ja ryöstetystä Valamon luostarista Laatokan saaressa tulee "velhojen" erakkopyhättö vailla mitään muuta fantasiaelementtiä kuin se, että venäläiset partasuut miehet ovat karvoituksensa alla jonkin sortin jäähaltioita. Tsaari-sana vaihtuu "tveeriin", venäjän kieli kuitenkin "tsarnitsaan". Karjalan kieli on nimetty "hiitehiseksi", ja sitä puhuvat kuvottavat, iholtaan tummanharmaat, köyhät, ryöstelevät, epärehelliset hiidet, jotka povaavina punahiuksisina taikauskoisina yhteiskunnan laidoilla elävinä kulkureina onnistuvat jotenkin olemaan rasistinen karikatyyri sekä karjalaisista, romaneista että juutalaisista yhtä aikaa. Vaan ei huolta, skandinaavit ovat sentään ihmetystä herättävän blondeja, vahvoja ja sinisilmäisiä super-ihmisiä.

Ensimmäiset viisi lukua on kaiketi toimitettu, sillä kirjailija kiittää freelance-kustia loppusaatteessaan ja niiden ajan jaksoi uskoa tarinan kehittyvän paremmaksi. Alku vellotaan jonkin sortin grimdark-Syrhämässä alkoholisoituneen isän kiusattavana. Kieli on kaunista ja koukeroista - jopa siinä määrin, että se todella vaikeuttaa viestin ymmärtämistä. Tulee mieleen, että kirjailijan ainoa tavoite on ollut keksiä erikoisia ilmauksia ja vältellä asioiden sanomista suoraan. Tämä vuotaa jopa hahmojen nimiin; ketään ei nimetä kerronnassa useampaan kertaan putkeen, vaan yhteen hahmoon yhden kappaleenkin sisällä on pakko viitata erilaisilla lisänimillä - Kaare sitä ja tätä, kunnes Vilgarrinpoika tätä ja tuota, jonka jälkeen poika vieläpä muutakin.

Kuudennessa luvussa pakka alkaa hajota, ja viimeistään kirjan puolivälistä alkaen käsittämättömyyden alamäki alkoi olla niin tahmeaa, että kirjaa piti lukea ääneen ystävälle, jotta siinä pysyi kärryillä.

Toivoin nauttivani tästä. Harmittaa.

Uskomaton kirja. Luin tämän kirjan vuosia sitten 90-luvun lopulla. Kirjan tarina oli aivan upea. Tarina kertoo käytännössä siitä, kuinka kaukaiselle planeetalle oli lähtetty ensin avaruusalus, jonka robotit kasvattivat perheen vieraalle planeetalle. Vuosi satojen kehityksen aikana maan kehitys oli kehittynyt ja pystyttiin lähettämään valtava avaruusalus täynnä nukkuvia ihmisiä kaukaiseen aurinkokuntaan. Tarina kertoo siitä, kuinka tämä avaruusalus pysähtyi hetkeksi aikaa tälle planeetalle korjatakseen suojiaan avaruuden pienhiukkasia vastaan. 
Tällä välin osa avaruusaluksessa nukkuvista ihmisistä herätetään ja he sitten tutustuvat planeetan ihmisiin. Jotkut avaruusaluksen matkaajista perustavat jopa perheitä planeetan asukkaiden kanssa. 

Kirja kertoo siitä, kuinka avaruusalus laskeutuu maahan. Aluksessa on kaikki tietävä hahmo, joka muistuttaa paholaista. Hän tuntuu ennakoineen ja ennakoivan kaikki tulevat tapahtuvat pilkun tarkasti globaalisti. Siitä, kun luin kirjan on jo liikaa aikaa, mutta muistan haltioituneeni valtavasti siitä, kun kirjan lopussa yksi ihminen jää maahan ja dokumentoi tuntemuksiaan ja kokemuksiaan maailman lopusta. Hän tarinoi siitä, kuinka hän ensimmäisenä ja viimeisenä ihmisenä näkee maapallon ilman vettä tai kuinka vedettömän maapallon kuu alkaa pyörimään. Selkäpiitä karmi hyvällä tavalla, kun luin kuvausta maailman lopusta. 
Paljon on unohtunut yksityiskohtia tästä kirjasta, mutta paljon muistan asioita siitä ja muistan tunteen. Vieläkin tulee kylmät väreet, kun muistelen kirjaa. Erittäin hyvä kirja minun kaltaiselleni scifistille.